Tarvehuone

Eiköhän nyt olla taukoiltu tarpeeksi! Aika pistää teidänkin pienet kirjoittajansormet liikkeelle uuden jatkiksen kanssa.

Tässä taas uusi Fantasiajatkis. Säännöt on samat kuin aina ennenkin, ikäraja on n. K15 jos uskalletaan ja niin hahmot kuin maailmakin on täysin meidän omissa käsissä. Kuten aivan ensimmäisessäkin fantasiajatkiksessa, tämänkin ajankohta on suunnilleen keskiajan luokkaa: Eli rutto saattaa tappaa jonkun ja menninkäisiä konekivääreillä ei hyväksytä.

OLETTEKO VALMIIT? Happy Hungergam- eiku... Hyvää jatkista!
(Tehääks Nälkäpelijatkis? :">)

* * *

Se oli kylmä talvi. Kylmempi kuin viimeiseen viiteensataan vuoteen.

Aivan kuin kylissä riehuva rutto ei olisi ollut tarpeeksi paha vihollinen! Kylmyys tappoi vähintään yhtä tehokkaasti niitä, joilla ei ollut suojaa päänsä päällä. Jäätyneet ruhot löydettäisiin kevään koitettua, jos löydettäisiin. Saattoi toki olla, että ohitse kulkenut epäkuollut oli napannut ohitse kulkemansa ruumiin mukaansa alamaailmaan, mutta siitä ei puhuta. Ja vaikka kaikki tiesivät niiden olemassaolosta, se kiellettiin. Mitään eriskummallista ei ollut ihmisten maailmassa! Oudot jalanjäljet lumihangessa kuuluivat jollekulle keppostelijalle. Jopa ne pienimmät.

No mutta varsinkin ne pienimmät! Aamusta taas yksi kylä heräisi kylmään aamuun ja löytäisi kuistiltaan pienenpieniä jalanjälkiä, jotka alkoivat tyhjästä ja loppuivat tyhjään. Vanha väki kiroaisi ja hakeutuisi pappien siunattavaksi, kun taas tuoreet äidit taivastelisivat sitä, kuinka kukaan uskalsi päästää oman lapsensa pihalle tässä säässä! Paleltunut rassupieni, löytyy varmaan lumen alta kesällä kuin muutkin.

Mutta eipä löytynytkään. Ei näiden jalanjälkien omistajaa.

Takan yläpuolella parrujen yllä oli lämmin. Tonttu ei tiennyt kenelle tämä talo kuului, mutta hän ei välittänyt. Kuka muka välittäisi pienestä saunattomasta saunatontusta, joka vain nakersi hieman juuston kulmaa, vietti yönsä mielellään lämpimässä ja jätti aina lantin käynnistään. Ei hänestä mitään haittaa ollut.

Pieni tonttu lämmitteli varpaitaan villaa vasten ja hyräili omasta mielestään hiljaa. Sen vaalea oljenvärinen hiuspehko sojotti ruskean hiippalakin alta villinä ja sähköisenä ja hänen kovaa pakkasta varten valmistetut paksut talvivaatteensa olivat jätetty parrulle sängynkaltaiseksi. Se oli vasta hetki sitten hiippaillut hiljenneeseen keittiöön ja ottanut omakseen pienen palan perunaa ja lihaa, jotka tämän illan isäntäväki oli hölmöyksissään jättänyt. Kiitokseksi tonttu oli tietenkin puhdistanut jälkensä ja isäntäväen sotkut lattialta yhdessä hujauksessa ja kadonnut sitten takan yläpuolelle suojaan.

"Onpa sinulla Sieppeli tänä iltana hyvä isäntätalo, " tonttu jutteli itsekseen, "jos talvi tähän loppuisi, voisit jäädä kesäksi. Ehkä palajat kesällä tänne takaisin, mitä?" Hän puhui aina itsestään kolmannessa persoonassa, se oli tämän tonttuneidon tapa.

Mutta tämän kerran tonttu ei jäisi kesäksi. Eikä edes illaksi, sillä silloin,

talon ovelta kuului napakka koputus, joka herätti isäntäväen ja sai tontun hätkähtämään pahanpäiväisesti. Nämä isännät olivat yleensä rauhallisia, eikä heidän luonaan käynyt paljon vieraita, ainakaan yöaikaan. Tonttu kuunteli piilostaan, kuinka isäntäväki nousi sängyistään ja ihmetteli tulijan myöhäistä ajankohtaa. Tonttu höristi korviaan, kun isäntä aukaisi oven.

"Mitä ihmettä täällä koputetaan tällaiseen aikaan?" talon isäntä kysyi varsin ärtyneellä äänellä ja katseli tulijaa päästä varpaisiin. Paljoa katseltavaa ei siinä ollut, koska tulijalla oli pitkä matkaviitta ja huppu päässä.
"Anteeksi, että häiritsen teitä tähän aikaan, hyvä herra, mutta olen kuullut muilta kyläläisiltä, että teidän talonne lähellä on näkynyt paljon outoja jalanjälkiä... pieniä sellaisia", kuului tunnistamaton ääni hupun sisältä.
Isäntä hätkähti. He eivät mielellään puhuneet omituisuuksista, vaan antoivat niiden olla omassa arvossaan. "Minä en tiedä mistä te puhutte, olkaa niin ystävällinen ja jättäkää meidät rauhaan", isäntä sanoi tiukasti, mutta epäilys kalvoi hänen sisintään.
Tulija tarttui huppunsa reunoihin ja laskin sen alas. Isäntä oli odottanut korkeintaan yösijaa etsivää kulkuria tai kylän sekopääleipuria, joka oli kertoillut juttuja satuolennoista niin kauan kuin kylän vanhin muisti. Sen sijaan tulija oli nuori, hädin tuskin aikuisuuden kynnyksellä oleva tyttö, jolla oli vihreät silmät ja pitkä, ruskea tukka.

Ylhäällä parvella tonttu hätkähti, sillä hän tunnisti nuo kasvot. Hän ei ollut itse nähnyt tyttöä koskaan, mutta oli kuullut, että monta kesää sitten olivat alkaneet huhut uudesta metsästäjästä. Monien oli ollut vaikea uskoa sitä, sillä viimeisen metsästäjän uskottiin kuolleen ainakin kymmenen kesää takaperin maahisten käsissä. Harvat ihmiset ikinä uskoivat mitään näkemäänsä ja ne jotka uskoivat pitivät suunsa supussa. Metsästäjät olivat eri maata. Satoja vuosia sitten ensimmäiset metsästäjät aloittivat ei-ihmisten joukkomurhat ja aikoivat jatkaa niin kauan kunnes mokomat luonnonoikut oli tuhottu viimeistä pientä tonttua myöten. Sieppeli oli yksi niistä tontuista, jotka eivät olleet uskoneet juttuja uudesta metsästäjästä, koska rauha ei-ihmisten ja ihmisten välillä oli säilynyt rikkoutumattomana jo monia vuosia. Jos huhujen kuvaukset pitivät paikkansa, tuo tyttö voisi hyvinkin olla metsästäjä, mikä tarkoitti-

"Olen pahoillani, hyvä herra, mutta minulla ei ole mitään yösijaa ja talvi on tänä vuonna ollut poikkeuksellisen kylmä. Olen taivaltanut pitkän matkan ja toivoisin, että voisin edes hakea suojaa kattonne alta. Lupaan lähteä heti ensimmäisen valon koittaessa", tyttö kertoi isännälle paraikaa. Sieppeli säikähti. Tyttö etsi häntä! Ja aikoi löytää hänet kun isäntäväki menisi taas yöpuulle! Hänen pitäisi olla ovelampi, mutta mitä hän voisi tehdä...?

Tonttu ei jäänyt kuuntelemaan, kuinka tyttö suostutteli isännän ottamaan hänet yöksi ja kuinka talon emäntä, joka oli kauan toivonut omaa tyttölasta viiden pojan sijaan, otti tämän lämpimästi vastaan ja kauhisteli sitä, kuinka tytön vanhemmat olivat päästäneet hänet yksin ulos tällaisena talvena.

"Kuules, hei, et kertonut meille nimeäsi!" huomautti isäntä tytölle, kun tämä asettui pirtin takan eteen.
"Zenzibar. Pelkkä Zenzibar."

//Mwiihii, siitä se lähtee DD <3 Olipas kiva pitkästä aikaa kirjottaa jatkista, ihan ku ei oltais ikinä lopetettukaan!

Sieppeli pidätti hengitystään, kun näki tytön alapuolellaan istuen sen näköisenä, ettei aikonut lähteä siitä vähään aikaan. Tonttu oli tehnyt päätöksensä. Taloon ei voinut jäädä. Hänen pitäisi päästä pois.

Samalla kun Sieppeli pohti tätä ongelmaa, talon emäntä tarjosi Zenzibarille höyryävää juomaa, josta lähti suloinen, makea tuoksu, joka sai veden herahtamaan Sieppelinkin kielelle.
"Kiitos", Zenzibar kiitti kohteliaasti.
"Voi ei mitään!" emäntä sirkutti ja kaavaili mielessään, että tuosta tytöstä voisi saada sievän miniän joillekin hänen pojistaan. "Onko sinulla nälkä? Haluaisitko kenties leipää ja juustoa?"
"No, kieltämättä hiukan hiukoo, mutta minä maksan kyllä - " Zenzibar aloitti, mutta nainen huiskautti torjuvasti kättään.
"Höpsistä! Mikä tätä kylää vaivaa, kun me vaadimme jo maksuakin yhdestä suupalasta! Ei, tyttökulta. Ei sinun tarvitse maksaa."

Zenzibarin väitti kohteliaasti vastaan ja parruilla kiipeilevä tonttu käytti tilaisuuden hyödykseen, keräsi vaatteensa ja tavaransa ja lähti hiipimään kohti vinttiä, josta toivottavasti löytyisi jokin ulospääsytie. Hiljaa liikkuminen ei ollut ongelma. Tontut olivat luonnostaan hiljaisia ja huomaamattomia, joten hän sai töpötellä aivan rauhassa parrulta toiselle.
Viimeinen oli kuitenkin lahompi ja heikkokuntoisempi toista ja kun Sieppeli laski pienen jalkansa sille, se narahti, kuuluvasti.

Zenzibar reagoi saman tien. Hän nousi ylös ja katsoi kattoa kohti, mutta oli niin hämärää, että Sieppelin hahmoa oli mahdotonta erottaa.
"Kuulitteko te tuota?" Zenzibar kysyi ja hänen vihreät silmänsä seurasivat tarkkaavaisina pienintäkin liikettä parven suunnasta.
"Taisi olla vain pakkanen. Se saa puut paukkumaan kaiken aikaa", emäntä sanoi iloisesti eikä vaikuttanut huolestuneelta. Sieppeli kiiruhti kiireesti pois vaaravyöhykkeeltä ja pääsikin pölyiselle vintille, joka ei ollut aivan niin lämmin kuin muu talo, mutta kelpasi ilman muuta nukkumapaikaksi paremmin kuin lumihanki.

Sieppeli katseli ympärilleen ja näki öljylampun valaisevan heikosti vinttiä ja sen valossa tonttu huomasi lattian pölykerroksessa jälkiä, jotka johtivat suoraan hänen taakseen...

Äkkiä hänen kaulalleen laskeutui terä.
"Älä liiku", ääni kehotti ja ihmeekseen Sieppeli huomasi sen olevan tytön ääni. Tonttu jähmettyi liikkumattomaksi ja veitsi vetäytyi. Hahmo käveli hänen eteensä ja katsoi häntä tarkkaavaisesti päästä jalkoihin. Hän oli keskipitkä, hoikka ja nuori, ehkä noin 17-vuotias. Hänellä oli vähän yli olkapäiden ulottuvat oranssinpunaiset hiukset, jotka olivat kuin tulta ja hänen silmänsä olivat tummat, ehkä siniset. Sieppeli ei nähnyt kunnolla. Tyttö näytti muuten ihmiseltä, mutta hänellä oli suipot korvat.
"Hmm, tonttu", tyttö totesi. "Tunnetko sinäkin Evanin? Yksi emännän pojista. Auttaa meidänlaisiamme, kun tarvetta on."
"Ei, Sieppeli ei tunne sellaista henkilöä", Sieppeli sanoi kiireesti. "Sieppeli ei halua mitään pahaa. Hän haluaa vain ulos tästä talosta."
"Miksi?" tyttö ihmetteli. "Täällähän on mukavaa! Vai koskeeko se sitä vierasta? Minä kuulin hänen tulevan. Kuka hän on?"
Sieppeli empi. Pitäisikö kertoa totuus vai ei?
"Jos se on jotain uhkaavaa, sinun pitää kertoa", tyttö sanoi, "ellet tahdo, että aiheutan sinulle tukalat oltavat."
"Metsästäjä", Sieppeli kuiskasi ja tyttö näytti säikähtäneeltä eikä epäillyt hänen sanojaan. Ehkä hän oli ollut heidän kanssaan tekemisissä aiemminkin.
"Mikä hänen nimensä on?" tyttö vaati saada tietää, mutta äkkiä portaista kuului askelia. Joku oli tulossa vintille!

"Sieppeli ei jää tänne!" Tonttu parahti hiljaisella äänellä ja vilisti oranssihiuksisen tytön jalkojen alitse nopeammin, kuin tyttö ehti reagoida.
"Vintiltä löytynee pari yrimääräistä täkkiä sieltä nurkasta!" Emännän ääni kaikui talossa, "mutta kulta, ole varovainen, ties mitä hiiriä siellä vipeltää!"
"Kyllä äiti, " oranssihiuksinen tyttö oli äänten puhuessa kiirehtinyt puhaltamaan öljylampun sammuksiin ja kyyristynyt parrun taakse piiloon - hieman hitaammin kuin tonttu oli kadonnut -, mutta nyt hän rentoutui hieman. Ääni, joka lähestyi vinttiä, ei kuulunut varmasti millekään metsästäjälle.

Vintin ovi aukaistiin ja suljettiin heti perässä. Uuden öljylampun valo valaisi sisälle saapujan touhuja, kun hän lukitsi oven säpin tiukasti kiinni. Oranssihiuksinen tyttö pysytteli silti piilossa.
"... Oletko täällä?" Kysyjä oli nuoren miehen ääni.
"Kyllä, " tyttö vastasi niin hiljaa kuin kykeni. Nuorukainen, tämä mies siis, hiipi syvemmälle vintille.
"Minun täytyy saada sinut ulos täältä, " hän kertoi, "tuo nainen ei lupaa hyvää."
"Luotan sinuun, Evan." Tyttö kertoi luottamuksensa eikä Evan-niminen nuorukainen tarvinnut muuta. Hän oli luvannut auttaa tämän kummajaisen suojaan ja nyt jos se tarkoitti, että ulos talosta, hän tekisi niin.

"Sinulla ei ole hätää, " Evan kertoi niin hiljaisella äänellä kuin pystyi näkymättömissä pysyttelevälle tytölle, "ymmärsin hänen etsivän jotakuta pienempää."
"Tonttua." Tyttö osasi nyt kertoa.
"Ei kai täällä ole?" Evan säikähti.
"Yksi vipelsi juuri äsken piiloon." Tyttö vastasi, mutta päätti jättää sen viimeiseksi asiaksi, jonka hän sanoi. He varmasti olivat jo kuuluneet alas. Kohta heillä olisi nälkäinen metsästäjä perässään, eikä siinä ollut sitten enää naurun paikka.

Samaan aikaan Sieppeli oli ahtanut itsensä ja tavaransa toivotun reiän lävitse ulos ja oli päätynyt katolle. Nyt hän katseli kauhuissaan korkean talon katolta alas.
"Liian korkea, Sieppeli ei pysty hyppäämään, " se valitteli itsekseen, "huijuijui, miten korkea! Miksi Sieppeli on huono tonttu ja on unohtanut, miten tontut hyppivät talosta taloon näkemättä kylmyyttä? Huono tonttu! Olisikohan lumi tarpeeksi pehmeää hänelle?" Korkeus sai hänet voimaan pahoin. Tontut eivät olleet parhaita korkeissa paikoissa. He kuuluivat lämpimään ja käsitöitä tekemään, eivät ulos, kylmään ja korkealle.
"Kerran sitä vain eletään, " Sieppeli rohkaisi itseään, "hypätköön pois, hypätköön pois vain, lunta on maassa ja tonttu on pieni! Hypätköön pois. Yksi... Kaksi... Ja-"

Tonttu jätti viimeisen sanan sanomatta, koska muuten hän ei olisi uskaltanut hypätä ollenkaan. Kevyesti hän muksahti lumikasaan, mutta upposi lakkiaan myöteen hankeen, mikä oli kaikkea muuta kuin hyvä.

"Kultaa?" emäntä huhuili. "Etkö löydä täkkejä?"
"No, Evan, miten päästään ulos?" tyttö kysyi ja katsoi odottavasti nuorukaista, joka haroi hiuksiaan ja puri huultaan. Tytön silmät suurenivat.
"Et sitten viitsinyt ajatella mahdollista pakosuunnitelmaa!" tyttö suhahti. Evan kohautti avuttomasti olkiaan.
"En ajatellut, että sinun täytyisi lähteä saman tien ja luotin siihen, että vanhempani ja veljeni nukkuvat, mutta tilanne näyttää aika huonolta nyt..."
"Evan, kyseessä on minun henkeni!" tyttö sihahti kiihkeästi. "Se tonttu sanoi, että se nainen tuolla alhaalla on metsästäjä!"
Evanin silmät suurenivat.
"Mutta eihän heitä enää ole!" poika vastusteli.
"On. Muutamia. Olen törmännyt kerran yhteen enkä välittäisi toistaa tapahtumaa. Ikäviä tyyppiä, joilla on pahoja asenneongelmia", tyttö tuhahti ja sipaisi hiuksiaan. Hänen sormensa kipinöivät. Evan tuijotti lumoutuneena tytön sormenpäitä.
"Etkö voisi kertoa mikä olet?" Evan pyysi. "Olen tavannut haltioita ja menninkäisiä, mutta sinä et ole yksikään niistä."
"Saatan kertoakin, jos hommaat minut turvallisesti pois täältä", tyttö sanoi viekkaasti ja johan tiedonjanoiseen poikaan tuli vauhtia.

He tekivät niin, että kun Evan otti käsiinsä kasoittain täkkejä ja lakanoita, tyttö piiloutui hänen taakseen, kun hän laskeutui portaita. Onneksi Evan oli pitkä ja petivaatteet muhkeat eikä portailta näkynyt suoraan alakertaan. Suojautuakseen vielä paremmin tyttö oli piilottanut huomiota herättävät hiuksensa takkinsa alle ja oli vetänyt ruskean pipon syvälle päähänsä. Kun Evan astui tupaan, tyttö livahti kuin varjo hänen huoneeseensa. Emäntä huomasi hänet.
"Kukas tuo oli?" nainen ihmetteli, kun ovi narahti kiinni. Huoneessa olevan Zenzibarin kasvoilla näkyi epäluuloa.
"Mathias vain. Hän oli piilotellut vintillä leikkimässä", Evan valehteli ojentaessaan äidilleen petivaatteet. Äidin silmät suurenivat.
"Mathias! Nyt se riiviö saa kuulla kunniansa!" emäntä uhosi ja aikoi marssia suoraa päätä Evanin huoneeseen, mutta nuorukainen loikkasi äitinsä eteen.
"Ei!" Evan huudahti. Hänen vanhempansa katsoivat poikaansa kummissaan ja Zenzibarin silmät olivat siristyneet. "Tai siis, haluatko varmasti läksyttää häntä vieraan nähden?"
Emäntä empi ja katsoi miestään, joka pudisti päätään.
"Odottakoon aamuun", Evanin äiti sanoi. "Mutta pälkähästä hän ei pääse!"
"Luonnollisesti", Evan myönteli ja perääntyi taaksepäin mennäkseen huoneeseensa. Onneksi hänen vanhempansa olivat kääntyneet taas Zenzibariin päin eikä kukaan huomannut häntä.

Tultuaan huoneeseensa Evan näki tytön olevan jo puoliksi ulkona ikkunasta.
"Hei! Meinasitko lähteä sanomatta hyvästejä?" Evan supisi. Tyttö virnisti.
"Ajattelin vain olla valmiina, jos tulija ei olisikaan sinä", tyttö selitti.
"No? Kerrotko?" Evan kysyi malttamattomana.
"Hyvä on. Olen yksi neljäsosaa ihminen ja yksi neljäsosaa keiju", tyttö sanoi. Evan räpytteli silmiään.
"Entä se toinen puolikas?" poika kysyi. Tyttö naurahti.
"Kuka tietää?" tyttö sanoi arvoituksellisesti, mutta tiesi selvästikin itse vastauksen.
"Hei, tuo ei ole reilua!" Evan sanoi. Tyttö hymyili ja halasi nuorukaista pikaisesti.
"Kiitos kaikesta, Evan", tyttö kuiskasi pojan korvaan. Hän vetäytyi ja loikkasi ikkunasta ulos.
"Odota!" Evan sanoi ja tyttö kääntyi. "Ole varovainen, Omppuli."
"Varmasti", Omppuli vastasi ja pujahti kiireesti tiehensä.

Tässä säässä ei uskoisi ihmisten/ muunlaisten otusten olevan aktiivisesti liikkeellä, varsinkaan jonkin vähäisen mökin lähistöllä. Piikkisiili, kylänsä virallinen tarinankertoja ja huru-ukko (hän oli tehnyt itselleen oikein hienon sertifikaatin ja ripustanut sen seinälleen), ei välittänyt tällaisesta oletuksesta. Lunta riitti hänen polvensa korkeudelle asti, mutta sinnikkäästi hän potki sitä tieltään tuohikengillään. Hän ei enää muistanut, miksi oli lähtenyt ulos, mutta väliäpä sillä. Nyt hän oli alitajuntaisesti suunnannut kohti valoa. Valon lähteeksi paljastui Adamsien perheen mökki. Sen verran järkeä Piikkisiilillä vielä oli, että tajusi olla koputtamatta ovelle. Tuskin ketään kuitenkaan haittaisi, jos hän kurkkaisi sisään ikkunasta? Sehän kuului hänen ammattinsa toimenkuvaan. Huru-ukko oli juuri kurkistamaisillaan ikkunasta, kun hän oli kuulevinaan pientä ääntä katolta.
"Yksi... Kaksi... Ja-"
Sitten jotain tupsahti hänen vierelleen synnyttäen pienen lumipilven.
"Hmm mitäs?" mutisi ukko itsekseen.
Lumeen oli syntynyt jonkinlainen reikä, josta nyt kuului sadattelun kaltaista. Uteliaana mies kurotti kätensä ja tarttui johonkin pehmeään. Sadattelijaksi paljastui pikkuruinen otus.
"Tonttu!" Piikkisiili oli aluksi hämmentynyt, mutta innostui, "Teitä on olemassa! Mitä minä sanoin!"
"Päästä minnuut! Sieppeli ei katso tätä hyvällä!" tonttu kimisi ja sylki lunta suustaan.
"Tulepas vaan mukaan niin Piikkisiili-setä pitää sinusta huolen", tarinan kertoja hekotteli ja laittoi potkivan tontun matkapussiinsa.

[Ihmiset hei, joka toinen viesti on mun. Ei kai me anneta tän jatkiksen kuolla jo heti alkuunsa ennen kuin mitään ehtii tapahtumaan? Jos teitä haittaa hahmojen vähyys niin tuokaa niitä lisää. Tehdään vaikka joukko jotain heeboja haahuilemaan tähän meidän kanssa. Aktivoitukaa nyt, muistaakseni en ollut ainoa, joka halusi tätä jatkista ]

Nurkan takaa tilannetta tarkaillut Omppuli oli valmis lyömään päänsä seinään.
"Jestas, ensin metsästäjä ja nyt täällä kidnapataan jo tonttuja? Oikeasti, mikä tätä kylää vaivaa?" tyttö puhisi ja painautui seinää vasten kun tuo hullu tonttukaappari käveli ohi mutisten jotain sekopäistä itsekseen. Omppuli empi. Tonttu oli vaikuttanut ihan mukavalta, vähän kummalliselta, mutta olisi liian julmaa jättää toinen tuon hullun käsiin.
"Minä se tässä hullu olen", Omppuli huokaisi ja hiipi tonttukaapparin perään.

Kaappari vei Sieppelin pieneen, ränsistyneen näköiseen tönöön, jossa paloi takassa valkea ja muutenkin sisällä näytti niin lämpimältä, että Omppuli olisi halunnut jäädä sinne mieluusti loppuyöksi, vaikkei häntä erityisemmin palellutkaan. Silti, lämpimät paikat olivat enemmän hänen juttunsa kuin kylmät.

Ikkunasta Omppuli näki kuinka kaappari laittoi Sieppelin häkkiin, joka roikkui katosta.
"Julmuri. Kohtelee tonttua kuin eläintä", Omppuli murisi ja veti vyöstään terävän veitsen. Kun mies katosi toiseen huoneeseen, Omppuli hiipi ovelle ja pujahti huomaamatta sisään.
Sisällä tosiaan oli lämmin ja hetken Omppuli keinui paikoillaan ja katsoi kaihoisasti takkatulta, mutta tajusi, että huru-ukko voisi palata hetkenä minä hyvänsä ja kiirehti Sieppelin häkin luo.
"Hei", Omppuli supatti. "Minä tulin pelastamaan sinut."
Tonttu kääntyi häneen päin ja tyttö huomasi tämän suun olevan täynnä jotain. Sieppeli ojensi kättään, joka oli täynnä rusinoita.
"Khelpaako sinullekin?" Sieppeli tarjosi. "Makeita ovat! Sieppeli tykkää."
"Hiiteen rusinat! Kai sinä haluat vapaaksi?" Omppuli kysyi kärsimättömänä ja vilkuili hermostuksissaan huonetta, jonne huru-ukko oli kadonnut.
"Jaa-a", tonttu pohdiskeli, "enpä tiedä. Täällä on mukavaa ja lämmintä ja rusinoita! Sieppeli ei ole saanut rusinoita vuosiin!"
"Osanottoni. Mutta haluatko ihan oikeasti vaihtaa vapautesi rusinoihin?!" Omppuli tivasi.
"Mitäs tämä on? Lisää otuksia vanhoista tarinoista? Oletko sinäkin jokin yliluonnollinen olento?"
Omppuli kääntyi hätkähtäen ja huomasi katsovansa suoraan Siilinpiikkiä.
"Entä jos olenkin?" Omppuli kysyi uhmakkaana ja katsoi miestä silmiin odottaen tämän vastausta.

"No haluaisitko teetä? Olin juuri aikeissa keittää itselleni ja kenties tontulle", Piikkisiili kysyi.
Ennen kuin Omppuli ehti vastata mitään alkoi ukko jo häärätä keittiönurkassaan äänekkäästi.
"Minulle tulee harvoin vieraita, niin en tiedä kuinka tulisi toimia", tarinan kertoja kertoili melun yli, "yleensä minun pitää mennä muiden puheille. Minä olen kyllä laittanut oveeni ison kyltin 'tarinoita kerrotaan', kuten saatoit huomata, mutta kuitenkaan kukaan ei tule. En tiedä miksi... Pitävät minua varmaan mokomat hulluna. Eivät usko sanakaan puheistani. Kyllä minä kuulen, mitä lapset hihittelevät takanani. Kurittaa heitä pitäisi mokomasta käytöksestä, mutta se ei ole minun tehtäväni. Ei minun vain huvittaisi kurittomille lapsille tarinoida, kun ei sellaiset osaa kuunnella. Tarinan tarkoitus ja syvempi olemus menee heiltä ohi silloin. Kääpiösota- satukin kertoo rauhan luomisesta eri kansojen välillä. Tai itse asiassa siinähän kerrottiin vain kääpiöistä. Niin niin miksi Kääpiösota kertoisi jostain muista kuin kääpiöistä? Myönnettäköön että muistini voi välillä reistailla yksityiskohdissa, mutta jokaisen tietämäni tarinan muistan mielessäni. Olen aina ajatellut, että noin monia erilaisia tarinoita hassuista otuksista ei voi olla sattumaa. Kukaan ei vain usko minua. Siinä ystäväsi saa auttaa minua... Hassu otus tuo tonttu. Puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Onko hän hullu? Heheh viitsi viitsi, haittaakse? En ole kyllä teidänkaltaisia ennen tavannut, joten tämä on kieltämättä jännittävää. Haluan kuulla teiltä uusia tarinoita. Olen käynyt omani jo monet kerrat läpi päässäni ja alkavat tuntua toistolta."
"Minä-", Omppuli yritti aloittaa.
"Haluaisitko maitoa teesi kanssa? On minulla myös pullaa, mutta nypin nuo rusinat niistä", Piikkisiili käänsi päätänsä kuin pöllö.

//mie kirjotan tabletilla, että kieli on sen mukasta sitte, en jaksa joka virhettä korjata

Sillä aikaa Zenzibar teeskenteli nukkuvaa ja odotti, että talossa tulisi hiljaista. Kun hän oli varma,että talon isäntävaki nukkui, hän hiipi ylös ja lähti kapuamaanparvelle siellä olevista jäljistä ja ruoanmuruista tyttö sai varmistuksen epäilyilleen: tonttu oli varmasti asunut siellä. Yllätyksekseen hän huomasi myös toiset jäljet, isommat ja ihmismäisemmät... haltia?

Zenzibar tutki vielä hetken, mutta oli selvää, että molemmat olennot olivat päässeet pakoon. Hän oli kuitenkin todella lähellä, eikä huolestunut moisesta pikkuruisesta takaiskusta. Hän oli juuri lähtemässä takaisin alas, kun hän kuuli äänen.

"Hei, mitä sinä siellä ylhäällä teet?" Ääni kuului sille talon pojalle, joka oli käynyt ullakolla hakemassa vilttejä.
"Minulle tuli kylmä, enkä halunnut herättää teitä, ajattelin hakea toisen viltin",Zenzibar valwhteli nopeasti. "Et sattumoisin nähnyt mitään outoa kun kävit täällä aiemmin?"
Poika näytti olevan varuillaan. "En, miten niin?"
"Luulin vain kuulleeni jotain..., mutta ei se varmaan mitään ollut.."
Zenzibar tuli alas parrulta ja katseli poikaa hetken. Tämä selvästi salaai jotain,mutta mitä?

Heti kun poika oli poissa tieltä, Zenzibar meni ulos ja kiersi talon ympäri jälkiä etsien. Ne hän kyllä löysikin ja mukaan oli tullut jällen uudet jäljet, isommat, aikuisen miehen jäljet. Tontun jäljet loppuivat siihen, joten ei ollut vaikea arvata, että tonttu oli nyt miehen mukana. Ja tämän jälkiä oli suorastaan naurettava helppo seurata, etenkin kun ne pienemmät ihmismäiset jäljet ullakolta näyttivät seuraavan niitä myöskin... HymyillenZenzibar lähti matkaan...

//sori kun on niin minä painotteinen, mutta halusin saada mun hahmon kerralla taas soppaan mukaan missä gust viipyy?

, mutta hän ei nähnyt, kuinka talon varjon pimeydestä hänen peräänsä hiipi varovaisena hahmo. Mieheksi kovaa vauhtia kasvava poika toivoi hiljaa mielessään, että hän olisi valinnut hieman lämpimämmät vaatteet epäilyttävän naisen varjostamiselle, mutta nyt oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Jos Evan halusi suojella Omppulia, hänen oli valmistauduttava siihen, että mahdollisesti jokin hänen varpaistaan putosi irti kylmyydestä.

Zenzibar ei aavistanut jonkun seuraavan häntä. Hän keskittyi vain vaikeaan tehtäväänsä, jalanjälkien näkemiseen pimeässä. Mutta sitten hän näki erään talonpahasen seinässä suuren kyltin: "Tarinoita kerrottavana! Satuolennoista, menneisyydestä, taisteluista ja maahissodista! Kävele mäki alas ja käänny vasemmalle! Kahvia tarjolla, lämpinä, kylmänä tai tähtipölyllä."
Nyt Zenzibar tiesi kulkevansa oikeaan suuntaan. Ja jalanjäljet, joita hän oli jäljittänyt, kulkivat samaan suuntaan mihin vanha ja homehtunut kylttikin kertoi. Hän hymähti: Nyt hän saattaisi löytää etsimänsä. Ja hän piti tarinankertojista, he kertoivat pahaa-aavistamattaan tarkkoja tarinoita taruolennoista, joita Zenzibar yritti jäljittää ja se helpotti hänen työtään aina huomattavasti.

Ehkä tämä tarinankertoja tietäisi jotain... Jotain hänestä...

* * *

Jossain siellä, mistä Zenzibar ja Evan olivat lähteneet noin kymmenen minuuttia sitten, heräsi talon emäntä hiljaisuuteen. Kynttilän valossa hän kävi ensin tutkimassa poikiensa huoneen... Evan puuttui! Sitten hän suuntasi kotiinsa tulleen tyttöolennon sänkyä tutkimaan... Tyttökin puuttui!
"Voi, miten minua onkaan siunattu, " emäntä niiskaisi onnessaan, "nythän minä saan jo lapsenlapsia! On se niin mukavaa, että heillä nappasi heti yhteen."

* * *

Omppuli kuunteli varovaisena hullun tarinankertojan tarinaa kääpiöistä ja tarinasta innostunut Sieppeli-tonttu korjaili vanhan kertojan yksityiskohtia, jos tämä ei niitä oikein tiennyt. Myös Omppuln rusinat olivat kadonneet pois pullasta - hän ei ymmärtänyt, miksi kukaan halusi laittaa pullaan muutenkaan rusinoita. Kuka muu niistä muka piti kuin näköjään tämä pikkuinen tonttutyttö.
Vielä hetken Omppuli jaksoi kuunnella saarnaajan tylsähköä jäkätystä, mutta sitten hän tohkeni laittaa oman kysymyksensä väliin.
"Tohkenenko kysyä sinulta jotain?" Hän kysyi miettivällä äänellään. Valo kirkastui Piikkisiilin silmissä.
"No mutta kultapieni, saat kysyä minulta aivan mitä haluat. Niin, missäs minä olinkaan-"
"Mitä tiedät metsästäjistä?" Omppuli kysyi. Sieppeli, joka oli ollut syömässä sille aivan liian suurta rusinaa, oli tukehtua palaseensa.

"Metsästäjistä?" Piikkisiilli kysyi korvantaustaansa rapsutellen, "Heistä kertovat tarinat eivät ole lainkaan iloisia, ei lainkaan onnellisia. Toisin olisi, jos he olisivat voittaneet sotansa taikaolentoja vastaan, mutta heidätpä pakotettiin katoamaan kadottamiensa teikäläisten kanssa. Pakotettiin maan alle, sinne kuuluvatkin! Hyvin järjestäytyneitä, klaaneista aloittivat jollei harmaa pääni väärin muista. Ja ken on klaanissa kasvanut, se klaanin tavoille oppii ja se sen sääntöjä kunnioittaa. Sanottu on, että kadonneet eivät kaikki. Yksi klaaniko pysyi? Meni hiljaiseksi ja jäi kukoistamaan jonnekin syrjäseuduille. Palaavat vielä joku päivä kurjat, sanokaa minun sanoneen!"
"Miksi ne ovat niin ilkeitä?" Sieppeli kysyi hädissään, "Mikseivät metsästäjät pidä pienistä tontuista?"
"Ken tuollaista tietää!" Piikkisiili totesi. Tonttutyttö katsoi Omppulia kuin kysyen: "Kuka on Ken?"

"Jotkut sanovat, että metsästäjät tekivät lupauksen varjohengille, niille, jotka kulkevat varjoissa öisin. Osa sanoo, että he ovat itse näitä olentoja, jotka nousevat maan koloista öisin napsimaan olentoja, joilla ei ole ihmissielua! Mutta ken tietää mikä on oikea tarina. Voi, jos joskus pääsisin yhden kanssa tarinoimaan, ihan nappi nappia vasten, minulla olisi kysyttävää."

Silloin ulkoa kuului huutoa...

Piikkisiili, Sieppeli ja Omppuli katsoivat toisiaan ja mies aikoi jo mennä ulos katsomaan, mitä siellä oikein riehuttiin tähän aikaan. Piikkisiili näytti olevan haltioissaan, kun kylässä sattui tänä yönä tapahtumaan kaikenlaista jännittävää, kun normaalisti kaikki oli aivan hiljaista ja melkeinpä kuollutta.
"Seis!" Omppuli sihahti ja loikkasi miehen eteen. "Minä kurkkaan ikkunasta. Olkaa te kaksi ihan hiljaa."
Piikkisiili ja Sieppeli vaihtoivat katseen ja kohauttivat yhtä aikaa olkiaan, mutta pitivät suunsa kiinni. Omppuli hiipi ikkunaan ja tiirasi vaivihkaa ulos. Pimeässä oli hankalaa nähdä mitään, mutta kun kuu lipui esiin pilviverhon takaa, valaisi se enemmän kuin tarpeeksi ja Omppuli näki kaksi hahmoa painivan keskenään lumessa.

Viimein toinen pääsi jollakin ihme otteella voitolle ja nosti toisen pään hiuksista ylös. Omppuli näki, että se oli Evan, nenä veressä ja huuli halki. Toisen hahmon huppu putosi niskaan ja Omppuli näki hurjat, nuoren naisen kasvot. Hän ei tuntenut naista, mutta saattoi päätellä, että tuo oli se metsästäjä.
"Meillä on iso ongelma", Omppuli sanoi synkästi tarinankertojalle ja tontulle. "Metsästäjä on tuolla ulkona ja voitti Evanin painissa. Hän siis osaa tapella ja kantaa varmaan aseitakin mukanaan."
"Niinhän sinäkin", Sieppeli huomautti ja viittasi veitsituppeen, joka roikkui Omppulin vyössä.
"No kai minulla on syytäkin", Omppuli sanoi. "Kun metsästäjiäkin hihhuloi ympäriinsä."
"Harhautustako tässä tarvitaan?" Piikkisiili kysyi silmät loistaen innosta. "Minä voin mennä ulos ja jututtaa sitä metsästäjää, jolloin te voitte hiipiä karkuun."
"Muuten hyvä, mutta miten pitkälle me tässä säässä pääsisimme? Tonttu ei voi kulkea lumessa uppoamatta sinne ja minä en voi jättää Evania tuon tyypin käsiin. Hän ei ole tehnyt mitään väärää", Omppuli sanoi.
"Mikä on siis suunnitelma?" Sieppeli kysyi.

***

Ulkona Zenzibar oli laskenut veitsen Evanin kurkulle.
"Mitä sinä luulet tekeväsi?" Zenzibar ärisi.
"En minä mitään -" Evan kähisi.
"Yökävelyllä vai? Niin varmaan! Minä tiedän kyllä mitä sinä teet. Yrität suojella sitä, joka hiipi huoneeseesi, kun tulit portaita alas ja se on varmaankin tarinankertojan talossa? Eikö niin?" Zenzibar kysyi. "Paras puhua totta tai minä näytän sinulle mihin kaikkeen osaan veistäni käyttää ja ne eivät ole kivoja juttuja, eivät ainakaan sinun kannaltasi."

[Jaaha no lukitaan nyt sen ukon nimeksi sitten se Piikkisiili.]

Silloin mökin ovi avautui. Ulos astui ikääntynyt mies.
"Evan Adamsko se siinä? Siitä on jo aikaa, kun viimeksi kävit, kuinka mukavaa! Ja kukas seuralainen sinulla on mukanasi?" Piikkisiili aloitti jutustelunsa, "Naismakusi on varsin tulista sorttia vai kuinka sanoisin."
"Hei herra Piikkisiili", Evan älähti metsästäjän alta.
"Tulkaa nyt ihmeessä sisään niin ette jäädy!" huru-ukko viittoili.
Aserauha jouduttiin solmimaan hetkeksi.

Samaan aikaan Omppuli ja Sieppeli laittoivat tarinankertojan hienon suunitelman toisen osion käytäntöön. Oli aika paeta takaovesta.
"Hei varo kolhit Sieppelin päätä!" tonttu pomppi vallattomasti häkissä, jota Omppuli nyt roikutti mukanaan.
"Älä valita", Omppuli sihahti, "se hullu ei antanut avaimia."
"Siellä mökissä oli niin lämmintä", Sieppeli jatkoi, "ei ole tontulle luonnollista vaihtaa talviasuntoa näin monesti."
"Piiloudumme vain hetkeksi."
Jalanjäljistä ei tarvinnut huolehtia, kun he/Omppuli juoksivat tallotulla tiellä kohti piiloutumispaikkaa. Puuceen ovi avautui narskuen.

Zenzibar ja Evan eivät tohtineet kieltäytyä vanhuksen kutsusta, vaan hetken he esittivät hyviäkin ystäviä ja astuivat sisään yhdessä. Evan seurasi huolissaan miten naisen/nuoren neidon katse lipui hitaasti Piikkisiilin talonpahasen seinissä, ovissa, lattioissa ja kaikessa, mikä voisi paljastaa, oliko talossa muita. Piikkisiili hoputti kaksikkoa istumaan pöydän ääreen ja Evan ei voinut säikähtää huomattuaan tuolin, jolle hän oli istunut, olevan vielä hieman lämmin. Oliko Piikkisiili istunut tässä hetki sitten, vai oliko se ollut Omppuli...

"Tälläinen pariskunta. Evan, minä olen kyllä yrittänyt puhua sinulle pormestarin tytärtä, on siinä kyllä kaunis olento, minusta hän sopisi sinulle huomattavan hyvin. Äitikin tykkäisi, yksi pojista pääsisi kylän päällystöön, voivoi, miten äiti-kultasi innostuisi. Mikä sen tytön nimi taas olikaan, niin sen pormestarin... Joséfina? Pitkät ruskeat hiukset, ei kiharan kiharaa ja silmät vaaleanvihreät kuin kellastuva lehti syksyllä. Kyllä tuollaiselle tytölle pitäisi komea mies löytää, joka ymmärtää hyvien tarinoiden päälle kuten sinä, Evan. En vielä tiedä mikä tämä neitosi on, mutta parempi olla hyvästä perheestä, eikös? Eikös? Vai et kai haikaile yhä sen keijukaisneidon perään, jonka pelastit kolme talvea sitten?" Piikkisiili nauraa röhötti, ja samalla kun Evan kalpeni - ukkohan puhuu läpi päänsä! -, Zenzibar tutkiskeli kaksikkoa tiukkana. Tämä Evan selvästi tiesi enemmänkin taikaolennoista kuin oli tarve. Ja ukko samoin. Jättipotti!

"Etkö aio esitellä kihlattuasi minulle, poikaseni?" Piikkisiili tökkäsi Evania huvittuneena.
"Kihlattuani-?" Evan oli jo tarpeeksi hämmentynyt tyttöpuheista, mutta nyt Piikkisiili meni jo pitkälle.
"Nimelläni ei tällä hetkellä ole merkitystä teille, " Zenzibar ilmoitti ja kurotti ottamaan pöydältä pullapalan, "rohkenenko kysyä, mistä nämä reiät tulivat?"
"Miten minä voin kertoa tarinaa Evanista ja hänen unelmien neitosestaan jos en tiedä neitosen nimeä, " Piikkisiii parahti, "ja minä otan rusinat pois pullistani. En pidä niistä, tiesittekö, että eräs maahisheimo uskoo, että rusinat ovat kutistettuja jättiläisten aivoja, joiden syöjiä varjo-olennot etsivät ja tappavat? Tämä on hyvä tarina-"
"Joten mitä tapahtui rusinoille?" Zenzibar tarkisti mietiskellen.
"Katsos kultapieni, ensin metsästetään jättiläinen-"

Mitä ikinä nämä kaksi tiesivätkään, Zenzibar tarvitsi heidän tietojaan. Molempien. Mutta ensin hänen piti löytää tämä kummallinen olento, joka oli syönyt talon kaikki rusinat! Jos tuuri kävisi, se olisi hänen etsimänsä tonttu (eräät tontut olivat huomattavan persoja rusinoille) ja jos hän löytäisi tontun... Hänen kaikki suunnitelmansa kävisivät toteen. Tontut näes olivat hauskaa kansaa, että he toteuttivat minkä tahansa pyynnön jos sitä osattiin pyytää kunnioittavasti. Ja vain tonttu voisi auttaa Zenzibaria saavuttamaan etsimänsä.

* * *

"Kylmä, Sieppelillä on kylmä, " tonttu valitti häkistään.
"Ole hiljaa jo viimein, " Omppuli kuiskasi tuskissaan. Tonttutyttöä ei saanut hiljaiseksi sitten mitenkään.
"Sieppeli tahtoo pois, Sieppeli tahtoo lämpimälle orrelle nukkumaan, " se narisi, "joten Sieppeli menee takaisin." Kuului ilmoitus ja kun Omppuli katsoi uudestaan Sieppelin häkkiä, oli tonttu kadonnut kultaisen pöllähdyksen myötä.
"Paska!" Omppuli ärähti PuuCeen sisuksissa. Samalla Zenzibarin metsästäjänvaistot havahtuivat; Jokin oli juuri käyttänyt taikaa.

Samalla Sieppeli pöllähti takaisin Evanin perheen talon lämpimille parruille. Nuori tonttu ei edes ajatellut tehneensä jotain väärin; se oli palannut kotiin oman kotiväkensä luokse, minne se kuvitteli kuuluvansakin. Nyt kun vaaraa ei enää ollut, niin mikäpä hänellä oli ollessa.

"Ja sitten! voi voi tyttöseni, oletko kuulolla, tämä on tarinan paras osio, nimittäin - kun jättiläinen on saatu uskomaan että-"
"Joojoojoo", Zenzibar huiskautti kädellään, eikä kuunnellut enää sanaakaan höperön ukon puheista. Joku oli käyttänyt taikaa ja vieläpä ihan lähellä. Jos hänellä olisi tuuria hän saisi otuksen kiinni vielä ennen aamun sarastusta. Kysymys kuuluikin, mitä ihmettä hän tekisi pojalle?

Omppuli kiroili tontun perään ja oli nyt kahden tulen välissä: yrittäisikö hän seurata tonttua vai jäädä katsomaan miten Evan pärjäsi metsästäjää vastaan? Omppuli tiesi, että Evan ei selviäisi hengissä, jos metsästäjä päättäisi uudelleen hyökätä hänen kimppuunsa... Lopulta Omppuli päätti jäädä katsomaan miten Evanin käy ja hän vain toivoi, että tonttu saisi tarpeeksi etumatkaa ja älyäisi etsiä kunnon piilon.

Evan istui jäykkänä tuolissaan ja yritti olla pitelemättä päätään, jota jomotti jo aikalailla tappelusta metsästäjän kanssa. Hänen onnekseen höperö ukko ei ollut paljastanut enempää tärkeää tietoa Omppulista ja tontusta, mutta se tarkoitti myös sitä, että metsästäjän kiinnostus lopahtaisi ihan-
"Sinä, poika." Evan hätkähti kun Zenzibar nousi ylös ja puhutteli häntä suoraan. "Tehdäänpä sopimus: sinä yrität pelastaa sen toisen olennon, eikö niin, haltian? Et ole kiinnostunut tontusta. Äläkä valehtele, tiedän kyllä jos niin teet."
Evan vain availi suutaan kuin kala kuivalla maalla. Zenzibar hymähti. "Niin arvelinkin, tehdäänpä sopimus: saat pitää haltian hyvänäsi, mutta minä otan tontun ja usko kun sanon, tapan sinut jos yrität estää minua."
Evan ei tiennyt mitä sanoa. Jos metsästäjä pystyi tappamaan hänet tuosta vain, miksei hän tehnyt niin?
Samassa Zenzibar tarttui poikaa kauluksesta ja talutti tämän ovelle. "Kiitos pullasta, Piikkisiili." Zenzibar avasi oven ja raahasi pojan hiljalleen aamuksi vaihtuvaan yöhön.
"Haltia!" Zenzibar huusi pihalla ja hänen äänensä kantoi laajalle alueelle. "Arvaan, että tämä ihmispoika merkitsee sinulle jotain. Arvatenkin hän on suojeliasi. Ihmettelen kyllä, mihin täysverinen haltia tarvitsee suojelijaa... ellet sitten ole jotain muuta. Tiedä tämä: olen täällä pelkästään tontun vuoksi, yksi haltia ei merkkaa minulle mitään. Mutta jos yrität tulla tielleni, tapan ihmispojan. Jos tiedät mitään metsästäjistä, tiedät, että puhun totta. Pysy poissa tieltäni ja saat ihmispojan takaisin ennen kuin aurinko ehtii kunnolla nousta."
Paremmaksi vakuudeksi Zenzibar väänsi Evanin käden tämän selän taakse kiepeästi, niin että poika parkaisi tuskasta. Sitten hän kiersi talon läheisyydessä, kunnes löysi pienet poispäinvievät tontun jäljet, läheltä PuuCeetä, jonka ovi oli auki ja josta johtivat isommat jäljet toiseen suuntaan. Zenzibar hymähti ja lähti seuraamaan tontun jälkiä, nyt häntä ei pysäyttäisi mikään...

//Sainpas viimein kirjoitettua, anteeksi pitkä tauko!

Omppuli odotti, että Zenzibar oli kadonnut näkyvistä, ennen kuin hän huikkasi hiljaa Evanille, joka oli jäänyt niille sijoilleen hieromaan kättään.
"Omppuli!" Evan huudahti hiljaa, kuulostaen hyvin helpottuneelta. Poika siirtyi PuuCeen taakse, jossa Omppuli kyyristeli. "Oletko kunnossa?"
"Joo", tyttö vastasi. "Ei tässä mitään. Entä sinä? Metsästäjä näytti rusikoivan sinua aika pahasti."
"Minä olen täysin kunnossa!" Evan vakuutti miesten tyypilliseen tapaan ja heilautti kättään, juuri sitä, jota Zenzibar oli vääntänyt, ja vingahti.
"Olen vakuuttunut", Omppuli virnisteli, mutta vakavoitui. "Se tonttu vain katosi jonnekin. Osaatko yhtään sanoa minne se olisi voinut mennä?"
"Miksi sinä olet tontusta kiinnostunut?" Evan kysyi kulmat kurtussa. "Eikö sinun pitäisi jatkaa matkaa, kun vielä voit jonnekin, missä taikaolentoihin suhtaudutaan vähän suopeammin?"
"Et kai halua päästä minusta näin nopeasti eroon?" Omppuli kiusoitteli ja sai Evanin punastumaan. "Jos se metsästäjä etsii tonttua, hänen tarkoituksensa eivät mitenkään voi olla hyvät. Metsästäjät eivät etsi taikaolentoja vaihtaakseen kuulumisia. Hän haluaa siltä tontulta jotain. Ja jos metsästäjä jaksaa nähdä näin paljon vaivaa etsiäkseen yhden vaivaisen tontun, en uskalla kuvitellakaan, mitä hän oikein suunnittelee."

"Mutta yhden asian tiedän", Omppuli sanoi synkeästi. "Se tietää sille tontulle kaikkea muuta kuin hyvää."
"Joten mitä me teemme?" Evan kysyi.
"Mekö? Minä olen jo saattanut sinut metsästäjän kynsiin, Evan. Vieläkö muka haluat roikkua seurassani?" Omppuli kysyi.
"Totta kai. Äläkä luule, että päästän sinut sen metsästäjän perään yksin", Evan sanoi ja Omppuli nauroi.
"Sinulla näköjään ei ole minkäänlaista itsesuojeluvaistoa", Omppuli sanoi päätään pudistellen, mutta salli pojan seurata häntä.
"Olen aina ollut perheen uhkarohkein idiootti", Evan myönsi.

***

Samaan aikaan Zenzibar palasi Adamsin perheen talolle, sillä hän tiesi tontun palaavan sinne, missä piti milläkin hetkellä majaa. Tontun löytäminen parruilta ei myöskään ollut vaikeaa.
"Älä pelkää", Zenzibar sanoi, kun Sieppeli ajatteli jo livahtaa karkuun. "En halua satuttaa sinua."
"Sieppeli ei seurustele metsästäjien kanssa", tonttu kimitti. "Mene pois!"
"Minulla olisi sinulle pyyntö", Zenzibar sanoi ja katsoi suoraan tonttua silmiin, puhuen kunnioittavasti kuin vertaiselleen. "Ja minulla on myös rusinoita."
"Sieppeli kuuntelee", tonttu sanoi katse kirkastuen.

[Sain Omppulilta luvn kehittää Evanille ulkonäön! <3]

Silloin Evan sai ajatuksen.
"Mitä tiedämme tontuista?" Hän lähti juoksemaan mäkeä ylös samaan suuntaan josta oli tullutkin, napaten Omppulia kädestä juostessaan tämän ohitse. Omppuli ei voinut kuin juosta hänen kanssaan samanpituisen pojan perässä.
"En tiedä mitä tarkoitat!" Omppuli parahti ruskeasilmäisen pojan vetäessä häntä mukanaan pähkinänruskea, poikamaisesti lyhyt tukka hulmuamatta.
"Tontut palaavat aina kotiin!" Evan kertoi vauhdissa.
"Ja se typerys pitää sinun kotiasi kotinaan, tietysti..." Omppuli riuhtaisi itsensä irti kun ymmärsi mihin he olivat suuntaamatta.

* * *

"Tuleeko Sieppeli mukaani jos pyydän kiltisti?" Zenzibar yritti houkutella tonttua mukaan. Tonttu haaveili hetken rusinoista, mutta palasi sitten todellisuuteen.
"Sieppeli lupasi auttaa metsästäjän pyynnössä, ei tulla mukaan, " tonttu tiuskahti.
"Minä vain haluaisin matkaseuraa. Olen matkalla jonnekin lämpimään, missä on paljon rusinoita. Tulisitko mukaani?" Zenzibar kysyi. Ja typerä tonttu kun oli, hän vastasi kyllä. Zenzibar hymyili oikein viehättävästi.
"Uskaltaako Sieppeli tulla taskuuni?" Hän kysyi.
"Taskussa on lämmin!" Tonttu iloitsi ja kapusi tytön ojennettua kättä pitkin tämän taskuun.

Zenzibar hymyili lähtiessään kulkemaan pois parruilta. Hän oli saanut tästä tuppukylästä enemmän kuin tarvitsi: Tontun, jota oli etsinytkin ja nyt hänen piti saada mukaansa myös typerä tarinankertoja. Siitä vanhuksesta saattaisi olla enemmän hyötyä kuin vanhus itse tiesikään.

Metsästäjä jätti lanttikasan ruokapöydälle kiitokseksi käynnistään ja oli jo päätynyt takaisin ulkoilmaan kun hänen naamansa eteen läiskäistiin leipäveitsi.
"Olemmeko jo liian myöhässä?" Evanin ääni kysyi huolestuneena, kun Zenzibar katsoi haltijan(?) eriskummallisiin silmiin.
"Älä rupea leikkimään tätä leikkiä, " Zenzibar huokaisi väsyneenä toiselle tytölle.
"Missä tonttu on?" Omppuli ärähti ja metsästäjä näki kummallisen olennon silmistä, että jos leipäveitsellä pystyi tappamaan jääkylmässä yössäkin, hän oli valmis tappamaan.
"Sieppeli on täällä!" Tontun ääni kuului metsästäjän taskusta.
"Mitä aiot tehdä hänelle?" Evan kysyi vakavana. Zenzibar ei kuitenkaan saanut ikinä tilaisuutta vastata nenäkkäästi, kun ylämäkeä ylös juoksi myös aamutohveleillaan ulos rientänyt Piikkisiili.

"Yöolennot! Zombit! Murhaajat! Ne tulevat perässäni!"

"No nyt se pimahti sitten oikeasti. Zombejako muka?" Omppuli tuhahti, eikä laskenut veistään. Zenzibar sen sijaan katsoi Piikkisiilin taakse kaukaisuuten, kylän reunalle, jossa näkyi möyrivän joitakin mustia otuksia.
"Enpä tiedä, Omppuli", Evan sanoi hiukan huolissaan. "Tuolla näkyy olevan jotakin."
Zenzibarin silmät suurenivat, kun hän tunnisti olennot.
"Ei voi olla..." metsästäjä kuiskasi. "Ei näin kaukana."
"Mitä sinä höpötät?" Omppuli tiuskaisi, nyt jo hiukan levottomasti, kun varjo-olennot olivat tulleet lähemmäs ja ne näyttivät mustilta, pitkiltä ja hyvin laihoilta ihmishahmoilta. Poikkeuksena oli, että ne väreilivät.

Samalla hetkellä Piikkisiili juoksi kauhusta huutaen heidän ohitseen. Zenzibar ei kauaa epäröinyt, kun jo ryntäsi höperön tarinankertojan perään.
"Hei, me emme antaneet sinulle lupaa lähteä!" Omppuli huusi ja aikoi jo rynnätä kaksikon - tai pikemminkin kolmikon tontun ollen yhä Zenzibarin taskussa - perään, mutta Evan tarttui häntä käsivarresta.
"Jos Zenzibar lähti karkuun, nuo otukset ovat taatusti vaarallisia!" Evan huusi.
"Kyllä minä jo sen osasin päätellä!" Omppuli kivahti. "Joten?"
"Joten", Evan sanoi painokkaasti, "kaikki kaverini ja perheeni ovat vaarassa ja kaikki nukkuvat."
"Voi jumalat sentään!" Omppuli kirosi. "Minun piti olla vain ohikulkumatkalla ja nyt joudun pelastamaan kokonaisen kylän! Missä täällä on hälytys?"
"Öö, siitä puheen ollen..." Evan sanoi hitaasti. Omppuli katsoi poikaa uskomatta korviaan.
"Eikö teillä ole sellaista?!" Omppuli huudahti.
"No kuka tänne muka hyökkäisi?" Evan kysyi levitellen käsiään.
"Tuki korvasi", Omppuli sanoi.
"Anteeksi mitä?"
"Jos haluat, että läheisesi heräävät niin tuki korvasi", Omppuli ärähti ja Evan tukki korvansa. Omppuli veti vyötäisiltään pienen pillin, laittoi sen huuliensa väliin ja puhalsi.

Pillistä kuuluva korviasärkevä ujellus korvasi ilman muuta kaikenmoiset hälytystorvet ja -kellot. Eikä aikaakaan, kun ihmisiä alkoi syöksähdellä ulos taloista kädet korvilla.
"Mitä tämä on?" he parkuivat. "Mitä täällä tapahtuu?"
"Teidän kyläänne hyökätään, sitä täällä tapahtuu!" Omppuli karjui ja osoitti varjo-olentoihin päin, jotka marssivat parhaillaan heitä kohti. "HÄLYTYSTILA!"

Kun kyläläiset alkoivat puolustautua, Omppuli saneli Evanille vaihtoehdot.
"Nyt sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko jäät tänne puolustamaan kylääsi tai pakenet sen kanssa, kumpi nyt onkaan parempi tai sitten lähdet minun mukaani, kun etsin sen metsästäjän ja pelastan sen tontun hänen käsistään", Omppuli sanoi.
"Minä - " Evan katseli ryntäviä kyläläisiä. "Minä -"
"Sinä siis jäät!" Omppuli tulkitsi ja kätteli Evanin turtaa kättä. "Nonniin, oli kiva nähdä taas, Evan. Kiitos suuresti avusta. Heippa!"

Omppuli lähti juoksemaan sinne minne Zenzibar ja Piikkisiilikin olivat lähteneet eli kohti suurta, mustanpuhuvaa metsää, jonka paljaat oksat ja tiheät kuusikot eivät paljoa houkutelleet.
"Samperi sinun kanssasi, Omppuli!" Evan huudahti rynnätessään tytön perään.

Kaikkien seikkailijoiden jätettyä kylän taaksensa syttyi sinne kokko. Itse asiassa niitä taisi olla useampikin sellainen. Kummallista asiassa oli, että juhannusta tai sen kaltaista juhlaa ei vietetä talvisin. No ainakin päästiin hetkeksi pakoon talven kylmyyttä. Kyläläiset tuntuivat suorastaan kirkuvan onnesta.

Piikkisiili oli harvemmin ollut yhtä päämääräinen kuin nyt juoksiessaan päämäärättömästi. Olennaista oli päästä jonnekin karkuun. Adrenaliinitasot olivat huipussaan eläimellisten vaistojen saatua vallan. Pako olisi muuten voinut sujua oikein hyvin, jos ei olisi ollut muutamia huomionarvoisia seikkoja. Ensinnäkin tarinankertoja ei ollut enää parhaassa iässään. Keuhkot soittivat kireitä sointuja hengittäessään tiiviiseen tahtiin kylmää ilmaa, ja jalat olisivat jäätyneet paikoilleen, jos ne eivät olisi olleet jatkuvassa liikkeessä. Toiseksi hän juoksi lumessa vain aamutossut jalassaan. Eivät kotiin jääneet hirsikengätkään olisi paljoa paremmin soveltunut juoksemiseen, joten sen suhteen ei tarvinnut paljon jossitella. Yhtäkaikki tuloksena oli, että miehen jalat pettivät alta. Asiaa saattoi myös auttaa se, että hän kompastui lumesta pilkistävään juurakkoon.
Ömömömöh, tarinankertoja kertoi lumelle.
Nämä viisaat sanat olisivat jääneet kenties hänen viimeisikseen, jos Kohtalo ei olisi puuttunut peliin (mokoma tykkäsi pelata sitä omilla säänöillään). Mies riuhtaistiin pystyyn. Hän katsoi suoraan metsästäjän vihreisiin silmiin.
Jaah Evansin tyttöhän se siinä, Piikkisiilin ääni vinkui, kaunis päivä eikö olekin?
LOPETA JO! sanat ehtivät sihahtaa suusta ennen niiden estämistä, mutta sitten Zenzibar jatkoi roolissaan, "Sinä tiedät, kuka minä olen."
Huru-ukko tyytyi nyökkäämään tajutessaan asemansa tässä keskustelussa.
Joten nyt sinä kuu- Zenzibar ei olisi toivonut tähän väliin keskeytystä, mutta sellainen ikävä kyllä tuli.
Sieppeli ei tykkää yhtään, kun sitä juoksutetaan ympäriinsä! tonttu ilmestyi taskusta epätyytyväisenä. Nurinan loppui siihen paikkaan, kun hän sai kämmenellensä uuden rusinan.
Mitä tuo tonttu tekee taskussasi? Oletko tehnyt jotain heille? mies oli tarpeeksi hämmentynyt juonenkäänteestä kysyäkseen asiasta.
Olet umpijäässä, nainen ei välittänyt Piikkisiilin kysymyksistä, jos hoidan sinut suojaan, oletan sinun olevan valmis kuuntelemaan puolestaan minua.
Tarinankertoja oli liian voimaton vastustaakseen. Voimattomuudesta riitti sen verran vastusta, että Zenzibar joutui kantamaan häntä olallaan syvemmälle metsään. Piikkisiili olikin ruumiinrakenteeltaan kuin varta vasten tarkoitettu heittosäkin tehtävään.
Hei minun tohvelini jäi! ystävien ero oli sydäntä raastava.

Omppuli pysähtyi vasta sitten, kun ei enää kuullut kyläläisten huutoa. Hän jäi huohottamaan paikalleen ja arvioimaan ympäristöään. Metsän keskellä oli pimeää, Omppulin oli hankala erottaa edes puita edessään, saati sitten parin metrin päässä. Omppuli ei pitänyt siitä. Vaikkei hän ollutkaan täyskeiju, hänen näkönsä pitäisi olla kymmenen kertaa ihmisen näköä parempi.
"Ai perhana! Omppuli! Odota Omppuli, eihän tääl- AUTS!"
Omppuli kääntyi ympäri ja erotti vähän matkan päässä mustan möykyn maassa. Tyttö alkoi nauraa ja meni auttamaan Evanin ylös. Hän oli yllättynyt, ettei Evan ollut törmännyt jokaiseen metsän puuhun, sillä jos hän ei meinannut nähdä mitään, Evan ei taatusti nähnyt.
"Evan, mitä ihmettä sinä teet?"
"Lähdin perääsi, mitäs kuvittelit? Miten täällä voi olla näin pimeää, yhtäkkiä en nähnyt yhtään mitään, juoksin vain eteenpäin ja yritin kuulla sinun juoksuaskeleesi."
Nyt Omppuli kuulosti huolestuneelta. "En tiedä. Täällä on jotain pielessä, meidän pitää päästä pois tästä metsästä niin nopeasti kuin suinkin."
"Helpommin sanottu kuin tehty."
Omppuli hätkähti ja yritti löytää äänen lähteen, Evan vilkuili vauhkona ympärilleen, muttei nähnyt yhtään mitään. Sitten noin viiden metrin päähän syttyi soihtu, joka valaisi puussa istuvan Zenzibarin kasvot. Piikkisiili istui Zenzibarin vieressä ja näytti puhuvan vilkkaasti puunrungolle. Sieppeliä ei näkynyt, mutta se istui luultavasti turvassa Zenzibarin taskussa.
"Sinä!" Evan huudahti vihaisesti. Zenzibar ei suonut edes yhtä vilkaisua ihmispojalle.
"Kerropa, keiju, mitä sinä näet kun katsot pois soituni valosta?"
Omppuli mietti pitäisikö tytölle vastata, muttei nähnyt syytä valehdellakaan. "Enpä paljon mitään."
"Katsokaa ylös."
Omppuli ja Evan nostivat molemmat katseensa taivaisiin. Evan ei edelleenkään nähnyt muuta kuin pimeyttä, eikä ymmärtänyt kehotuksen tarkoitusta. Omppulille sen tarkoitus selkeni aika nopeasti. "Tähdet! Missä tähdet ovat? Tällaisella pakkasella tähtien pitäisi näkyä kirkkaammin kuin koskaan."
Zenzibar hymähti ja hyppäsi alas oksalta. "Täsmälleen." Hän käveli ihan Omppulin viereen ja mittoi tätä päästä varpaisiin. "Tiedätkö sinä mikä on metsästäjän kehä?"
Omppuli näytti hämmentyneeltä. "Metsästäjän-"
"-kehä, niin. Etkö muka ole koskaan kuullut siitä?"
Omppuli mietti ankarasti kaikkia metsästäjistä kuulemiaan tarinoita, eikä muistanut ikinä kuulleensa mistään kehästä... ellei- Omppuli katsoi Zenzibaria silmiin, ensimmäistä kertaa, ihan kunnolla, tutkien noiden vihreiden silmien sanomaa. Niissä loisti pelko.
"Tarkoitatko sinä, että me... että tämä metsä... on ansa? Kenelle?"
Zenzibar hymähti. "Piikkisiili, muistutapa meitä metsästäjän kehästä, sinä kun tunnet tarinat parhaiten."
Piikkisiili lopetti puun halaamisen ja liittyi maahan toisten seuraan. Hänen silmänsä loistivat intoa. Viimeinkin joku halusi kuulla yhden hänen tarinoistaan! Mahtava yleisö, kerrassaan loistava. Sieppelikin pisti päänsä ulos Zenzibarin taskusta, kun Piikkisiili aloitti tarinansa:

"Kerrotaan, että kauan sitten, kun metsästäjät ensimmäistä kertaa alkoivat järjestelmällisesti tuhota ei-ihmisiä, yksi sen ajan mahtavimmista haltioista yhdisti voimansa tonttujen, kääpiöiden, keijujen, varjojen ja muiden taruolentojen vanhimpien kanssa luodakseen loitsun, jonka luultiin kadonneen tuhansia auringonkiertoja sitten. Loitsu oli niin mahtava, että kukaan ei suurimmissa unelmissaankaan kuvitellut voivansa ikinä tehdä sitä aiheuttamatta massatuhoa. Loitsulla nimittäin luotiin uusi rotu, täysin tyhjästä. Jo ennen kuin taruolennoista vanhimman esi-isät olivat eläneet, loitsun käyttäminen oli julistettu pannaan ja loitsun sisältäneet kääröt tuhottiin ja tuhkat siroteltiin ympäri maailmaa.
Yksi käärö kuitenkin säästyi ja sukupolvia aiemmin se päätyi eräälle vanhalle haltiasuvulle. Tämän haltiasuvun voimakkain vesa sai erityisluvan muilta roduilta käyttää loitsua, koska he kokivat, että oli parempi ottaa uuden rodun luomiseen liittyvä riski, kuin antaa satojen muiden rotujen kuolla sukupuuttoon.
Näin päätettiin ja rotujensa viisaimmat ja ryhtyivät valmistelemaan loitsua, loitsua, jonka oli tarkoitus luoda vihollisrotu metsästäjille, rotu, joka tekisi heistä lopun. Tähän päivään mennessä ei tiedetäm mikä meni pieleen, mutta rotu, jonka loitsu synnytti, oli voimakkain ja kauhein koskaan nähty. Julmempi kuin örkit, viisampi kuin velhot ja voimakkaampi kuin yksikään haltia. Ensin ei-ihmiset luulivat, että loitsu oli menestys, sillä metsästäjät joutuivat keskittämään kaiken voimansa tämän uuden ja voimakkaan rodun tuhoamiseen. Pian kuitenkin huomattiin, että uudelle rodulle ei riittänyt, että se tuhosi metsästäjiä, vaan pian sen kohteeksi joutuivat niin ihmiset, kuin ei-ihmisetkin."

Piikkisiili piti tauon ja huokaisi syvään. Tämä oli hänen parhaita ja hirveimpiä tarinoitaan. Yhtäkkiä Evan repesi nauruun. Omppuli tuijotti poikaa hämmästyneesti, Zenzibar vihaisesti ja Piikkisiili ei tuntunut edes huomaavan. Sieppeli oli jo kauan sitten painanut päänsä peloissaan piiloon.
"Mitä. Helvetin. Hauskaa. Tuossa. On?" Zenzibar kysyi Evanilta murhaavalla äänellä.
Evan painui kaksinkerroin ja sai vain vaivoin sanotuksi: "Us-uskotteko te -haha- että -hehehe- tuon hullun tarinat -hahhaha- ovat mitään muuta kuin täyttä potaskaa?" Enempää Evan ei saanut sanotuksi, kun Zenzibarin nyrkki vei häneltä jalat alta. "Kuules penikka. Jos sinä kuvittelet edelleen, että satujen möröt ja hirviöt eivät ole saaneet totuuden aineksia jostakin, olet typerin ihminen jonka olen koskaan tavannut! Yli puolet maailman olennoista sai surmansa, kun tuo rotu luotiin. Kaikki yksityiskohdat eivät ole enää tiedossa ja tarina vaihtelee vähän kertojan mukaan, mutta fakta on se, että tuo rotu oli olemassa ja se toi enemmän tuhoa kuin metsästäjät ikinä."
"Oli?" Omppuli pisti väliin. Hän ei ollut koskaan kuullut tarinaa ihan noin, vain palasia sieltä täältä.
"Piikkisiili?" Zenzibar katsahti tarinankertojaa.
Piikkisiili rykäisi ja lopetti tarinansa:

"Metsästäjät ja ei-ihmiset joutuivat yhdistämään voimansa, jotta uusi rotu saataisiin tuhottua. Pian kuitenkin huomattiin, että rotua ei niin vain tuhottukaan. Lopulta eräs metsästäjä, nuori, vasta metsästyksen aloittanut poika, keksi tavan jolla nämä otukset voitaisiin pakottaa maan sisään, loukkoon, ikuisuudeksi. Tätä tapaa kutsuttiin metsästäjän kehäksi, sillä se loi suuren kehän kohteen tai kohteidensa ympärille, kehän, joka pimensi taivaan ja sai tuhoajarodun voimat katoamaan ja lopulta imaisi rodun itseensä ja vajosi maan alle. Kehän ainoa varjopuoli oli, että sen tehnyt metsästäjä jäisi itsekin sen sisälle ansaan, koska joutuisi pitämään sitä yllä niin kauan, että se alkaisi vajota ja siinä vaiheessa kehästä poistuminen oli mahdotonta. Tuhannet metsästäjät uhrasivat itsensä ja lopulta rotu saatiin kokonaan pakotettua piiloon. Ei-ihmiset toivoivat, että heidän yhteistyönsä ansiosta, metsästäjät lopettaisivat heidän välisensä sodan, mutta ikävä kyllä metsästäjien vimma vain paheni. Ei-ihmisten kiitollisuus siitä, että metsästäjät onnistuivat pääsemään eroon tuhoajarodusta, ei kestänyt kauan ja pian se unohdettiin. Tuhoajarodusta tuli taru ja legenda, joihin harvat edes uskoivat enää. Vain ne, jotka suoraan polveutuivat rodun luomiseen tai tuhoamiseen vaikuttaneista suvuista, jatkoivat tarinan kertomista."

Evan ei enää nauranut. Zenzibar näytti yhtäaikaa surulliselta ja vihaiselta. Omppuli katsoi taivaalle ja yritti ymmärtää.
"Mitä... mitä tämä tarkoittaa?" Hän katsoi Zenzibariin. "Loitko sinä tämän?"
"Oletko sinä idiootti? Miksi minä olisin tämän luonut. En edes tiedä miten tällainen luodaan. Se on vanhaa taikuutta, jota metsästäjillä ei pitäisi enää edes olla, me emme ole enää yliluonnollisia niinkuin ennen."
"Mutta kuka-"
Zenzibarin soihdun luoman valon lisäksi, metsänreunaan ilmestyi toinenkin valo. Sen kantaja käveli hitaasti heitä kohti ja nauroi hiljaa. "Minä."

//Huhhuijaa Taidan jättää tämän tähän ettei vallan mahdottomiin mittaisuhteisiin mene tämä juttu taas... voi herranjumala mitä soopaa mie ammensin jostain syvyyksistä, tän siitä saa ku ei oo pitkään aikaan jatkiksia tehny ja sit kaikki ääliöt ideat pakkautuu kerralla tämmöseksi massiivikseksi shaisseksi. Mutta mitä muuta multa vois odottakaan, vai mitä? xP

Saapujasta tuskin näkyi mitään. Hän oli pukenut kasvoillensa ilmeet syövän naamion, mutta hänen täysin siniset silmänsä loistivat vähäisessä valossa kirkkaasti kuin tähdet. Jos tonttu ja muut olennot oikein tunnistivat, tulija oli kuitenkin naispuoleinen ja ehkä ihmisissä kahdenkympin. Hiuksensakin nainen oli peittänyt samankaltaisella hupulla jonkalainen myös Zenzibarilla roikkui niskassa.

"Olen etsinyt sinua pitkään, Zenzibar, " nainen sanoi pelottavan hunajaisella äänellä, "siitä on kauan kun lähdit isiemme kodista."
"Kuka helvetti sinä olet?" Zenzibar tiuskaisi. Pitikö hänen tuntea tuo nainen, joka heidät oli vanginnut ja jonka siniset silmät tuntuivat syövän häntä sisältä.
"Et sinä minua muista pikkuinen. Kukaan ei muista minua, " naisen ääni oli surkea kun hän lähti kävelemään lähemmäs muita. Omppuli puristi kämmentään vasten leipäveitsen, jonka oli ottanut mukaansa, Evan haki tukea ei-ihmisistä ja Piikkisiili pisti muistiinsa jok'ikisen hetken siltä varalta, että hän pääsisi joskus kertomaan siitä tarinaa.

"Toivoin nappaavani sinut yksinäsi, " nainen puhui edelleen surullisella mutta hunajaisella äänellä, joka herätteli hälytyskelloja kaikkien muiden korvissa paitsi tonttu Sieppelin, joka alkoi pitää naista hurmaavana, "mutta sinulla olikin kavereita mukana. Keitä meillä on tänään paikalla? Kaksi ihmistä, yksi mikä-lie-sinä-luulet-olevasi-keijukainen ja yksi... Tonttu?"
"Kerro nimesi!" Evan käski yrittäessään esittää vahvempaa luonnetta kuin oli.
"Onko sillä niin väliä? Petturi ja te kaikki pääsette mukaani seikkailuun, jollaista ette osanneet kuvitella!" Naisen hunajainen ääni kikatti.
"En ole pet-" Zenzibar oli kivahtamassa, mutta Omppuli kivahtikin nopeammin.
"Mihin!?"

"Alas." Piikkisiili sanoi hitaasti tajutessaan alkavansa upota pimeään maahan.
"Niin." Nainen sanoi kikattaen, "Kiitos kun toit tontun minulle pikkuinen! Mikä muu olisikaan voinut avata maan alaiset portit tahtomalla vain kotiinsa?" Piikkisiili terästi tietokanavansa kuullessaan nuo sanat ja huudahti juuri muistaneensa tarinan kaikille ennenkuin oli liian myöhäistä:
"TARINA JATKUI! Sanotaan, että tuhoajarotu ei kadonnut vaan metsästäjien taiat pakottaessa heidät alamaailmaan he jäivät elämään valottomuuteen! Ettei niillä ollut keinoa päästä pois sieltä, vaan jokainen, joka alamaailmaan joitui, jäisi myös sinne!"
"Paitsi tontut." Metsästäjänainen kertoi heleästi samalla kun maa alkoi pettää hänenkin alta, "Sillä tontut palaavat aina kotiin."