Isänmaan asialla (Pokémon-jatkotarinan sivutarina)

[Gustaffsson]

Osa 1

Vuorovaikutus- ja johtamistaitoja!
Monialaista osaamista!
Arvostettua koulutusta!
Tehokasta toimintaa yhdistettynä veljelliseen joukkohenkeen!

Gus luki kutsunnoista saamaansa alokasinfokirjasta istuessaan alokaskuljetuksessa. Oikeastaan hän vasta nyt luki kirjasta ensimmäisen kerran sen saatuaan, ajatus sen lukemisesta viimeisen kahden viikon aikana oli ollut hänelle miltei vastenmielinen. Nyt linja-autossa istuessaan hän ajatteli lukevansa mihin oikeastaan oli joutumassa.
Kirjanen oli - yllättävää kyllä - inspiroiva ja vieläpä kuvallinen. Kuvat vaihtelivat sotilaista maastossa tai luokkahuoneessa joukkoon varusmiehiä, jotka istuivat naureskellen sotilaskodin munkkikahveilla. Pokémonit varusmiespalveluksessa - osiosta löytyi infoa Pokémonien koulutuksesta. Varusmiehet saivat ilmoittaa enintään kuusi Pokémonia mukaan koulutukseen., ja peruskoulutuskauden aikana palveluspokémoneille määriteltäisiin oma rooli ja erikoistuminen, joka kävisi yksiin kouluttajavarusmiehen kanssa. Aukeaman laidassa oli kuva sotilaasta ja tämän Charmanderista vartioimassa tiesulkua.
Kirjanen kehui kovasti aliupseerikursseja ja reservinupseerikursseja, jotka opettaisivat arvostettuja johtamistaitoja sekä käytännön taitoja monilla aloilla. Toki se tietäisi täyttä palvelusaikaa, eli 365 vuorokautta, kun taas miehistö pääsi suurimmaksi osaksi 180 vuorokaudella. Gus oli päättänyt päästä armeijasta mahdollisimman nopeasti eroon, mutta toisaalta... hän kuvitteli itsensä maastopukuun jonka rinnuslaatassa olisi kaksi kultaista auraa. Joku isompi taisteluharjoitus olisi juuri loppunut, ja hän tarjoaisi sen kunniaksi ryhmälleen munkkikahvit sotilaskodissa. Hänestä voisi tulla juuri sellainen aliupseeri, joka ei paljoa välittäisi sotilaallisuudesta kunhan hommat tulisivat tehdyksi ja tuntisi kuuluvansa enemmän miehiensä joukkoon kuin johtajistoon...
Mielikuva katosi kun Pikachu ja Mudkip ilmoittivat tylsistymisestään aloittamalla nahistelun viereisellä penkillä.
"Koittakaas nyt käyttäytyä, aletaan olla perillä." Gus sanoi ja nosti toverukset syliinsä.


Kun linja-auto oli pysähtynyt Kanton Prikaatin koulutuskentälle, Pallet Townin alokkaat komennettiin koulutushalliin muualta Kantosta tulleiden alokkaiden muodostaman jonon jatkoksi. Ja kylläpä heitä olikin, vaikka kaikki eivät olleet vielä edes saapuneet. Jono kiemurteli kuin käärme mutta liikkui kuin etana. Kahden tunnin odotuksen jälkeen Gus pääsi vihdoin pöydän ääreen, jossa tylsistynyt alikersantti tarkisti hänen tietonsa helkkarinmoisesta lappupinosta.
"Nimi?"
"Gus Hills."
"H... H... Hall... Henderson... Hill... Hills. Hills, Gus, Pallet Townista?"
"Kyllä."
"Koulutukseen tuodut Pokémonit: Mudkip, Pikachu, Diglett, Venonat, pitääkö paikkaansa?"
"Jep."
"Ei mitään jep, täällä puhutaan kunnolla. Ja miksi nuo kaksi eivät ole Poképalloissaan?"
"Ne eivät oikein viihdy siellä."
"Parasta alkaa totuttelemaan. Sulkekaa ne palloihinsa." Alikersantin käsky tuntui Gusista vähän tarpeettomalta, varsinkin kun kyse oli pienistä Pokémoneista.
"Eikö se nyt ole vähän turhaa? Nehän menevät tuossa olkapäilläni ihan mukavasti." hän sanoi. Alikersantti, joka oli sinä päivänä vastaanottanut jo satoja alokkaita ja vielä enemmän oli luvassa, veti syvään henkeä.
"Ensinnäkin, alokas Hills, ylempiarvoisten käskyjä totellaan mukisematta. Toiseksi, suurimman osan palveluksesta ne joutuvat kuitenkin viettämään palloissaan. Nyt, sulkekaa ne nyt helvetti soikoon palloihinsa!" tämä jyrähti. Gus meinasi vielä väittää vastaan, mutta veti sitten Mudkipin ja Pikachun pallot vyöltään.
"Sori kaverit, nähdään sitten myöhemmin." Gus sanoi surullisesti ja sulki Pokémoninsa palloihin. Jotenkin tämä tilanne ei sopinut siihen luvattuun veljelliseen joukkohenkeen.
Todellisuus oli iskenyt. Ensimmäisen kerran.


PLIM PLOM.
"Patterissa herätys." kuului yksikön kaiuttimista. Kello oli viisi aamulla. Gus kankesi itsensä pystyyn kehnolta patjalta yläpunkalla. Samassa huoneessa kymmenen muuta alokasta nousi vähintään yhtä kankeasti omilta punkiltaan.
"No niin, ripeästi pystyyn ja aamutoimiin." tuvan esimies, lyhyenläntä alikersantti sanoi. Ähkien ja puhkien alokkaat alkoivat pukeutua. Edellisen päivän aikana he olivat majoittuneet uuteen yksikköönsä, tuliasemapatteriin ja noutaneet varusteensa varastolta, jonotettuaan sinne ensin neljä tuntia. Nyt heillä oli tupakaapeissaan kahdet maastopuvut, kaksi Poképallovyötä, lomapuku, kahdet pakkastakit, lumipuku, sadeviitta, kahdet hanskaparit ja alushanskaparit, lippalakki, lierihattu, baretti, kaksi talvilakkia, lämpökerrasto, kahdet villapaidat, neljä teepaitaa, neljä poolopaitaa, kolmet alushousut, juoksukengät, maihinnousukengät, kumisaappaat, talvisaappaat, varustesäkki, makuupussi, yksi iso rinkka sekä kaksi pienempää reppua. Kaikki tämä ja petivaatteet kannettu varastolta yksikköön yhdellä kantokerralla.
Gus tunsi itsensä todella yksinäiseksi vetäessään oudot vaatteet päälleen. Kaikki oli hänen mielestään tapahtunut todella nopeasti. Ensin, reilu kaksi viikkoa sitten Sip oli lähtenyt heidän joukostaan ja kolmikon yhteinen seikkailu oli päättynyt. Sitten hänelle oli kerrottu että hänen pitäisi lähteä armeijaan. Vasta edellisenä aamupäivänä hän oli jättänyt kodin jälleen taakseen ja tällä kertaa hyvästellyt myös Siilin lähtiessään palvelukseen. Edellinen päivä oli ollut yhtä mylläkkää kun prikaati joutui yhdessä päivässä sijoittamaan ja varustamaan parituhatta alokasta.
Nyt Gusilla ei ollut mitään muistuttamassa entisestä. Ei tuttuja ystäviä, ei tuttuja vaatteita eikä saanut edes Pokémoneitaan pitää vapaana. Hän oli nähnyt ne vain vilaukselta kun hänen piti vaihtaa ne normaaleista poképalloista armeijan maastokuvioituihin palloihin, jotka tuntuivat hieman karhean epämiellyttäviltä kädessä.
PLIM PLOM.
"Valmistautukaa seuraavaan palvelukseen, ruokailuun. Varustus: maastopuku täydellisenä, Poképallovyö, jalkaan juoksukengät ja päähän lippalakki. Tähän aikaa kymmenen minuuttia."
"Ja vauhtia siihen hommaan!" lisäsi tuvan esimies. Koska kymmenessä minuutissahan ei ilman hoputtamista saisi vaatteita päälleen, Gus ajatteli mutta ei sanonut mitään. Hän oli jo ensimmäisenä päivänä oppinut että mitään ei kannattanut kyseenalaistaa.


Ensimmäinen viikko armeijassa meni todella hitaasti. Opittavaa oli paljon ja aliupseereiden ainut motivointikeino oli huuto ja äimistely ("Ei jestas, ettekö te nyt näin yksinkertaista asiaa osaa? ASENTO!"), mutta pikkuhiljaa alokkaat oppivat sotilaallisuuden perusteet, kuten asennon ja levon ottamisen, punkan oikeanlaisen petaamisen, ylempiarvoisten puhuttelun ja tervehtimisen sekä ilmoittautumisen. Myös yksikön päällikölle ilmoittauduttiin palvelukseen. Patterin päällikkö oli kapteeni Mansfield, edellisen sodan veteraani joka oli jäänyt aktiivipalvelukseen vielä sodan jälkeenkin. Mansfield oli jykevä mies, joka vaati ehdotonta sotilaallisuutta mutta jolta löytyi kuitenkin ymmärrystä sotilaan sielunelämääkin kohtaan.
Kun Gus meni päällikön haastatteluun, Mansfield ehdotti aliupseerikurssille hakeutumista - pistettyään Gusin ilmoittautumaan uudestaan koska asennon ottaminen ei ollut kapteenin mielestä tarpeeksi terävä. Gus vastasi epäilevänsä luonteensa sopivuutta alokkaiden hyppyyttämiseen. Tähän päällikkö sanoi yksitotisesti että aliupseerikurssille saatettiin myös määrätä, ja siihen haastattelu päättyikin.
Kapteenin masentava toteamus pyöri Gusin mielessä vielä koko päivän. Vielä iltavahvuuslaskennan jälkeen yläpunkkaansa kiivetessään hän mietiskeli miltä tuntuisi jos hänet pakotettaisiin aliupseerikurssille ja sen jälkeen motkottamaan huonosti tehdyistä punkista ja repsottavista kengännauhoista.
Gus tuli siihen tulokseen että se vituttaisi kyllä armottomasti.


Peruskoulutus jatkui. Alokkaille jaettiin taistelumateriaalit, joihin kuului taisteluliivit, niihin kasa taskuja, kaasunaamari ja sen laukku, aseenpuhdistusvälineet ja tietenkin henkilökohtainen rynnäkkökivääri. Kun taisteluvälinevaraston aseseppäupseeri tyrkkäsi kiväärin Gusin käteen, tämä jähmettyi katsomaan asetta. Ase ei ollut aivan samanlainen mitä hän oli nähnyt armeijan miehillä olleen, kädensija oli erilainen ja tukki oli kiinteä putkitukki taittoperäisen tukin sijaan. Mutta Gus oli nähnyt kyllä juuri tämänlaisen aseen. Hän oli itse asiassa ampunut sellaisella.
Muisto välähti hänen silmissään kuin salama. Hän oli kiviluolassa, edessään kalterit, kalterien toisella puolella nuori rakettiryhmäläinen kääntymässä toiseen suuntaan kädessään pistooli. Hän näki rynnäkkökiväärin omassa kädessään osoittamassa kohti nuorta poikaa, suuliekki välähti, luisti iski taakse, tyhjä hylsy lensi luolan poikki, rakettiryhmäläisen musta takki pelmahti -
"No mikä helvetti siinä nyt maksaa?! Eteenpäin!" kuului päivystävän alikersantin huuto hänen takaansa. Gus pudisti päätään ja jatkoi eteenpäin.
Tässä paikassa on tarpeeksi sietämistä ilman menneisyyden haamujakin, hän päätti lujasti.

[Gustaffsson]

Osa 2

Oli meneillään palveluksen toinen viikko. Viikonvaihteessa he olivat käyneet ampumassa ensimmäiset rata-ammuntansa ja kohdistuslaukauksien jälkeen Gus oli omaksikin ihmetyksekseen päässyt patterin kymmenen parhaan joukkoon - tosin kymmenentenä, mutta kymmenen parhaan joukossa silti.
Ensimmäisten päivien kiireiden jälkeen alkoi alokkaille myös tulla helpotuksia. Aamuherätys siirtyi tunnilla eteenpäin ja iltoihin alkoi ilmestyä tunnista kolmeen tuntiin mittaisia vapaa-aikoja, ja vaikka he eivät vielä saaneetkaan poistua prikaatin alueelta, se tuntui miltei jumalaiselta palveluksen alkupäivien hektiseen aamuviidestä iltayhdeksään - palvelurytmiin verrattuna. Osa käytti nuo vapaa-aikaansa sotilaskodissa, osa jäi tupiinsa notkumaan ja pelaamaan korttia mutta Gus, kysyttyään ensin luvan päivystäjältä, vietti iltavapaansa pääosin tykistörykmentin takana olevan metsän laitamilla Pokémoneineen. Toisinaan pari tupakaveria lähti hänelle seuraksi, mutta viipyivät harvemmin kauempaa kuin puoli tuntia.
Pokémonien arviointi ja koulutus olivat myös alkaneet. Melkein kaikilla oli joku Pokémon, mutta harvemmalla oli useampaa kuin kahta. Ne, jotka olivat lukeneet alokasoppaan ja lähteneet parhaansa yrittämään olivat ottaneet kaksi Pokémonia; yhden ison ja voimakkaan ja yhden pienen ja vikkelän. Suurin osa oli kuitenkin kouluttajuudesta jo luopuneita tai sen väliin jättäneitä, joilla oli vain yksi Pokémon. Ja sitten oli Gus, jolla oli neljä pientä Pokémonia.
Aliupseerien keskuudessa levisi jo pientä naurunaihetta isosta alokkaasta, joka vietti vapaa-aikansa neljän pikkupokémonin kanssa - Gus kuuli eräiltä iltavapailta yksikköön saapuessaan kahden alikersantin naureskelevan siitä. Pienen punastumisentunteen jälkeen hän alkoi pikemminkin tuntea tästä omituisuudestaan jonkinlaista ylpeyttä, ja pirullinen ilme kasvoillaan hän käveli alikersanttien ohi tervehtien täysin ohjesääntöjen mukaisesti. Noustuaan portaikkoon hän tunsi mielihyvää taakseen jääneestä kiusallisesta hiljaisuudesta. Hän tunsi saavuttaneensa sotilasuransa ensimmäisen voiton.


"RYÖMIEN ETEENPÄIN!" kävi kapteeni Mansfieldin käsky, ja tuliasemapatterihan ryömi. Reilut sata alokasta taisteluvarustuksessaan ja Pokémoneineen ryömivät poikki hiekkakentän. Pokémoneja oli tietenkin niin erikokoisia ja -kykyisiä ettei sellainen harjoitus kaikille sopinut, mutta Gusin Pokémoneista vain Diglett sai armahduksen tästä kidutuksesta. Oli lämmin päivä loppukesän ja syksyn vaihteessa, hiekka suorastaan hehkui ja pölysi. Hengitys hinkui kun jokaisella hönkäyksellä nieluun leijui hiekkapölyä.
"UHKA!" Mansfield karjaisi kentän laidalla, ja alokkaat nostivat aseensa osoittamaan kapteeni Mansfieldiä ja vetivät liipaisimesta. Klik - satakunta kiväärin iskuria heilahti tyhjissä aseissa. Alokkaat vaihtoivat lippaan ja ruljanssi jatkui.
"JUOSTEN ETEENPÄIN!" kapteeni karjaisi. Ja patteri juoksi, vaan tällä ponkaisulla alokkaat pääsivät kentän laitaan huohottaen.
"KOLMEEN RIVIIN JÄRJESTY!" Mansfield huusi heti kun viimeinenkin alokas pääsi kentän laitaan. Sotilaat kompuroivat kolmiriviin ja asettuivat korkeaan polviasentoon.
"No niin. Ei paha, homma alkaa sujua. Kiinnittäkää huomiota lippaanvaihtoon, seisaaltaan tai polvelta sen näkee onnistuvan mutta osalla on vielä ongelmaa sen hoitamisessa makuultaan. Pidetään viidentoista minuutin tauko, juokaa vettä ja venytelkää. Tauolle mars." kapteeni Mansfield puhutteli.

Alokkaat täyttivät vesipullonsa kentän laitaan tuoduista kanistereista ja istuivat venyttelyistä välittämättä seuraamaan toista yksikköä, joka harjoitteli esteradalla. Gus istahti maahan ja huuhtaisi kasvojaan Mudkipin suosiollisella avustuksella. Hän otti taskustaan pienen laakean astian mihin kaatoi vettä Pokémoneilleen. Venonat ja Pikachu lipittivät antaumuksella, mutta Mudkip ruiskutti hiekkakentälle lammikollisen vettä johon heittäytyi piehtaroimaan mitä epäsotilaallisimmin.
Gus seurasi vieressä menevää vieraan yksikön harjoitusta. Hetken kuuntelun perusteella selvisi, että kyseessä oli joku jääkärikomppanioista. Jääkärialokkaat lähettivät Pokémoninsa edeltä, ja sen päästyä radan loppuun lähti Pokémonin kouluttaja radan kiertoon. Juuri nyt rataa oli lähdössä läpäisemään kehonrakentajamainen mies, jolla oli pieni Cyndaquil, joka näytti arastelevan isäntäänsä.
"Matkaan, Cynda!" mies sanoi matalalla äänellään.
"Cyyn...?" pieni Cyndaquil äännähti ja katsoi isäntäänsä. Näytöstä katseleva patteri naurahti
"Sanoin että MATKAAN PERKELE!" mies karjaisi. Cyndaquil säikähti ja lähti vipeltämään kiireellä rataa pitkin. Sen käynti oli hoipertelevaa ja mutkittelevaa, mutta todella nopeaa. Näytti oikein lupaavalta ensimmäisen sekunnin ajan, kunnes tuli ensimmäinen este; iso umpinainen laatta jonka yli pitäisi hypätä. Cyndaquil otti valtavan loikan, se liisi lyhyet koivet ilmassa räpiköiden - ja läpsähti estettä vasten kahtakymmentä senttiä liian matalalla. Sekä jääkärikomppanian että tuliasemapatterin alokkaiden joukosta räjähti ilmoille melkoinen naurunpuuska.

Cyndaquil palasi uikuttaen isäntänsä luo, joka katseli naama punaisena ensin ympärilleen ja sitten Pokémoniaan.
"Yritä uudestaan!" tämä tiuskaisi. Cyndaquil vain riiputti päätään avuttoman näköisenä. Katsojien joukosta kuului jo yhtämittainen hohotus.
"TAKAISIN RADALLE SIITÄ!" mies karjaisi ja potkaisi Pokémonia radan suuntaan. Cyndaquil lähti uudestaan epämääräiseen mutta nopeaan juoksuunsa, tällä kertaa ajoitti hyppynsä hieman paremmin ja pääsi esteen päälle. Siitä sen tasapaino valitettavasti petti ja se keikahti esteen yli ja tippui kuonolleen maahan kivuliaan näköisesti, ja yleisö sai taas aihetta riemuun kun Cyndaquil kipitti uikuttaen isäntänsä luo.
"SAATANAN SEKASIKIÖ!" korsto karjui ja potkaisi onnetonta Pokémoniaan - eikä se ollut mikään pikku töytäisy oikeaan suuntaan vaan oikea raivon potku. Cyndaquil lennähti pari metriä ilman poikki ja laskeutui kauheasti valittaen maahan. Jääkärien alikersantit huutelivat jo kieltosanoja, mutta mies oli raivon vallassa.
"Kyllä minä sinut opetan..." kouluttaja uhkasi ja lähestyi Pokémonia uudelleen, mutta pikku Cyndaquil kirmasi karkuun tuliasemapatterin alokkaiden joukkoon. Tulipokémon kirmasi kauhuissaan tykistöalokkaiden kumisaappaiden välistä, kunnes törmäsi Gusin Venonatiin - vallan kirjaimellisesti. Onneksi Venonatin karvapeite oli pehmeämpi kuin radan este. Ennenkuin Cyndaquil ennätti lähteä uudemman kerran juoksuun, Gus nappasi siitä kaksin käsin kiinni.
"Ei mitään hätää, pikku ystävä." Gus vakuutti rimpuilevalle Cyndaquilille.
"Missä se otus menee?!" Cyndaquilin kouluttaja raivosi ja lähestyi tuliasemapatterin joukkoa.
"Alokas Callahan! SEIS!" jääkärialiupseerit huusivat, mutta mies ei välittänyt vaan ryntäsi tykkimiesten joukkoon. Kouluttajansa äänen kuullessaan Cyndaquil käpertyi Gusin taisteluliivejä vasten ja värisi. Alokas Callahan huomasi Cyndaquilin Gusin käsien välistä.
"Anna se tänne!" hän vaati.
"En, en anna. Sinä vain löisit sitä." Gus väitti vastaan.
"Saan kai minä omaa Pokémoniani kouluttaa. Vai pitääkö lyödä ensin sinua, saatanan tykkipelle?!" mies ärjyi.

"Mikäs helvetin mekkala täällä oikein on?" yksi tuliasemapatterin alikersanteista oli tullut seuraamaan tilannetta.
"Tämä tyyppi ei anna Pokémoniani takaisin!" Callahan sanoi.
"Hills?" alikersantti sanoi kysyvästi.
"Herra alikersantti, tämä Cyndaquil kokee tuon miehen käsissä vain pahoinpitelyä!" Gus protestoi. Cyndaquil uikutti hänen kainalonsa suunnalta.
"Mutta se on hänen Pokémoninsa, Hills. Anna se takaisin miehelle." alikersantti sanoi.
"Ei, en anna! Aivan sama mitä ohjesääntö sanoo, tuollaisen gorillan haltuun ei saisi antaa yhtään Pokémonia!" Gus sanoi.
"Senkin-" jääkärialokas sanoi ja kohotti nyrkkinsä. Ja samalla välähti kirkas valo, kun Gusin Pikachu katsoi aiheeksi puuttua asiaan. Alokas Callahan lennähti ukkosiskun voimasta taaksepäin ja kaatui tajuttomana yhden jääkärialiupseerin päälle.
"Voi perhana." Gus sanoi hetken yleisen hiljaisuuden jälkeen.
"Mitä täällä oikein tapahtuu?!" myös kapteeni Mansfield oli saapunut katsomaan tilannetta.
"Voi perhanan perhana." Gus mutisi.
Mitähän ohjesääntö sanoi jääkärin sähköttämisestä?

[Gustaffsson]

Osa 3

Gus seisoi taisteluvarustuksessa kapteeni Mansfieldin toimiston ulkopuolella tuliasemapatterin käytävällä jo hieman rauhoittunut Cyndaquil sylissään. Ensimmäisen jääkärikomppanian sähköistetty alokas oli kiidätetty varuskuntasairaalaan ja kapteeni oli määrännyt Gusin yksikköön odottamaan puhuttelua. Vasta yksikössä luovuttaessaan aseensa päivystäjälle hän huomasi pikku Cyndaquilin vielä olevan hänen käsivarsillaan.
"Ei mitään hätää, kaveri. Molemmat täällä haukuttavana ollaan." Gus sanoi kun tulipokémon huomasi miehen kiinnittäneen huomionsa tähän.
"Jaahas, mikäs pahantekijä täällä jonottaa?" sanoi laiskanpuoleinen ääni hänen oikealta puoleltaan. Yksikön toimistoaliupseeri, jonka nimeä Gus ei ollut vielä oppinut kurkisteli toimistonsa sermin takaa.
"Herra alikersantti, alokas Hills. Tuota, minun Pikachuni käytti ukkosiskua erääseen jääkäriin..." Gus mutisi. Hänen yllätyksekseen alikersantti alkoi nauraa hekottamaan hiljaisesti.
"Ei perkele, loman saisivat antaa..." tämä naureskeli, mutta vakavoitui kun kapteeni Mansfield käveli pitkin askelin toimistokäytävään.

"Hills toimistooni." kapteeni sanoi lyhyesti. Gus nielaisi ja astui kapteenin perässä toimistoon ja sulki oven. Mansfield veti henkeä ja näytti kasvavansa jo ennestäänkin huomattavasta pituudestaan pari senttiä.
"ASENTO! LEPO! ASENTO! LEPO! ASENTO! LEPO! Selitystä, jumalauta!" Mansfield ärjyi niin että ikkunat helisivät. Huutoa kuullessaan Cyndaquil aloitti taas paniikinomaisen vikinänsä asentoa ja lepoa vuorottelevan varusmiehen otteessa.
"Herra kapteeni, en tiedä mitä sanoa. Tai siis, se jääkärialokas käyttäytyi uhkaavasti." Gus sai sanotuksi.
"Ja sen sijaan että olisitte antaneet miehen oman yksikön aliupseereiden hoitaa kurinpidon, päätitte pistää Pokémoninne asialle?" Mansfield kysyi.
"En pistänyt, herra kapteeni, Pikachu reagoi tilanteeseen itse."
"Mutta sen tottelevaisuus on teidän vastuullanne, alokas Hills! Se asia tutkitaan kyllä, mutta nyt siirrytään toiseen - tuohon Cyndaquiliin." kapteeni sanoi. Cyndaquil huomasi että siitä puhuttiin ja se yritti käpertyä mahdollisimman pieneksi. Gus tunsi pienen Pokémonin pelon ja päätti puhua suoraan - hän päätteli olevansa jo sen verran pulassa että sama viedä homma kerralla loppuun.

"Herra kapteeni, tämän Pokémonin kouluttaja on täysi julmuri ja kykenemätön kouluttamaan näin pientä Pokémonia. Näettehän te miten se pelkää, se on jo oppinut yhdistämään huutamisen kipuun, jota sen kouluttaja on aiheuttanut. Minä en aio antaa sellaisen julmuuden tapahtua enää. Kunnes saan täyden vakuuden siitä että Cyndaquilin kouluttaja joko alkaa kohtelemaan kumppaniaan inhimillisesti tai se annetaan uudelle ystävällisemmälle kouluttajalle, en aio antaa sitä takaisin." Gus sanoi päättäväisesti.
"Tajuatte varmaan että niskoittelu ei ole mikään kevyemmän pään palvelusrikos? Siitä voi pahimmillaan seurata putkaa." kapteeni sanoi.
"Lunta tupaan ja jäitä porstuaan, herra kapteeni, mutta tätä Cyndaquilia ei enää sillä lailla rääkätä, ei jos minulla on siihen mitään sanottavaa." Gus sanoi seistessään jäykästi levossa. Mansfield huokaisi syvään ja istui alas.
"Sanotaanko vaikka näin että minä ymmärrän teitä. Tai, ei sanotakaan, minä en nimittäin kerta kaikkiaan ymmärrä teitä, mutta ymmärrän kyllä ettette hyväksy kuvailemaanne kohtelua. En minä teitä putkaan tällaisesta asiasta haluaisi laittaa, mutta se asia ei ole minun päätettävissäni. Mutta asia tutkitaan kyllä sekä täällä että ensimmäisen jääkärikomppanian puolella. Siihen asti kunnes asiasta tehdään päätös, olette poistumiskiellossa kasarmin alueella ja lisäksi huolehditte tuosta Cyndaquilista, pidätte sen aina mukananne. Nyt menette vaihtamaan taisteluvarustuksen pois ja valmistaudutte päivälliseen yksikön mukana. Poistukaa!"


Gus palasi tupaansa, jossa huoneen muut asukkaat olivat jo vaihtaneet hiekkaiset taisteluvarustuksensa pois. Heti kun Gus laski Cyndaquilin sängylleen hän sai vastata moneen kysymykseen. Osa tupakavereista oli äimistyneitä siitä että Gusia saatettaisiin rangaista "sen hullun jääkärin" sähköttämisestä, ja osa taas piti Gusia hulluna Cyndaquilin suojelemisesta.
PLIM PLOM.
"Valmistautukaa seuraavaan palvelukseen, ruokailuun, varustus; maastopuku täydellisenä, Poképallovyö, jalkaan mustat varsikengät ja päähän lippalakki. Tähän aikaa kymmenen minuuttia."
"Niinpä niin..." Gus tuhahti, hän oli vielä kokonaan taisteluvarustuksessaan. Kiireesti hän repi liian pienet taisteluliivit päältään, heitti sen ja kypärän kaapin ylähyllylle ja alkoi vaihtamaan hiekkaista maastopukuaan puhtaampaan. Kun hän oli saanut vaihdettua toisen maastopukukerran päälleen ja vedettyä maihinnousukengät jalkaansa, oli aikaa vielä viisi minuuttia jäljellä.
"Viidessä minuutissa taisteluvarustuksesta ruokailuvarustukseen, ei paha." Gus mietiskeli itsekseen kiristäessään Poképallovyönsä maastotakin päälle. Vielä kun kiinnittäisi Poképallot vyöhön niin voisi hetkeksi istahtaa vetämään henkeä...
"Ei perhana! Milläs minä Cyndaquilin vien?" Gus älähti katsoessaan punkallaan taapertelevaa Pokémonia. Varusmiehille oli jaettu Poképalloja vain sen verran mitä heillä oli Pokémoneja, ja Gusin kaapin perällä olevat siviilipallot eivät auttaisi koska pallon anturit tunnistaisivat Cyndaquilin kuuluvan toiselle kouluttajalle. Eikä Cyndaquilia nyt tupaan voisi yksinkään jättää.
PLIM PLOM.
"Kolme minuuttia!"
"Okei, pikkukaveri, saat leikkiä vähän mukana..." Gus sanoi yläpunkalla kieriskelevälle Cyndaquilille.


"Vasen, vasen, vasen... yksi... kaksi... kolme... Osastooo.... seis! Muonituskeskuksen vasemmanpuoleisten portaiden eteen kolmeen jonoon järjesty! Mars! Ja MARS!"
Tuliasemapatteri järjestyi jaoksittain muonituskeskuksen eteen. Alikersantit katsoivat joukon läpi ja huomauttelivat vioista.
"Baker, tasku kiinni! Redwood, eikö mies osaa kengännauhojaan sitoa? Ja Hills, vedä se takki suoraksi!"
Gus oli kohentavinaan takkiaan ja alikersantti oli tyytyväinen saatuaan jotakin tapahtumaan, joten patteri pääsi syömään.
Jono eteni nopeasti ("Ruoka räjähtää siihen lautaselle!") ja pian Gus pääsi istuutumaan nurkkapöytään mukanaan iso annos spagettia ja pari lasia maitoa. Hänen tupakaverinsa istuutuivat kaikki samaan pöytään hänen ympärilleen hymyillen tietävästi. Tarkastettuaan olkansa yli että oman yksikön alikersantit olivat kaikki syömässä salin toisella puolella Gus avasi takkinsa vetoketjua puoleenväliin - ja Cyndaquilin pää pilkisti esiin takin alta. Pöytäseurue naurahti ympärilleen tirkistelevälle Pokémonille.
"Se mokoma vain kutitti minua koko ajan, oli vähän vaikeuksia marssia ryhdikkäästi..." Gus virnisti. Seurue naureskeli hyväntahtoisesti pikku Cyndaquilille, jolle Gus tarjosi spagettia ja jota se imeskeli hyvällä ruokahalulla. Tunnelma oli armeijaan epätavallisen leppoisa ja kaikkien huulilla karehti voittajan hymy.
He olivat sentään kusettaneet järjestelmää.

[Gustaffsson]

Osa 4

Gus palasi muonituskeskuksesta yksikköön takki epäilyttävästi pullottaen ja mieli kumman levollisena. Vaikka häntä huolestuttivat tulevat "kurinpidolliset päätökset" liittyen takin alla tuhisevan Cyndaquilin tapaukseen, hän tunsi tekevänsä jotain mitä tunsi oikeaksi - mitä taas ei voi sanoa muusta mitä hän oli tehnyt viimeiset puolitoista viikkoa. Edes päivällistä seuraava siivouspalvelu ei tuntunut yhtä vastenmieliseltä kuin yleensä, varsinkin koska sitä seuraisi kolmen tunnin iltavapaa ja ensimmäiseen viikonloppulomaan olisi vain kaksi päivää, mikäli hänen poistumiskieltonsa loppuisi ennen sitä.
Kaiken kaikkiaan asiat olisivat miltei hyvin ellei tarvitsisi pelätä joutuvansa putkaan Pokémonin suojelemisesta sen omalta isännältä, Gus mietiskeli astuessaan yksikön etuovesta sisään ja vetäessään lippalakin päästään.

"Hei, alokas te, jääkärinpikachuttaja!" yksikön toimistoaliupseeri pysäytti hänet heti porraskäytävässä.
"...herra alikersantti?" Gus sanoi yrittäen peitellä takkinsa epämääräistä kumpua.
"Kapteenin toimistoon välittömästi." alikersantti sanoi.
"Ja.. jaaha. Selvähän tuo on. Käväisen vain äkkiä... vessassa..." Gus sanoi epämääräisesti elehtien yläkertaan päin.
"Päästämässä sen Cyndaquilin pois takin alta vai? Tehkää se nyt tässä niin ei päällikön tarvitse odottaa." alikersantti sanoi. Gus tuijotti miestä hetken kummissaan, ja päästi sitten Cyndaquilin takkinsa alta. Tulipokémon nuuski pitkällä kuonollaan innokkaasti ilmaa ja kiipesi Gusin olkapäälle.
"Huomasiko kukaan muu? Johtajista siis?" Gus ei pystynyt olla kysymättä.
"En ainakaan kuullut kenenkään puhuvan siitä. Hieno temppu muuten." toimisto-au sanoi ja lähti kävelemään pois päin.
"Kiitos, herra alikersantti", Gus huikkasi miehen perään ja astui toimistokäytävään. Hän varmisti varusteidensa olevan särmässä, pyysi Cyndaquilia olemaan kiltisti, veti syvään henkeä ja koputti kahdesti kapteeni Mansfieldin oveen.
"Sisään." päällikön syvä ääni sanoi ja Gus astui toimistoon.

"Herra kapteeni, alokas Hills käskystä paikalla." Gus ilmoittautui.
"Lepo! No niin, minulla on tässä raportit sekä tilannetta seuranneilta tämän yksikön johtajilta että ensimmäisen jääkärikomppanian kantahenkilökunnan kersantilta, joka on suorittanut vastaavan tutkimuksen siellä päässä. Luen omien aliupseereidenne tiivistelmän tapahtuneesta...
'Tämän päivän taistelukoulutuksessa Alok Hills syyllistyi käskyn toteuttamatta jättämiseen sekä vahingon tuottamiseen toiselle varusmiehelle (Alok Callahan, 1jk). Ensimmäinen rike tapahtui kun Alok Hills otti kiinni Callahanilta karanneen Pokémonin (Cyndaquil), muttei suostunut luovuttamaan sitä edes esimiehensä käskystä. Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että Pokémonin omalta isännältään saama kohtalo oli todella epäeettistä.
Toinen rike tapahtui heti ensimmäisen perään, kun Alok Hillsin palveluspokémon (Pikachu) käytti ukkosiskua Alokas Callahania vastaan. Alok Hills ei itse antanut käskyä ja Pokémon hyökkäsi vasta kun Alok Callahan alkoi käyttäytyä uhkaavasti. Kanton Prikaatissa'... päiväys ja neljän alikersantin allekirjoitukset." kapteeni luki ja kohotti katseensa, "Onko lisättävää?"
"Ei ole, herra kapteeni." Gus sanoi suu kuivana.

"Hyvä, sitten ensimmäisestä jääkärikomppaniasta saapunut raportti... kröhöm.
'Koskien urheilukentällä kello 15:43 tapahtunutta välikohtausta, jossa Alok Callahan (1jk) joutui Alok Hillsin (TasPtri) Pikachun ukkosiskun uhriksi.
Tapahtumaa seuranneet 1jk:n aliupseerit ovat yksimielisesti sitä mieltä, että vaikka Alok Hills toimi palvelusohjesääntöjen vastaisesti, syy on Alok Callahanin joka toimi vihamielisesti sekä omaa Pokémoniaan että toista varusmiestä kohtaan. Alik Porter (1jk) mainitsee Hillsin toimineen rauhallisen neuvottelevasti omien periaatteidensa puitteissa, jotka ovat eettisesti hyväksyttäviä vaikkakin palvelusohjesäännössä tuomittavia.
Alok Callahan on jo päässyt pois varuskuntasairaalasta ilman pysyviä vammoja. Puhuttelussa hän kertoi menettäneensä malttinsa Pokémoninsa huonon palveluskunnon takia, kuvaillen ko. Cyndaquilia kömpelöksi, epäsotilaalliseksi, huonokuntoiseksi ja huonoksi oppijaksi. Yksikön aliupseerit vahvistavat alokkaan kuvauksen Pokémonistaan, mutta syyttävät siitä myös miehen huonoja kouluttajataitoja ja sitä että varusmies on hankkinut Pokémonin vain viikkoa ennen palveluksen alkua, eikä sen ja kouluttajan välinen side ollut tarpeeksi vahva kestämään palveluksen rasitteet ja virikkeiden puutteet.
Välikohtauksesta saamieni tietojen valossa suosittelen, että Alok Hills jääköön rankaisematta käskyn noudattamatta jättämisestä, joka oli eettisestä näkökulmasta katsoen oikea ratkaisu, sekä Pikachun hyökkäyksestä, joka oli lähinnä malliesimerkki kouluttajan suojelemisesta.
Päätettäväksenne jää myös mitä tehdä tapaukseen liittyvälle Cyndaquilille, sillä Alok Callahan on ilmaissut selvästi halunsa olla ottamatta ko. Pokémonia enää koulutettavakseen. Allekirjoittanut Kersantti James Mossman, kanta-aliupseeri, 1. jääkärikomppania.'
Siinä, aikamoiset romaanit tästä jutusta saatiinkin. Onko teillä mitään sanottavaa?" kapteeni kysyi.

"Ei - ei ole, herra kapteeni. Pysyn edellisessä kannassani." Gus sanoi yllättyneenä kuulemastaan. Hänellä saattoi sittenkin olla mahdollisuudet selvitä ilman rangaistusta...
"Hyvä on. Tämä asia jää nyt sitten tähän. Tämä ei sitten toistu, ettekä kehuskele tällä muiden varusmiesten joukossa, muuten kaikki rikkeet yritetään kuitata eettisyydellä. Mitä tuohon Cyndaquiliin tulee, käytte huomenaamuna luovuttamassa sen varusmiestoimikunnan Pokémon-asiamiehelle. Saavat siellä päättää vapauttavatko sen vai antavatko jollekin toiselle varusmiehelle... jos kukaan moista haluaa sen saamien arvostelujen perusteella." kapteeni sanoi.
"Herra kapteeni, tuota, saanko ehdottaa vaihtoehtoista ratkaisua?" Gus kysyi yllättäen. Kapteeni heilautti kättään jatkamisen merkiksi.
"Minä voisin ottaa tämän Cyndaquilin koulutettavaksi. Minulla riittää kyllä hermot heikkolahjaisemmankin Pokémonin koulutukseen." alokas esitti. Mansfieldin kulmakarvat lähtivät yllätyksestä melkein lentoon.
"Ottaisitte sen omaksi Pokémoniksenne? Niin no, eihän siinä mitään varsinaisesti kiellettyä ole kun sen edellinen omistaja ei sitä takaisin halua... mutta kuulitte kai jääkärikomppanian raportin? 'Kömpelö, epäsotilaallinen, huonokuntoinen ja huono oppija.'" kapteeni siteerasi.
"Kuulin kyllä, herra kapteeni. Minuakin voidaan kuvata samoilla sanoilla, joten sovimme varmasti yhteen." Gus sanoi. Kapteenin kasvoilla käväisi ilme, jota olisi melkein voinut luulla huvittuneeksi, mutta voivatko kapiaiset muka tuntea niin rahvasta tunnetta?


Siivouspalvelu oli jo päättynyt kun Gus poistui kapteenin toimistosta Cyndaquil mukanaan. Hän palasi omaan tupaansa, missä hän sai heti vastaanottaa syytökset siivouspalvelusta luistamisesta.
"Älkää nyt viitsikö, olin kapteenin toimistossa, miettikää kahdesti kummassa haluaisin mieluummin olla." Gus vastasi syytöksiin laskiessaan Cyndaquilin punkalleen.
"No, mitä sait?" alapunkan mies kysyi.
"Uuden Pokémonin." Gus sanoi virnuillen. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka rikkoi vain Cyndaquilin käpälien pieni töpötys kun se kiersi ympyrää etsien punkan pehmeintä kohtaa. Sitten syntyi yleinen hälinä kun kaikki kyselivät yksityiskohtia ja päivittelivät sitä, että Gus oli saanut itselleen Pokémonin sähköttämällä jääkärin. Hälinä lakkasi vasta kun keskusradiosta tuli ilmoitus "Patteri vapaa!" ja alokkaat alkoivat valmistautua illanviettopuuhiinsa. Joku alkoi kaivaa esiin kannettavaa tietokonetta, joku rojahti punkalleen mutta suurin osa alkoi laittaa ulkovaatteitaan päälle sotilaskotiin lähtöä varten.
"Hei jääkärinpikachuttaja," toimistoaliupseeri huikkasi tuvan ovelta, "kapteeni kertoi että teiltä puuttuu palloja. Toimiston varastosta löytyi." alikersantti sanoi ja heitti Gusille maastokuvioisen Poképallon. Vastausta odottamatta mies lähti tuvan ovelta.
"Eipähän tarvitse enää sinuakaan takin alle tunkea." Gus sanoi punkan päältä ihmettelevälle Cyndaquilille.


Ilmoitettuaan aikeensa päivystäjälle Gus lähti patterin takaoven kautta perinteiselle illanviettopaikalleen koulutuskentän takana olevaan metsikköön, jossa hän päästi kaikki Pokémoninsa vapaaksi, jättäen Cyndaquilin viimeiseksi vapautettavaksi.
"Saattekin tänään uuden kaverin." hän ilmoitti muille Pokémoneilleen ennen kuin päästi Cyndaquilin vapaaksi. Tulipokémon katseli Mudkipiä, Pikachua, Venonatia ja Diglettiä vieroksuen ja katsoi epäilevästi Gusia, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
"Cyyyyn..." se äännähti hiljaisesti ja keinutti päätään. Diglett, jolla oli Gusin Pokémoneista kurittomin ja estottomin luonne, kiersi Cyndaquilia tarkkaillen sitä joka puolelta, pitäen kokoajan "diglet-dig, diglet-dig, diglet-dig" - ääntelyä yllä. Se lopetti kierroksensa hyväksyvään "Diglett!" - äännähdykseen ja katosi sitten maan uumeniin tekemään luoja ties mitä.
Diglettin esimerkin rohkaisemana myös Pikachu ja Mudkip lähestyivät uutta tuttavuutta ja houkuttelivat sitä mukaan leikkeihinsä. Venonat, jolla oli ylpeä luonne, puolestaan katseli Cyndaquilia hieman epäillen, tosin se saattoi johtua siitä syystä että Cyndaquil oli aiemmin päivällä törmännyt tähän.
Gus istuutui nojaamaan erästä puuta vasten ja kaivoi taskustaan Pokémon-herkkuja joita jakeli tasaisesti kumppaneilleen. Samalla hän huomasi taskuunsa jääneen kapteenin antamat kopiot kuulusteluraporteista. Koska Pokémoneilla oli tarpeeksi tekemistä herkkupalojen lappamisessa suihinsa, Gus luki paperit läpi tuntien iloa ja jopa ylpeyttä.
Ensimmäisen jääkärikomppanian raportti jäi vaivaamaan häntä, mutta syytä hän ei meinannut keksiä. Jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa, mutta hän ei millään huomannut sitä... vasta kolmannella lukukerralla hän jäi tuijottamaan allekirjoitusta. Kersantti James Mossman...

Gus hymyili ja taitteli paperit taskuunsa. Hän katseli kuinka Cyndaquil juoksi Pikachun ja Mudkipin perässä. Se oli nopeampi kuin Gusin muut Pokémonit, mutta sen juoksu oli räpiköivää ja epämääräistä, kuin se olisi niin kiireessä ettei ehtisi edes juoksemaan kunnolla. Siitä Gus keksikin uudelle ystävälleen nimen.

Hurry.

[Gustaffsson]

Osa 5

"Patteri, asento! Ilmoitan lomatarkastuksen pitäjälle, huomio, katse oikeaan - PÄIN!" valvova alikersantti ilmoitti yksikön edessä innoissaan seisovalle alokasjoukolle kun kapteeni Mansfield astui ulko-ovista ulos.
"Herra kapteeni, tuliasemapatteri valmiina lomatarkastustanne varten, vahvuudella 132, ilmoitti alikersantti Berryfield, valvoja."
"Kiitän. Muotoon. Katse eteen - 'ÄIN! Lepo! Tarkistakaa että mukananne on varusmieskortti, rahapussi, tulevan ex-tyttöystävän kuva ja kaikki muu tarpeellinen. Lomalla saa juoda, rähistä ja tehdä mitä lystää lain sallimissa rajoissa, kunhan olette takaisin yksikössä maanantai-iltana kello kahteenkymmeneenkolmeen mennessä - ja mielellään selvin päin." kapteeni Mansfield puhutteli. Alokkaita hymyilytti vaikka kapteeni sanoikin kaiken erittäin vakavasti. Tai ehkä juuri sen takia.
"Ensi viikon maanantaina on edessä lähtö ensimmäiseen taisteluharjoitukseen, hoitakaa viikonlopun riennot siihen nähden varovasti. Krapula ei ole syy jäädä pois leiriltä." kapteeni sanoi. Kun patterin joukosta ei esitetty kysymyksiä, päällikkö vilkaisi rannekelloaan. Tultuaan siihen tulokseen ettei enempää viivyteltävää ollut, Mansfield otti asennon, veti käden lippaan ja huusi:
"Asento! Lomilla saa, jos on patteri!" ja 132-päinen varusmiesjoukko vastasi:
"LOMILLA SAA, JOS ON HERRA KAPTEENI!"
"Tosi on. Lomille poistu!" kapteeni sanoi edelleen sotilaallisella naamalla. Naureskeleva varusmiesjoukko lähti patterin edestä kävelemään kohti koulutuskenttää, jolla lomakuljetusautot odottivat. Päivä oli kauniin syksyinen, puut alkoivat olla keltaisia ja ruskehtavan oransseja ja aurinko hyväili lämmittävästi. Nauru raikui ja tupakat savusivat, tunnelma oli kuin koko armeija olisi ollut siinä.


Paria tuntia myöhemmin Pallet Townissa nuori poika pyöräili kylän keskustan läpi maakäärmepokémon Dunsparce käpertyneenä pyörän koriin. Poika kääntyi linja-autoaseman pihaan ja nousi pyörän selästä muiden asemalla odottavien joukkoon. Hän erotti muiden ihmisten joukosta tuuheat mutta harmaantuneet hiukset ja paksut, mustat kulmakarvat ja talutti pyöränsä Professori Oakin luo.
"Kas, Siili, hyvä ajoitus. Auton pitäisi tulla minä hetkenä hyvänsä..." professori sanoi. Hän oli pukeutunut fleecetakkiin ja piteli sylissään Eeveetä.
"Kesti hiukan kauemmin kun äiti vaatimalla vaati että syön ennen lähtöä..." Siili sanoi, ja samalla kaartoi linja-auto aseman laiturille. Bussin määränpäätaulussa luki KanPr Sotilaskuljetus. Siili yritti katsella auton ikkunoiden läpi näkyisikö sieltä tuttuja kasvoja, muttei nähnyt kyllin selvästi erottaakseen muuta kuin baretteja ja maastotakkien hartioita.
Bussi pysähtyi sihahtaen ja ovet aukesivat. Varusmiehiä alkoi lapata ulos. Siili ja Professori Oak odottelivat erottavansa Gusin muiden joukosta, mikä oli yllättävän vaikeaa kun ei voinut erottaa joukosta tuttuja vaatteita, vaan kaikkialla näkyi kurkkusalaatin väristä maastopukua ja vihreitä baretteja. Lopulta Gus ahtautui muiden varusmiesten välistä, huomasi vastaanottajansa ja hymyili.
"Terveiset isänmaan asialta!" hän tervehti.
"Näytät pidemmältä kuin viimeksi." Siili sanoi ensi sanoikseen. Gus naurahti.
"Johtuu vain näistä armeijan rojuista. Mutta vannon että sinä kyllä näytät kasvaneen ainakin puoli senttiä kahden viikon aikana." hän sanoi jä kääntyi kasvatti-isänsä puoleen.
No tässä on ainakin joku joka on varmasti kasvanut... Professori Oak sanoi ja ojensi sylissään istuvan Eeveen Gusille. Kettupokémon haisteli isännän omituisia vaatteita kummissaan.
Kyllä se minä vielä olen. Gus sanoi pörröiselle Pokémonille. Eevee jatkoi kutittavaa haisteluaan, mutta kummastunut ilme sen ketunkasvoilla ei hävinnyt ja sai Gusin hieman surulliseksi.

Noh, eiköhän mennä. hän sanoi, ja kolmistaan he lähtivät kävelemään asemalta Oakin laboratoriolle päin. Kun he pääsivät kylän keskustasta, Gus alkoi vapautella Pokémonejaan armeijan palloista. Mudkip ja Pikachu ilahtuivat nähdessään Siilin ja Dunsparcen ja alkoivat oitis pyöriä Siilin ympärillä niin tiivisti, että tämä joutui laskemaan Dunsparcen alas taluttamansa pyörän korista saadakseen rauhan hyperaktiivisilta palveluspokémoneilta.
Diglett katosi maan uumeniin miltei samantien pallosta vapauduttuaan ja muistutti olemassaolostaan vain jalkojen alta kuuluvalla vaimealla Diglett-dig - ääntelyllä. Venonat puolestaan töpötteli ylpeästi eteenpäin. Sen entinen määnpäärätön harhailu oli vaihtunut armeijan yliasialliseen asenteeseen Gusin mielestä se oli oppinut vähän liikaakiin Pokémonien käytöskoulutuksessa, kun taas loput hänen Pokémoneistaan eivät oppineet sieltä mitään.
Hurry-Cyndaquilin Gus vapautti jälleen viimeisenä. Sen huomattua kahden vieraan ihmisen ja Dunsparcen läsnäolon se säikähti ja yritti kiivetä Gusin housunlahjetta ylös turvaan, mutta sen ote lipesi ja se töpsähti selälleen hiekkatielle.
Vau! Saatteko te siellä uusia Pokémoneja? Siili henkäisi oitis ja kumartui lähemmäs Hurrya, joka vinkaisi ja olisi luultavasti pinkaissut karkuun jossei Gus olisi napannut sitä vapaalla kädellään syliinsä.
Tämä, hän sanoi, on Hurry. Hurry, tässä on Siili, Dunsparce, ja Sammy. He ovat kaikki ystäviä, ei mitään hätää. Cyndaquil rauhoittui hieman ja antoi Siilin silittää sen päälakea ennen vetäytymistään kauemmas.
Miksi se pelkää minua? Siili kysyi kummissaan.
Sillä on tarinansa. Gus sanoi ja laski Hurryn maahan, josta se kipitti Mudkipin ja Pikachun kintereille.


Heidän päästyään Oakin laboratorioon Gus päästi Pokémoninsa juoksentelemaan vapaasti laboratorion puutarhaan ja Siili seurasi hänen esimerkkiään. Koska oli kaunis syksyinen päivä, Professori Oak toi heille kahvia ja välipalaa puutarhaan. Gus otti baretin päästään ja taitteli sen rintataskuunsa. Hän huomasi Siilin katselevan häntä jokseenkin ilkikurinen virne kasvoillaan.
Mitä? Gus kysyi.
Olet niin oudon näköinen lyhyellä tukalla. Näytät Garyn ikäiseltä. poika virnisti. Gus tuhahti ja haroi lyhyitä hiuksiaan.
Mitäs Gary puuhaa? Joko hän taas hoitelee salinjohtajan velvollisuuksiaan kunnialla? hän kysyi vaihtaakseen aihetta.
Nojaa, vaihtelevasti. Hän käy täällä usein, muttei koskaan asian kanssa. Hän pyörii laboratoriossa ja puutarhassa kuin etsien tai odottaen jotain, mutta sitten lähtee taas hetken varoitusajalla. Oak vastasi ojentaessaan Gusille kupin kahvia.
Onko Sipistä kuulunut mitään? tämä kysyi hörpättyään kulauksen, vaikka osasikin arvata vastauksen, joka oli päänpudistus sekä nuoren pojanklopin että vanhan professorin taholta.

Kyllä hän jotenkin taas ilmoittaa itsestään. Gus sanoi nopeasti kun huomasi Siilin ilmeen muuttuvan surulliseksi.
Mistä tiedät? poika kysyi.
Koimme niin paljon yhdessä, ettei hän voi vain jättää meitä taakseen... hänellä on varmasti vain jotain henkilökohtaisia asioita. Omat demonimme meidän on aina kohdattava itse. Gus sanoi ja yritti tehostaa puheen syvällisyyttä hörppäämällä sen päätteeksi kahvia, mutta onnistui vain läikyttämään sitä lomapukunsa rinnuksille.
Gus, Cyndaquilisi katselee... Siili sanoi nyökäten sivummalle. Cyndaquil kurkisteli omenapuun takaa peläten, ja tajutessaan tulleensa huomatuksi se katosi puun taakse.
Hurry, Gus huudahti ystävällisesti, tule tänne, saat ruokaa!
Hurry kurkisti puun takaa, lähti epämääräiseen köpötykseensä, tupsahti matkalla kahdesti kuonolleen ja kapusi Gusin syliin, josta se katseli pelokkaasti Gusin seuralaisia.
Sanoit että tällä Cyndaquililla oli tarina. Oak sanoi kysyvästi katsellessaan tulipokémonin pelokasta olemusta. Gus antoi Hurrylle herkullisen kaurakeksin murennettavaksi hänen syliinsä ja alkoi kertoa.


Pidennetty viikonloppuvapaa oli kuulostanut miltei lopulliselta lomalta kun se oli armeijassa ilmoitettu. Kokonaiset kolme lomapäivää, eihän se loppuisi ikinä! Niin sitä silloin ajateltiin, mutta kävi ilmi että aika kului lomalla vähintään viisi kertaa nopeammin kuin mitä se palveluksessa kului.
Niin vierähti perjantai-ilta, lauantai ja sunnuntai kuin hujahtaen. Gus heitti perjantai-iltana nukkumaan mennessään lomapukunsa tuolin selkänojalle niinkuin ei koskaan enää aikoisi vetää sitä päälleen. Mutta niin kävi, että kolmen päivän lähiympäristöissä Pokémonien kanssa vaeltelun, meren rannalla loikoilun, lauantain karaokeillan ja sunnuntain leppoisan laiskottelun jälkeen saapui maanantai, ja Gus veti jälleen maastokuvioisen puvun päälleen ja tunki kiristävän baretin päähänsä. Vitutus oli suuri.

Näytät kyllä aika miehekkäältä armeijan väreissä. Oak sanoi kun Gus astui portaat alas. Professori ei itse ehtinyt lähteä saattamaan ottopoikaansa asemalle, joten hän piti perinteisen 'lippu korkealla' puheen jo laboratoriossa. Hyvästeltyään professorin siltä erää Gus huhuili palveluspokémoninsa kokoon ja astui ulos. Kauniin syksyinen sää oli vaihtunut harmaaseen sateeseen, joka peitti koko kylän ympäristöineen. Siili lähti saattamaan häntä matkallaan kotiinsa Viridian Cityyn.
Kuinkas sinulla asiat kotona menee? Gus kysyi kun he laskeutuivat laboratorion mäkeä alas kohti kylää. Siili ei vastannut pitkään aikaan, mutta lopulta aukaisi suunsa.
Joskus tuntuu tosi tyhjältä. Kaiken sen jälkeen... poika sanoi.
Tiedän. Meillä oli melkoinen seikkailu sekä hyvässä että pahassa ja sitten jumiudutaan kuka mihinkin erillemme. Gus nyökkäsi, ja hiljaisuus vallitsi taas kylään asti sateen ropistessa heidän päälleen ja ympärilleen.

Linja-autoasemalla Gus huokaisi syvään nähdessään sotilaskuljetuksen saapuvan.
Noh, katsellaan taas seuraavilla lomillani... ja Siili... Gus sanoi laskiessaan kätensä pojan olkapäälle, ...koitahan pärjäillä. Kyllä tästä tyhjyydestä vielä noustaan. Jos minun ei tarvitsisi palata prikaatiin sotilaskarkuruuden uhalla, voisimme nousta vaikka heti.
Omat demonimme meidän on kaikkien kohdattava itse. Siili siteerasi Gusia parin päivän takaa. Gus hymähti, heilautti kättään ja astui linja-autoon.

Fiksu poika, hän ajatteli. Eikä suinkaan ensimmäistä kertaa.

[Gustaffsson]

Osa 6

Palava kalikka risahti kamiinassa. Makuupussi rahisi kun joku käänsi kylkeä. Toiselta puolen telttaa joku mumisi unissaan. Sade piiskasi teltan kangaskattoa armotta, ja jossain tippui vesipisara katon läpi pohjakankaalle.
Kello oli viittätoista vaille kolme yöllä. Gus istui kamiinan edessä lyhtylaatikon päällä ja silitti sylissään istuvaa unista Cyndaquilia. Loput hänen Pokémoneistaan nukkuivat tämän makuupussiin kääriytyneinä, mutta Cyndaquil oli kavunnut Gusin syliin kamiinan lämpöön heti kun tämä oli kipinävuoronsa aloittanut.
Gus oli oppinut sanan hajota armeijakielen merkityksen tässä taisteluharjoituksessa. Kun joku todella tympääntyi johonkin henkisesti ja/tai fyysisesti raskaaseen asiaan tai tehtävään, sanottiin tämän hajoavan siihen. Ja Gus tunsi toden totta hajoavansa tähän leiriin. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia harjoituksen varsinaiset taisteluharjoitustehtävät, mutta kun kolmepäiväisestä leiristä satoi kaatamalla vettä kaksi ja puoli päivää, ruoka ei maistunut eikä uni tullut, hän alkoi tuntea tuota myyttistä hajoamista, josta vanhemman saapumiserän sotilaat usein kertoivat.
Hurry päästi pitkän, venyttelevän huokauksen Gusin sylissä ja käänsi toisen kylkensä kamiinan lämpöä kohti. Sen turkki oli likainen ja takussa mutaisten ja sateisten taisteluharjoituksien jälkeen, eivätkä muutkaan Gusin Pokémoneista olleet siistimmässä kunnossa. Kunhan harjoitus loppuisi, yksikköön paluuta seuraisi pitkä puunausurakka, kun pitäisi putsata taisteluliivit ja viedä harjoituksessa käytetyt vaatteet pesulaan, sen jälkeen purkaa ja puhdistaa kivääri jokaisesta hiekanmurusta, noen hiukkasista ja ruosteen täplistä... Ja tietenkin putsata kaikki Pokémoninsa. No, ehkä SEN jälkeen saisi lysähtää omaan punkkaansa lämpimissä sisätiloissa...
Ajatus punkasta sai Gusin todella uneliaaksi... silmät lipsuivat väkisinkin kiinni kun kahtena viime yönä nukuttujen tuntien määrä vastasi yhtä siviilissä vietettyä yötä... hämärä teltta katosi mielestä ja ajatukset karkasivat kotisänkyyn...

Gus hätkähti torkahtelustaan kun Cyndaquil äännähti uudemman kerran, tällä kertaa täysin hereillä. Se katseli miltei ummessa olevilla silmillään varusmiestä katseella, jonka saattoi tulkita vain yhdellä sanalla: nälkä! Gus kaivoi taskustaan puolikkaan pussillisen Pokémonherkkuja ja ravisteli siitä pari herkkupalaa kämmenelleen.
"Ei enempää niin jää muillekin." Gus kuiskasi kun Hurry maiskutteli herkkuja tyytyväisenä. Gus oli kiintynyt uuteen Pokémoniinsa syvästi. Se oli arka ja säikky kaikkia muita paitsi isäntäänsä ja tämän toisia Pokémoneja kohtaan. Jos se epäonnistui jossain tehtävässä taistelukoulutuksessa, se palasi aina epäröiden ja uikuttaen isäntänsä luo, joka kehui sitä yrittämisestä ja yritti neuvoa parempaan suoritukseen, mulkaisten samalla häijysti niitä jotka kehtasivat nauraa pikku Hurrylle. Se sentään yritti parhaansa joka tilanteessa, ja oli onnistunut jotain tehtäviä suorittamaan kelvollisesti pitkän harjoittelun jälkeen.
Muut Gusin Pokémonit pärjäsivät paremmin. Mudkip ja Pikachu olivat saaneet hyviä arvosteluita taisteluharjoituksissa ja kehittyneet hurjasti, mutta valitettavasti niiden ilmiselvä epäsotilaallisuus ja leikkimielisyys heikensivät niiden suoritusta johtajiston silmissä. Jos ne yhdellä hetkellä hoitivat kuvitellun vihollisen vartiopisteen tuhoamisen kiitettävästi, seuraavana hetkenä ne taas telmivät keskenään niin innokkaasti etteivät välittäneet tekivätkö sitä oman isäntänsä vai patterin päällikön jaloissa.
Diglett puolestaan ei paljoa välittänyt armeijan antamista tehtävistä. Gus oli sitä turhaan yrittänyt opettaa, mutta kerran koitettuaan se rupesi aina lyömään homman leikiksi. Gus yritti sitä moittia, mutta sekään ei oikein luonnistunut koska hän pääasiassa nautti Diglettin kommelluksista. Käsikranaattiharjoituksissa se haki Gusin heittämän harjoituskranaatin maalialueelta ja toimitti sen maan alla alikersanttien jalkojen juureen. Miinaharjoituksessa Diglett kaivoi koko ryhmän telamiinat kaksi metriä syvään kuoppaan. Viimeinen pisara kuitenkin oli, kun se vei kapteeni Mansfieldin maahan laskeman lippalakin, kun tämä oli istunut syömässä lounastaan päällystön teltan ulkopuolella. Seurasi tulikivenkatkuinen puhuttelu, jonka jälkeen Gus päätti jättää Diglettin seuraavalla lomalla Pallet Towniin tekemään tuhojaan.

Eniten Gusia kuitenkin huoletti Venonat, ei niinkään sen takia että se pärjäisi huonosti palveluksessa, vaan se, että se pärjäsi vähän liiankin hyvin. Se oli vakava ja sotilaallinen ja onnistui tehtävissään hienosti, mutta tuntui Gusista kovin etäiseltä. Kun hän päästi Pokémoninsa vapaaksi, Venonat ei jäänyt muiden Pokémonien tai kouluttajansa seuraan vaan siirtyi kauemmaksi harjoittelemaan iskujaan. Gus yritti yleensä kehottaa sitä lepäämään, mutta se ei välittänyt kehotuksista vaan jatkoi jääräpäisesti. Tämä käytös huolestutti Gusia, joka arveli sen johtuvan omista heikkouksistaan kouluttajana. Ennen armeijaa hän oli käyttänyt Venonatia taistelussa vain kerran, ja se oli melkein johtanut ötökkäpokémonin kuolemaan. Oliko oikeastaan ihme ettei se kunnioittanut kouluttajaansa? Gus oli yrittänyt paikata välejänsä Pokémonin kanssa yrittämällä olevansa noheva (nopeasti heti valmis) aina Venonatin kanssa harjoitellessaan, mutta molempienkin osalta onnistuneen tehtävän jälkeen Venonat vain palasi ilmeettömästi odottamaan Poképalloon sulkemista ja jätti kouluttajansa kehut huomiotta.
Gus huokaisi ja kumartui avaamaan kamiinan luukkua, poltti näppinsä viidennen kerran tunnin aikana ja laittoi yhden märän kalikan hehkuvaan hiillokseen. Hän katsahti rannekelloaan, joka alkoi näyttää tasan kolmea. Hän nousi pystyyn ja tökkäsi yhtä nukkuvaa palvelustoveriaan kengänkärjellä.
"Mattson. Sinun kipinävuorosi, alahan nousta. Lisäsin justiin yhden kalikan." Gus sanoi silmiään hierovalle miehelle.
"...saatana." tämä vain sanoi vastaukseksi kömpiessään pystyyn. Gus myönsi miehen sanavalinnan tilanteeseen sopivaksi ja kömpi omaan makuupussiinsa siirrettyään Pokémonejaan hieman sivummalle. Hurry hyppäsi lyhtylaatikon päältä ja köpötteli isäntänsä viereen ja katseli sieltä kuin kysyen "Saako tässä olla?" Kun Gus ei sanonut mitään, Hurry käpertyi kerälle ja hyrisi unisesti.
Gus katseli öljylyhdyn ja kamiinan heijastamia varjoja teltan kangaskatossa ja kuunteli sateen ropinaa ja telttatovereiden kuorsaamista. Nälkä oli kova mutta hän tiesi että aamulla pakista syötävä puuro ei maistuisi kuitenkaan paria lusikallista enempää. Onneksi seuraavan päivän päätteeksi he palaisivat kasarmille... vaikea uskoa että sinnekin oli jo tullut ikävä. Seuraava viikko olisi yhtä sulkeisrumbaa, kun patteri harjoittelisi itsensä edustuskuntoon sotilasvalaa varten... sekin kuulosti siedettävältä verraten sateiseen leirielämään.
Edellisenä päivänä kapteeni Mansfield oli jälleen haastatellut kaikki patterin miehet näiden erikoistumistoiveistaan. Gus, jolle oli lääkärintarkastuksessa todettu tavallista huonompi kuulo ja täten kielletty tykillä ampuminen, sai sitä myöten jättää huolensa aliupseerikurssille joutumisesta. Tavallisen tykkimiehenkään hommat eivät sitä myöten luonnistuisi, joten päätettävänä vielä oli minne työnnettäisiin alokas Hills Pallet Townista...

Ajatukset ja huolet tulevasta katosivat kun Gus vaipui syvään uneen huolimatta kovaäänisestä sateesta ja vielä kovaäänisemmästä varusmiesjoukon kuorsaamisesta. Unissaan hän sai vielä olla Gus, tutkijanalku ja huoleton haaveilija, kun taas valveilla hän oli vain alokas Hills, jonka tj oli 337 tai hyvällä tuurilla 165.

Liikaa joka tapauksessa.

[Gustaffsson]

Osa 7

Sotilasvala tuli ja meni, ja tuliasemapatterin alokkaista tuli tykkimiehiä. Päivä päivältä aika alkoi kurkkusalaateissa kulua nopeammin ja pian oli kaksi kuukautta kulunut. Peruskoulutuskausi loppui ja tykkimiehet jaettiin lopulliseen sodanajan kokoonpanoonsa. Aliupseerikurssille lähtijät vaihtoivat toiseen yksikköön oppimaan johtamisen taitoja seuraavaa saapumiserää varten. Tuliasemakurssille valituista varusmiehistä muodostettiin tykkiryhmiä ja yksi tuliasemaryhmä. Kuskeiksi valitut aloittivat autokoulun prikaatin autokomppaniassa. Yksiköstä valittiin erikoismiehet, kuten Pokémon-huoltomies, taistelulähetti, telemies, asesepät ja kirjuri.

Erikoistumiskoulutuskausi alkoi ja koulutus vaihtui perusteiden oppimisesta sotilas- ja tykkimiestaitojen toistoon ja kehittämiseen perustuvaan harjoitteluun. Syksy alkoi olla ankeimmillaan, oranssin ja keltaisen väriloisto ja leppeä syystuuli oli vaihtunut paljaisiin puihin, vesisateisiin ja kylmään viimaan.
E-kauden toisella viikolla, luultavasti yhden hirveimmän syyskelipäivän aikana tuliasemapatteri jaettiin puoliksi. Ensimmäinen puoli oli aamukahdeksasta yhteentoista kaatosateessa ja viimassa tykkikoulutuksessa patterin takapihalla samalla kun toinen puoli oli taisteluammunnassa samassa kelissä. Lounaan jälkeen vaihdettiin paikkaa, eikä keli suinkaan parantunut päivän mittaan. Kun päivän koulutus päättyi, yksikköön palasi litimärkiä ja sadattelevia varusmiehiä.

Eräässä tuvassa, jossa ilmapiiri ei ollut yhtään vähemmän uupunut kuin muissakaan, huoneen asukkaat vaihtoivat litimärkiä vaatteitaan kuivempiin ja siunailivat päivän päättymistä.
"Terve, pojat. Mitenkäs ammunnat meni?" kysyi tuvan ovelle ilmestynyt Gus, joka oli saman yksikön mieheksi harvinaisen kuiva ja pirteän näköinen.
"Voi helvetin kirjuri, saitko taas viettää päivän toimistossa?" yksi tupalainen kysyi närkästyneenä.

Gus oli peruskoulutuskauden lopulla valittu kirjuriksi kehnon kuulonsa takia. Hänen toimenkuviinsa kuului loma-anomusten tarkastaminen, postin kuljettaminen, lomakyytien järjestäminen ja muiden paperihommien hoito toimistoaliupseerin alaisuudessa. Homma oli leppoista mutta varjopuolena oli laiskan maine, varsinkin silloin kun loput yksiköstä on viettänyt päivän kaatosateessa ja viimassa.

"Kirjuriuden suoma etu." Gus kohautti olkapäitään.
"Menes nyt siitä, saakelin sluiba." sama mies sanoi.
"Hyvä on, ajattelin vain että teitä olisi kiinnostanut saada loma-anomuksenne takaisin..." Gus sanoi ja taputti mukanaan roikkuvaa postilaukkua. Tuvan ilmapiiri muuttui saman tien ja kaikki, joilla oli anomus vetämässä jättivät varusteiden huollon sikseen ja ryhmittyivät Gusin ympärille käsi ojossa.
"Olo on kuin joulupukilla." Gus sanoi jaellen virallisen näköisiä lappuja. Kuului pari riemunhuutoa ja yksi masentunut voihkaisu, jonka jälkeen tuvan asukit palasivat hommiinsa hieman pirteämpinä.
Gus lähti tuvasta todeten päivälliseen olevan vielä puoli tuntia aikaa, joten hän päätti palata toimistoon. Ei hänellä varsinaisesti hommia sille päivälle enää ollut, mutta siellä saattoi istahtaa alas ja tarpeen tullen näyttää kiireiseltä.

Gus istui natisevalle tuolille, ampui pöydällä olevan kuminauhan hyllylle ja kurkisti sermin yli. Kantahenkilökunnan toimistot olivat tyhjillään, ilmeisesti kapiaiset olivat lähteneet heti taisteluammuntojen jälkeen sotilaskodin kautta kotiin... Se tiesi hyvää hetkeä päästää Pokémonit jaloittelemaan palloistaan, Gus päätti ja vapautti Pokémoninsa pienen toimiston lattialle.
"Olkaahan sitten kunnolla." kirjuri varoitti varsinkin Mudkipiä ja Pikachua, jotka olivat yleensä sitä hyperaktiivisempia mitä kauemmin olivat pallossa olleet. Sinä päivänä ne olivat kuitenkin saaneet olla kauan ulkona pallosta kun miltei koko yksikkö henkilökuntaa myöten vietti päivän ulkopuolella, joten niiden aktiivisuus rajoittui pieneen nahisteluun tavanomaisen hurrikaanin sijaan.
Hurry-Cyndaquil kapusi kömpelösti hurisevan tietokoneen päälle ja asettui sen päälle makaamaan ja hyrisemään tyytyväisenä. Venonat katseli happamasti tätä laiskuutta ja seisoi itse protestoivan jäykästi pöydällä koneen vieressä.
"Ottaisit sinäkin vain rennosti. Meillä on tässä puoli tuntia aikaa eikä mitään hommaa." Gus sanoi ötökkäpokémonille, joka reagoi vain välinpitämättömällä tuhahduksella.
"Ottaisit oppia Hurrysta. Se ainakin osaa nauttia näistä leppoisista päivistä..." Gus maanitteli, mutta sai Venonatin vain heittämään ikävän mulkaisun tietokoneen päällä makaavaan tulipokémoniin.

"Jaha. Kirjurin eläintarha kokoontuu." laiska ääni sanoi sermin takaa. Toimistoaliupseeri astui sisään ja istahti vapaalle tuolille. Pikachu ja Mudkip olivat oitis alikersantin jaloissa hyppimässä ja kerjäämässä huomiota.
"Pääsylippu viisi pokédollaria, varusmiehille ilmainen sisäänpääsy." Gus sanoi ja potkaisi tuolinsa pyörimisliikkeeseen esimiestään, joka rapsutti alaisensa innokkaita Pokémoneja.
"Missäs loma-anomukset on? Ne voisi jakaa ennen ruokaa..." alikersantti ihmetteli.
"Ne ehdin jo jakaa tuossa -" Gus ehti sanoa, mutta lopun lauseesta peitti kimakka kiljaisu, jonka korvia ja sydäntä riipivä ääni ei ollut ehtinyt edes kaikota pienestä huoneesta kun Cyndaquil jo kiipesi paniikissa isäntänsä syliin.
"Venonatisi tönäisi sen pöydältä alas." toimisto-au sanoi suu auki loksahtaneena. Venonat istui jääräpäisesti koneen päällä siinä missä Cyndaquil oli hetki sitten vielä maannut.
"Venonat, mitä sinä... oikein..." Gus änkytti, mutta sanat jäivät kurkkuun kun hän kohtasi ötökkäpokémonin katseen. Se ei ollut enää välinpitämätön, väheksyvä katse - se oli katkera ja vihainen mulkaisu, joka kylmäsi Gusin sydäntä. Koskaan hän ei ollut saanut moista katsetta omalta Pokémoniltaan...
"Venonat, rauhoitu!" Gus älähti saatuaan itsensä kokoon. Pörröinen Pokémon vain kääntyi vihaisesti seinää kohti ja tuhisi raivokkaasti. Gus veti Poképallon vyöltään ja sulki Venonatin sen sisään. Laskeutuneen hiljaisuuden rikkoi vain Cyndaquilin jatkuva vikinä. Mudkip ja Pikachu tuijottivat hiljaisena isäntäänsä toimistoaliupseerin sylistä.
"Tuo oli... pelottavaa." alikersantti sanoi hetken hiljaisuuden päätteeksi. Gus katseli vielä kädessään pitämäänsä Poképalloa järkyttyneenä. Sen kuorenkin läpi hän miltei tunsi Pokémoninsa vihan.

[Gustaffsson]

Osa 8

Talvi tuli ja Kanton prikaatin varusmiehet saivat totutella lumipukuihin ja karvahattuihin. Tykistörykmentti lähti kymmeneksi päiväksi kovapanosammuntoihin vuoristoiselle alueelle Pewter Citystä pohjoiseen. Johton prikaatista saapui paikalle paitsi lisää tykkejä ja kranaatinheittimiä, myös raskaita raketinheittimiä. Pewter Cityn asukkaat kuulivat puolentoista viikon ajan vuorilta kumeaa poksahtelua ja kirkkaina iltoina saattoi näkyä 130-millisten tykkien lähtölaukaukset tai rakettien lentoradat sinertävän mustaa taivasta vasten.
Tapahtumaa uutisoitiin laajasti, sillä se oli Kanton ja Johton historian suurin rauhanajan kovapanosammuntaharjoitus. Kotisohvilta katsottiin kuinka varusmiehet tunkivat kranaatteja tykkiin ja maalialueelle viedyt kamerat näyttivät tykistön voiman. "Sen lisäksi että teemme historiaa, muutamme maastonmuotoja", sanoi muuan upseeri haastattelussa. Se, mitä kotikatsomolle ei näytetty, oli varusmiesten äreän uupunut luonne kun he pitkän päivän jälkeen valuivat ahtaisiin telttoihin nukkumaan tietäen, että seuraavana aamuna teltat ja tykit siirrettäisiin uuteen paikkaan ennen aamukuutta.

Mutta sekin harjoitus loppui ja puolivuotinen lähestyi myös loppuaan. Oli palveluksen toiseksi viimeinen viikonloppu. Suuri osa tuliasemapatteria oli määrätty viikonlopuksi virka-apuosastoksi, eli jos jossain Kanton alueella tapahtuisi jotain missä tarvittaisiin armeijan apua, he lähtisivät sitä antamaan. Mihinkään kriisiin ei kuitenkaan näyttänyt olevan aihetta, joten yksikön miehet ottivat sen lähinnä laiskotteluviikonlopun kannalta. Kantahenkilökunta oli antanut johtajistolle ohjeet mitä viikonlopun aikana pitäisi tehdä, mutta upseerikokelaat ja aliupseerit katsoivat että vain näkyvimmät hommat tehtäisiin. Aamuja oli niin vähän, ettei heitäkään enää oikein jaksanut kiinnostaa.
Gus istui tuvassaan ja pelasi pasianssia. Tupa oli häntä lukuun ottamatta autio, sillä muita asukkaita ei oltu määrätty virka-apuosastoon. Se sopi kirjurille oikein hyvin, sillä nyt hän saattoi pitää Pokémonejaan vapaana ilman että olisi häirinnyt tupatovereitaan. Mudkip ja Pikachu jahtasivat toisiaan pitkin tupaa, Venonat istua nökötti isäntänsä punkalla ja Cyndaquil istui pöydällä ihmetellen kouluttajan kortinpeluuta.

"Musta kortti menee aina yhtä numeroa isomman punaisen päälle ja päinvastoin, ymmärrätkös?" Gus kysyi Hurrylta. Eihän se ymmärtänyt, mutta se seurasi silti tiiviisti kuin kyseessä olisi ollut tärkeäkin asia. Kouluttaja hymyili ja rapsutti tulipokémonin päälakea.
"Mitä, nytkö sinä opetat sitä korttia pelaamaan? Eikö riitä että se tekee jo puolet hommistasi?" toimistoaliupseeri kysyi lampsiessaan tupaan. Alikersantilla oli talvihattu vinossa, pakkastakki puoliksi avonaisena ja parta ajamatta. Välinpitämättömyyden ruumiillistuma.
"Sitä kerran opettaa Cyndaquilinsa hakemaan postin lokerosta ja heti haukutaan laiskaksi..." Gus huokaisi dramaattisesti.
"Ei, vaan sinua haukutaan laiskaksi koska olet laiska." toimisto-au sanoi istahtaessaan kirjuria vastapäätä. Tupakan haju sai Cyndaquilin kuonon väpättämään. Mudkip ja Pikachu hyppäsivät pöydälle kerjäämään huomiota kouluttajansa esimieheltä, potkien samalla Gusin pasianssin sekaisin.
"Noh, olin juuri voittamassa kuitenkin." tämä sanoi ja alkoi kerätä kortteja lattialta ja pöydältä.

"Mitenkäs tuon karvapallon kanssa menee?" alikersantti kysyi hiljaa, nyökäten kohti punkalla jurottavaa Venonatia.
"Ei hyvin. Se kantaa kaunaa minua ja muita Pokémoneja kohti, hyvä että olen saanut sen olemaan hyökkäämättä enää Hurryn kimppuun. Ehkä kunnon taisteluissa kouluttaminen saisi sen osoittamaan vähän kunnioitusta. Kunhan päästään täältä pois, aloitan sen kouluttamisen villipokémoneja vastaan." Gus vastasi.
"Niinpä niin... kunhan päästään pois. 13 päivää, ja sitten aion olla vähintään yhtä kauan kännissä. Noh, pistetäänkö kortit tulille?" alikersantti ehdotti, ja miehet alkoivat pelaamaan pokeria. Panoksina käytettiin sotilaskodin kahvikuponkeja, joita molemmille oli kertynyt runsaasti esikunnan herrojen pikkuhommien tekemisestä.

**********

Samalla kun Gus pelasi esimiehensä kanssa korttia Kanton prikaatissa Vermilion Cityn lähettyvillä, Siili kahlasi lumihangessa polviaan myöten Cerulean Cityn pohjoispuolella olevassa metsässä etsiskellen villipokémoneja. Hän oli tullut isänsä kanssa Cerulean Cityyn kun tämä oli tullut katsomaan itselleen asuntoa. Siiliä ei asuntoesittely kiinnostanut, joten hän oli luvannut tavata isänsä kahden maissa Ceruleanin salin edessä ja lähtenyt etsimään reittien 24 ja 25 ympäristöistä harjoitteluvastuksia Pokémoneilleen.
Vaikka Siili oli jo ehtinyt totuttautua ajatukseen vanhempiensa erosta, tuntui silti pahalta ajatella että isä oli juuri katselemassa asuntoa, johon muuttaisi erilleen äidistä. Mitä Siili sitten tekisi? Asuisi jommankumman luona vai hyppisi Viridianin ja Ceruleanin väliä? Ajatuksissaan hän ei huomannut ajoissa lumisella männynoksalla istuvaa Pidgeottoa, vaikka Dunsparce yritti kiinnittää hänen huomiotaan innokkaalla ääntelemisellä. Siili huomasi lintupokémonin vasta kun se nousi siivilleen ja lennähti karkuun, pudottaen pojan niskaan kasan lunta. Dunsparce katseli kouluttajaansa kummissaan.
"Anteeksi, olen niin ajatuksissani, ehkä pitäisi..." tämä mumisi ravistellen niskastaan pehmoista pakkaslunta.

Ihmiset ja heidän mitättömät murheensa...

Siili pysähtyi kummissaan ja katseli ympärilleen.
"Onko siellä joku?" hän huhuili. Vastausta ei kuulunut, Dunsparce vain katseli poikaa kummissaan. Ihan kuin hän olisi kuullut jonkun puhuvan. Vai oliko se vain hänen oma ajatuksensa?
Ajattelenkohan minä ihan liikaa, hän mietti.

Ajatus ei satuta. Sana ei tapa. Oma suhtautumisesi määrittelee lopputuloksen, vastasi ääni, joka tuntui kuuluvan hänen päänsä sisässä.

Nyt Siili tajusi. Hän oli kuullut äänen ennenkin, mutta viime aikoina se oli ollut hiljaa.
"Miksi kuulen sinut taas?" hän kysyi epähuomiossa ääneen. Dunsparce vilkaisi poikaa - oliko tämä tulossa hulluksi kun puhui tyhjälle metsälle?

Jokin vahvistaa yhteyttä.

Siili oli juuri kysymässä mikä, mutta samalla hän kuuli etäältä haukotusmaisen äänen.
"Aaaab... raaaa..."

**********

Tuliasemapatterin pokeripiiri jatkui monta tuntia. Päivän mittaan joukkoon oli liittynyt tulitoimintaupseeri, taisteluvälinealiupseeri, yksi kuljettaja ja pari tykkimiestä. Panoksista piti luopua, koska rahasta ei haluttu pelata varusmiehen tuloilla eikä kaikilta löytynyt kahvikuponkeja.
Tuvan ulkopuolella päivystävä aliupseeri katsoi kelloa, joka kertoi päivällisen olevan käsillä. Mies oli juuri aikeissa painaa keskusradion päälle ilmoittaakseen valmistautumisesta ruokailuun, kun puhelin päivystyspöydällä soi.
"Tuliasemapatterin päivystäjä, kersantti Berryfield." päivystäjä vastasi. Miehen laiska ilme muuttui vakavaksi puhelun edetessä.
"Selvä. Minä välitän tiedon. Loppu." kersantti sanoi ja tarttui sitten keskusradion mikrofoniin.

PLIM PLOM.
"Valmistautukaa siirtymään patterin takapihalle virka-apuun lähtöä varten. Varustus ennalta määrätty virka-apuosastovarustus. Tähän aikaa kymmenen minuuttia. Johtajat ja kuljettajat johtajatupaan."
Ilmoitus herätti melkoisen "mitä helvettiä" - reaktion patterissa, jossa odotettiin ruokailuun siirtymistä.
"Berryfield, et kai nyt vain pelleille?" taisteluvälinealiupseeri huusi pokeripöydän äärestä. Päivystäjä käveli tuvan ovelle.
"Siellä on Ceruleanissa joku pojankloppi lähtenyt metsään puolenpäivän aikoihin, oli luvannut kolmeksi palata kaupunkiin mutta ei ole näkynyt. Poliisi ja pelastuslaitos jo haravoivat metsää, mutta se on iso metsä ja uutta lunta satanut peittämään jäljet." kersantti sanoi. Kortit kerättiin ja korttipiiri hajaantui valmistautumaan lähtöön. Vaikka kuinka oltiinkin jo eletty siinä mielentilassa etteivät he enää joutuisi palveluksensa aikana lähtemään metsään palelemaan, kukaan ei kuitenkaan nurissut. Ulkona oli pimeää ja satoi lunta, mutta ajatus metsään eksyneestä pikkupojasta oli sen verran ikävä ettei se saanut edes varusmiehiä valittamaan ylimääräisestä vaivasta.

[Gustaffsson]

Osa 9

Kaksi tuntia virka-apupyynnön lähettämisestä Cerulean Cityn pohjoispuolelle ajoi viisi armeijan kuorma-autoa. Kylmän ajomatkan kohmettamat varusmiehet nousivat varusteineen lavalta ja ryhmittyivät kolmiriviin käskynjakoa odottamaan. Pakkanen oli kireä ja lunta satoi isoina hiutaleina.

Osaston johtajana toiminut upseerikokelas ilmoitti heidät etsintöjä johtaneelle Ceruleanin poliisipäällikölle. Kävi ilmi, että etsinnät olivat toistaiseksi olleet tuloksettomia. Lunta oli satanut koko päivän ja illan, tehden lentopokémonien käytön etsinnässä tarpeettomaksi surkean näkyvyyden ja jälkien peittymisen takia, varsinkin pimeän tultua. Hetken neuvoteltuaan poliisipäällikön kanssa kokelas palasi varusmiesten eteen.
"Muodostakaa kahden hengen etsintäpareja ja hakekaa vääpelin autosta joka parille radiopuhelin ja taskulamput. Karsikaa kaikki ylimääräinen pois ja jättäkää ne siististi autojen lavoille. Mukaan vain sellaiset Pokémonit joista on hyötyä etsinnöissä, ja tulipokémonit joita voi käyttää lämmittämisessä jos skidi löytyy. Toimikaa vauhdilla, pojan isä tulee kohta kertomaan tuntomerkit ja sitten painutaankin metsään." kokelas sanoi. Syntyi hässäkkä kun osasto alkoi muodostua pareiksi.

"Hoidetaan kirjuri homma kotiin, saadaan ylimääräiset lomapäivät ja ehkä vielä ylimääräiset aurat rinnuksiin." toimistoaliupseeri sanoi Gusille kun tämä riisui taisteluliivit päältään.
"Eiköhän sillä ainakin ne ja vielä parit kahviliputkin tienaa!" Gus sanoi ja avasi liivien Poképallotaskun. Hetken hän mietti, Pikachu ja Mudkip eivät pärjäisi kovinkaan hyvin tässä hangessa, joten ne saivat jäädä. Hurrysta voisi olla apua sekä valaisussa että lämmittimenä, ja Venonat... no, se näkisi pimeässä, mutta sen tottelemattomuus hirvitti yhä...
Gus pudisti päätään ja kiinnitti Venonatin pallon vyölleen, jonka hän kiristi pakkastakkinsa päälle. Nyt oli kyse ihmishengestä, Venonat sai luvan tehdä parhaansa, ajatteli se kouluttajastaan mitä tahansa.

Etsintäjoukko ehti juuri sopivasti valmistautua, kun paikalle saapui huolestuneen näköinen siviilimies. Gus katsoi miestä kauan, sillä hän näytti kovin tutulta -
"Herra Siili!" hän huudahti tunnistaessaan miehen nuoren matkatoverinsa isäksi.
"Tunnenko minä... ei mutta sinähän olet yksi Siilin ystävistä!" mies tunnisti Gusin.
"Siilikö täällä onkin kadonnut?" Gus kysyi ja tunsi pelon ja huolen nousevan pintaan. Isä nyökkäsi hiljaa. Gus nielaisi pari kertaa ja sanoi sitten: "Kyllä me hänet tällä porukalla löydetään."

Kun Siilin isä oli kertonut osastolle tarkemmin minkälaista ihmistä oltiin etsimässä, patteri hajaantui laajaan riviin. "Toimistoryhmä" eli Gus esimiehineen sai ottaa etsintälinjan vasemman ääripään, joka kulki vuoren reunaa myöten. Ensimmäiseksi Gus vapautti Venonatin eteensä lumihangelle. Ötökkäpokémon kääntyi katsomaan oitis muualle.
"Sinua tarvitaan nyt. Tämä on tosi paikka." Gus sanoi tiukasti, ilman vaikutusta.
"Siili on eksynyt metsään. Muistathan sinä Siilin? Tarvitsemme sinun pimeännäkökykyjäsi että löydämme hänet." kouluttaja painoi päälle. Venonat kääntyi katsomaan, se katsoi Gusia muutaman sekunnin ajan kunnes se lähti silmät hehkuen tarpomaan eteenpäin.

Eteneminen oli hidasta, sillä lunta oli reilusti yli puoli metriä ja vain parinkymmenen sentin päällimmäinen kerros oli pehmeää, uutta lunta. Aina välillä tuli kyselyjä radiopuhelimen kautta; onko löytynyt mitään? Ja vastaus oli ryhmä kerrallaan huohottava ei.
"Hei... mikäs tuolla on?" toimisto-au sanoi osoittaen valokiilalla vuorenseinämää kohti. Kalliossa oli osittain lumen peittämä aukko. Pieni uramainen painauma johti aukkoon, mutta uuden lumen takia oli mahdotonta päätellä oliko se ilmestynyt siihen sinä päivänä vai milloin tahansa viimeisen viikon sisällä.
"Jos Siili... seurasi jotain villipokémonia tuonne luolaan... ja hänelle tapahtui jotain siellä? Löi päänsä tai... tai... jotain." Gus huohotti.
"Tarkistetaan." alikersantti päätti.
"Venonat, varmista tuo luola!" Gus huudahti Pokémonilleen. Violetti ötökkäpokémon riensi suorittamaan tehtävää mielenosoituksellisen nopeasti. Se kömpi luolan aukosta sisään. Muutaman sekunnin kuluttua se palasi takaisin ulos ja äännähti kolmesti. Merkki vapaasta kulusta.

Gus vapautti myös Hurryn pallostaan.
"Hurry, tarvitsemme lisää valoa." hän sanoi Cyndaquilille.
"Cyyn!" Pokémon äännähti ja sen selkään syttyivät kirkkaat ja lämpimät liekit.
"Mentiin." alikersantti sanoi ja ahtautui luolan aukosta sisään Gus ja Cyndaquil perässään. Tulipokémonin väpättävät liekit ja varusmiesten taskulamput valaisivat luolan, piirtäen aavemaisesti väpättäviä varjoja sen seinille. Luola oli melko matala, mutta se jatkui kapeana käytävänä syvemmälle vuoren sisään.
"Siili!" Gus karjaisi. Siili, Siili, Siili, Siili... vastasi hupeneva kaiku. Luola jatkui siis aika pitkälle.
"Paras se on tutkia." Gus sanoi hermostuneena.
"Paras ilmoittaa siitä ensin komentopaikalle..." aliupseeri sanoi ja avasi takkinsa taskun.
"Odota! Mikä tuo on?" kirjuri sihahti. Molemmat miehet ja Pokémonit pysyivät vaiti aloillaan, ja sitten se kuului tarkemmin.
Rätisevä ääni, joka lähti radiopuhelimesta alikersantin avonaisesta taskusta.

Triit-dit.
Triit.
Tiirt.
Triit.
Triit-dit-diit.

"Mitä... takanasi!" johtaja huusi. Gus kääntyi katsomaan pimeään käytävään, ja kauhistui nähdessään pimeässä luolakäytävässä kiiltäviä silmiä, jotka vaappuivat ilmassa lähemmäksi...
Venonat otti puolustusasennon ja Cyndaquil seurasi vikisten esimerkkiä. Silmät lähenivät ja osuivat valokeilaan.
"Perkele." Gus henkäisi. Ne olivat hieroglyfipokémoneja, Unowneja. Ne leijailivat pitkin luolaa, luoden entistä karmivammat varjot luolan seinälle, ja sitten ne asettuivat vieretysten ilmaan heidän eteensä, muodostaen yhden lauseen.

[Gustaffsson]

Osa 10

Aaaab... raaa...

Aaaaab...

"Dunspaarce! Spaarce!"

Raaaa...

”Spaaarce!”

Siili hätkähti hereille. Tosin sitä oli vaikea sanoa varmasti, koska hän ei nähnyt mitään siinä pilkkopimeydessä. Ainut minkä hän koki varmaksi oli se, että Dunsparce makasi hänen vatsansa päällä ja kiemurteli kutittavasti. Niin ja senkin hän tunsi, että hän makasi kivisellä ja kuhmuraisella alustalla, eikä sekään tuntunut kivalta.
”Lopeta jo, olen hereillä.” Siili sanoi maakäärmeelle, joka yritti vieläkin herättää häntä.
”Hyvä.” kuului vastaus. Siili oli säikähtää luullessaan vastauksen tulleen Dunsparcelta, mutta sitten hän alkoi muistaa päivän tapahtumia ja rauhoittui. Tai ainakin rauhoittui niin paljon kun kymmenvuotias voi säkkipimeässä rauhoittua.
”Missä minä olen?” poika kysyi ja tunnusteli ympäristöään. Vastaukseksi hänen eteensä leimahti tyhjästä violetti liekki, joka valaisi ympäröivän, karun luolan. Siili siristi silmiään yllättävästä valosta – ja aukaisi ne samantien ammolleen yllätyksestä kun erotti liekin takana ilmassa leijuvan olennon. Ihmismäinen ruumis, violetti häntä – Mewtwo tarkkaili häntä tummilla silmillään.
”Luolastossa Ceruleanin vuoressa. Yksi harvoista paikoista joissa voin vielä olla rauhassa ihmisiltä.”
”Mitä tapahtui? Muistan vain nähneeni Abran... ja sitten kaikki pimeni.” Siili kysyi.

”...en ole varma.” Mewtwo vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Näytti siltä kuin tietämättömyys olisi sille melko vieras ja ärsyttävä asia.
”Sinun yhteytesi Abraan ja sitä kautta minuun on ainutkertainen. Kun sinä ensimmäisen kerran tapasit sen saman Abran viime kesänä, se käytti psyykkisiä voimia sinuun, mahdollisesti lukeakseen ajatuksiasi. Mutta jokin häiritsi sitä.”
”Pikachu.” Siili mutisi muistellessaan sen päivän tapahtumia. Gusin Pikachu oli hypännyt keskeyttämään Abran...
”Ja Duskull. Se kohtasi Abran ensin. Kuten olet varmasti tietoinen, psyykkiset Pokémonit ovat heikkoja kummituspokémoneja vastaan. Kun Duskull oli lähettyvillä, se häiritsi Abran kykyjä. Kun se luki ajatuksiasi, se tapahtui vaikeasti, säröilevästi. Abra joutui käyttämään tavallista enemmän voimiaan kohdistaakseen psyykkiset kykynsä ajatustesi aallonpituudelle. Säröilevä ja häiritty psyykkinen pulssi oli niin voimakas, että tunsin sen kaupungin toiselta puolelta, vuoren uumenista.”

Siili yritti tajuta, mitä tämä legendaarinen Pokémon selitti. Tunne oli sama kuin silloin joskus, kun hän kuunteli Professori Oakin ja Gusin keskustelua kloonaamisesta.

”Minä tulin lähemmäksi. Halusin tietää mitä tapahtui, joten virittäydyin samalle psyykkiselle tasolle kuin Abra juuri silloin kun Pikachu loikkasi säikäyttämään Pokémonin tiehensä. Mitä sitten tapahtui... voin vain arvata, että kun Abra joutui katoamaan kiireessä Duskullin vaikutuksen alaisena, sen katkaistessa yhteytensä sinuun, osa sen psyykkista energiaa jäi sinun mieleesi. Ja koska minä oli yhteydessä siihen psyykkiseen yhteyteen sillä hetkellä, yhteys säilyi vahvana meidän kahden välillä. Tosin ilmeisesti Abrakin pystyy virittäytymään paremmin mielesi tasolle, siksi menetit tajuntasi kun kohtasit sen uudestaan. Nämä ovat pelkkiä arvailuja... mutta joka tapauksessa olet onnekas kun selvisit pelkällä nukahtamisella. Kun psyykkinen yhteys mieleen katkaistaan noin väkivaltaisesti, vaara mielen tyhjentymiseen on suuri.”

”Iloinen ajatus.” Siili mutisi, yrittäen ränknätä aivojaan ymmärtään. Ehkä hän voisi pyytää Mewtwota laittamaan hänen aivonsa ymmärtämään psyykkisillä kyvyillään...

”Mielen ja muistojen muuntelu ei ole kepeä asia.” Mewtwo varoitti. Siili irvisti, oli vaikea muistaa että edessä oleva Pokémon osasi lukea hänen ajatuksiaan. Ennenkuin hän ehti ajatella jotain anteeksipyytävää, Mewtwon ympärille ilmestyi tyhjyydestä Unowneja, saaden Siilin säpsähtämään jälleen. Mewtwo ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan katseli Unowneja joilla oli ilmeisesti asiaa – tosin ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä, mutta Siili saattoi tuntea ajatusten vaihdon Pokémonien välillä. Hetken Mewtwon ympärillä pyörittyään hieroglyfipokémonit katosivat.

”Mitä nyt?” Siili kysyi varovasti.
”Ihmiset,” Mewtwon joka puolelta kuuluva ääni sihahti, ”ihmiset ovat löytäneet tämän luolaston.”
”Mitä aiot tehdä?” Siili kysi, vähän ahdistuen omasta ihmisyydestään.
”Minä en tee mitään. Sotkeennun ihmisten asioihin vasta kun on äärimmäisen pakko. Ja kyllä, pelastin sinut, mutta sinä olet erityistapaus. Samoin näin tarpeelliseksi puuttua Rakettiryhmän toimintaan Pokémon-liigassa. Giovanni olisi muuttanut luonnollista tasapainoa niin paljon, että minun piti toimia.” Mewtwo sanoi, vastaten Siilin päässä nouseeseen kysymykseen.

”Mutta Unownit ovat toista maata. Nekin tekevät mitä tekevät luonnollisen tasapainon säilyttämiseksi. Mutta niillä ei ole samanlaista elämän kunnioitusta kuin meillä. Ainoastaan minun mahtini on toistaiseksi estänyt niitä ryhtymästä iskemään ihmisten kimppuun luonnon tasapainon nimessä. Mutta nyt kun minun piilopaikkani paljastumisen uhka on todelinen... en usko että ne kuuntelevat minua. Jos luolan löytäneet ihmiset tulevat liian lähelle... ne iskevät tappaakseen.”

”Keitä tänne sitten on löytänyt?” Siili kysyi kauhuissaan.

”Kaksi sotilasta. Toisen sinä tunnetkin.”

[Gustaffsson]

Osa 11

”Mitä helvettiä nuo ovat?” toimistoaliupseeri älähti katsellessaan aavemaisia Unowneja. Särisevä häiriö kuului yhä radiopuhelimesta.
”Unowneja. Hieroglyfipokémoneja. Olen nähnyt niitä ennenkin, ne ovat ennenkin yrittäneet peloitella, varoittaa... ja kerran ne auttoivat aika pahassa paikassa. Mutta...” Gus mutisi.
”Mutta?”
”Tämä on ensimmäinen kerta kun näen ne... paikan päältä. Ennen ne ovat ilmestyneet jollekin alustalle, tietokoneen ruudulle, paperille, sanomalehden sivulle, Pokédexin näyttöön.... nämä ovat oikeasti tässä.” Gus sanoi katsellen Unowneja eri kulmista.
”Pitäisikö meidän totella niitä?” alikersantti kysyi.
”Onko meillä muuta mahdollisuutta? Jos Siili on täällä...” Gus mutisi. Unownit heilahtivat kärsimättömästi. TURN BACK NOW. Kirjuri rykäisi ja astui viestin eteen.
”Etsimme nuorta poikaa joka katosi metsässä tänään. Onko hän täällä?” hän kysyi. Unownit reagoivat pompahtamalla yksi kerrallaan ilmassa, korostaakseen viestiään.
”Jos hän on täällä luolassa,” Gus sanoi ääni täristen, ”emme voi kääntyä takaisin. Meidän on löydettävä hänet.”

Gus otti askeleen Unownien varoituksen ohi ja katsoi hikoillen taakseen. Cyndaquil ja Venonat seurasivat varovaisesti. Viestintuojat eivät näyttäneet reagoivan, mutta käänsivät kukin silmänsä kohti kirjuria, joka otti varovaisia askeleita katse koko ajan uhkaavassa viestissä.
”Eivät ne taida pys-” tämä ehti sanomaan ennenkuin Unownien silmät muuttuivat valkoisista hohtavan punaisiksi. Särisevä häiriö radiopuhelimesta yltyi korviaraastavaksi vinkunaksi. Punainen valo välähti – ja Gus Pokémoneineen katosi.

Alikersantti hätkähti niin että kaatui luolan kiviselle lattialle. Lisää Unowneja ilmestyi, ne täyttivät luolan ja muutama niistä erottui joukon keskelle muodostaakseen uuden sanoman.



**********

Gus valui tyhjyyteen punaisten värien sekamelskassa. Tai niin hän sen ainakin itse olisi kuvaillut, punaisen eri sävyt viilettivät hänen ympärillään samalla kun hän leijui kahden Pokémoninsa kanssa painottoman tuntuisessa tilassa. Sama ääni mikä kuului langatonta signaalia käyttävistä laitteista Unownien lähetellessä viestejään kaikui siinä tyhjyydessä, tosin paljon luonnollisemman – joskin häiritsevämmän – kuuloisena.

”Tämä on uutta.” Gus myönsi Pokémoneilleen. Cyndaquil takertui hänen pakkastakkinsa helmaan ja Venonat leijui olemattomuudessa hänen vierellään, molemmat näyttäen ahdistuneilta.

Gus huomasi alapuolellaan lähenevän alustan. Se nousi häntä kohti, tai sitten hän putosi sitä kohti. Hän varautui törmäykseen, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan hän mätkähti pehmeästi johonkin, joka tuntui hiekalta – ja maistui, Gus päätteli sylkiessään pölyä suustaan. Kun hän nousi pystyyn, punainen kaaos oli kadonnut, jättäen tilalleen mustan pimeyden. Kaikki mitä hän näki, oli hiekkaista maata, jonka hän näki selvästi ja valoisasti kahden metrin säteellä ympärillään – ja kaukaisuudessa pimeyden keskellä oli valoisa läntti, josta ei saanut selvää.
”Venonat, näetkö mitään?” Gus kysyi. Ötökkäpokémon ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota, vaan vaikutti kuuntelevan Unownien aiheuttamaa mysteeristä ääntä keskittyneesti.

”Venonat!” Gus sanoi tiukemmin ja Pokémon näytti säpsähtävän todellisuuteen – vai oliko se todellisuutta? Venonat tähyili ympärilleen, mutta pudisti kehoaan kieltävästi. Joko pimeys oli niin sankkaa ettei Venonatin pimeännäkö auttanut – tai sitten maa jolla he kävelivät ilmestyi heidän ympärilleen sitä mukaa kun he kävelivät. Joka tapauksessa Gus ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaa kohti kaukaisuudessa näkyvää valoisaa aluetta.

Hän käveli varttitunnin, puoli tuntia, tunnin Pokémonit perässään. Kohde läheni hitaasti, matka tulisi olemaan pitkä. Hän ajatteli säästää Pokémoninsa kävelyltä ja aikoi nostaa ne syliinsä. Kun hän kurottautui kohti Venonatia, tämä loikkasi taaksepäin ja päästi ikävän kuuloisen äänen. Käden ulottumattomilta se katsoi isäntäänsä vihaisesti ja keskittyi sitten taas kuuntelemaan hämmentävää, järjestelmällistä ääntä joka kaikui joka puolelta.

”No, hyvä on.” Gus sanoi ärsyyntyen itsekin ja nosti Hurryn syliinsä. Ahdistava matka jatkui.

Kun kävelee toista tuntia muuttumattomassa maastossa, sitä lakkaa odottamasta mitään muuta. Niin kävi Gusillekin, joka käveli hiekkaista tietä Pokémoneineen mantramaisen äänen saattelemana. Kun sitten jotain ilmestyi hänen eteensä, hän huudahti yllätyksestä ja kaatui selälleen maahan.

Hänen eteensä oli ilmestynyt Professori Oakin hahmo – ilman kasvoja. Harmaat hiukset, tonakka olemus, valkoinen labratakki – mutta ei kasvonpiirteitä. Ei silmiä, ei suuta, ei mitään. Tämä Oakin hahmo seisoi paikallaan hievahtamatta.

”Mi... mit...?!” Gus äännähti kauhuissaan, mutta sitten hahmo hajosi- miksikäs muuksikaan kuin Unowneiksi. Ne pyörivät ilmassa ja muodostivat jälleen uuden viestin...



Viestin näytettyään Unownit katosivat pimeyden sekaan.Gus haukkoi henkeään noustessaan pystyyn. Hurry vikisi aivan yhtä kauhuissaan, mutta Venonat näytti jälleen keskittyneen kuuntelemaan.

Gus pyyhkäisi hikeä otsaltaan – ja säikähti uudemman kerran. Hän näki kädestään läpi. Koko hänen ruumiinsa oli hivenen läpinäkyvä.

Hetken itsensä kokoamisen jälkeen Gus nousi pystyyn ja matka sai jatkua varovaisemmin. Aivot tuntuivat olevan jäässä ja askel oli vaivalloinen, mutta hitaasti hän laahusti eteenpäin.

Toisen tunnin kävelemisen jälkeen Gus saattoi erottaa kohteestaan rakennusten muotoja. Se näytti pieneltä kylältä. Mikä siellä odotti? Missä hän oli? Mitä...

Ajatuksen katkaisi toinen pimeydestä ilmestyvä ihmishahmo. Tällä kertaa Gus oli sen verran varautunut ettei lentänyt selälleen hämmästyksestä, mutta yhtä ahdistavaa se oli silläkin kerralla. Tällä kertaa hahmo oli Sipin – ja yhtä kirjaimellisen kasvoton kuin Oakin aikaisempi ilmestys. Ja ennenkuin Gus ehti reagoida, Sipin hahmo hajosi Unowneiksi jotka kertoivat tällä kertaa vain yhden sanan...



Kylmyys tuntui leviävän Gusin läpinäkyvään kehoon – joka muuttui entistä läpinäkyvämmäksi. Hän tunsi mielensä ja voimiensa lyhistyvän, mutta vielä oli jatkettava. Hän nosti vaivalloisesti läpikuultavan jalkansa yksinkertaiseen liikkeeseen. Kylä alkoi olla jo lähellä, mutta matkanteko oli muuttunut hitaaksi. Cyndaquil oli levottomana Gusin läpinäkyvillä käsivarsilla, ja Venonat käveli kuolemanvakavasti vierellä. Unownien ääni kaikui yhä kovempaa, jokainen sointu oli kuin kuolonkellojen kuminaa.

Kylä näytti tavalliselta pieneltä maalaiskylältä latoineen ja puutaloineen. Se kylpi valossa pimeyden keskellä, mutta näytti elottomalta. Mitä jos ei siellä olisi mitään? Mihin hän sitten menisi? Mitä -

Jälleen pelon ja epäilyn keskeytti pimeydestä ilmestyvä hahmo.
”No pitihän se arvata.” Gus sanoi eikä jaksanut edes säikähtää. Kasvoton Siili seisoi häntä kohti – ja hajosi sekin Unowneiksi.



Gus ei ymmärtänyt yhtään mitään, mutta Siilin hahmon – kasvottomankin – näkeminen sai hänet ajattelemaan miksi hän ylipäätänsä oli joutunut sinne ja kuinka hän haaskasi aikaa tässä... tässä... paikassa, kun Siili oli kadoksissa, mahdollisesti vaarassa, tai jo k...

Gus karkotti ajatuksen lumeen kuoliaaksi jäätyneestä ystävästä ja pakotti itsensä liikkeeseen. Niin turta hänen mielensä oli, ettei hän edes huomannut että hänen jalkansa olivat täysin näkymättömät.

[Gustaffsson]

Osa 12

Mitä lähemmäksi Gus saapui kylää, sitä enemmän hänen pelkonsa ja ahdistuksensa kasvoivat. Jokaisella näkymättömällä askeleella kylä muuttui – maahan ilmestyi kuoppia, katot reikiintyvät ja pihat täyttyivät puunsäleistä ja rojuista.
Viimein hänen kulkunsa osui kylän reunaan.Hän laski Cyndaquilin sylistään ja taivalsi vaivalloisesti raunioituvan kylän keskelle. Maassa oli nyt rakennusten kappaleiden lisäksi kiväärin hylsyjä, tyhjiä Poképalloja – ja siellä sun täällä verta. Kylän suurin rakennus, vanhanaikainen maalaiskartano oli romahtamispisteessä. Se näytti siltä kuin jokin olisi räjähtänyt sen sisätiloissa...
”Voi ei.” Gus voihkaisi yhdistäessään näkemänsä taannoin kuulemaansa kertomukseen. Hän tiesi mitä kohtaisi hetkellä minä hyvänsä, eikä hän tiennyt pitäisikö hänen paeta vai hyväksyä sen näkeminen.

Hän kääntyi ympäri kohdatakseen Hank Hillsin, oman isänsä hahmon. Toisin kuin aiemmin ilmestyneet hahmot, tällä oli kasvot. 15 vuoden takaiset armeijan varusteet päällään Hank katsoi kohti poikaansa.
”Sinä et ole oikea.” Gus sai sanotuksi, odottaen hahmon poksahtavan mystistä viestiä tuoviksi Unowneiksi. Mutta sitä ei tapahtunut. Sen sijaan Hank kaivoi taisteluvaljaistaan maastokuvioidun Poképallon ja heitti sen heidän välilleen. Pallo aukesi ja vapautti Richie-Raichun. Sen ilme oli surullinen kun se katsoi kohti Gusia ja tämän Pokémoneja. Hank katsoi Gusia tiukasti silmiin. Haaste.

”Ei!” Gus parahti, ”en taistele!”
Hank näytti sanovan jotain, mutta mitään ei kuulunut. Ilmeisesti Raichu kuitenkin vastaanotti käskyn – ja alkoi laulaa. Surullisesti, hidasta melodiaa laulaen sen ääni kuului Unownien kommunikoinnin yli. Richien ympärillä alkoi kiertää hohtava valo, joka siirtyi sen laulaessa Gusin ympärille.

”Tuomiolaulu.” Gus mutisi tunnistaessaan iskun – jota Raichun ei pitäisi osata. Hän tiesi iskun vaikutuksen – hetken kuluttua sekä hän että Raichu pyörtyisivät – tai ehkä kuolisivat? Sopisi paremmin paikan teemaan.

”En halua taistella!” Gus huusi. Hank hymähti ja antoi uuden käskyn – Raichu astui taaemmas. Käskikö hän Raichun pois? Sitten käsi nousi ja osoitti käskevästi eteenpäin. Gus katseli ympärilleen, etsien käskyn kohdetta – ja hänen oma Venonatinsa käveli Hankin osoittamaan kohtaan ja kääntyi katsomaan isäntäänsä.
”Venonat?” Gus kuiskasi. Ötökkäpokémonin katse oli sumea – ja vihainen. Olivatko Unownit hypnotisoineet sen? Sehän oli kuunnellut niiden ääntelyä niin keskittyneesti... vai vihasiko se isäntäänsä oikeasti noin paljon?

Hank antoi uuden äänettömän käskyn, ja tällä kertaa Venonat lähti hyökkäykseen kohti Gusia – mutta Hurry hyppäsi isäntänsä eteen, ottaen vastaan Venonatin taklausiskun. Hetken kaksi Pokémonia painivat maassa, mutta pian Venonat oli niskan päällä. Se puristi kaikin voimin kivusta ulisevaa Cyndaquilia maata vasten.
”Venonat, lopeta!” Gus huusi tuloksetta. Hän aikoi kaivaa Poképallon vyöltään kutsuakseen Venonatin palloonsa – mutta hänen kätensä olivat kadonneet kyynärtaipeita myöten.

Kylää ymperöivä pimeys oli jälleen muuttunut punaisten värien sekamelskaksi. Unownien ääni kuului jylisevänä meluna, mutta senkin yli kuului Hurryn vikinä sen yrittäessä vapauttaa itseään Venonatin otteesta. Hank antoi jälleen käskyn – tällä kertaa Raichulle, joka lukitsi surullisen katseensa Gusiin. Aavemainen valonsäde ilmestyi kimaltelemaan Richien, Gusin ja Hankin välille kolmiona. Kohtalonside. Jälleen isku, jota Raichun ei pitäisi osata. Gusin kohtalo olisi sidottuna isänsä ja tämän Raichun kohtaloon? Todella rohkaisevaa, ottaen huomioon että juuri tässä kylässä Hank kuoli ja Richie haavoittui vain kuollakseen elettyään masennuksessa puolitoista vuosikymmentä masennuksessa.

Samalla kun kohtalonside muodostui kolmikon välillä, Gusin keho hälveni hälvenemistään. Cyndaquil ja Venonat kamppailivat yhä, Venonat raivolla iskien ja Hurry paniikissa puolustautuen. Unownien saatanallinen karjunta kumisi tärykalvoissa. Unowneista puheenollen, niitä putkahti punaisen kaaoksen seasta...



Mitäpä muutakaan? Tottakai se loppuisi, hänen omat Pokémoninsa taistelivat keskenään, hänen edesmennyt isänsä pisti Pokémoninsa hänen kimppuunsa, ja hänen kehonsa katosi tyhjyyteen... Ei helvetti, ei se näin voi loppua! Ahdistuksen, pelon ja masennuksen yli kuohui uusi tuntemus – kylmä raivo kaikkea sitä kohtaan. Kun hänestä oli enää jäljellä aavemaisesti leijuva ja läpikuultava pää, hän huusi:
”HURRY, POLTA NUO PASKIAISET!”
Cyndaquil onnistui irroittautumaan kamppailustaan Venonatin kanssa siksi aikaa, että se sai vedettyä keuhkonsa täyteen ilmaa ja puhaltamaan ulos Pokémonin kokoon nähden hirmuisen liekkimeren, joka nielaisi masentavat Unownit kurimukseensa. Niiden aiheuttama ääni muuttui kimeä-ääniseksi, kivuliaaksi kirkunaksi. Samalla kylä heidän ympäriltään alkoi imeytyä ympäröivään punaiseen kaaokseen. Kohtalonside katosi Gusin, hänen isänsä ja tämän Raichun väliltä. Hank Hillsin ja Richie-Raichun hahmot katosivat. Gus tunsi ja näki kehonsa materialisoituvan uudelleen.

Kylä heidän ympäriltään katosi hyvää vauhtia, joten saatuaan itsensä kokoon – kirjaimellisesti – Gus kääntyi kohti Pokémonejaan – vain nähdäkseen Hurryn makaavan verta vuotavana värisevänä myttynä ja Venonatin kävelevän häntä kohti veripisaroita hampaistaan tiputtaen. Gus päästi kauhistuksenhuudon juuri kun kylä katosi lopullisesti ja hän tunsi putoavansa tyhjyyteen.

******

”Sinun täytyy pelastaa heidät!” Siili vetosi Mewtwohon.
”Tämä ei ole enää minun käsissäni. Sitä paitsi ymmärrän Unownien aikeet, vaikka olenkin eri mieltä heidän metodeistaan.” legendaaripokémon vastasi.
”Sinä pelastit minut! Miksi minä saan olla erityistapaus, mutta he eivät? Gus on minun ystäväni!” poika sanoi.
”Hän on sotilas,” Mewtwo sanoi, ”sodan instrumentti. Käskystä tappaja. Ihmisten vallan välikäsi.”
”Hän on sotilas, koska hänen on pakko!” Siili vetosi.
”Pakko? Pakkoa ei ole olemassakaan. Tehdä tai olla tekemättä. Pakko on vain ajatuksissamme.”
”Sinä... sinä itse tapoit Giovannin!” Siili päätti uskaltaa. Mewtwo käänsi päänsä häntä kohti. Ele ei oikeastaan ollut uhkaava, mutta se sai Siilin ottamaan pari askelta taaksepäin.
”Hän ansaitsi sen.” Mewtwo sanoi lyhyesti.
”Kenellä on oikeus määritellä kuka saa elää ja kuka ei? Minusta kaikki elämä on säilyttämisen arvoista. Ihmisiä tai Pokémoneja ei voi luokitella pahiksiin ja hyviksiin. Kaikissa meissä on jotain elämän arvoista.” Siili painoi päälle. Mewtwo oli hetken hiljaa ja kääntyi sitten poispäin pojasta.
”Toivoisin että jonain päivänä voisimme olla kaikki yhtä viisaita kuin sinä.”

*******

Tällä kertaa pudotus ei ollut kivuton. Hän osui johonkin kovaan, tunsi rusahduksen vasemmassa kädessään ja pyöri muutaman kerran ympäri ennenkuin muksahti selälleen muhkuraisen kiviselle alustalle. Hän oli jälleen pikimustan pimeyden ympäröimänä, mutta pienemmät töpsähdykset ja muksahdukset kertoivat hänen Pokémoniensa olevan samassa paikassa.
”Hurry, jos kuulet minua, tarvitsen valoa!” hän ähkäisi.
”...cyyyyn...” kuului heikko vinkaisu, ja pieni lepattava liekki syttyi Cyndaquilin selkään parin metrin päähän kouluttajastaan.Heidän olinpaikkansa paljastui kiviseksi luolaksi, kaikesta päätellen Ceruleanin vuoressa. Unownit olivat tuoneet heidät takaisin.

Gus ryömi Cyndaquilin luo. Cyndaquilin kyljessä oli runsaasti vertavuotavia puremajälkiä.
”Koita kestää, pikkukaveri. Pian saat apua.” hän lupasi ja veti oikealla kädellään vyöltään Poképallon. Ennenkuin hän ehti sulkea tulipokémonin siihen, Venonat hyppäsi hänen takaansa ja iski hampaansa hänen ranteeseensa. Kaksi terävää myrkkyhammasta läpäisivät pakkastakin, villapaidan, väliasun paidan ja t-paidan ja iskeytyivät miehen käteen. Poképallo lennähti luolaa pitkin kauemmas.
Gus huudahti kivusta ja ravisti ötökkäpokémonin irti kädestään. Venonat lensi kauemmas, mutta oli pian jaloillaan ja lähestyi kouluttajaa uudestaan. Gus potki itseään jaloillaan kauemmaksi.
”Venonat,” hän ähki, ”Venonat, älä tee tätä. Minä tiedän etten ole ollut hyvä kouluttaja... mutta olen aina toivonut sinulle vain hyvää. Olen... olen pahoillani...”
Venonat käveli eteenpäin. Gus tunsi myrkyn puuduttavan oikeaa kättään ja valmistautui uuteen puraisuun...

Punainen valo välkähti, Venonat iskeytyi päin kallionseinää ja lyhistyi tajuttomana luolan lattialle. Luolaan ilmestyi raivokkaita punasilmäisiä Unowneja. Ilmeisesti ne saivat tarpeekseen hitaasta murtamisesta ja siirtyivät suoraan toimintaan. Niitä tuli kymmenittäin, ne täyttivät luolan punaisella valolla ja kiertelivät ja kaartelivat Gusin ympärillä.
”Menää nyt jo vittuun.” hän voihkaisi. Punainen valo välkähti uudemman kerran, ja Gus tunsi kylkeensä kohdistuneen iskun. Olo oli kuin olisi saanut lapiosta kylkeensä. Hän tunsi alimpien paitojensa kostuvan verestä. Punainen valo välkähti uudemman kerran, ja puolitajuinen Cyndaquil lennähti luolan poikki ja laskeutui surkeasti kierien kiviselle lattialle.
”Hurry!” Gus huudahti ja yritti kammeta itseään kohti tulipokémonia, mutta pian Unownit kiertelivät hänen ympärillään.
”Antakaa nyt edes mahdollisuus...!” Gus aneli. HUMF. Hän tunsi yläpuolellaan ilmavirran joka hajautti Unownien lauman. Venonat oli virkoontunut ja käyttänyt psykosädettä Unownien keskelle. Ötökkäpokémon jatkoi hyökkäystään, pitäen hieroglyfipokémonit kiireisinä. Gus käytti tilaisuuden hyväkseen ja jatkoi raahautumistaan Cyndaquilin luo. Pokémon oli tajuton, vuoti verta ja sen vasen takajalka oli pahasti ruhjoontunut, mutta sitkeä sydän sykki yhä. Gus kaivoi poképallon vyöltään – toinen palloista oli tippunut aiemmin. Hän saisi vain toisen Pokémoninsa turvaan pallon sisälle. Hurry oli jo hänen luonaan, hän pystyisi suojaamaan sitä omalla kehollaan.

Gus teki päätöksensä. Hän kierähti kivuliaasti selälleen ja osoitti pallolla Venonatia, joka yhä piti Unowneja kaukana psykosäteensä avulla.
”Venonat, takaisin!” Gus sanoi ja painoi pallon nappia. Kirkas säde erkani pallosta, valaisi Venonatin – muttei vetänyt sitä pallon sisälle. Venonat pudisti päätään kouluttajalleen. Pikaisen ällistyksen jälkeen Gus tajusi. Poképallo toimi käyttämällä hyväkseen Pokémonien tapaa kehittyä – se muutti Pokémonit samaksi energiamuodoksi, mitä ne olivat hetken ajan muuttaessaan muotoaan. Samalla tavoin kuin Mudkip oli aikanaan kieltäytynyt kehittymästä, Venonat oli kieltäytynyt palaamasta palloon...

Yksi Unown pääsi Venonatin ohi. Salamannopeasti se iski Gusin ojennettuun käteen – punainen välähdys, ja kädessä ollut Poképallo hajosi pirstaleiksi.
”Ei!” hän huudahti. Venonat kääntyi ja lasautti psykosäteellä pallon hajottaneen Unownin karkuteille – jättäen samalla oman selustansa avoimeksi. Jälleen punainen välkähdys, ja Venonat iskeytyi naamalleen maahan. Väristen se nousi vielä kerran ja katsoi isoilla, kostuvilla silmillään suoraan Gusia. Ilme oli surullinen ja katuva. Unownit iskivät lopetusiskun – verivana ruiskahti Venonatin päälaelta, eikä se enää liikkunut.

”EI!” Gus huusi uudemman kerran, Venonatin viimeinen katse piirtyneinä silmiensä verkkokalvoille. Unownit ohittivat elottoman Venonatin ja kiersivät kouluttajan ympärillä.

Gus käpertyi suojakilveksi Cyndaquilin ympärille. Hurry oli palannut osittain tajuihinsa ja käpertyi vaistomaisesti ihmistä vasten. Hän tunsi Pokémonin sydämen lyönnit rintaansa vasten, ja jostain syystä se sai hänet levolliseksi. Hän ei ollut yksin.

Se ajatus pyöri hänen päässään kun yksi Unowneista iski hänen takaraivoonsa ja kaikki pimeni.

[Gustaffsson]

Osa 13

”Hu... Hurry...”
”Hei... kuuletko minua?”
”Hurry...”
”Ei hätää, enää ei ole kiire mihinkään. Pystytkö avaamaan silmäsi?”

Gus avasi silmänsä ja kirkas valo pisti hänet räpyttelemään. Näön sopeudututtua selvisi että hän makasi sängyllä kiiltelevän puhtaassa sairaalassa. Hoitaja seisoi hänen vieressään ja hymyili rauhoittavasti.

”Mitä... missä...” Gus urahti kuivalla suullaan.
”Olet Ceruleanin keskussairaalassa. Sinulla on murtunut kylkiluu ja vasen käsivarsi, joiden lisäksi olet saanut kovan iskun takaraivoosi. Niin ja oikeaa kättäsi voi kirvellä vielä, siihen oli ilmeisesti iskenyt myrkkypokémon. Mikä olosi on nyt?” hoitaja kysyi.
”Olo on... turta. Missä Hurry... minun Cyndaquilini on?”
”Cyndaquilisi on edelleen hoidossa Pokémon Centerin puolella. Saat varmasti nähdä sen heti kun se on parantunut. Ilmoitan omaisillesi että olet herännyt, he ilahtuvat varmasti.” hoitaja sanoi ja poistui.

Vajaan puolen tunnin kuluttua vuodeosastolle saapuivat Professori Oak ja Siili.
”Sinä olet elossa.” Gus sanoi ensimmäiseksi pojalle.
”Samat sanat,” Siili vastasi hymyillen, ”olit aika häjyn näköinen kun sinut tuotiin tänne.”
”Miten pääsin pois sieltä?” Gus kysyi. Siili katsahti ensin Oakia ennen kuin alkoi salaperäisen hiljaisesti selittää.
”Mewtwo siirsi meidät molemmat takaisin metsään, josta meidät löydettiin pian. Lupasin ettei tieto hänen olinpaikastaan leviä, joten et saa kertoa kenellekään hänestä, okei?”
”Jaa. Selvähän tuo.” Gus mutisi. Normaalisti moinen vastaus olisi herättänyt satakaksikymmentäkolme jatkokysymystä, mutta nyt hän ei jaksanut ajatella asiaa enempää.
”Puhuin lääkärien kanssa, ja he sanoivat että pääset luultavasti pois täältä jo huomenna. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut...” Oak sanoi. Gus avasi suunsa, muttei sanonutkaan mitään.

Gusin vieraat viipyivät iltaan asti, yrittäen pitää kevyttä keskustelua yllä. Gus yritti, ihan tosissaan yritti osallistua keskusteluun ja näyttää pirteämmältä kuin todellisuudessa oli, mutta se oli vaikeaa. Iltayhdeksän maissa hän saattoi hyvällä omallatunnolla väittää olevansa väsynyt ja haluavansa nukkua, joten Oak ja Siili lähtivät.

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen hoitaja ilmoitti Gusille, että Cyndaquil oli tervehtynyt tarpeeksi Pokémon Centeristä lähtemiseen. Gus pyysi heti että se tuotaisiin hänen luokseen ja hoitaja lähti toteuttamaan pyyntöä. Hetken kuluttua Hurry kannettiin hänen luokseen. Pokémon oli riutuneen näköinen.
”Sitä ei saa ainakaan viikkoon käyttää taisteluissa tai rasittaa muutenkaan. Se on pahasti kärsinyt ja arastaa vasenta takajalkaansa mahdollisesti lopun ikäänsä.” hoitaja sanoi hiljaa laskiessaan Cyndaquilin kouluttajansa syliin.
”Mutta se on elossa.” Gus sanoi paksulla äänellä ja silitti oikealla kädellään Cyndaquilin päätä. Pokémon katsoi isäntäänsä ja isäntä katsoi takaisin, ja siinä he makasivat toisiaan tuijottaen siihen asti kunnes armeijan lääkintämiehet saapuivat hakemaan Gusin takaisin prikaatiin.

*****

Lääkintäauto jätti Gusin kyydistä tuliasemapatterin eteen. Kuskina toiminut korpraali kysyi eikö Gusin pitäisi sulkea Cyndaquil poképalloon ennen yksikköön palaamista, johon Gus vastasi ettei hänellä ollut ylimääräisiä palloja, eikä kyllä paljoa säännöt kiinnostaneetkaan. Korpraali arveli sen ymmärrettäväksi aamujen määrään nähden ja ajoi pois paikalta. Gus hengitti raikasta talvi-ilmaa Cyndaquil olkapäillään ja astui pariovista yksikköön. Päivystävä alikersantti kohotti laiskan katseensa kun Gus asteli jäykästi sisään, vasen käsi paketissa ja pää käärittynä sideharsoon.
”Herra alikersantti, tykkimies Hills, ilmoittaudun Celadonin keskussairaalasta.” Gus sanoi ja laski sairaalaasta saamansa paperit päivystäjän pöydälle.
”J... jaaha. Kapteeni käski sanoa että sinun täytyy käydä hänen toimistossaan heti kun saavut.” alikersantti sanoi. Gus murahti ymmärtävänsä ja käveli toimistokäytävään, jossa koputti kahdesti kapteeni Mansfieldin oveen.
”Sisään.” kuului vastaus. Gus astui sisään ja ilmoitti olevansa käskystä paikalla.
”Lepo, istukaa. Tässä olisi teille täytettäväksi tapaturmaraportti, jonka palautatte varuskuntasairaalaan ennen kotiutumispäivää.” kapteeni sanoi.
”Tapaturmaraportti? Tapaturmaksiko sitä nykyään sanotaan kun lauma Unowneja käy päälle...” Gus ihmetteli.
”Kröhöm. Toinen asia liittyen kuolleeseen palveluspokémoniinne. Koska se kuoli palveluksessa, armeija on hoitanut hautaamiseen liittyvät kulut ja järjestelyt. Huomenna kello kaksitoista lähtee maastoauto patterin takapihalta Lavender Towniin, jossa saatte... laskea toverinne lepoon.” kapteeni sanoi kylmän asiallisesti. Gus katsoi upseeria hetken ja nyökkäsi.
”Selvä. Tässä taisi olla kaikki, voitte poistua... vai onko teillä jotain lisättävää?”
”Ei ole.” Gus sanoi ja poistui lähteäkseen.
”Ja Hills,” kapteeni sanoi vielä kun Gus oli jo ovella, ”vaikka osallenne onkin sattunut tällainen valitettava tapaturma, teillä ei ole mitään etuoikeuksia kurin suhteen. Pidätte tuon Cyndaquilin pallossanne kuten kaikki muutkin, onko selvä?”
Gus kääntyi ovensuussa, ja kuin kuvauksena isäntänsä mielialasta sen selkäliekit leimahtivat kerran.
”Herra kapteeni... haistakaa vittu.” hän sanoi, löi kantapäänsä yhteen ja sulki oven lähtiessään.

Gus harppoi tupaansa ja vastasi innottomasti tupatovereiden kyselyyn voinnista. Hän huomasi taisteluvarustuksensa olevan tuotu hänen punkkansa alle, joten hän veti tetsareiden pallotaskusta Mudkipin ja Pikachun poképallot ja vapautti ne punkalleen. Pian vapauduttuaan niiden normaali energinen iloisuus hälveni niiden kohdatessa kouluttajansa ja Hurryn synkän olotilan.

Kun Gus seuraavana päivänä lounaan jälkeen vaihtoi lomapuvun päälleen ja ilmoitti päivystäjälle lähtevänsä kapteenin luvalla, hänen yllätyksekseen toimistoaliupseeri saapui myös lomapuvussaan.
”Mihinkäs sinä olet matkalla?” Gus kysyi.
”Samalle pikku roadtripille.” alikersantti vastasi. Gus kohotti kulmiaan yllättyneesti ja nyökkäsi kiitokseksi.

*****

Hautajaisseremonia Lavender Townin Pokémon-tornin kolmannessa kerroksessa oli lyhyt ja koruton. Varoitusaika oli ollut niin lyhyt, ettei Gusille ehtinyt tulla edes mieleen kutsua ketään paikalle – eikä hänellä toisaalta ketään paikalle kutsuttavaa olisi ollutkaan. Niinpä varmistettuaan hautapaikan ja ostettuaan tornin vastaanottotiskiltä kukkalaitteen Gus vapautti Pokémoninsa ja nosti toimistoaliupseerin kanssa pienen, koristeisen arkun maastoauton takakontista. Hiljaisesti he kantoivat arkun kolmanteen kerrokseen, ihmisten painaessa päänsä kulkueen kohdatessaan.
Hautapaikalle päästyään he laskivat arkun hautaan, ja Gus laski kukkaseppeleen sen kannelle.
”Olen pahoillani.” hän sanoi hautajaispuheeksi, ja lopetukseksi Gus sulki haudan melko vaikeasti pelkällä oikealla kädellään. Alikersantti tarjoutui tekemään homman, mutta Gus halusi hoitaa sen itse. Mudkip ja Pikachu seurasivat toimitusta haudan vierestä, mutta Cyndaquil töpsötti eteenpäin ja auttoi pienin, vielä aristavin töppöjaloin haudan täyttämistä.

Tornista lähdettyään toimisto-au kysäisi hänelle tutulta maastoauton kuljettajalta mihin mennessä heidän pitäisi olla takaisin yksikössä. Kävi ilmi ettei heillä olisi ainakaan tuntiin kiirettä lähtöön, joten aliupseerimies raahasi alaisensa baariin ja osti tälle ja itselleen pitkän oluen. Senkin jälkeen aikaa jäi vielä, joten Gus tarjoutui ostamaaan vielä paukut. Pienissä sievissä he sitten poistuivat etsimään kyytiään Lavender Townin pimenevään, lumisateiseen iltaan.

*****

Koko palveluksensa ajan Gus oli odottanut kotiutumispäivää kuin kuuta nousevaa. Sitten kun se lopulta koitti, hän ei oikein tiennyt miten suhtautua. Ajatus kodista ei jostain syystä miellyttänyt – ei nyt. Hän tunsi tarvitsevansa omaa aikaa, palveluksen loppupäivien tohinoissa ei oikein ennättänyt ajatella. Muut kotiutujat olivat luonnollisesti innoissaan, ja suurimman osan suunnitelmiin kuulosti liittyvän sammuminen oman kotikaupungin baariin.

Varusteet oli luovutettu varastolle, ja tuliasemapatterin miehet istuivat siviilivaatteissaan yksikön luokkahuoneessa. Kapteeni Mansfield luetteli patterin miesten nimet, ja yksi kerrallaan tykkimiehet, korpraalit, alikersantit ja kersantit kävivät noutamassa sotilaspassinsa sekä palvelustodistuksensa ja kättelemässä yksikön päällikköä, jonka jälkeen he olivat vapaat lähtemään reserviin.

”Tykkimies Hills.” kapteeni sanoi lopulta, ja Gus käveli luokan eteen. Kätellessään kapteeni hymähti sopuisasti, ja Gusia hävetti käyttäytymisensä kapteenin toimistossa joitain päiviä sitten.

Astuessaan ulos tuliasemapatterin takaovesta, Gus tajusi että se oli siinä. Armeija oli käyty. Linja-autot lähtisivät vasta tunnin kuluttua, joten hän ehtisi vielä käyttää viimeisen kahvikuponkinsa sotilaskodissa.

Yleensä sotkun asiakaskunta koostui kurkkusalaatin väreihin pukeutuneesta, mutta nyt kahvila oli vaihteeksi täynnä kirjavan näköistä väkeä, kun siviiliasuiset kotiutumiskyytiä odottavat nauttivat viimeistä kertaa sotilaskodin herkullisia munkkikahveja.
Napattuaan munkkikahvin ja Pokémon-herkkupussin mukaansa Gus istui sopivasti tyhjään nurkkapöytään. Hän päästi Pokémoninsa vapaaksi syömään herkkuja, vaikka se olisi periaatteessa ollut kiellettyä. Hurry ei kuitenkaan heti ruvennut syömään, vaan lukitsi katseensa johonkin. Gus seurasi katsetta, ja huomasi Cyndaquilin tuijottavan epäilyttävän tutttua miestä astioidenpalautusjonossa. Mies oli vielä armeijan varusteissa, alikersantin aurat rinnassaan. Mies huomasi tuijotuksen ja punastui. Gus tunnisti miehen Hurryn entiseksi kouluttajaksi, jääkäriksi jonka hänen Pikachunsa oli palveluksen alussa sähköttänyt. Miehestä oli näköjään tehty alikersantti – toivottavasti hänen alaisenkäsittelytaitonsa olisivat paremmat kuin pokémoninkäsittelytaitonsa, tai ensimmäisen jääkärikomppanian seuraavat alokkaat saisivat melkoisen pirun yhdeksi johtajakseen. Kun alikersantti Callahan vielä katsahti Gusin pöytään päin, tämä nosti sotilaspassiaan ja läpytteli sitä. Cyndaquil äännähti kuin naurahtaen ja keskittyi jälleen herkkupussiin.

*****

Parin tunnin päästä linja-autot saapuivat ja Gus löysi itsensä jonottamasta Pallet Towniin suuntaavaan autoon. Jostain syystä kotiinpääsy ei vieläkään tuntunut houkuttelevalta. Venonatin menetys ja sen syyt olivat vielä niin tuoreita ettei hän halunnut niistä keskustella läheistenkään kanssa.
Gus katsoi viereistä bussia, jonka jono oli huomattavasti lyhyempi. Auton päämääränä näkyi olevan Lavender Town.

Hetken mielijohteesta Gus vaihtoi jonoa.

*****

Myöhemmin sinä iltana Gus istui jalat ristissä Pokémon-tornissa Venonatin haudan edessä. Syyllisyys huonosta kouluttajuudestaan ja sen vaikutuksesta Venonatin kuolemaan painoi häntä. Hän oli pyydystänytkin Venonatin vain hetken mielijohteesta sen hävittyään Butterfreen harjoitustaistelussa...
”Cubone, bone, bone!” kuului ääni portaikosta.
”Cubone, odota!” kuului toinen ääni, joka kuului naishenkilölle. Kallopäinen Pokémon, Cubone loikki portaikosta kolmanteen kerrokseen ja jatkoi matkaansa kohti seuraavia portaita, mutta matkalla se huomasi Gusin Pokémoneineen ja pysähtyi. Gus käveli sen luo ja nosti sen syliinsä, josta se edelleen tiiraili kouluttajaa. Pian Cubonea seurannut nuori tyttö kapusi puuskuttaen portaikosta.
”Voi, kamalasti kiitoksia! Eihän Cubone häirinnyt?” tyttö kysyi. Hän oli sievä, tummatukkainen ja vihreään pukeutunut nuori neito.
”Eihän toki. Onko tämä sinun Pokémonisi?” Gus kysyi ojentaessaan Cubonen tytölle.
”Ei ole, tämä on isosetäni orpokodin asukkeja. Auttelen isosetääni, sillä hänen maineensa on kasvanut viimeaikoina ja sitä myötä myös työtaakat... kahdellekin käsiparille meinaa olla liikaa töitä kaikkien orpopokémonien kaitsemisessa.” tyttö selitti.
”Olet siis herra Fujille sukua? Hmm... minulla ei ole tällä hetkellä mitään vakituista työpaikkaa, mahtaisiko isosedällesi kelvata toinenkin apuri?” Gus kysyi. Tyttö hymyili, ja Gus hymyili takaisin.

Ensimmäinen vilpitön hymy kahteen viikkoon.