Puoliveriset veljeni ja sisareni (JMMSOM, tietenkin!)

[Sieppeli]

"Et petä! Ei sinulla ole varaa pettää! Olet luvannut tuonkin monia kertoja ja tässä sitä ollaan!" Ares ärjyi. Mikael olisi valahtanut vaaleaksi, jos hän ei olisi ollut jo. Hän kumarsi hiukan täristen ja juoksi tiehensä. Ares tuhahti hänen peräänsä.

[Ja nytkun jotain piti kirjoittaa niin kirjoitetaan sitten turhaa tavaraa]

Syvällä Los Angelesissa olevassa hengenmenon äänitystudiossa oli menossa normaali kuolettava vilinä. Paitsi nyt Kharonilla oli mukavampaa kuin yleensä, hänen vastaanottopöytäänsä vastapäätä oli tuotu nojatuoli. Nojatuolissa istuva tyttö mulkoili ohitse kulkevia kuolleita, jotka valittivat kuka mitäkin. Tytön jalkaan oli kiinnitetty ketju, jottei hän varmasti pääsisi karkuun, paitsi mihin hän sieltä pääsisikään. Kun kerran Haades oli Sieppelin sinne pistänyt pitämään seuraa niin kuolleille kuin Kharonillekkin, niin eikai siinä muukaan auttanut kuin istua siinä ja jutella kuolleille turhia. Sieppeli huomasi jopa monia tuttuja, joiden sieluja lipui paikalle. Monet niistä olivat itseasiassa Areen poikia. Se oli sinällään aika harmillista, että Areen lapset olivat kuolemassa sukupuuttoon puoliveristen leiriltä ja tällä hetkellä Sieppeli halusi, että Ares heitettäisiin paloiteltuna Tartarokseen, niin säädytön hän oli ollut viime päivinä.
"Hei, sinä!" Yksi Areen kuolleista pojista huudahti Sieppelille kun sattui tämän huomaamaan, "Oletko sinäkin kuollut?" Sieppeli pudisti päätään.
"No... Mitä sinä täällä teet?"
"Pidän täällä oleville seuraa..." Sieppeli sanoi irvistäen. Areen poika näytti vaivaantuneelta. Sieppeli kallisti päätään.
"Hei, en minä ole teille pojille katkera vaikka hankittekin minut tähän jamaan. Se olisi koittanut ennemmin tai myöhemmin ja ei tämä nyt niin paha ole!" Samalla eräs parkuva naishenkilö lankesi Sieppelin jalkoihin ja anoi tältä itkien armoa ja apua. Sieppeli hyppäsi tuolilleen seisomaan.
"Niin... Ei paha." Hän irvisti. Areen poika huokaisi ja katseli hissiä kohti, mikä veisi hänet jossain vaiheessa manalaan tuomionsa kuulemaan.
"Joudunkohan minä Rangaistuksen kentille?" Poika kysyi kuin itsekseen. Rangaistuksen kentille joutuivat rangaistaviksi ne, jotka olivat tehneet jotain pahaa elämässään. Sieppeli hymyili piristävästi, mikä oli aika vaikeaa, koska itkevä nainen repi häntä sandaalista.
"Mitä pahaa teit elämässäsi? Vähintään joudut seisomaan muiden ihmisten kanssa Asfodeloksen kentällä, mutta ei todellakaan rangaistuksen kentille, et tehnyt mitään todella julmaa. Tottelit käskyjä. Kuule, olen ehtinyt nähdä jo pari puoliveristä pahemmistakin päistä, jotka eivät ole joutuneet rangaistaviksi." Pieni ilo näytti palaavan pojan kuolleille kasvoille.
"Ja kuulemma." Sieppeli hyppäsi tuolilta alas jättäen eukon vollottamaan, "Kannattaa tänään valita oikeudenkäynti. William Shakespeare on nyt siellä tuomarina ja hän on kuulemma hyvällä tuulella. Jos tuuri käy, hän päästää sinut helpolla." Hän kuiskasi. Areen poika näytti innostuvan... Hiukan. Ei kuolleena innostuta paljoa.
"Noniin, liikkelle ruumiit! Tämä vene lähtee nyt!" Kharon nousi tuoliltaan ja lähti hissille. Kuolleet tunkivat hissin kyytiin ja mukaan mahtuivat kaikki tähänmennessä kuolleet puoliveriset. Sieppeli huokaisi helpotuksesta ja kävi takaisin tuolilleen istumaan. Aula oli hiljentynyt hiukan, vaikkakin siellä seilaili monia satoja kuolleita, joilla ei ollut rahaa maksaa menoa toiselle puolelle. Sinne Sieppeli jäi tutkimaan kynsiään kuolleiden kanssa.

Elävien puolella Gustaf raotti silmäänsä hiukan. Tajuntaa palasi sen verran, että hän sai ajateltua yhden lauseen.
"Olisi... Pitänyt pyytää Zeukselta... Apua tulevaisuudessa... Tai jotain..." Ja sitten hän pyörtyi uudestaan. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Jumalat olivat vihaisia. Ja myös kuulleet Gustafin rukouksen.

[Nat]

Gustaf näki unta. Hän oli menossa kohti Olymposta selässään rengasmainen, suuri kivi. Juuri kun hän oli katsomassa ylös Empire State Buildingin huippua, se räjähti tuhansiksi palasiksi tulivuoren lailla. Taivas värjäytyi punaiseksi ja talot alkoivat räjähdellä ja palaa itsestään. Gustaf yritti suojata itseään käsillään, mutta huomasi niissä riippuvat kahleet. Hän seisoi yksin tulimeren keskellä väistellen parhaansa mukaan tippuvia metallin kappaleita. Sitten hän huomasi taivalla lentelevät mustat olennot ja kaduilla riehuvat ihmiset ja hirviöt. Hän tunnisti monia puoliverisiä ihmisten joukosta. Kun Gustaf näki Omppulin taistelemassa yksin kymmentä hirviötä vastaan, hän yritti lähteä juoksuun, mutta kivi oli tullut raskaammaski ja kahleet kietoutuivat hänen vyötärölleen käärmeen lailla. Gustaf yritti huutaa, mutta ei tuntenut suutaan ja joutui katselemaan kauhun vallassa, kun Omppuli lyhistyi maahan rintaansa pidellen. Tyttö loi Gustafiin tuskaisen katseen ja katosi ihmispaljouden keskelle. Vähitellen Gustafin silmille alkoi kietoutua musta savuverho, joka ei kadonnut vaikka poika kuinka pudisti päätään. Pian tuli kasvoissa täytti hänen mielensä...

Jokin paineli Gustafin otsaa kylmällä pyyhkeellä hellästi. Tämän pitkät hiukset kutittivat lempeästi pojan nenää ja sai tämän vasemman suupielen nykimään. Omppuli siis selvisikin hengissä, Gustaf ajatteli tyytyväisenä[ okei, en tiedä onko omppulilla pitkät hiukset vai ei, mut oletan näin]. Hän kurotti ylättävän raskaan tuntuista kättään kohti tytön hiuksia, kunnes tunsi sormien kietoutuvan lempeästi, mutta estelevästi hänen ranteensa ympärille. Se sai pojan ymmälleen. Hitaasti hän avasi vasemman silmänsä, koska oikea puoli ei jostain kumman syystä suostunut yhteistyöhön. Tarkennettuaan katseensa tyttöön Gustaf ei nähnytkään Omppulia hymyilemässä vaan yhden Afroditen seuralaisista, Khariitin.
"Mitä?" Gustaf sokelsi.
"Shh, makaa aloillasi. Sinulla on ollut kuumetta, joten olosi saattaa olla melko kurja. Tiedän mitä aiot kysyä. Saat nyt olla pelkkänä korvana, koska en toista mitään kahta kertaa ja en suvaitse keskeytyksiä, koska muutkin odottavat minua," neito veti syvään henkeä ja alkoi kertoa," Olet ollut tainnoksissa pari päivää. Pelastimme sinut, Omppulin ja Natin satyyrin avulla, joka oli katsomassa teidän taisteluanne. Toimme teidät leirin suojelijan salaiseen turvaan, koska leiri on tällä hetkellä Areen vallassa. Kukaan puoliverinen ei ole enää turvassa sielläkään. Kaikki hyökkäyksestä elossa selvinneet on kuljetettu tänne. Sinun tilanteesi oli kriittinen koko yön, mutta saimme sinut kuitenkin takaisin elävien kirjoihin. Nyt saattaa tulla pieni järkytys, sillä aion kertoa tilastasi. Emme onnistunut pelastamaan kasvojasi täydellisesti. Kasvojesi oikea puoli on tunnoton ja sinulla on hyvin näkyvä arpi koko kasvojesi pituudelta. Kuitenkin vakavin vamma kohdistui pienelle alueelle... Emme onnistuneet parantamaan oikeaa silmääsi. Se jää sokeaksi pysyvästi." Khariitti tutkaili hetken Gustafin kasvoja surullisena.
"Entäs muut?" Gustaf joutui ponnistelemaan saadakseen sanat selvästi sanottua.
"Omppuli on kunnossa. Hän sai lievän aivotärähdyksen ja lukuisia mustelmia. Natin tila on hieman huonompi. Hän sai suuren haavan Sieppelin miekasta, eikä haava ole vieläkään parantunut kunnolla. Hänellä ei ole veden tuomaa parannuskeinoa kuten sinulla. Mutta nyt saat taas alkaa lepäämään nuori mies." Khariitti peitteli Gustafin huolellisesti ja lähti huoneesta.

[Gustaf painotteinen. Tiedetään^^]

[Sieppeli]

Gustaf sulki silmänsä hitaasti ja vaipui unettomaan uneen.

Toisaalla Ares kääntyi tappavan hitaasti vankiensa puoleen. Zenzibarilla ja hänen veljellään oli täysin samanlainen murhaavan tylsistynyt ilme. Ares tuhahti, otti sakset viereiseltä pöydältä ja uhkaili niillä Arkasta.
"Ares, olet häpeäksi jumalille." Arkas sanoi.
"Minä? Häpeäksi?" Ares kysyi ilkeästi.
"Sinä. Häpeäksi." Arkas sanoi siihen väliin, vaikka Areksella oli selvästi lause kesken. Ja Ares näytti vielä vihaisemmalta.
"Onneksi Haadekselle taitaa olla teille suunnitelmia!" Hän murahti, "Varsinkin sinulle serkkupoika, toivottavasti hän kiduttaa sinut kuoliaaksi!" Yht äkkiä Zenzibar huomasi liukenevansa maahan niinkuin Areen omat pojat olivat liuenneet äsken.
"Kadut vielä tätä Ares! Jonain päivänä," Lause upposi maahan Arkaksen huutaessa.
"Heippa! Typerykset..." Ares sanoi omahyväisesti. Seuraavaksi, Olympos!

Zenzibar ja Arkas sulivat maan läpi ihmeellisesti suoraan Haadeksen valtakuntaan. He istuivat ihan yllättäen itse manalan valtijaan edessä tämän valtaistuinsalissa.
"Ja pistetäänkö samanlainen? Palvelus kunnes vaihdokki kuolee tai tulee muuten rangaistavaksi tilalle? Käy hyvin." Haades puhui kuin itsekseen, "Tänään onkin ollut hyvä päivä apulaisten suhteen. Sinulle Arkas löytyykin paljon tekemistä, harvoin saan tänne jumallisia uhreja. Kun taas sinulle." Hän katsoi kylmillä silmillään Zenzibaria, "Sinulle minulla ei ollekkaan mitään tekemistä, mutta tiedän erään joka innostuu varmasti kaverista." Zenzibar säpsähti. Kuka?

"Minä vähän mietinkin, että miksi tuo tuoli tuohon ilmestyi." Sieppeli virkkoi pirteästi Zenzibarin istuessa tämän vierelle manalan aulassa. Zenzibaria ärsytti.
"Mitäs varten sinä olet tänne joutunut?" Sieppeli kysyi. Zenzibar mulkoili tätä pahasti.
"Sinä petit meidät kaikki." Hän murahti. Kuolleet katselivat heitä mielenkiinnolla. Sieppelin hymy hyytyi.
"Haades pakotti! Hän käski minun,"
"Ja sinä tottelit!"
"No mitä sinä luulit että voisin siinä tilanteessa tehdä!" Kumpikin hiljeni. Kharon katseli heitä vastapäätä melkein yhtä mielenkiinnolla kuin kaikki kuolleet.

[Gustaffsson]

Läheltä kuuluva jysähdys havahdutti Gustafin syvästä, painajaisten täyttämästä unesta. Hän hyppäsi alas sängystään, tarttui sen vieressä lojuvaan konepistooliinsa ja hiipi eteenpäin. Hän oli hienossa, kivisessä huoneessa, jota seinällä olevat soihdut valaisivat. Poika hiipi huoneesta P90 valmiina ampumaan jos nurkan takaa tulisi hirviöitä tai Areen poikia. No, sama asia ne Gustafin silmissä ovat.
Gustaf käveli pitkin käytävää, ja oli valmiina kääntymään nurkan taakse juuri kun sen takaa hypähtikin joku miekka ojossa. Hän kohotti konepistoolinsa mutta laski sen huomatessaan miekan pysähtyän ja valon tavoittaessa aseen käyttäjän kasvot...
"Omppuli" Gustaf huokaisi.
"Gust! Mikä se jysähdys oli?" Omppuli kysyi laskien miekan.
"En tiedä, olen menossa ottamaan selvää" Gustaf kuiskasi.
"Tulen mukaasi" tyttö ilmoitti. Pari hiiviskeli pitkin käytävää, kun yllättäen jysähti uudelleen ja käytävän päässä jykevä kiviovi räjähti kasaan. Sen takaa näkyi päivänvaloa, jonka edessä kuitenkin heilui kymmeniä hirviö-ötököitä.
"Minulle tulee aina iloinen olo kun näen nuo ötökät..." Gustaf mutisi ja tarttui Omppulia kädestä ja veti poispäin.
"Minne menemme?" Omppuli kysyi.
"Jonnekin turvaan" poika vastasi, mutta pysähtyi kun käytävän toisestakin päästä virtasi ötököitä.
"Täällä mitään turvaa ole" hän mutisi ja alkoi ampumaan. Omppuli piti miekallaan huolen toisesta suunnasta tulevista hirviöistä tehokkaasti.
"Voi pähkinät" Gustaf tuhahti kun viimeisen lippaan viimeinen panos upposi mutanttiötökkää mahaan. Yksi ötököistä loikkasi hampaat ja kynnet myrkkyä tihkuen suoraan kohti hänen päätään...
Valo välkähti ja Gustaf ja Omppuli katosivat. Hyökännyt ötökkä lensi tyhjyyden halki ja tippui lattialle.

Gustaf kumartui väistämään ötökkää, jota ei tullutkaan. Hän huomasi olevansa ihan eri paikassa, keskellä samankaltaista kivihuonetta kuin missä oli herännyt, mutta tämä ei ollut makuuhuone vaan jonkinmoinen tarkkailuhuone. Keskellä huonetta oli pöytä, jossa oli paljon painikkeita ja joku, joka näytti tietokoneen näyttöpäätteeltä. Siinä näkyi ilmeisesti rakennuksen pohjapiirros, joka oli valtava. Osa alueista hohti punaisena.
"Missä me olemme?" Omppuli kysyi hänen takaansa. Gustaf ei ehtinyt vastata hänelle tyypillisellä lauseella "en tiedä", kun jo Khariitti ilmestyi heidän taakseen.
"Omppuli, Gustaf, tervetuloa leirin suojelijan komentokeskukseen" Khariitti toivotti.
"Missä me olemme?" Omppuli kysyi.
"Satoja metrejä leirin alapuolella. Tämä rakennus ylettyy kaikkialle leirin alapuolella ja kauemmaksikin. Mutta meillä ei ole aikaa hukattavana. Tarvitsemme apuanne" Khariitti sanoi. Gustaf ja Omppuli katsahtivat toisiinsa.
"Tämä paikka on vaarassa. Hirviöt ja Areen ja Haadeksen sotilaat ovat jo tunkeutuneet usealle alueelle. He löytävät ennen pitkää tänne, mutta tälle koneelle", khariitti sanoi osoittaen oudon näköistä pöytää, "on tallennettu tietoa joka on ratkaisevaa uhan päihittämisessä. Mutta jos se päätyy vihollisen käsiin, se voi olla meille kohtalokasta"
"Mielenkiintoista. Todella, mutta mitä sillä on tekemistä meidän kanssamme?" Gustaf kysyi.
"Minua tarvitaan muualla. Kone lähettää niitä tietoja parhaillaan Olympokselle, mutta hyvin hitaasti. Jonkun on puolustettava konetta siihen asti kunnes se on valmis, sitten tuhota tämä rakennus ja paettava" Khariitti sanoi.
"Kuulostaa uhkapeliltä. Miten kauan koneella vielä kestää?" Omppuli kysyi.
"Yhden tunnin. Vihollinen löytää tänne ennemmin. Tämä tieto voi pelastaa koko maailman varmalta tuholta, tai, väärissä käsissä, tuhota sen" Khariitti sanoi.
"Ei paineita?" Gustaf kysyi hymähtäen.
"Hetkinen. Missä Nat on?" Omppuli kysyi.
"Hän oli liian huonossa kunnossa, lähetin hänet Olympokselle. Autatteko meitä vai ette?" khariitti kysyi jo hiukan kärsimättömästi.
"Minulla on hiukan vajausta ammuksissa..." Gustaf mutisi osoittaen asettaan. Khariitti napsautti sormiaan, valo välkähti ja hänen eteensä ilmestyi koko laatikollinen taivaanvaskiammuksia.
"Okei. Eikai siinä sitten mitään" Gustaf sanoi. Khariitti neuvoi heitä koneen käytössä, näytti painikkeet jotka tuhoaisivat koneen ja koko paikan, ja ne jotka siirtäisivät heidät pois kun tietojen lähetys olisi valmis. Viimeiseksi hän vielä kertoi koneen hälyttävän kun vihollisia lähestyisi ennenkuin häipyi.

Hetken kuluttua Gustaf istui koneeseen nojaten ja työnsi panoksia lippaaseen.
"Hemmetti" hän tuhahti, kun toisen silmän näön puuttuminen ja käden tärinä aiheuttivat ongelmia. Hän turhautui ja heitti aseen huoneen poikki ja hautasi kasvot käsiinsä. Omppuli istui hänen viereensä.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi.
"Minun oikea silmäni ei näe... minä en pysty tähän. Omppuli, minua pelottaa" Gustaf kuiskasi. Omppuli tarttui hänen käteensä.
"Niin minuakin... mutta me pystymme tähän. Yhdessä" hän kuiskasi ja suuteli poikaa kerran.
"No, lataatko lippaasi vai aiotko hakata hirviöitä konepistoolillasi?" hän kysyi ja nouti P90:n huoneen päästä ja ojensi sen pojalle, joka hymähti ja tarttui toimeen.

Kone hälytti. Gustaf nousi pystyyn Omppulin kanssa. Kone lähettäisi tietoja vielä kymmenen minuuttia.
"Nyt sitä mennään" Omppuli sanoi. Gustaf henkäsi syvään.
"Jos jotain käy, niin..." hän mutisi.
"Katsotaan ettei käy" Omppuli sanoi. Yhdestä huoneen ovesta ravasi kymmeniä hirviö-ötököitä. Omppuli halkaisi kolme yhdellä lyönnillä ja Gustafin konepistooli niitti niitä tasaiseen tahtiin.
Kone hälytti uudelleen. Toisesta ovesta pylvähti lisää hirviöitä ja yksi Areen panssaroitu poika. Panssaroitu vihollinen lähestyi Gustafia ja löi tätä kasvoihin niin että hän paiskautui päin konepöytää, ja konepistooli tippui lattialle. Omppuli katsahti häneen huolestuneena, ja Gustaf näki kuinka yksi hirviö hyppäsi tyttöä kohti... Gustaf toimi nopeasti ja painoi nappia, joka oli asetettu siirtämään Omppuli Olympokselle. Hän katosi valon välkähtäessä. Huomattuaan tietojen olevan lähetetty, Gustaf ehti painaa nappia, joka asetti paikan tuhoutumaan puolen minuutin kuluttua, mutta sitten Areen poika tarttui häntä kurkusta. Taistelu oli ohi. Hirviöitä oli heidän joka puolellaan, mutta ne odottivat ja katselivat, kuinka haarniskoitu poika piteli Gustafia kuristusotteessa. Jokijumalan poika kähisi, kun Areen poika nosti kypärän pois. Se oli Mikael, jonka toinen puoli kasvoista oli kokonaan... jotain epämiellyttävän näköistä.
"Gustaf. Viimeinkin..." Mikael sanoi, paiskasi Gustafin lattialle ja tarttui tämän konepistooliin. Ilman sen kummempia puheita, hän työnsi piipun Gustafin niskaan ja laukaisi. Elämä kaikkosi hänestä hetkessä, ja hetken sen jälkeen hänen ruumiinsa, Mikael, hirviöt ja koko rakennus räjähti ja hautautui kiviin ja multaan.

[Sieppeli]

Kuolema ei itseasiassa ole edes paha. Sen Gustaf sai todeta sielun töksähtäessä Hengenmenon äänitysstudiolle.
"GUSTAF!" Kuului kiljaisu. Se oli toinen asia minkä jokijumalan poika tajusi tuonpuoleisessa elämässä. Ääni kuului Zenzibarille. Hän istui nojatuolilla käytävän reunustalla ja hänen vierellään istui Sieppeli hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Gustaf!" Zenzibar huudahti uudestaan. Gustaf tajusi jäätäneensä hetkisen.
"Zenzibar!" Hän sanoi helpottuneena. Sitten hänen äänensä muuttui pakostikin kylmemmäksi, "Sieppeli." Nojatuolilla tyttö kolauttu takaraivonsa kovan näköisesti käsinojaan. - en tiedä miten se on mahdollista, kai se sitten löhös siinä... -
"No joo, ole sinäkin nyt minulle vihainen!" Sieppeli parahti.
"Syytäkin olla!" Zenzibar huusi tytölle. Kumpikin mulkaisi toista ja keskittyivät sitten taas juurikuolleeseen.
"Etkai sinä kuollut?" Zenzibar kysyi. Gustaf ei tajunnut heti kysymystä, mutta muisti sitten kuolleensa. Hän nyökkäsi vaitonaisesti.
"Dääm!" Sieppeli parahti. Gustaf meinasi kävellä lähemmäs, mutta silloin toinen sieli pamahti hänen viereensä. Mikael.
"EI! EN MINÄ VOI KUOLLA! EN VIELÄ!" Tämä karjui, "TÄMÄ ON SINUN SYYTÄSI! SINUN!" Hän yritti kuristaa Gustafia, muttei onnistunut.