Pokémon-jatkotarina JMSVOM Part 2

[Siilinpiikki]

Seuraavana aamuna Pewter cityn motellissa...

Heti ensimmäiseksi aamulla luen sähköpostini lävitse. Viesti oli ollut selvä.
Älä tee mitään. Tiedota tilanteen etenemisestä ja odota lisäohjeistuksia.
Toisin sanoen käteni ovat sidotut. Koko Kansainvälisen poliisin toiminta on jäässä. Järjestö oltiin perustettu rauhan ajan työlle, ja sen auktoriteetti perustui valtioiden välisiin sopimuksiin, toisin sanoen luottamukseen. Koko muu maailma odotti, mitä Kantossa tapahtuisi. Pelkään ettei asian eteen laitettaisi tikkua ristiin. Ei ole epäilystäkään etteikö tätä heikkouden hetkeä haluttaisi hyödyntää. Kanto voi sortua omaan sekasortoonsa, ja toiset tulevat kuin Mandibuzzit haaskalle. Myös Raketiryhmässä tiedostettiin tämä. Nopean vallankaappauksen jälkeen asema haluttiin vakauttaa yhtä nopeasti. Vahvan ja vakaan ulkokuoren ylläpito ei ollut vain kansalaisille vaan myös viesti ulkopuolelle.

Huokaisen ja kaadan kuuman veden pikakahvin purujen päälle. Laadukkaan kahvin luksuksesta sai luopua, kun kofeiinin tarve oli suurimmillaan. Ehkä minun pitäisi kokeilla niitä kofeiinipillereitä. Kuuma kuppi kuitenkin lämmittää lohduttavasti kylmiä käsiäni. Avaan television antautuakseni uudelle annokselle propagandaa.
Uutisten lukija aloittaa sopivasti puheensa: "Viridianin esikaupungissa on tapahtunut tuhopoltto. Tekijäksi on tunnistettu yksitoistavuotias poika, jolla epäillään olevan yhteyksiä kapinallisliikkeeseen-"
Annan kahvin mennä väärään kurkkuun. Olen ansainnut sen. Kuvaruudussa välähtävä kuva on ilmiselvästi Siili, Gusin ryhmäläinen.
"- Tapahtuneesta haastateltu komendantti Moose Lancester muistuttaa yöllä liikkumiskiellon tärkeydestä kaikkien turvallisuuden nimissä..."
Uutisten lukija siirtyi nopeasti uuteen aiheeseen. Asialla ei selvästikään haluttu irroitella, mutta se oltiin kuitenkin saatu ajamaan Rakettiryhmän etuja. Ytimekäs viesti siitä, että kapinalliset olivat vaaraksi kansalaisten turvallisuudelle, ja Rakettiryhmä on askeleen edellä heitä. Tämä ei kuitenkaan täytä tiedon nälkääni. Siili tietänee kapinallisryhmän liikkeistä. Ja jonkun pitäisi ehtiä hänen luoksensa ennen Rakettiryhmää.

* * *
Kun Pewterin keskustasta pääsee pois, ei ole moottoritietä pitkin kuin vajaa tunnin ajamatka Viridianiin. Siinä ajassa olen sopivasti ehtinyt miettiä suunnitelmani läpi ja valmis kohtaamaan Viridianin vankilan johtajan. Henkilö on minulle uusi, luultavasti Rakettiryhmän nimittämä.
"Ymmärtänette, että tarvitsemme selityksen paikalle tuloonne", vankilan johtaja puhuu tarkistettuaan virkamerkkini. "Ei ole tavallista, että Kansainvälinen poliisi on kiinnostunut paikallisista... selkauksista"
"Tietänette, että on poikkeuksellista pitää alaikäistä säilössä", väistän kysymyksen.
"Pidämme häntä hallussa yleisen turvallisuuden nimissä", johtaja selittää solisevan seesteisellä äänellään. "Poikaa epäillään tavattomista teoista, ja hänelle tullaan asettamaan syytteet. Sosiaaliviranomaisiin on oltu yhteydessä, ja tarvittavat viranomaiset tulevat tämän päivän aikana."
"Tarvittavat viranomaiset" eivät voineet tarkoittaa muuta kuin sormien ruuvaajia. Puhun pari valittua litaniaa Kansainvälisen poliisin asemasta ja yhteisöllisestä vakaudesta.
"Ymmärtänette, että minun pitää soittaa esimiehelleni asiasta", vankilan johtaja ilmoittaa.
Johtaja pyytää hetken ja siirtyy sivummalle kannettavan puhelimensa kanssa. Hän on kääntynyt minuun selin niin etten voi lukea hänen huuliltaan.
"Tätä tietä, olkaa hyvä", johtaja opastaa puhelunsa jälkeen minut ovelle.

Siili talutetaan luokseni kuulusteluhuoneeseen. Pojan silmät punertavat ja hän näyttää valvoneen yön yli. Vaatteet näyttävät yhä nokisilta ja housut ovat rispaantuneet polvien kohdalta. Fyysisesti Siili näyttää kuitenkin koskemattomalta. Hänen katseensa ei ensin kohdistu minuun, vaan Raltsiini. En kuitenkaan epäile etteikö hän muistaisi minua. Parempi kuitenkin olisi, että leikkisimme molemmat mitään tietämättömiä toisistamme.
"Olen etsivä Looker, Kansainvälisestä poliisista", viiton Siiliä istumaan tuolille. "En aio rasittaa teitä ja pidän kysymykseni lyhyinä."
Poika nyökkää lähes huomaamattomasti silmien tuijottaessa tyhjästi seinää.
"Keskustelumme nauhoitetaan, joten haluan, että mietit tarkasti mitä sanot", painotan pojalle.
Hiljaisuudessaan Siili vaikuttaa ymmärtävän, mitä tarkoitin. Nauhoittaminen merkitsee yhtälailla sitä, että Rakettiryhmä kuuntelee meitä.
"Tämä on kumppanini Ralts, ja hän avustaa minua tämän kuulustelun ajan", toivon pojan tunnistavan Raltsin psyykkisen tyypin pokémoniksi. "Haluan nyt, että käyt ensiksi tarkaan mielessäsi, mitä viime iltana tapahtui. Sulje silmäsi."
Siili tekee työtä kaskettyä, ja teen saman. Harmaan pimeyden täyttää epäselvät värimaailmat. Keskityn ja kuva tarkentuu. Olen sisällä talossa. Ulko-ovi on auki paljastaen pimeän yön. Kaksi maastopukeutunutta hahmoa saapuu taloon. Gus ja Zenz. Tunnen samalla pojan helpotuksen ja pelon. He kulkevat yksin. Tapahtumat etenevät, Gus ja Zenz lähtevät kuin salaman ajamina. Silver tulee paikalle, ahdistelee poikaa ja tämän äitiä. Ditto muuttuu matoksi, ovelaa. Kuvat muuttuvat tulenpunaisiksi ja loput muistot tayttyvät vihasta ja katkeruudesta.
Avaan silmäni ja pojan palatessa maan pinnalle kysyn tältä: "Muistatko mitään illalla tapahtuneesta?"
Poika tuijottaa minua tiukasti silmiin kuin miettien. Äkkiä hän purskahtaa itkuun.
"E-en.. Kotini tulessa ja äitini..."
Viiton kameraan merkiksi, että kuulustelu on päättynyt. Vartija tulee noutamaan pojan. Katsomme toisiamme vielä viimeisen kerran, ja toivon osoittaneeni rohkaisuni.

En ole tiedä kuinka tietoisia he ovat siitä, miten tein Siilin kanssa. Jäisin varmasti myöhemmin kiinni. Oli miten oli, minulle annetaan vapaa kulku. Vankilan johtaja tulee luokseni, kun olen tekemässä lähtöä.
"Pojasta ei näytä saavan paljoa irti", vastaan johtajan uteluihin kuulustelusta. "Hän vaikuttaa vielä olevan herkässä tilassa tapahtuneen jäljiltä enkä voinut jatkaa kuulusteluja. Suosittelen, että annatte hänelle lepoa ja ammattiapua. Seuraamme kuinka häntä tullaan kohtelemaan."
Kättelemme lyhyesti, mutta tiukasti.
"Toivomme, että pysytte saavutettavissa", johtaja sanoo hyvästellessään.
He olisivat voineet muotoilla asiansa suoremminkin. Minua seurataan. Tästä tietoisena harpon askeleeni tavallista tiuhemmin.

[Gustaffsson]

Professori Samuel Oak istui laboratoriossaan tietokoneen edessä ja vertaili hajamielisesti erään tekeillä olevan tutkimuksen tuloksia. Oikeastaan olisi pitänyt saada verrattua niitä muihin tutkimuksiin jotka olivat Viridianin yliopiston verkossa, mutta koska internet oli edelleen vallankumoustilassa, oli jokainen tiedonsiirto anottava erikseen ja odotettava että Rakettiryhmän it-osasto sai lähetettävät tiedot tarkastettua. Kyseessä oli vielä neljä satasivuista tutkimusta, joten tarkastamista sai odottaa kauan, ja työ laboratoriossa oli hidastunut tuntuvasti.

Uusi hallinto kyllä lupasi rahoituksen pysyvän ennallaan, kunhan laboratorion työllistämisvaikutus pysyisi vähintään samana. Niinpä labrassa työskenteli edelleen puolen tusinaa tutkijoita ja tutkimusapulaisia, tehden niitä vähäisiä toimia mitä vähentynyt yhteys ulkomaailmaan salli. Labran kattava kirjasto oli kyllä kovimmassa käytössä vuosikymmeniin, mutta suuri osa sen sisällöstä oli jo vanhentunutta tai kaipasi päivitystä.

Ei sillä että se suuresti professoria harmitti. Hän teki tutkimustöitä vain vanhasta tottumuksesta ja saadakseen jotain tekemistä ja ajattelemista. Toimettomuus tässä tilanteessa merkitsisi antautumista, masentumista ja hidasta kuolemista.

Kun vallankumous tapahtui, Palletissa oli kaunis ja rauhallinen alkukesän päivä. Kun verkkoyhteydet katkesivat, sitä pidettiin vain pikkukaupungin tavanomaisista huoltovaikeuksista johtuvana. Sitten televisio lakkasi lähettämästä kuvaa, radiot hiljenivät ja puhelinyhteydet mykistyivät. Vasta sitten alkoivat epätietoiset kysymykset rikkoa Pallet Townin aurinkoista idylliä.

Propagandalähetykset alkoivat sen päivän iltana. Marssimusiikki soi, puheita pidettiin. Kanto ja Johto olivat vapautuneet pankkiirien ja byrokraattien ikeestä, kaikki tulisi olemaan hyvin ja maanpettureita rankaistaisiin. Vaikkei professori Oak suuremmin pitänyt vallankumousta edeltäneestä hallinnosta, Rakettiryhmän näkyvä militaristisuus ja edelliskesän veriteot Indigo-ylängöllä olivat ristiriidassa hänen oman pasifisminsa kanssa. Lisäksi hänen lähipiirinsä kahnaukset Rakettiryhmän kanssa kaivoivat syvempää kuilua hänen ja uuden hallinnon välille.

Kirsikka kakun päälle tuli sitten pari päivää vallankaappauksen jälkeen, kun koreasti pukeutunut ja mitalitettu rakettiupseeri saapui laboratorion ovelle ja ilmoitti lyhyesti Garyn kuolleen ja Gusin olevan lainsuojattomasti pakoteillä. Garyn hautajaiset olivat Viridianissa, mutta professori Oak ei pystynyt lähtemään katsomaan, kuinka pojanpojan tappaneet militantit laskivat tämän hautaan...

Professori huomasi lukevansa samaa tekstiriviä neljännen kerran läpi. Huokaisten hän päätti siirtyä muihin tehtäviin ja oli juuri sammuttamassa tekstitiedostoa, kun sähköt sammuivat. Labran laitteiden humina vaimeni, äkillisesti laskeutunut hämärä vaikutti hetken pimeämmältä kuin olikaan, vielä äsken loistaneet kuvaruudut hohtivat labralaisten verkkokalvoilla.

“Se pahuksen Rotom tietysti taas…” joku labra-apulainen murahti hämärässä silmiään hieroen. Ei professorikaan muuta epäillyt, olihan Rotom aika ajoin muistutellut labralaisia ja koko kylää olemassaolostaan. Eiväthän nämä häiriöt koskaan kauaa kestäneet, eikä kestänyt nytkään; pari kertaa vilkkuen valot palasivat päälle ja laitteiden humina lähti tasaisesti käyntiin. Professorin tietokone ei kuitenkaan käynnistynyt normaalisti; se jämähti mustaan komentoikkunaan ja alkoi syytää rivi rivin perään sekasotkuista komentokieltä.

“Mitä ihmettä…” professori huokaisi. Sekoavat tietokoneet tästä nyt puuttuivatkin. Juuri kun hän oli pyytämässä jotakuta nuorempaa ja tietokoneista enemmän tajuavaa apulaistaan hätiin, komentorivien sekaan ilmestyi pari ymmärrettävää sanaa.

}
void main()
{
object oMod = GetModule();
int nDOA = GetLocalInt(oMod,"DOA");
location lLoc = GetLocalLocation(oMod,"Location");
float fDelay = GetLocalFloat(oMod,"Float");
DelayCommand(fDelay,ActionCreateCreature(GetLocalString(oMod,IntToString(nDOA)+"ResRef"),lLoc));
}

>>> NÄLKÄ >>>> TULE YKSIN >>>>>>

SetLocalString(oMod,IntToString(nDOA)+"ResRef",GetResRef(OBJECT_SELF));
SetLocalLocation(oMod,"Location",GetLocalLocation(OBJECT_SELF,"LOC"));
SetLocalFloat(oMod,"Float",fDelaySpawn);
ExecuteScript("allurbase",oMod);

}

Sama toistui pariin kertaan komentorivien valuessa ruudun poikki. Sitten kone käynnistyi normaalisti ja avasi tekstinlukuohjelman, mutta sen sijaan että se olisi avannut tiedoston jota professori oli ennen sähkökatkosta selaillut, se avasikin toisen tekstin; tutkielman, joka löytyi laboratorion sisäisestä verkosta.

Vedenalainen yhteiskunta
Behavioristinen tutkimus vesipokémoneista etnografian keinoin

Kandidaatintutkielma
Gus Hills

Viridianin yliopisto, Pokémon-kasvatustieteiden tiedekunta

Professori räpytteli silmiään hämmentyneenä. Kirjaviisaudestaan huolimatta meni hetki ennen kuin hän tajusi mitä hänelle yritettiin kertoa. Sitten hän sammutti koneen ja ilmoitti apulaisilleen pitävänsä pienen tauon, suositellen samaa heillekin. Sitten hän lähti laboratorio- ja asuntotilojen välissä olevaan keittiöön, teki muutaman voileivän, laittoi ne muovipussiin ja lisäsi kyytipojaksi vielä hedelmiä ja pullon mehua. Varmistaen ettei kukaan labra-apulaisista ollut näkemässä, hän lähti takaovesta pihalle ja kohti vesipokémonobservatoriota. Malttamattomana hän avasi luukun ja laskeutui alas. Ovi oli lukossa, valot eivät olleet päällä.

“Onko täällä ketään?” Oak huhuili astellessaan aution observatorion poikki. Ohi uiskenteleva Squirtle katsoi professoria mennessään. Oak kurkisti sivuhuoneeseen; myös tyhjä. Pettyneenä professori huokaisi. Oliko hän vain nähnyt näkyjä, vai oliko tietokone täysin sattumanvaraisesti ohjannut hänet tänne?

Observatorion sisäänkäynniltä kuului kolaus. Professori henkäisi ja astui takaisin observatorion puolelle.

“Terve, proffa.” Gus tervehti oviaukosta seisten. Kuului kolaus, kun Gusin perässä sisään tuleva Zenz sulki observatorion luukkua.
“Anteeksi että puijasimme. Piti varmistua ettei kukaan seurannut sinua.” Gus jatkoi. Professori Oak tarkasteli maastopukuista ja aseistettua ottopoikaansa sekä tämän seuralaista, jota ei ollut ennen nähnyt. Molempien kasvot olivat likaiset ja väsyneet, kaikesta näki, että he olivat olleet kovilla. Professori nielaisi kurkkuunsa nousseen palan.

“No, tulit sinä sentään kotiin.” hän sanoi ja halasi Gusia.

[Gustaffsson]

Gusin oli vaikea salata liikutustaan nähdessään ottoisänsä kunnossa kaikkien koettujen kauheuksien jälkeen. Koti oli yhä olemassa. Saadakseen konkreettista tekemistä hän avasi professorin tuoman muovipussin ja ojensi Zenzille voileivän.

“Niin tulin. Kuinka voit?” Gus kysyi niiskaisten ja puraisten palan voileivästä. Voi luoja kuinka hyvältä se maistuikaan, kun ei puoleentoista viikkoon ollut syönyt juuri muuta kuin kuivamuonaa ja säilykkeitä, ja sitäkin aivan liian vähän.
“Vähät minusta, kuinka te voitte? Missä olette olleet?” professori kysyi kättään heilauttaen.
“Ihan hyvin voidaan, olosuhteet huomioiden. Matkaa on tehty… Niin, tässä on muuten Zenz.”
“Hauhka tutuhtua.” Zenz sanoi suu täynnä leipää.
“Samoin. Gary kertoikin että olit liittynyt joukkoon, kun hän soitti joitain päiviä ennen kuin… ennen kuin alkoi tapahtua.” professori sanoi. Garyn nimi särähti ikävästi kaikkien korviin. Gus katsahti ottoisäänsä, ja näki tämän silmistä totuuden.

“Olet kuullut Garystä.” Gus sanoi hiljaa.
“Niin olen. Kuinka se kävi?” professori Oak kysyi.
“En tiedä… en nähnyt.” Gus sanoi.

Tuli hiljaisuus, jonka aikana Gus tuijotti lattiaan kenttälakin lippa taktisesti peittäen hänen kostuvat silmänsä ja söi leipäänsä suuremmalla tarmolla mitä tavallinen leivänsyönti tarvitsisi.

“M-minä näin,” Zenz sanoi epäröiden, “olin aivan vieressä. Se… tapahtui nopeasti. Silverin linnut hyökkäsivät ja… ja Garyyn osui. Minä ja Sip olimme heti hänen vieressään. Gary oli ihan rauhallinen. Ei… ei joutunut kärsimään.” hän sanoi ja kääntyi miehistä poispäin.

“Hyvä… hyvä tietää. Kiitos kun kerroit, Zenz. Minun pitää mennä takaisin, lienee parempi etteivät edes labralaiset tiedä teidän olevan täällä. Mitä aiotte tehdä nyt?” professori kysyi.

“En tiedä,” Gus myönsi, “mutta emme voi jäädä tännekään. Lähdemme pimeän tullen. Voitko tuoda vielä illalla ruokaa mukaan, mitä tahansa mikä säilyy? Ja Pokémoneille ruokaa kanssa.”
“Totta kai, tuon mitä voin, heti kun laboratorion työaika päättyy. Minulla onkin sitä vesipokémon-spesiaalia avaamaton pakkaus Mudkipille, ja pitäisi löytyä myös sitä jyrsijäherkkua, mistä Pikachusi pitää…” Oak sanoi, mutta lopetti Gusin ilmeen nähtyään.

“Pelkkä normaali pokéruokapakkaus riittää.” Gus sanoi hiljaa. Professori ymmärsi mitä oli tapahtunut ja taputti ottopoikaansa olkapäälle. Gus antoi vielä repustaan ylimääräisen radiopuhelimen professorille ja pyysi sillä ilmoittamaan kun hän illemmalla toisi ruokatäydennyksen.

*****

Istun hotellin aulakahviossa ja esitän selaavani muistiinpanoja tablettitietokoneeltani. Todellisuudessa tiirailen sivusilmällä ikkunan läpi kadun toisella puolella seisovaa rakettiryhmäläismiestä, joka vaikuttaa olevan katuvalvontatehtävissä. Todellisuudessa hänkin vain pimittää todellisia aikeitaan. Hän on varjostamassa minua, muttei tiedä minun tietävän siitä. Ainakin uskon niin, rakettiryhmäläinen vaikuttaa tavalliselta rivirakettimieheltä, keskinkertainen ja keskikokoinen kriminaali.

Huokaisten lasken tabletin kannen alas ja laitan koneen salkkuuni. Jos aion pystyä tekemään mitään, on minun päästävä epätoivotusta seuraajastani eroon. Palautan huoneeni avaimen vastaanottotiskille ja kirjaan itseni ulos. Kiitän hyvästä palvelusta, vaikka huoneeni olikin huolimattomasti siivottu.

Rakettiryhmäläinen katselee näennäisesti muualle, mutta pälyilee minua kun astun hotellin ovesta ulos. Lähden vastakkaiseen suuntaan. Katson kelloani, mutta vain nähdäkseni kellolasin heijastuksesta kuinka mies kääntyy ja lähtee kanssani samaan suuntaan.

Käännyn talojen väliselle pikkukujalle ja nopeutan askeliani. Kujalla on iso roskasäiliö, piiloudun sen taakse ja otan etälamauttimen takkini povitaskusta.

Kuulen varjostajan askeleet kujan päässä. Ne yltyvät juoksuksi, luulee minun jo kadonneen kujan toiseen päähän.

Mies tulee kohdalleni. Nousen suojastani ja annan miehelle etälamauttimella lyhyen sähköshokin niskaan. Varjostaja kaatuu polvilleen ja viimeistelen työn napakalla mutta vaarattomalla ja jälkiä jättämättömällä iskulla takaraivoon. Mies lysähtää tajuttomana maahan. Irvistän, en pidä väkivallasta, mutta näin oli pakko tehdä. Jos olisin vain eksyttänyt miehen kintereiltäni, tämä olisi ilmoittanut kadottaneensa jälkeni ja minua olisi etsitty. Nyt mies on tajuttomana vähintään puoli tuntia.

Raahaan tajuttoman rakettiryhmäläisen roskasäiliön taakse ja viimeistelen työn ottamalla salkustani tilaisuutta varten varaamani väkijuomapullon. Roiskin vahvaa juomaa miehen kasvoille ja rinnuksille, kaadan loput maahan ja jätän tyhjän pullon miehen viereen. Seuraava siirtoni on soittaa lähimmältä maksupuhelimelta Rakettiryhmän Viridianin keskukseen ja tehdä nimetön ilmoitus juopottelevasta rakettiryhmäläisestä. Viinalta haisevan tajuttoman miehen epäillään ruvenneen juopottelemaan kesken tehtävän. Totuus tulee ennen pitkää ilmi, mutta hyvällä lykyllä tämä huijaus ostaa minulle ainakin tunnin verran aikaa.

Siinä ajassa ehdin kadota. Ja kadoksissa ollessani toivon löytäväni Gus Hillsin.

******

Gus nojasi vasten vesipokémonobservatorion seinää. Zenz nukkui istualtaan hänen vieressään ja nojasi miehen olkapäähän. Guskin yritti nukkua, muttei pystynyt. Kohta olisi lähdettävä, mutta määränpäätä ei ollut. Luotettavien ihmisten kodit oli käyty läpi. Mihin tästä voisi jatkaa?

Mietteet katkesivat kun radiopuhelin särähti.
“Gus, oletko siellä?” professori Oakin ääni sanoi. Zenzkin heräsi ääneen ja haukotteli.
“Täällä ollaan. Joko työntekijät lähtivät?” Gus vastasi.
“Eivät vielä. Teidän on parempi lähteä observatoriosta ja piiloutua jonnekin tiheikköön. Laboratorion pihaan ajoi juuri Rakettiryhmän auto.” Oakin rätisevä ääni sanoi.

Gus katsahti Zenziin, jonka kasvoilta katosi kaikki väsymys ja tilalle nousi pelko ja huoli.
“Onko niitä paljon? Onko niillä aseita?” Gus kysyi.
“Yksi upseeri ja kolme miestä. Ei ainakaan isoja aseita.” kuului radiopuhelimesta.
“Kuuntele tarkkaan. Sammuta ja piilota radiopuhelin varmaan paikkaan, vaikka sen helposti irtoavan tuuletusventtiilin taakse. He luultavasti haluavat vain ratsata laboratorion. Tee kuten he käskevät, älä ota riskejä. Kun he ovat menneet, ota meihin yhteys. Ymmärsitkö?” Gus kysyi hermostuneena.
“Totta kai. Gus, pidä huoli itsestäsi.” professori sanoi ja radiopuhelin mykistyi.

Gus hengitti kiivaasti ja nielaisi pari kertaa syvään. Olivatko he jälleen tuoneet Rakettiryhmän perässään? Oliko hän vaarantanut ottoisänsä ja koko laboratorion väen tulemalla tänne?
“Gus, meidän pitää mennä,” Zenz muistutti, “ei ole mitään hätää. Epäilevät meidän olevan alueella, niin varmaan sen tähden vain tarkastavat laboratorion. Piiloudumme vain siksi aikaa.”
Zenzin vakuuttelut auttoivat. Totta kai Rakettiryhmä tutkisi laboratorion epäillessään heidän olevan lähialueilla. Mitään pahaa ei tapahtuisi. Ei mitään.

*****

Hämärä laskeutui. Ja muuttui pian pimeydeksi. Oli pilvinen ilta ja satoi pientä tihkua. Gus ja Zenz kyhjöttivät makuullaan tiheässä pusikossa laboratorion alueen reunalla ja kiikaroivat itse laboratoriolle päin. Pihavalot olivat päällä ja muutamissa huoneissa oli valot, mutta liikettä ei näkynyt.

Tunnit kuluivat. Radiopuhelin oli koko ajan käden ulottuvilla, ja vainoharhaisesti Gus välillä katsoi ettei radion akku ollut hyytynyt.
“Mitä ihmettä tapahtuu…” Gus mutisi.
“Jos ne kuulustelevat kaikkia työntekijöitäkin? Siinä voi mennä aikaa.” Zenz ehdotti.
“Niin… niinhän kyllä voi.” Gus sanoi kiitollisena tytön tarjoamasta rauhallisesta vaihtoehdosta, johon hän pisti kaiken toivonsa.
“Tai sitten ne ovat jo lähteneet, ja proffa vain unohti mihin piilotti radiopuhelimensa. Se olisi niin hänen tapaistaan, hajamielinen vanha ukko.” Gus sanoi ja Zenz naurahti hiljaa.

Mutta aika kului ja radiopuhelin pysyi mykkänä. Tuli puoliyö, eikä vieläkään laboratoriolla näkynyt liikettä. Samat valot pysyivät sisällä yhä päällä. Huoli kasvoi ja rauhoittavat vaihtoehdot alkoivat loppua. Hiljaisuudessa he tuijottelivat Oakin laboratoriota. Vasta tuntien päästä Gus rikkoi hiljaisuuden.

“Minä menen sisään.” hän sanoi hiljaa.
“Gus… et voi.” Zenz varoitti.
“Jotain on täytynyt tapahtua. Kello on jo… puoli neljä. Yön pimeyttä ei ole enää paljon jäljellä. Asuinrakennuksen puolelta pääsee huomaamatta sisään, minulla on avain. Katson ensin etupihan puolelta onko Rakettiryhmän auto yhä parkkipaikalla. Minun pitää saada varmuus, tulen sitten takaisin.” Gus sanoi painokkaasti.
“Hyvä on… mutta et mene yksin. Tulen mukaan.” Zenz sanoi.
“Ei käy-”
“Käy se. En päästä sinua sinne yksin. Joko menemme molemmat tai kumpikaan ei mene.” Zenz sanoi päättäväisesti.
“...hyvä on. Pikkuvee saa kulkea mukana, sillä on helvetinmoinen nenä. Se kyllä haistaa jos puskissa on rakettiroistoja…” Gus alistui.

*****

Tuuheiden pensakoiden ja ulkorakennusten tarjoamia näkösuojia hyödyntäen he lähestyivät laboratorion pohjoispäätyä, missä asuintilat sijaitsivat. Flareon kulkea tassutteli heidän edellään korvat ja kuono valppaana, muttei vainonnut mitään erikoista. Etupihalle kurkistaminen paljasti parkkialueen olevan tyhjä. Rakettiryhmä oli lähtenyt, tai ainakin ajanut autonsa pois.

Gus hiipi takaoven viereen ja kurkisti sen lasista sisään. Ei mitään, pelkkä tyhjä käytävä. Varoen pitämästä ääntä hän työnsi avaimen lukkoon ja avasi oven.

Käytävä oli hämärä, mutta keittiöstä paistoi valo. Jääkaappi hurisi, muuten oli aavemaisen hiljaista. Missään ei kuulunut mitään.

Gus laski kiväärin vaihtimen kertatulelle. Zenz teki samoin, Gus oli hänelle opettanut aseen käytön heidän matkallaan Pewteristä Viridianiin.

Keittiö oli tyhjä. Kahvinkeitin oli päällä ja siinä oli kahvia, kahvinhajun kitkeryydestä päätellen se oli seissyt siinä jo jonkun aikaa.

Pikkuvee meni heidän edeltään, mutta puolivälissä keittiötä se pysähtyi ja sen karvat nousivat pystyyn.
“Pikkuvee, takaisin.” Gus kuiskasi heti ja laskeutui korkeaan polviasentoon. Flareon pakitti isäntänsä luo, muttei murissut, kuten Gus tiesi sen yleensä tekevän havaitessaan mahdollisia uhkia.
“Mitä nyt? Mikä… voi ei.” Gus ähkäisi.
“Mitä?” Zenz kuiskasi.
“Haju.” Gus mutisi.
“Kitkerä kahvi?” Zenz ihmetteli.
“Ei.. muutakin. Haista.”

Zenz nuuhkaisi ilmaa pari kertaa, ja toden totta, kahvin lisäksi haisi jotain muutakin. Omituinen, yököttävä haju. Zenz oli sitä haistanut Pewterin vuoristoalueilla. Kuoleman haju.

Gus hengitti teräviä hengenvetoja. Zenz katsahti mieheen ja tajusi tämän vihdoin olevan romahtamispisteessä. Kotonaan hän ei kestänyt sitä raakuutta mitä oli katsonut silmään jo aiemmin ja kestänyt sen.

“Gus,” Zenz sanoi rauhallisesti, “jää tähän Pikkuveen kanssa. Pidä takaovea silmällä. Minä käyn tarkastamassa tilanteen edeltä käsin.” Gus vain nyökkäsi kalpeana kuin lakana.

Zenz hiipi varoen keittiön poikki. Eteiskäytävä oli myös tyhjä, mutta kalman haju haisi entistä voimakkaampana. Laboratoriosiiven ovi oli auki. Tietokoneiden ja muiden laitteiden hurina kuului käytävään.

Zenz kurkisti ovesta sisään ase ojossa. Ja oli vähällä ettei hän kirkunut kauhusta.

Lattialla makasi rivissä viisi valkotakkista ruumissa. Kuudes ruumis makasi hieman kauempana. Kaikkien kädet oli sidottu selkien taakse nippusiteellä; viisi ensimmäistä oli tapettu ampumalla takaraivoon. Kuudes oli ilmeisesti yrittänyt paeta; häntä oli ammuttu kolmesti selkään. Laboratorion tutkimusapulaiset.

Huoneessa oli vielä yksi ruumis. Se roikkui hirtettynä laboratorion kattoparruista, myös kädet sidottuina. Silmät olivat auki ja tuijottivat lasipalloina tulijaa. Professori Oak.

Zenz horjui takaisin eteiskäytävään, kaatui polvilleen ja oksensi matolle.

“Zenz?” Gus kysyi ja harppoi keittiön poikki.
“O-olen niin pahoillani.” Zenz sanoi henkeään haukkoen ja alkoi itkeä. Gus asteli tytön ohi ja katsoi laboratorioon.

Mies rojahti polvilleen, oli horjahtaa vielä selälleen mutta sai aseella tukea lattiasta. Zenz pelkäsi miehen reaktiota, mutta mitään ei tullut. Gus vain tuijotti hirtettyä ottoisäänsä kuin transsissa.

Hiljaisuuden rikkoi laboratorion puolella pirisevä lankapuhelin. Gus ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Zenz asteli varoen miehen ohi, katsomatta ruumiisiin, ja, tietämättä itsekään miksi, vastasi puhelimeen.

“Haloo?” hän kysyi.
“Huomenta, siskokulta.” tuttu ääni sanoi.
“Silver.” Zenz henkäisi.

Gus säpsähti todellisuuteen, harppoi Zenzin luo ja nappasi luurin tämän kädestä.
“Saatanan paska minä tapan sinut!” hän ärjähti puhelimeen.
“Kaksi yhtä vastaan, ei ole reilua! Mukava perhetapaaminen, vai mitä? Proffa pääsi pojanpoikansa luo.” Silver nauroi.

“Missä olet?!” Gus huusi.
“Katso ikkunasta, hassuhattuinen ystäväni.” Silver neuvoi.

Gus raotti ikkunan kaihtimia. Aamuaurinko jo pilkisti hieman metsän takaa. Parkkipaikka ei ollut enää tyhjä; sinne oli ilmestynyt pakettiauto. Sen edessä oli viisi rakettiryhmäläistä, aseet tanassa labraa kohti ja lauma Pokémoneja vapaana. Paku oli kylki laboratorioon päin, sen sivuovi oli auki. Oviaukon reunalla istui Silver, puhelin kädessään, ja sisällä pakettiatuossa oli Moose Lancaster, joka piteli puukkoa köytetyn Siilin kaulalla.

[Sieppeli]

Jonkin verran aiemmin

Rätisevää ääntä.

Vanha mies huokaisee väsyneenä, mutta nousee pelinsä äärestä. Häneltä kysytään jotain, mutta hän viittaa kysymykseen kintaalla. Hetken päästä nyrpeä vanha mies on talsinut järven rantaan. Hän tuntee tutun pistävän katseen takanaan, ja pian hänen luokseen lehahtaa paikallisille tuntematon lintu. Se yrittää etsiä mieheltä huomiota puskien nokkaansa miehen olkapäähän, ja saakin sitä mitä haluaa ainakin pienen hetken. Pistävä katsekin alkaa lähestyä metsästä, ja pian mies tuntee valtavan kissamaisen Pokemonin työntävän häntä hellästi selkään. Pokemon kuulostaa kehräävän kun se jatkaa matkaansa, kuin vanhaa miestä vahtien, kiertäen häntä kauempaa.

Rätisevää ääntä.

Mies ottaa esille huilun, joka on odottanut sopivaa aikaa.

"Ties kuinka kauas äänen pitää kantaa...", hän mumisee, ennen kuin istahtaa kostealle kivelle, alkaen kutsusoiton joka kaikuu kauas veden yli... Ja sen pinnan alle.

***

Sillä hetkellä

"Se siitä piiloleikistä sitten", Silver totesi voitoniloisesti, kun kaksikko suostuu lopulta astumaan ulos. Mahdollisuudet olivat vähissä, ja ystävän henki oli vaarassa. Zenz silmäili huolestuneesti Siilin kaulalla näkyvää punaista nestettä, pientä pisaraa, joka valui puukon terää pitkin.

"Tässähän tuntuu ihan tärkeältä. Tulitteko ihan vain meitä varten näin pitkän matkan?" Gus irvaili puhelimeen, kuullen oman äänensä Silverin omasta puhelimesta. Silver naurahti, painaen oman puhelimensa jälleen lähetyskuntoon, ehtien jo avata suunsa ennen kuin näytti tajuavan jotain. Ilmekään värähtämättä hän vain laski oman puhelimensa, ja Gus tunsi pientä voitonriemua näin huonossakin tilanteessa.

Hän aloitti toteamuksensa uudelleen, mutta ei päässyt loppuun kun ensimmäinen Rakettiryhmän pokemoneista ehti ulvahtaa varoituksen. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä viereisen talon takaa kohosi jättimäinen, sininen Pokemon, jonka suu oli kammottavasti auki. Gus ja Zenz ehtivät nostaa katseensa ennen kuin Silver ja muut Rakettiryhmäläiset tajusivat kääntyä katsomaan, kun paikalle kaukaa mereltä kutsuttu Gyarados kohottautui täyteen pituuteensa, mutta jokin... Jokin oli vialla. Gusilla ei ollut hetkeäkään aikaa miettiä miksi tällä valtavalla Pokemonilla oli siivet, kun se karjaisi ja sen suusta purkautui energiaa, joka suuntasi suoraan kohti Rakettiryhmää ja heidän Pokemonejaan, joilla ei ollut aikaa väistää Mega Gyaradoksen Hyper Beamia.

Maa räjähti juuri Silverin takana kun valtavan lohikäärmeen isku osui kohdalleen. Samalla autossa Moose Lancaster näytti saavan jonkinlaisen kohtauksen, joka sai hänen kehonsa tärisemään väkivaltaisesti niin, että hänen suustaan alkoi valua vaahtoa. Edellisen iskun vielä aiheuttaessa tuhoa Mega Gyarados rääkäisi, ja valmistautui uuteen iskuun.

Spoiler:

[Gustaffsson]

Mega Gyaradoksen ensimmäinen isku oli heittänyt kaikki paikallaolijat selälleen, paitsi Silverin, joka oli lentänyt mahalleen. Rakettiryhmäläisten rivistö, minkä keskelle hypersäde oli osunut, lojui sikin sokin parkkialuetta, kuka missäkin vaikertaen. Yksi näytti siltä ettei vaikertaisi tai muutenkaan ääntelisi enää koskaan.

Lujan fysiikkansa ja Pokémon-kamppailuissa kehittyneen tilannetajunsa ansiosta Silver tokeni tällistä ensimmäisenä vaikka olikin ollut lähimpänä iskua, ellei jo aiemmin voivoteltua rakettiryhmäläisjoukkoa otettu laskuihin.

Silver pääsi juuri nousemaan pystyyn, kun Mega Gyaradosin toinen hypersäde lensi, tällä kertaa liian yli Professori Oakin kukkaistutuksiin. Multaa, laudanpalasia ja kukannuppuja lensi heidän niskaansa. Liekö huono sihti vai eikö megamerilohikäärme vain pitänyt kukkasista.

Silver onnistui pitämään itsensä pystyssä toisen iskun aiheuttaman paineaallon keskellä, mutta saman iskun ääneen virkosi myös Gus Hills pari metriä hänestä eteenpäin. Toiset pari metriä Gusin takana oli tämän ja Zenzin antautumisen merkkinä pudotetut kiväärit.

Gusin ja Silverin katseet kohtasivat sekunnin sadasosan ajaksi.

Gus kierähti selälleen ja kurotti kohti asetta, mutta Silver hyppäsi hänen kimppuunsa, tarttui takaapäin Gusin kypärän etureunaan ja veti. Löysälle säädetty hihna kiristyi miehen kaulaa vasten. Gus yritti avata hihnan lukitusta, mutta kiinnike oli suunniteltu siten ettei kypärä hurjissakaan olosuhteissa tippuisi päästä. Vähenevänkin hapensaannin voimin Gusin aivot kirosivat kypärän suunnittelijan alimpaan helvettiin.

“Ajattelin - aina - tappavani - sinut - legendaari - linnuillani - mutta - olkoon - sitten - näin!” Silver ähki kuristaessaan rimpuilevaa miestä tämän omalla komposiittikypärällä.

Silverin yllätykseksi Gusin yhteenpuristettujen hampaiden välistä alkoi kuulua sihisevää vähähappista naurua. Ihmetellen mikä tilanteessa oli niin hauskaa, Silver nosti katseensa ylös, mihin Guskin katseli.

Mega Gyarados oli tehnyt kierroksen taivaalla ja syöksyi nyt heitä kohti Oakin laboratorion takaa. Sen kammottavasta kidasta purkautui valoa -

“Voi -!” Silver ähkäisi ja päästi irti Gusin kypärästä, antaen itsensä kaatua maahan. Juuri ajoissa, sillä hypersäde syöksyi hänen ylitseen juuri siltä kohdalta missä hänen päänsä oli sekunnin neljännes sitten ollut.

Hypersäde tunkeutui parkkipaikan pintaan, repien asfalttia ja nostattaen ilmoille valtavan, tumman pölypilven.

Yskien ja henkeään haukkoen Gus ryömi aseensa luo. Mutta kun hän pääsi takaisin jaloilleen ja pölypilvi alkoi hälvetä, Silveriä ei näkynyt missään. Punatukkainen pirulainen oli ottanut jalat alleen.

Moose Lancaster oli sen sijaan yhä paikalla ja tokenemaan päin, polvillaan yskien pölyn likaamaa vaahtoa. Rakettikomendantin silmät punoittivat, musta koppalakki virui likaisena maassa ja muutenkin mies näytti kertakaikkisen kurjalta.

Ei tarpeeksi kurjalta, Gus olisi ajatellut jos olisi sillä hetkellä ajatellut tekojaan.

Ison maihinnousukengän ja Lancasterin leuan kohtaamisesta kuului ikävänlainen rusahdus. Mies lennähti selälleen.

“Vai pidät veitsileikeistä, senkin -” Gus murisi ja poimi maasta saman puukon, jolla Lancaster oli hetki sitten uhannut Siiliä.
“Senkin -” Tsäk. Puukko heilahti ja iskeytyi Lancasterin kurkun läpi ja kolahti asfalttia vasten toisella puolella. Puukko nousi uudestaan.
“Senkin-!” Tsäk.
“Senkin!” Tsäk.
“SENKIN!” Tsäk.
“SENKIN!” Tsäk.
“SENKIN!” Tsäk.
“SENKIN!” Tsäk.
“SENKIN!” Tsäk.
“Gus!”
“SENKIN!” Tsäk.
“Gus! GUS!”
“SENKIN…!”

Kymmenettä kertaa Gus ei ehtinyt lyömään, sillä Zenz oli hypännyt hänen selkäänsä ja roikkui Gusin puukkoa pitelevässä kädessä.
“Siili-!” Zenz ähkäisi. Gus katsahti kohti pakettiautoa. Siili istui jalat ja kädet köytettynä kärsineen pakun sisällä ja katsoi silmät kauhusta laajenneina kohti heitä.

Gus antoi puukon pudota kilahtaen maahan ja huohottaen katsoi kättensä jälkeä. Jep, sataprosenttisen ja sotkuisen kuollut. Rakettikomendantin verta valui pitkin Gusin kasvoja ja varusteita.

“...auta Siili vapaaksi.” Gus sanoi hiljaa. Zenz päästi irti miehen kädestä, poimi puukon maasta, pyyhkäisi sen puhtaaksi housunlahkeeseensa ja alkoi avaamaan Siilin köysiä.

“Oletko kunnossa?” Zenz kysyi, asettuessaan Siilin eteen niin ettei tämä nähnyt auton edessä makaavaa rakettiryhmäläistä. Siili ei vastannut, hengitti vain terävästi ja tiheään.
“Ei hätää, ei hätää. Viemme sinut pois täältä… Missä Pokémonisi ovat?” Zenz rauhoitteli. Siili vain pudisti päätään.
“E-en tiedä. Ne otettiin minulta pois kun meidät vangittiin.” poika sanoi.
“Pystytkö kävelemään?” Gus kysyi Zenzin selän takaa levittäessään repustaan ottamansa sadetakin Lancasterin ruumiin päälle.
“Juu.” kuului hiljainen, pelokas vastaus.
“Hyvä, sillä meidän pitää -”

Gusin vastauksen keskeytti kolmen legendaarilinnun sotahuuto. Moltres, Articuno ja Zapdos olivat ilmestyneet taivaalle, Silver Moltresin selässä istuen, mutta ne eivät välittäneet heistä. Sen sijaan legendaarilinnut kävivät Oakin laboratorion yläpuolella kiertelevän Mega Gyaradoksen kimppuun.

“Mentiin!” Gus huusi. He juoksivat poispäin laboratoriosta, mutta eivät ehtineet kuin tielle asti kun seuraava ongelma jo seurasi edellistä. Reitti ykköseltä päin kuului moottorin jylinää ja telaketjujen kitinää. Tankki. Niillä perkeleillä on tankki.

“Dominicin baarin taakse, menkää!” Gus hoputti. Zenz ja Siili juoksivat kadun poikki ja pikkukylän kotoisan illanviettopaikan taakse. Gus seurasi perästä. Korkealla heidän yläpuolellaan Mega Gyarados ja kolme legendaarilintua taistelivat.

“Mihin mennään?” Zenz kysyi.
“Nouskaa Ponytan selkään, karauttakaa Palletin läpi ja paetkaa länteen. Välttäkää asutuksia, koittakaa keksiä jotain - paetkaa vaikka jollain ilveellä vaikka Appelsiinisaarille.” Gus sanoi laskien selästään repun ja kevyen kertasingon.

Zenz tajusi miehen sanojen takaa todellisen merkityksen. Gus ei aikonut paeta.
“Zenz, nyt on kiire! Minä ostan teille aikaa.” mies sihahti äkäisesti poistaessaan kertasingon varmistinsokan.

Zenz vapautti Ponytan poképallostaan ja auttoi Siiliä nousemaan sen selkään. Gus katsahti poikaan päin ja heidän katseensa kohtasivat. Siilin kasvoilla oli hieman rauhoittunut, joskin edelleen kauhistunut ilme. Gus nielaisi kurkkuunsa nousevan palan.

“Onnea matkaan.” hän sanoi ja kääntyi selin ponipokémonin selässä istuvaan kaksikkoon. Vain kavioiden ääni kylätietä vasten kertoi heidän lähdöstään.

Telaketjujen koliseva ääni läheni. Gus nosti singon olalleen. Kannatti tätäkin möhkälettä kantaa Pewterin vuorilta asti.

Kevyt panssarivaunu ajoi juoksuvauhtia näkyviin. Sen katolla istui kuusi rakettiryhmäläistä, tähyillen eri suuntiin. Parikymmentä metriä vaunun takana hölkkäsi tiiviissä muodostelmassa puolijoukkueellinen roistoja lisää. Eivät ilmeisesti odottaneet vastustusta näin kylän reunassa. Kallis virhe.

Vittuilette väärälle kylälle, paskiaiset, Gus ajatteli ja painoi laukaisinta.

Onteloammus räjähti vaunun tornin kylkeen. Vaunu pysähtyi nytkähtäen, katolla olevat rakettiryhmäläiset putosivat tielle kuin kypsät omenat. Vaunuun ilmestyneestä reiästä puski läpi liekkiä valtavalla voimalla.

Gus ei jäänyt ihmettelemään, heitti käytetyn tuubin maahan ja nosti kiväärinsä kohti vaunun takana tulevaa joukkiota ja veti liipaisimen pohjaan. Ajoneuvon tuhoutuminen oli saanut joukon hieman hajaantumaan, mutta hitaimmat eivät ehtineet alta pois, ja muutama rakettisotilas jäi tielle makaamaan. Loput hajaantuivat tien molemmille puolille.

Gus jätti asemansa Dominicin baarin kulmalla ja perääntyi sisemmäs kylään, irroittaen tyhjän lippaan juostessaan. Palavan vaunun takaa alkoi kuulua komentohuutoja, ja pian Gusin ympärille ropisi muutama hätäisesti ammuttu laukaus. Hän hyppäsi turvaan seuraavan rakennuksen taakse. Huohottaen hän asetti täyden lippaan kuiluun ja latasi aseen.

Rakettiryhmäläiset etenivät Gusin aiempaan asemaan baarin reunalla. Gus ampui pari laukausta, yksi rakettiryhmäläinen kaatui hirveällä kolinalla baarin roskatynnyreihin.

Vastaukseksi tuli hieman kauempaa konekiväärin sarja, joka repi Gusia suojaavan rakennuksen ikkunoita säpäleiksi ja seiniä rei’ille. Toivottavasti ketään ei ole kotona.

Gus vapautti Hurryn pallostaan. Tulimyyrä säikkyi ympärille vingahtavia luoteja, mutta kuunteli kuitenkin kouluttajansa ohjeita.
“Hurry, savuverho!” Gus huusi. Cyndaquilin levittämä sankka savu peitti Gusin aseman. Otollinen hetki perääntymiselle.

Sen tajusivat myös rakettiryhmäläiset, jotka lähtivät välittömästi etenemään. Vakuuttuneina siitä, että savun peittämä kulma olisi tyhjä, kaksi rohkeinta sotilasta sukelsi savun läpi.

Toisella puolella odotti yllätys; takaa-ajettava ei ollutkaan lähtenyt pakoon. Gus seisoi parin metrin päässä hölmistyneestä rakettikaksikosta Cyndaquil sylissään.

“Liekinheitin!” Gus käski ja nykäisi Hurryn vasenta takajalkaa. Liekkimeri peitti Rakettiryhmän kärjen ja tarttui näiden vaatteisiin ja varusteisiin. Nyt Gus lähti perääntymään, julmasti virnuillen takaa kuuluville tuskanhuudoille.

Karma on julma tuttava. Sen Gus sai tuta, kun rakettiryhmä oli osoittautunut astetta ovelammaksi ja lähettänyt kolmen miehen ryhmän kiertämään kauempaa Gusin taakse. Gusin perääntyessä kapealle sivukujalle Cyndaquil kainalossaan oli kiertävä ryhmä odottamassa kujan päässä kulman takana.

Gusin tajunnalla kesti puoli sekuntia tajuta nurkan takaa heilahtavan käden ja sen heittämän pallomaisen esineen tarkoitus. Millisekuntikin enemmän olisi ollut liikaa, nyt Gus ehti pysähtyä ja heittäytymään maahan ennen käsikranaatin räjähdystä. Sirpaleet lensivät hänen ylitseen ja ympäriltään, ääni ja paine löivät korvat tukkoon ja savu ja pöly peittivät näkökentän.

“-kuoliko se?!” Gus kuuli hämärästi jonkun huutavan kun tinnitys korvissa lakkasi.
“Ei sinne näe mitään! Mene katsomaan!” toinen ääni vastasi.
“Mene itse!”

“Hurry, liekinheitin-!” Gus supatti vieressään makaavalle Cyndaquilille. Mitään ei tapahtunut.
“Hurry-?” hän laski kätensä tulimyyrän päälle. Se ei hengittänyt. Käsikranaatin sirpale oli viiltänyt suoraan sen pieneen sydämeen.

Surua tai järkytystä ei enää tullut, ne oli kulutettu loppuun. Vihaa sen sijaan löytyi vielä. Gus ponkaisi pystyyn.
“...raaaAAAAAAAAAAH!” hän karjui ja ryntäsi suoraan väijtyksen järjestäneitä rakettiryhmäläisiä kohti. Kaksi heistä säikähti pahantuulisesti ja ryntäsi karkuun, mutta lyhyt sarja Gusin aseesta katkaisi pakomatkan. Kolmas keräsi rohkeutensa ja tarrasi Gusin aseesta kiinni ennen kuin se ehti kääntyä häntä kohti.

Raivoisa selviytymistaisto alkoi. Voittaja ei meinannut selvitä, Gusin raivoa vastassa oli rakettiryhmäläisen sitkeä selviytymistahto. Kumpikin tiesi, että tasapeli oli Gusin tappio, sillä loput rakettiryhmäläiset lähestyivät koko ajan. Gusille ei ollut apua tulossa. Tai niin molemmat luulivat, aina siihen asti kun se apu tuli.

Etälamautin iski rakettiryhmäläistä alaselkään. Tämä valahti polvilleen kasvot tahdottomien lihaskiristysten aiheuttamassa irvistyksessä ja päästi Gusin aseesta irti.
“Älä -!” mies ehti sanoa ennenkuin aseen piippu kääntyi sentin päähän hänen kasvoistaan.

PAM.

Laukauksen vielä kaikuessa kujalla Gus nosti katseensa etsivä Lookeriin ja nyökkäsi tälle kiitoksensa.

“Osaat varmaan käyttää asetta.” Gus sanoi ja ojensirakettiryhmäläisen pudottaman kiväärin etsivälle.
“Kun on pakko. En pidä väkivallasta.” Looker sanoi.
“No, nyt on pakko. Peräännytään sisäkaupunkiin kohti, ne ovat aivan kannoillamme.” Gus hoputti ja loi vielä katseen kujalle, jossa makasi kolme kuollutta rakettiryhmäläistä ja yksi kuollut Cyndaquil.

“Mikä suunnitelmanne on?” Looker kysyi heidän juostessaan.
“Ampua niin kauan kuin panoksia riittää.” Gus totesi lyhyesti ja osoitti seuraavaksi aseman.
“Jaaha. Ja entäs evakuointi?” Looker teki jatkokysymyksen.
“Mikä evakuointi?” Gus kysyi ja ampui pari laukausta kulman takaa juoksevaa rakettiryhmäläistä kohti. Ohi meni, vihollinen suojautui kadulle pysäköidyn auton taakse. Kyläläiset olivat linnoittautuneet koteihinsa.

“Mitä kautta pääsemme karkuun? Onko apuvoimia tiedossa?” Looker kyseli. Gus katsahti etsivää ihmeissään.
“Helvetistäkö minä apuvoimiksi muutun?” Gus murahti ja osoitti seuraavan perääntymisreitin keskusaukion länsireunaa pitkin. Molemmat miehet ampuivat lyhyen sarjan takaa-ajajia kohti ja pinkaisivat juoksuun.

“Kai vastarintaliikkeellä sen verran joukkoja on että saavat meitä tuettua?” Looker kysyi.
“Mikä ihmeen vastarintaliike?” Gus ihmetteli.

Etsivä mykistyi. Eikö Hillsillä ollutkaan yhteyksiä Kanton ja Johton laajuiseen vastarintaliikkeeseen? Oliko sellaista olemassakaan? Hills ja tämän seuralainen olivat siis tulleet Pewterin vuoristoseuduilta sivistyksen pariin täysin omin voimin. Lookerin hypoteesit murentuivat kuin liian kauan kahvissa kastettu kaurakeksi. Onneksi tästä ei ainakaan ihan heti tarvitsisi tehdä raporttia.

Hyvä on. Tilanne on arvioitava uudestaan. Taistojen tuoksinassa sitä ei kuitenkaan pystyisi tekemään. Olisi sijoituttava uudelleen.

“Herra Hills, siirrytään kohti kylän länsireunaa! Kunhan pääsemme Palletista pois, voimme käyttää Raltsini teleporttauskykyä ja pelastautua!” Looker sanoi.
“Kiitos tarjouksesta, herra etsivä, mutta minä en tullut tänne pelastautumaan. Minulla on kalavelkoja maksettavana.” Gus sanoi.
“Tappoivatko he professori Oakin? Olen pahoillani.” Looker sanoi osaanottavasti, ja ensimmäisen kerran Gus tajusi etsivänkin olevan inhimillinen ihminen.

“Ajattele sitä näin, herra Hills. Pakeneminen merkitsee elämistä ja taisteluun palaamista jonain toisena päivänä. Jääminen merkitsee lyhyttä taistelua ja pikaista tappiota tänään-”

Konekiväärin sarja vinkui heidän ohitseen.

“Hyvä on, länteen siis!” Gus myöntyi. Kortteli korttelilta he perääntyivät, tuskallinen tietoisuus kiristävästä saartorenkaasta matkaa vauhdittaen. Rakettiryhmä kuitenkin toimi varovasti, eikä turhaan vaarantanut enempää miehiään.

*****

Samaan aikaan taivaalla pitkittynyt taistelu oli päättymässä. Mega Gyarados oli sitkeästi taistellut kolmea legendaarilintua vastaan, mutta nyt sen voimat olivat lopussa. Viimeinen niitti sille oli Zapdosin sinkoama shokkikanuunan napakymppi. Merilohikäärme putosi karjuen taivaalta suoraan Oakin laboratorion päälle, rysähtäen katosta läpi. Varmistaakseen voittonsa Silver käskytti kaikki lintunsa vielä iskemään sen perään - kolmielementtinen isku, samanlainen johon Gary oli kuollut, repi koko laboratorion palasiksi.

“No niin,” Silver murahti Moltresin selästä, “missä menet, Gus?”

*****

Gus meni jo lähellä kylän länsireunaa Lookerin kannoilla.Vielä viimeinen kortteli, sitten omakotitaloalueen läpi metsään. Helppo homma.

Paitsi että rakettiryhmä ehti väliin. Gus ehti parahiksi nähdä konekivääriryhmän lyövän maihin erään omakotitalon pihassa olevan leikkimökin taakse ja suojautua etsivän kanssa vanhan postitoimiston taakse.

“Näyttää siltä ettei pakeneminen elämää ja taisteluun palaamista varten ei onnistukkaan, herra etsivä!” Gus huusi taistelun äänien yli.
“En olisi niin varma!” Looker huusi takaisin. Gus oli kysymässä miten niin, mutta tajusi sitten itsekin taistelun ääniä kuuluvan muualtakin. Metsän reunasta.

Gus vilkaisi nurkan takaa. Metsänreunassa välähti salama. Sitten lieskoja. Rakettiryhmän rivit olivat pelon vallassa. Gusin jokin aika sitten huomaama kk-ampuja nousi asemistaan ja lähti kauhun vallassa juoksemaan heitä kohti. Gus oli aikeissa ampua juoksijan itse, mutta jokin ennätti ensin. Jokin pieni, keltainen ja salamannopea hyppäsi omakotitalon piha-aidan yli ja ampui lennosta räsähtävän salaman rakettiryhmäläisen selkään.

Metsän rajasta käveli esiin kaksi nuorta miestä sekä useita Pokémoneja lisää; Typhlosion, Meganium, Charizard, Blastoise, Venusaur ja Espeon. Viimeksi mainittu kiersi kouluttajia ja suojeli näitä rakettiryhmän ammuksilta psyykkisillä voimillaan. Edelle ehtinyt Pikachu palasi kouluttajansa luo.

Red ja Gold olivat saapuneet Pallet Towniin.