Sielunkynttilät (Pokemon-jatkotarinan sivutarina)

[Sieppeli]

Title: Sielunkynttilät
Author: Sieppeli
Genre: Draama, somekingofa adventure
Summary: Kesän juhlassa on tapana sytyttää menehtyneille läheisille kynttilä, joka lasketaan merelle johdattamaan henget tuonpuoleiseen - Se on myös viimeinen ja ainoa hetki päästä sieltä pois!
A/N Minulla ei jäänyt aikaa kertoa jatkiksessa, että miksi ne kummitustyypin Pokemonit ovat niin kiintyneitä hahmooni ja koska se on iso osa hänen kasvuaan henkilönä, niin tuon sen esille erillistarinassa! Yleensä jos kirjoittaisin pitempää fikkiä, en todellakaan julkaisisi näin lyhyenä, mutta koska tästä ei pitäisi tullakaan mitään huippupitkää, niin pyrin varmaankin pitämään julkaisutkin vain hieman pitempinä jatkisjatkoina.

Sen enempää jaarittelematta: Let's go.

* * *

Jos Sipi olisi itse saanut valita, hän olisi mieluummin lentänyt koko matkan Pallet Townista Neidonkalliolle, mutta hänen matkaseuransa kannatti ajatusta laivamatkustamisesta. Asiasta olisi tietenkin voinut vääntää kättä, mutta toisaalta oli hyvä huomata, että Kesän juhlaan oli vielä aikaa: Laivamatkustaminen veisi sitä enemmän, ja he saapuisivat satamaan juuri sopivasti ajallaan.
Saaren ääriviivat alkoivat näkyä jo tummahkossa alkusyksyn aamussa, kun koko laiva vielä nukkui. Aurinko vasta alkoi hapuilla tietään taivaalle, eikä siitä näkynyt kuin vähän ensimmäisiä valonsäteitä. Pimeydessä oli kuitenkin vielä kummitusten aika, ja laivan ylätasanteen olivatkin kummitusPokemonit vallanneet.

Sip itse lojui tuolilla aamuun katoavia tähtiä tuijottaen, kun hänen Pokemoninsa temmelsivät kannella. Haunter oli innostunut viihdyttämään Banettea muodonmuutoksillaan, Drifblim leijaili epämääräisesti uima-altaan päällä ja Dusclops heilutteli altaan vedessä töppöjalkojaan silmiinnähden hyvin iloisena. Jos joku olisi sattunut kulkemaan siitä ohitse, hän olisi luultavimmin miettinyt kummitusPokemonien pelottavuutta kolmesti ennen kuin hän olisi juossut kiljuen karkuun ja luultavimmin loikannut mereen piiloon. Kuka ties vesityypin Pokemonit eivät olleet lainkaan niin pelottavia kuin vaikkapa Dusclops, jonka yksinäinen punainen silmä suorastaan välkkyi ilosta, ja jonka jalat polskuttelivat kloorivettä äärimmäisen karmivasti Tai jotain.
Itse näiden kyseisten hyvinkin pelottavien kummitusten omistaja tuijotti edelleen tähtiin. Irrottauduttuaan edellisestä porukastaan hän oli alkanut tottua yövalvomiseen: Sheyla, tyttö joka suuntasi hänen kanssaan kohti Neidonkalliota, keskittyi nimittäin mieluummin myös pimeän jälkeen eläviin Pokemoneihin, kuin valoisan ajan lajeihin. He olivat alkumatkasta yhteisesti päättäneet liikkua pääasiassa öisin, joten nukkumisajat siirtyivät hiljalleen päiviin ja aikoihin, jolloin aurinko oli ylhäällä. Sipille tämä järjestely kävi loisteliaasti, sillä hän itse vapautti kummituksensa palloistaan mieluiten öisin, jolloin ne olivat aktiivisimmillaan - tai, kuten esimerkiksi Haunter, hyperaktiivisimmillaan. Hiljalleen Sip oli alkanut itsekin nauttia öistä ja pimeydestä enemmän kuin auringosta ja päivistä, jolloin kaikkialla oli typeriä ihmisiä seisoskelemassa tiellä ja juoruilemassa turhista asioista. Tänä yönä hän oli kuitenkin yrittänyt nukkua Huonolla menestyksellä ja hän tiesi sen kostautuvan heti kun aamu nousisi ja hän tulisi viettämään koko päivän Neidonkalliolla ihmettelemässä Kesän juhlaa, tai siis Loppukesänjuhlaa, niin kuin se olisi oikeasti pitänyt nimetä, olihan kyseessä syksyn alku.

Entä mikä oli saanut yksinäisen shinnohilaisen suuntaamaan tiensä kohti Neidonkalliota, yksinäistä saarta jossain Kanton suunnalla? Häntä ajoi takaa tarina, jonka hän muisti joskus kuulleensa tultuaan Kantoon ensimmäistä kertaa: Tarina Gastlystä, jonka joku väitti nähneensä Neidonkalliolla juuri Kesän juhlan aikaan ja joka tarinan mukaan osasi muuttaa muotoaan miksi se itse tahtoi. Tällainen Gastly ei ollut Sipille lainkaan tuntematon, sillä hänen Haunter oli jostain oppinut aivan saman kyvyn, mutta hän silti tahtoi itse tietää, olivatko nämä tarinat tosia. Neidonkalliota muutenkin kutsuttiin kummitusten asuttamaksi, mutta yleisesti sitä sanottiin vain mainoskikaksi: Ihmiset tahtoivat nähdä jotain yliluonnollista. Oliko se sitten lopulta niin yliluonnollista, jos kyseessä oli vain Gastly ja ehkä pari muuta kummitusPokemonia?

Sip heilautti päänsä asentoon, josta hän näki Haunterinsa ja Baneten. Haunter oli juuri muuttanut muotonsa Dusclopsiksi ja nyt se tömisteli ympäri Banettea tärkeän näköisenä. Tumma marionettinukke seurasi Haunterin esitystä kritzkräts-ääniä päästellen: Se tarkoitti tällä kertaa sitä, että se nauroi. Sip seurasi Haunterin touhuamista vielä kolmen muodonmuutoksen verran, kunnes kyllästyi istumiseen. Hän kohottautui ylös ja venytteli ponnekkaasti. Kohta olisi aamu ja se tarkoitti sitä, että laiva saapuisi satamaa parin tunnin sisällä. Hän ei tahtonut olla Pokemoneineen jaloissa, kun ihmisiä alkoi liikkua isoine matkalaukkuineen ympäriinsä.
Joko riittää tältä yöltä? Hän kysyi Pokemoneiltaan, jotka selvästi nauttivat olostaan. Drifblim leijaili kiltisti Sipin luokse heti kun tämä oli noussut ylös tuoliltaan, mutta Banetella ja Haunterilla oli aivan liian hauskaa yhdessä, ne eivät suostuneet kuuntelemaan kouluttajaansa. Sip kutsui Drifblimin palloonsa, ja lähti kävelemään kohti kahta muuta, jotka leikkivät, etteivät ne kuulleet hänen askeliaan.
Hei, aamu tulee kohta, kummitusten aika on jo ohi, Sip virkkoi kaksikolle huomioiden, miten Banette oikeastaan vain kopioi Haunterin kuuntelemattomuutta kikatellessaan samalla vetoketjusuustaan. Sip virnisti puolinaisesti ja nappasi Baneten palloonsa. Haunter näytti närkästyneeltä, mutta sitten sen kasvoille levisi innokas hymy.
Haunter, haunter! Se ehdotti, ja Sip päätteli, että se olisi tahtonut lähteä terrorisoimaan nukkuvia ihmisiä. Kouluttaja vain pudisti päätänsä.
Sinä olit jo yhden yön täysin vapaalla männäviikolla ja sait silloinkin vain tuhoa aikaiseksi. Ehei, palloon siitä, Sip sanoi kylmästi ja kutsui myös Haunterin pois.

Noin kolmen tunnin päästä laiva oli saapunut satamaan ja matkustajat alkoivat purkautua hiljalleen ulos. Sip oli löytänyt jälleen Sheylan, joka oli luultavimmin myös valvonut edellisen yön jossain muualla kuin laivan kannella, sillä nuorempi sinitukkainen tyttö haukotteli ja se tarttui herkästi Sipiinkin. He mumisivat yhdessä jotain ilkeää päiväolennoista, kun ihmisvirta suuntasi kohti Neidonkalliota. Siitä oli ehtinyt tulla jonkinlainen yhteinen vitsi kaksikolle, joka tiesi eroavansa tässä ja kohta eri teille tutkimaan itsenäisesti saarta ja juhlaa. Sheyla oli myöntänyt jo alussa, että hän oli kiinnostunut enemmän saaren Pokemoneista kuin juhlasta itsestään, kun Sip taas puolestaan saduista ja tietystä Pokemonista, joka mahdollisesti oli paikalla. Joten, siinä kun he satamaan pääsivät he heittivät heipat ja lähtivät kävelemään eri suuntiin.

Tai, jos olemme tarkkoja, Sheyla lähti kävelemään johonkin suuntaan ja Sip oikeastaan vain kääntyi ympäri. Hän katsoi pitkää satamaa, joka avarsi hänelle näköalan aina korkeahkolle kalliolle saakka: Ja sen korkeimmassa kohdassa olevalle eriskummalliselle patsaalle. Sipin kaukonäkö oli hyvä, lähinäkö hiukan huonompi, mutta hän ei silti niin kaukaa oikein nähnyt mikä siellä kalliolla oikein oli. Osaksi se näytti pelkältä kiveltä kiven päällä, mutta hän oli varma, että jotain siellä oli.
Clops? Kuului tyhjyydestä. Sip oli niin tottunut Dusclopsin läsnäoloon, ettei hän pistänyt sitä palloon mielellään. Kummitus tulla tömisteli hänen perässään näkymättömänä, kuten se oli tehnyt leijaillen ollessaan vielä Duskull. Nyt kummitus kuitenkin oli puhunut kiinnostuneella äänellä. Kun Sip katsoi äänen suuntaan, hän huomasi seuraajansa olevan näkyvissä.
Mitä nyt? Sip kysyi ja katsoi samaan suuntaan, mihin Dusclopsin yksinäinen punainen silmäkin tuijotti.
Clopsclops, kummitus kommentoi, kuulostaen edelleen kiinnostuneelta jostakin. Se kuikuili pitkään sitä jotakin, mitä Sip ei nähnyt, kunnes se kyllästyi ja muuttui jälleen näkymättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ihmettelivät Dusclopsia ja sen omistajaa pitkään. Sip vain kohautti olkapäätään ja lähti kohti satamakaupungin keskustaa. Hänellä oli tarve löytää perus kaupunkilaisia, jotka ehkä tuntisivat kummallisia kummitustarinoita.

Peruskaupunkilaisia? Ja niitähän ei muuten tuntunut löytyvän. Neidonkallion keskusta oli aivan täynnä markkinaväkeä ja yhtä lailla markkinahuumaa. Lapset juoksivat jaloissa ja tunkivat suuhunsa milloin mitäkin vanhempiensa rahoilla ostettua herkkua ja kojuissaan myyjät yrittivät houkutella Sipiä ostamaan yhtälailla milloin mitäkin. Epämääräisen hyvän näköisiä Pokeherkkuja myyvä ukko sai lopulta shinnohilaisen pysähtymään vakuuttaessaan, että hänen kojustaan kaikki kelpasi niin Pokemoneille kuin ihmisillekin ja näin nätti tyttö saisi yhden esimerkin ilmaiseksi. Sipi oli naurahtanut ja ehdottanut tyhjälle ilmalle, että tämä ottaisi kojusta mieleisensä, niin hän voisi sitten ostaa Pokepallossa odottelijoille omansa. Myyjä oli suorastaan kirkaissut, kun ilmaan oli ilmestynyt kummallinen valkoinen käsi, joka nappasi reippaasti Pokeherkun ja luultavimmin laittoi sen suuhunsa ainakin niin oli pakko päätellä.
Nätillä tytöllä taitaa olla seuraa? Myyjä ihmetteli silmät pyöreänä, kun Sip maksoi Pokeherkuista, olet kouluttaja, näin sen jo kaukaa! Mikä mahtoi olla tuo valkoinen käsi, mille se mahtoi kuulua? Ja niin Sip esitteli myyjälle Dusclopsin.
Kummitustyyppiä vai? Olet tyttö tuonut sen aivan oikeaan paikkaan. Neidonkalliolla kummittelee, usko pois vain! Myyjä vinkkasi silmää ottaessaan rahoja vastaan.
Jaa, niin vai? Sip yritti saada miehen kertomaan lisää.
Juujuu! Joka kesän lopussa juhlimme tätä samaa juhlaa ja joka kesän lopussa valikoitu määrä miehiä katoaa! Mies kertoi omituisella äänellä, joka vaikutti siltä, kuin hän olisi yrittänyt pelotella Sipiä. Tyttö vain naurahti.
Katoaa miehiä?
Niin! He lähtevät Neidonkallion aaveen mukaan!

Tätä tietoa Sipi oli tullutkin etsimään.

Neidonkallion aaveen? Tyttö kysyi ja nojautui eteenpäin kiinnostuneena, mikä se on?
Voi, minä olen väärä näitä tarinoita kertomaan. Tiedän vain, että nuoria miehiä katoilee. Naisten mukaan, sanoisin, ja tiedämmehän me mitä yhdeksän kuukauden päästä odottaa, hän kertoi vinkaten silmäänsä, sama juttu joka kerta: Nuoria, komeita, elämäniloisia miehiä, jotka ajautuvat juhlimaan. Kuten tuo herrasmies tuolla, hänen kehottaisin varomaan, niin nuori ja varomaton. Miehen katse oli harhaillut Sipin ohi ja nyt hän nyökkäsi sinne jonnekin. Ajattelematta Sip vain katsahti osoitetun herrasmiehen suuntaan ja käänsi sitten oikeastaan mitään tajuamatta katseensa pois. Joo, joku jätkä siellä oli, mutta se tarina-

Oli kuin joku olisi lyönyt Sipiä takaraivoon ja hän kääntyi äkkiä katsomaan uudelleen. Valikoitu liuta kirosanoja pääsi hänen suustaan kun hän lähti kiireesti aivan eri suuntaan kuin nuori, komea, elämäniloinen, varomaton herrasmies.

Jumalauta, meinaako hän seurata minua maailman tappiin! Sip kiroili suunnatessaan ihmisjoukkoon, mahdollisimman kauas Gary Blue Oakista, joka ei hänen onnekseen ollut vielä huomannut tyttöä väen seassa.

[Sieppeli]

Ehkä se johtui siitä, että kaikki karmiva yleensä löysi tiensä Sipin luokse, tai ehkä se johtui siitä, että hän oli jatkuvasti tarkkailuasemassa olkansa yli Oakin pojan takia, mutta jostain syystä hänen seuraansa hiipi jostain erittäin epämääräinen pieni mummo. Sip oli juuri ollut ihmettelemässä katutaiteilijan yhteisesitystä tulityypin Pokemoniensa kanssa, kun mummo ilmaantui hänen vierelleen tuijottamaan. Tyttö oli hiljalleen alkanut tuntea tuijotuksen polttavan kasvojaan, kunnes hän oli lopulta kääntynyt katsomaan tuijottajaansa. Vanha nainen oli ehtinyt kutistua huomattavasti vuosien varrella lyttyyn, mutta hänen silmissään paloi tuli kun hän katseli Sipiä takaisin.
Niin? Tyttö kysyi lopulta, kun he olivat tuijottaneet toisiaan tarpeeksi pitkään.
Sinä etsit Neidonkallion aavetta, mummo sanoi tietäväisellä, mutta kimeällä äänellä.
Niin? Sip odotti, että vanha nainen jatkaisi.
Niin! Ja sinä hänet tulet löytämäänkin! Nainen melkein hihkui. Sip mietti, miksei kukaan muu heidän ympärillään kiinnittänyt naiseen oikeastaan huomiota.
Mikä on Neidonkallion aave? Sip suorastaan vaati tietoa. Nainen köpötteli hieman lähemmäs ja pyysi Sipiä kädenliikkeellä tulemaan hieman alemmas, jotta hänen ei tarvitsisi kailottaa sitä kaikelle kansalle. Sip teki niin kuin pyydettiin.
Olipa kerran nuori neito, käppänä alkoi kertoa, kun Sip asettui maahan melkein naisen tasolle, nuori, hyvin kaunis neito, mutta hän oli kipeästi rakastunut urhoon, jonka kohtalo kutsui häntä meren yli. Sota oli näet syttynyt, ja miesten piti asettua laivoihin ja seilata kohti tuntematonta. Tämä neito teki lupauksen miehelleen: Hän odottaisi, ja odottaisi niin kauan, kuin hänen miehensä palaisi. Odottaisi, ja odottaisi, kunnes hän kovettui lopulta kiveksi, samaksi aineeksi jolla hän seisoi ja odotti. Mutta neitopa ei kuollutkaan, ehei, hän yhä odottaa miestään palaavaksi horisonttiin.

Joten hänkö täällä kummittelee, Sip suorastaan kyllästyi tarinan arkisuuteen, ja nappailee mukaansa miehiä kaupungista? Vanha nainen tutki jälleen tytön kasvoja.
Niin tarina kertoo! Hän hihkaisi, ja yöllä, tuolla korkealla kallion päällä-

No mutta tämäpä mukava yhteensattuma, julisti vähän liian tuttu ääni, enpä olisi uskonut löytäväni tuttuja täältä näin kaukaa kotoa!

Tällä kertaa Sip jätti kiroilematta, olihan hän keskellä ihmisjoukkoa johon kuului myös paljon alaikäisiä. Myös ajatukset tappamisesta hän jätti sivuun kun hän suorastaan ponnisti takaisin jaloilleen ja katsoi suorastaan tappavan vihaisesti Garyä, joka oli hänet viimein löytänyt. Salijohtaja ei näyttänyt harmistuvan vihaisesta ilmeestä, vaan hän suorastaan säteili.
Mikäs kummitustytön tänne tuo? Hän kysyi jokseenkin vihjailevasti, tuttu irve kasvoillaan, jätit näemmä taaksesi paljon särkyneitä sydämiä, kun katosit liigapaikalta.
Sip tahtoi sihistä. Gary näytteli huonosti, ettei muka ollut seurannut häntä alusta asti: Professori Oakin laboratoriossa hän oli juuri ja juuri ehtinyt välttää yhteentörmäyksen tämän henkilön kanssa ja kirosi nyt sitä, että meni kertomaan professorille matkan suuntansa. Tietenkin hänen ihmisvarjostajansa tiedusteli tiedon isoisältään ja lähti sitten taas perään.
Eikö sinun pitäisi olla töissä, onnistui Sip tiuskaisemaan ärsyyntyneenä.
Nythän on koko maan laajuinen vapaaviikonloppu! Gary puolustautui heti, ei kukaan lähde salille kun menossa ovat juhlat! Jälleen Sipiä sihisytti. Hän meinasi kääntää selkänsä pojalle ja jatkaa keskustelua kummallisen mummon kanssa, mutta tämä oli täydellisesti kadonnut paikalta. Jäljellä oli vain hän ja Gary Motherfucking Oak ja kasa ihmisiä heidän ympärillään ihmettelemässä sitä, miten Charmander sai syljettyä suustaan kauniita pallon muotoisia lieskoja.

Nyt, kun ihastuttava setäni ja Siilinpoikanen eivät ole enää seurassa, niin ei varmaankaan haittaa jos takerrun seuraan? On niin kurjaa olla yksin näin kauniina juhlapäivänä, Gary ei jäänyt edes odottamaan vastausta, vaan hän tuli reippaasti seisomaan Sipin vierelle.
Clops? Dusclops kommentoi jostain Sipin takaa jotain, mikä kuulosti suurin piirtein, kuin se olisi kysynyt: Lyönkö minä häntä turpaan sinun puolestasi? Sen kouluttaja ei kuitenkaan vastannut vaan hän mulkaisi hyvin pahasti salijohtajaa, joka ei selvästikään ollut kuullut Dusclopsin kommenttia, vaan hän säteili yhä epämääräistä hymyään. Sip yritti hyväksyä tämän miehenalun läsnäolon ja päätyi ajatukseen, jossa Neidonkallion aave nappaisi Garyn pois eikä häntä enää ikinä nähtäisi. Yllättäen Sipin myötätunto oli aaveen puolella.

Turha oli Sipin yritys pitää mykkäkoulua Garyä vastaan. Jo pian jälleen kerran lomalla oleva salijohtaja aloitti kyselemään Sipin matkan tarkoitusta ja tällaista muuta turhuutta. Vaikka tyttö kovasti yritti, niin hän ei kyennyt olemaan vastaamatta tällaisiin kysymyksiin ja mykkäkoulu loppui nopeaan. Yksi syy sille oli myös se, että jos Gary todella aikoi jahdata häntä ympäri maata, hän saisi tehdä itsestään hyödyllisen.
Päädyit sitten huvimatkalle näinkin kauas? Tämä lause oli oletettavasti kysymys, enemmän kuin toteamus.
Kyllä, Sip oli vielä vastannut lyhyesti.
Enpä ole itse ennen Neidonkalliolla käynyt. Kiva pikku kylä, täytyy myöntää. Suositeltiinko sinulle tätä matkakohteeksi ihan, vai mikä lie toi sinut tänne?
Tarinat, jälleen lyhyt vastaus.
Tarinat vai? Jaa, kummitustarinat varmaankin, kun on kyse kummitustytöstä, tämä oli varmaankin tarkoitettu vitsiksi. Kun keskustelu oli alkanut, Sip oli automaattisesti lähtenyt kävelemään väkijoukossa, Gary tiiviisti vierellä.
Kummitustarinatpa hyvinkin, kyllä, lyhyt vastaus. Sip kuuli kaiken kansan keskeltäkin miten hänen seuraajansa nielaisi.

Oletkohan sattunut niitä itse kuulemaan? Ehkäpä Gary pelkäsi jokseenkin kummituksia, ja jos näin oli, Sip saisi sen kyllä selville, Neidonkallio on kuulemma kirottu.
Vai että kirottu? Gary naurahti, sitähän ihmiset sanoivat tornista siellä Lavender Townissa Että sielläkin kummittelee Hänen äänensä katosi muminaksi, kun pojan mielessä pyöri ajatuksia.
Tietenkin kummittelee, Sip tokaisi, mistä sinä luulet minun saaneen Gastlyni niin, joka nyt on Haunter. Mutta onkin eri asia, kummitteleeko täällä ihmishenki vai Pokemon.
Jälleen kuului nielaisu. Miksi Gary olisi lähtenyt seuraamaan Sipiä, jos tämä pelkäsi kummituksia?
Joten mikä lie oli tämä Neidonkallion kummitus?

Neidonkallion aave! Parahti ääni heidän takanaan. Sip ja Gary kääntyivät kumpikin katsomaan puhujaa, joka oli jokseenkin järkyttyneen näköinen nuorehko mies, jonka silmänaluset olivat mustat.
Neidonkallion aave, Sip sanoi hitaasti katsoessaan pöhettyneen näköistä miestä, kyllä
Oletteko nähneet häntä? Mies tuli uhkaavan vapisevasti lähemmäs, oletteko nähneet häntä?
Nähneet ketä? , Gary syttyi tällä kertaa vähän hitaasti.
Neidonkallion aave! Minä näin hänet! Missä hän on nyt? Minun täytyy löytää hänet, minun täytyy nähdä hänet Nähdä hänet Miehen katse takertui tyhjyyteen ja hän jatkoi kävelyään Sipin ja Garyn välistä, kuin olisi vetänyt nenäänsä jotain vahvempaa kuin herneitä. Sip ei arvellut että hänen tämän hetkinen matkakumppaninsa tajusi mistä oli kyse, mutta kuunneltuaan aiemmin kummallisten vanhojen ihmisten selityksiä, hänellä oli jo jonkinlainen käsitys tapahtuneesta: Tämä mies oli joutunut Neidonkallion neidon aaveen pauloihin.

Mistä tuossa oli juuri kysymys? Gary kysyi hämmentyneenä Sipiltä, joka katsoi pitkään miehen perään. Häneltä meni hetki miettiä seuraavaa liikettään: Jos tuo mies oli oikeasti nähnyt aaveen, täytyi tarussa olla jotain perää. Oli täysin mahdollista, että aave ei tullut mielellään esille naispuoleisille henkilöille, joten Sipin tarvitsi joko olla mies tai tarvitsi jonkun miespuoleisen mukaansa löytääkseen sen Ja tämä oikeastaan tarkoitti sitä, että hän saattoi tarvita hemmetti vieköön Garyn sittenkin mukaansa vaikka karkuun juokseminen kuulosti yllättävän kivalta idealta.

Sip vetäisi henkeä ja katsoi Gary Oakia kasvoihin kunnolla puhutellakseen häntä.
Minä voin kertoa, hän virkkoi äänessään pienimuotoinen vittuilu, mutta vain jos sinä tarjoat minulle ruuan. Ehkä Gary ei kuullut äänen vittuilua, ehkä kuuli, mutta kaikesta huolimatta hän tarjoutui ehdotukseen hymyillen.

Sipiltä meni Ihan tarpeeksi aikaa selittäessään koko jutun alusta asti aina Neidonkallion sadusta siihen, miten hän oli sattunut nappaamaan Gastlyn joka jostain syystä osasi muuttaa muotoaan ja miten hän oli nyt täällä tutkimassa, oliko se ihan normaalia Gastlyille ja oliko Neidonkallion aave oikea kummitus vai Pokemon. Sillä välin Gary oli ehtinyt tarjota hänelle ihan kelvollisen aamias/päivällisen ja he olivat ehtineet nähdä ehkä kaksi muutakin miespuolista ihmistä, jotka näyttivät olevan jonkinlaisen lumouksen vallassa. Iltapäivä alkoi suurin piirtein siitä, kun Gary todellakin lupautui tulemaan mukaan tutkimaan tätä kummitusmysteeriä sillä ehdolla, että seuraavilla treffeillä he menisivät johonkin vähän karmivaan paikkaan (en näe miten sait tästä tehtyä treffit, Sip oli huomauttanut, mutta asia meni kuuroille korville). Iltapäivä jatkui suurin piirtein sillä, että he jatkoivat kaduilla tarinoiden metsästämistä ja yrittivät selvittää, että missä se kummitus oikeastaan tavataan: Missä oli todellinen Neidonkallio?
Ai, neito kalliollako? Joku nainen oli kysynyt typertyneenä, no tuolla kallion päällä tietenkin. Siellä on myös temppeli. Jos lähdette seuraamaan ylös kallioille menevää tietä, niin ette voi eksyä.
No se oli helppoa, Gary oli tokaissut, miksi et vain voinut kysyä sitä suoraan edelliseltä, vaan yritit saada heitä kertomaan jotain turhia tarinoita? Tässä vaiheessa Sip oli luovuttanut ja lyönyt Garyä vatsaan. Se piristi matkaa hetkeksi, kun se jatkui kohti kalliota, jonka päälle oli kaiverrettu kivestä nainen.

Kun he lopulta saapuivat kallion päälle, aurinko oli alkanut jo laskea ja mereltä painoi armoton tuuli. Kallion päälle oli todellakin rakennettu temppeli, jonka ovet olivat auki ja sisällä näytti mukavan lämpimältä. Tuulelta suojautuen kaksikko suuntasi kohti temppeliä, mutta silloin he näkivät sen, mikä temppelin takana oli: Kieleke, jonka aika oli hajottanut. Siitä oli irtautunut yksinäinen korkea erillinen kieleke, jonka päällä oli raaka, tuulen muotoilema ja suolan värjäämä yksinäinen kiviveistos. Sip yritti estää hiuksiaan menemästä silmilleen nähdäkseen tuulessa paremmin.
Oli siellä todellakin neito kalliolla, Gary järkeili nähdessään saman mitä Sipkin.
Sanoinhan, että löytäisit tänne! Temppelin suunnalta kuului tutuhko vanhan naisen ääni. Sip tunnisti heti saman kasaan painuneen eukon, jonka hän oli tavannut ihmisjoukossa ennen, kuin Gary tuli pilaamaan päivän. Eukko seisoi kädet selän takana temppelin ovella ja virnuili. Sitten hän astui sivumpaan ja viittoili kaksikkoa astumaan peremmälle.

Hienoa, karmiva vanha tantta, Gary voihkaisi, eikö joskus jokin voisi olla normaalia?

Sip mietti hiljakseen sitä ihan samaa seuratessaan sisäänviittausta ja astuessaan naisen ohjastamana temppeliin sisään.

[Sieppeli]

Aika kului. Sip oli viimeinkin onnistunut pujahtaa pois Garyn seurasta tutkimaan tarkemmin puisen temppelin sisuksia ennen kuin pimeä ehti nielaista valon, mutta palatessaan hän huomasi toimineensa tyhmästi. Temppeliin oli näet ohjastettu muitakin nuorehkoja miehiä sillä aikaa, ja jokainen tuntui jollakin lailla elävän hieman omassa maailmassaan: Nyt Gary oli liittynyt tähän seinää tuijottavaan joukkoon. Miehiä oli paikalla noin seitsemän, osa heistä käveli kummallisesti huonetta ympäri, osa istui lattialla ja selvästi odotti jotakin.
"He ovat kaikki nähneet Neidonkallion aaveen," kummallinen vanha tantta oli ilmestynyt virnuilemaan Sipin taakse. Nyt huoneen ainoaa tyttöä ärsytti: kummitus oli käynyt paikalla, ja hän oli missannut sen tilaisuuden!
"Upeaa", Sip ärisi hampaidensa välistä, todella upeaa. Hän ei huomannut, miten vanhahko nainen tarkasteli häntä kiinnostuneesti, kun hän kulki temppelin poikki sinne, missä Gary tuijotti seinää. Salijohtaja vain katsahti Sipin suuntaan kun tämä istui lattialle tämän viereen, muttei reagoinut muuten. Tätä Sip piti huolestuttavana merkkinä. Yhdessä asiassa hän luultavimmin oli kuitenkin oikeassa: Kummitus ei tahtonut tulla esille jos joku naispuolinen oli paikalla. Tämä taas tarkoitti sitä, että Sip joutuisi ehkä pian taas poistumaan, sillä yö oli jo langennut maan päälle ja kummitusten aika olisi pian.

Aika hipsi jälleen eteenpäin. Tuuli puhalteli mereltä alkusyksyn yöhön, ja jostain hyvin kaukaa kaikuivat juhlan äänet. Seitsemän miespuolista henkilöä nökötti kallion päällä rakennetun temppelin sisuksissa odottelemassa jotakin tapahtuvaksi.
Jotakin tapahtui. Temppelin ovi liukui auki ja sisään lipui vaalea hahmo. Jokaisen miehen tai miehenalun pää nousi ylös seuraamaan hahmon saapumista.
"Se olet sinä", joku kommentoi, kuin olisi nähnyt pitkästä aikaa rakastettunsa.
"Se todella olet sinä", joku toinen sanoi noustessaan jaloilleen, tuijottaen kuin lumoutuneena hahmoa.
"Olen odottanut sinua niin kauan", kolmas lähti lipuvan hahmon suuntaan.

Spoiler:

Läpikuultavan naishahmon katse siirtyi hiljalleen ainoaan henkilöön, joka ei näyttänyt reagoivan hänen saapumiseensa. Kyseessä oli nuorehko ruskeahiuksinen poika, joka oli nukahtanut lattialle. Ei. Ei nukahtanut. Tainnutettu tavalla tai toisella. Vaalea naishahmo tiesi temppelissä olevan myös joku kahdeksas, muttei nähnyt ketään. Lumottu mieslauma lähestyi ja möngersi ikuisen rakkauden tunnustuksia.

PIIP.

"Gastly, kummituspokemon. Sen pyöreä keho muodostuu kokonaan kaasusta-"
"-ttu! Kuului jostain piilosta naispuolisen henkilön kiroamista ja ääntä, joka kuului siitä, kun Pokedex yritettiin pistää äkkiä äänettömälle. Kummitusnaisen katse tarkentui temppelin alttariin, jonka takaa ääni kuului.
"Olen odottanut liian kauan, naishahmo kuiskasi, älä puutu tähän!"

Tuuli tunki temppeliin sisään ja se lennätti ihmishenkilöt selällensä. Alttarin takaa esille pomppasi siellä piilotellut henkilö, joka nosti kätensä suojaamaan itseään tuulelta.
"Dusclops!" Tyttö kiljahti, ja vaalea pokemon ilmaantui hänen eteensä suojaamaan häntä tuulelta. Naishahmon kummitus näytti närkästyneeltä.
"Älä puutu tähän", naishahmon hento ääni kuului juuri ja juuri tuulen läpi.
"No olisit antanut minun vain pysyä piilossa, niin en olisi puuttunut mihinkään!" Sip ärähti tuuleen. Muut ihmiset mönkivät maassa tuulen heittelemänä, Gary makasi nurkassa hyvinkin tainnutettuna, mutta kaikesta hälinästä huolimatta Sip oli saanut tietää jo sen minkä hän tarvitsi: Tuo ei ollut mikään ihmishenki. Kyseessä oli muotoaan muuttanut Gastly... Joka osasi ihmiskieltä ja aeroblastin!?

Muotoaan muuttanut Gastly hämmentyi hetkeksi Sipin ärähdyksestä, ja rauhoitti tuulen. Dusclops odotti tunnollisesti Sipiltä hyökkäyskäskyä, mutta sitä ei tullut. Välittämättä mahdollisesta vaarasta kouluttaja tuli esiin Pokemoninsa takaa ja tarkasteli naishahmoista Gastlyä kiinnostuneena.
"Et sinä mikään haamu ole", hän sanoi mieli rohkeana. Vaalea nainen näytti loukkaantuneelta.
"Enkö minä muka näytä kummitukselta?" Hän tokaisi, suorastaan unohtaen esittämänsä hahmon. Jos sivusta seuraaja olisi päässyt tarkastelemaan tilannetta, hän olisi epäilemättä miettinyt, että kumpi saalisti kumpaa: Niin Sip kuin ihmishahmossa oleva Gastly tarkastelivat toisiaan nälkäisesti.
"Ei, vaan sinä olet Gastly, etkä mikään Neidonkallion aave", Sip yritti saada Pokemonin näyttämään oikean muotonsa, mutta sai sen vain näyttämään närkästyneemmältä.
"Ehkä olen Gastly JA Neidonkallion aave?" Se ärähti.
"Ehkä?" Sip totesi, "mutta Pokemon sinä silti olet."

Gastly näytti yhä närkästyneemmältä, mutta se luovutti tuulen kanssa.
"Miten tässä aina käy niin, että kun minä yritän tehdä töitä, niin tänne juuri sinä yönä ilmestyy typeriä lapsia, jotka pilaavat bisnekseni? "Se ärisi, katsahtaen murhaavasti maassa pyöriskeleviä miehiä ja tainnutettua Garyä. Seuraavaksi se ilmestyi aivan Sipin eteen, tuijottaen alas nälkäisesti, kummistusnaisen hahmo kummallisesti välkkyen.
"Ei se mitään", sen aavemainen ääni sanoi, "tänä syksynä minulle tuotiin jotain parempaa."
Silloin Dusclops suutahti. Ilman ohjeistusta se huitaisi vaalean naishahmon pois sen kouluttajan läheltä. Sip ehti hetken olettaa, että Thorbin isku olisi mennyt naishahmon ruumiista läpi, mutta se onnistuikin paiskaamaan Gastlyn päin seinää. Puolustukseksi Gastly loi tyhjästä kummallisia kummitusmaisia hahmoja Dusclopsia häiritsemään. Samalla sen naishahmo alkoi muuttua siksi, mikä se oikeasti oli: Tumma pallomainen Pokemon.

Ilman ohjeistusta kaksi kummitusPokemonia aloittivat jokseenkin kummallisen taistelun. Gastly keskitti kaiken olemuksensa puolustamiseen ja väistelemiseen, eikä Sip tunnistanut sen käyttävän yhtään tekniikoita, joita hänen entinen Gastlynsä osasi tai kummistustyypin yleensäkään. Dusclops taas hyökkäsi mieluummin käyttäen vain jokseenkin fyysisiä liikkeitä, jotka sisälsivät harhakuvien poishuitomista ja jatkuvaa Gastlyn jahtaamista. Sip seurasi jokseenkin kummastuneena kaksikon taistelua ja jäi hiljakseen miettimään kylmää ajatusta: Ei se mitään, tänä syksynä minulle tuotiin jotain parempaa.

Siitä asti, kun Sipin Empoleon oli kuollut, oli tytön ympärillä pyörinyt huolestuttava määrä kummitustyypin Pokemoneja. Osa niistä oli yrittänyt vaatia hänen henkeään, osan hän oli saanut kesytettyä, mutta todellisuudessa niitä oli silti huomattavan paljon enemmän hänen elämässään kuin muiden ihmisten. Ajatus ei ollut häirinnyt häntä vielä tähän asti, mutta nyt hän huomasi kiinnostuvansa tästä asiasta: Miksi kummitustyypin Pokemonit oikeastaan seurasivat häntä?
Tätä ajatusta miettiessä hän huomasi olevansa aivan mahdollisen vastauksen lähettyvillä. Pokemonit eivät yleensä osanneet puhua, eivätkä näin kyenneet kertomaan tunteistaan tai tarpeistaan, mutta nyt hänen lähettyvillään oli yksi harvoista, joka kykeni oikeasti puhumaan.

Kaksi Pokemonia taisteli yhä. Yllättäen Sip huomasi pelkäävänsä, että Gastly lähtisi karkuun vahingoittuessaan.
"Riittää!" Hän parahti ensimmäisen sanan, joka hänelle tuli mieleen. Taistelu loppui välittömästi, sillä Dusclops siirsi itsensä heti kouluttajansa luokse. Gastly jäi leijailemaan ilmaan hämmentyneenä.
"Ei leikkiä saa näin vain lopettaa", se mutisi närkästyneen kuuloisena. Kummituksen virneestä päätellen Gastly oli nauttinut taistelusta.
"Mutta emme tulleet tänne taistelemaan", Sip vastasi, tuntiessaan olonsa kummalliseksi puhuessaan Pokemonille, joka vastasi takaisin muutenkin kuin vain ääntelemällä kummallisesti, minä tulin etsimään vastauksia.
"Vastauksia siihen, että mikä Neidonkalliolla kummittelee?" Gastly piikitteli.
"No, siihenkin", Sipin oli pakko myöntää, "mutta sitten selvisi, että paikalla oli Gastly joka sattumoisin osasi puhua: Joten minä haluan vain puhua kanssasi."

Gastly leijui vielä hetken paikallaan, selvästi miettien mahdollisuuksiaan. Jos Sip tunsi tämän lajin yhtään, Gastly valitsisi vaihtoehdon, joka viihdyttäisi sitä itseään eniten.
"Vai puhua? Se mietiskeli ääneen, enpä tiedä. Mitähän mieltä sinä olet?"

... Kuka?

"Emme kai voi kieltäytyä, kun hän näin kauniisti pyytää?"

Sip löysi itsensä kiljaisemasta. Nyt hänen takanaankin oli ihmismuotoinen kummitus.

[Sieppeli]

Osa 4.

Gastly oli ollut naiskummitus, mutta nyt se leijaili vähän matkan päässä Sipistä aivan toisella suunnalla. Joten mikä hänen takanaan oli? Toinen Gastly, joka myös osasi muodonmuutoksen SEKÄ puhumisen? Vai jokin muu Pokemon?
”Mitä nyt? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen, ” tämän kummituksen ääni ei ollut niin kylmä ja kolkko kuin Gastlyn oli ollut, vaan se oli jokseenkin lempeä. Itseasiassa se nauroi sillä hetkellä suhteellisen lempeää naurua. Sipi oli huomattavan hämmentynyt sillä hetkellä.
”Oletko sinäkin Pokemon?” Hän sai päästettyä lopulta suustaan.

”Minäkö? Ei, en minä ole Pokemon. Minähän olen ihminen, ” Neidonkallion aave vastasi edelleen sillä yllättävän lempeällä äänellään.
”Oikea ihmishenki?” Sip kysyi edelleenkin hämmentyneenä. Aave nyökkäsi.
”Yllättävän mielenkiintoista, ” Sip katsahti Gastlystä aaveeseen, ”joten Neidonkalliolla kummittelee niin ihmiskummitus kuin myös Pokemonkummitus. Mielenkiintoista todellakin.”

”Joten halusit jutella?” Gastly kysyi vähän närkästyneenä.
”Kuinka usein elävä ihminen saa mahdollisuuden puhua henkiolennoille, jotka pystyvät vastaamaan kysymykseen muutenkin kuin tuijottamalla takaisin. Ei pahalla Thorbi, ” Sipi huikkasi Dusclopsille, jonka päätteli kuuntelevan tarkkaavaisena, ”joten Gastly, miten sinä olet oikeastaan oppinut puhumaan ihmisten kieltä?”
”Minä opetin, ” Neidonkallion aave kertoi hymyillen, ”kun miestäni ei alkanut kuulua, niin eräs kesä tämä Gastly tuli luokseni ja tässä odottaessani miestäni päädyimme opettelemaan yhdessä ihmisten kieltä, jonka jälkeen hän kykeni palaamaan suureen maailmaan etsimään miestäni.” Sip nyökkäsi miettiessään samalla, että olikohan nainen huomannut kuolleensa tässä jossain välissä.
”Älä tyttö luule, että sinä olet ainoa joka saa tässä kysellä, ” Gastly leijaili Sipin luokse välittämättä Dusclopsin mulkoilusta, ”minullakin on asioita, joita tahdon saada sinusta selville.”
”Hurmaavaa, ” Sip vastasi, ”anna palaa.”
”Sinä et ole kuollut, ” Gastly leijaili paikallaan ja tarkasteli Sipiä, ”mutta vaikutat kummitukselta. Miksi?”

Tätä kysymystä tyttö ei todellakaan osannut odottaa.
”Vaikutan kummitukselta?” Sip ihmetteli, ”mitä tarkoitat sillä, että vaikutan kummitukselta?”
”Sinulla on toinen jalka haudassa, ” Neidonkallion aave vastasi karmivan lempeästi, kuin asia olisi ollut täysin normaali.
”Anteeksi?” Sip suorastaan säikähti.
”Saat anteeksi, ” Gastly totesi.
”Tarkoitan, ” aave tajusi korjata uhkaavalta kuulostaneen selityksensä, ”että sinä voisit olla kuollut.”
”Tuo ei kuulosta yhtään sen paremmalta, ” Sipin oli pakko myöntää.
”Oletko sattunut huomaamaan, että henkiä kulkee lähistölläsi ylimääräistä enemmän?” Gastly virnisti.
”Dusclops!” Dusclops vastasi toisen kummitusPokemonin kysymykseen.

”Yllättävän paljon, ” Sipin oli pakko myöntää.
”Pokemon oppii ihmiseltä yhtä paljon kuin ihminen Pokemonilta, ” Neidonkallion aave kertoi lempeästi leijaillessaan Sipin ympäri, ”onko sinulla enemmänkin kummituksia mukanasi, kuin vain tämä yksi?”
”Yhteensä neljä, välillä viisi, ” kuului vastaus, ”ja tekeekö se muka minusta kummitusmaisen?” Hän vitsaili keventääkseen jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa.
”Luonnollisesti, ” Gastly käänsi vitsin päälaelleen, ”vaikutamme toisiimme tahtomattamme.”
”KummitusPokemonit eivät niinkään vaikuta sinuun kehoosi, ” aave kertoi, ”vaan mieleesi. Mitä läheisempi olet niiden kanssa, sitä läheisempiä ne ovat sinulle. Psyykkisillä ja aavelajeilla on erityisen vahva sitoutuminen ihmisten mieliin.”
”Periaatteessa, mitä lähempänä olet kuolemaa, sitä tutummaksi kuolema sinulle tulee, ” Gastly kertoi, ”niin tutuksi lopulta, että se alkaa vetää sinua puoleensa.”

”Kuten psyykkiset?” Ajatus oli jotenkin tuttu Sipille, ”psyykkisten lajien kouluttajat viettävät paljon aikaa Pokemoniensa kanssa, ja useimmat heistä omaavat jonkinlaisia telepaattisia kykyjä ennemmin tai myöhemmin. Salijohtaja Sabrina on kuulemma kyennyt suoriutumaan telepatiasta jo nuorena, ja siksi hän on hyvin tiiviisti linkittynyt Pokemoneihinsa – hän pääsee niiden mieleen sisälle. Oikeastaan… Hän taitaa päästä myös ihmismieliin…”
”Hyvin yleistä psyykkisten lajien kanssa, ” Gastly tuhisi, ”ne kerskailijat luulevat itsestään liikaa päästessään ihmisten mieliin niin helposti, kun me muut joudumme opettelemaan kommunikointia eri tavoin.” Neidonkallion aave kikatti taustalla Gastlyn närkästymiselle.
”Mutta siinäpähän saan kostoni, kun ovat heikkoja meikäläiselle!” Pokemon naurahti pirullinen hymy kasvoillaan, ”ehkä teidän ihmistenkin kannattaa viettää kummitusten kanssa lisää aikaa, niin ehkä osa vahvuudestamme imeytyy teihinkin ja mielen läpipääseminen vaikeutuisi!”

”Itseasiassa, ” Sip jäi miettimään menneitä tapahtumia: Pokeliigassa kohtaaminen Mewtwon kanssa, jolloin mahtava legendaaripokemon ei vaikuttanut pääsevän hänen mielensä sisään yhtä helposti kuin Gusin, viimeisin käynti työpaikalla, jolloin kaikki telepatiaopiskelijat olivat hämmentyneitä, sillä he eivät päässeetkään lukemaan Sipin ajatuksia…
”Itseasiassa luulen, että niin siinä juuri käy, ” Sip mietti katsahtaessaan Dusclopsia, ”jos minulla on kummitus seuranani, niin se estää mieleen tunkeutumisen. Mielenkiintoista.”
”Erittäin mielenkiintoista, ” Gastly nuolaisi huuliaan, ”ja tekee sinusta samalla minun silmiini erittäin haavoittuvaisen ja helposti läpipäästävän. Mitä enemmän vietät aikaa lajitoverieni kanssa, sitä enemmän niitä kertyy luoksesi janoamaan palaa sielustasi. Paitsi että tuo haluaa jostain syystä estää sen, miksi olet niin kiinnostunut tästä ihmisestä, Dusclops?” Sip oli ihan hämmentynyt, miten Gastly puhutteli hänen Dusclopsiaan, ja olisi todellatodellatodella halunnut tietää mitä Thorbi vastasi.
”Dusclopsclopsclops, ” se vastasi.
”Todellako?” Neidonkallion aavekin sai enemmän selvää Dusclopsin selityksestä kuin Sipi sai, ”voi pientä.” Mutta Gastly räjähti sen sijaan nauramaan.

”Minä en puhu Pokemonia, voisiko joku teistä kuolleista kertoa mikä nyt on niin-” Sip meinasi ärähtää, mutta Gastlypä vakavoituikin (tai, ainakin yritti).
”Voivoi, olimmekin ihan väärässä, ” se kihersi, ”minä ajattelin, että meillä kummituksilla todella oli vetoa sinuun ja takaisin. Voivoi, mutta vastausta pitääkin lähteä etsimään syvemmältä, paljon syvemmältä.”

Neidonkallion aave tuli aivan Sipin likelle ja laski läpikuultavan kummituksen kätensä tytön olkapäälle.
”Sinulla on pitkä ja synkkä tie kuljettavanasi, ” se kuiskasi varovasti (”MITÄ VITTUA TE SELITÄTTE!?” Sip meinasi karjahtaa), ”ja jos me kertoisimme kaikki vastaukset sinulle nyt, niin et oppisi tielläsi mitään.” Sen enempää puhumatta aave lähti liitelemään Sipin ohitse, tarkkaillen puolipyörryksissä oleviä miehiä lattialla, sitten huokaisten ja kadoten paikalta. Gastly jäi leijumaan erittäin hämmentyneen kouluttajan luokse, joka pyöritteli käsiään vaatien jotain vastauksia.

”Tämä ystäväsi tahtoo auttaa sinua, ” Gastly virnuili, ”mutten suostu kertomaan missä asiassa. Voin kertoa pari asiaa, ja saat sitten valita lähdetkö kokeilemaan onneasi muilla mailla vai elätkö mieluummin normaalin ihmisen elämän, kuten muut lajitoverisi. Ensimmäinen on, että jos valitset pimeän polun, ei tuo voi tulla sinne sinun mukaasi. Toinen on, että sinulla on päivä aikaa selvitä pois vastauksinesi. Ensi yönä on ensimmäinen ja viimeinen kerta seuraavaan vuoteen, kun portti minun maailmani ja sinun maailmasi välillä on auki: Jos et ehdi siihen, et luultavasti näe enää ikinä päivänvaloa! Ehkäpä muutut sitten samalla kaltaisekseni, kuka tietää? Kolmanneksi: Sinulle on postia minun maailmassani.” Gastly hymyili tutkaillessaan Sipin kasvoja, kun tämä ei oikeastaan vieläkään tajunnut.

”Eli sinä haluat minun käyvän Tuonelassa?” Sip ärähti lopulta tuijotettuaan tummaa hahmoa takaisin sopivan pitkän aikaa.
”Tottakai minä haluan viedä sinut mukanani muille maille, sitä varten minä olen olemassa!” Gastly riemastui, ”mutta kyse on siitä, haluatko sinä käydä siellä itse – ja ehkä tulla takaisin?”
”Ja se muka on mahdollista?”
”Dusclops, ” kuului Thorbin hiljainen kuiskaus. Gastly näytti riemastuvan.
”Ah, kuulemma olet jo nähnyt kuinka sinne mennään – ja, että palaaminenkin on mahdollista!” Se kertoi iloisena. Loppukin veri pakeni Sipin normaalistikin vaaleilta kasvoilta, kun hän keksi mistä puhuttiin. Hän kääntyi katsomaan Dusclopsia, joka tuijotti kouluttajaansa surullisesti.

”Kuten sanoin, sinulla on päivä aikaa tehdä pieni seikkailusi!” Gastly melkein lauloi, ”jos päätät lähteä ja jostain syystä tahtoisit palata tähän maailmaan, sinun täytyy seurata valoja, jotka kykenevät ylittämään henkimaailman rajan ja kuljettamaan kuolleita sinne.” Sitten se kikatti, ja katosi savupallona pois paikalta. Sip jäi tuijottamaan Dusclopsin yksinäistä punaista silmää. Tuhat kysymystä meni Sipin mielen läpi lyhyessä hetkessä, päällimmäisenä varmaankin: ”Onko tämä täysin turvallista?” Dusclops vain tuijotti surullisena takaisin.

”Onko tämä täysin turvallista?” Sipi uskaltautui kuiskaamaan. Ei vastausta.
”Kannattaako minun yrittää tehdä se, mitä tuo tahtoi minun tekevän?” Ei vastausta.
”Onko tässä mitään järkeä?” Ei vastausta.
”Onko tämä jollain lailla… Tärkeää?” Yksinäinen silmä räpsähti.
”Cloops…” Dusclops kuiskasi.

Sip punnisti vaihtoehtojaan. Lopulta hänen oli pakko myöntää, että seikkailu Tuonelassa kuulosti samperin mielenkiintoiselta. Häntä ei kiinnostanut sillä hetkellä niinkään vastaukset kuolemaa koskeviin kysymyksiin, vaan se, että mitä toisella puolella oikeastaan oli – ja, oliko todella mahdollista tulla pois? Voisiko Kuoleman voittaa?

”Okei, ” hän sanoi itselleen, ”okei. Minä teen sen.” Dusclops ei vastannut edelleenkään mitään, se vain katsoi miten Sip kaivoi takataskustaan Pokepallon. Sieltä vapautui Haunter.
”Minä en todellakaan tiedä mitä olen tekemässä, ” Sip sanoi varovasti, kun Haunter haukotteli ja Dusclops edelleen vain tuijotti, ”mutta siltä varalta, että minä en palaa-”
”Haunter?” Haunter kiinnostui asianyhteydestä, ja tiedusteli sitä Dusclopsilta.
”Dusclops.” Nopea selitys. Haunterin alahuuli kolahti maahan ja sen silmiin ilmestyi kyyneliä.
”HAUNTEEER!” Se pillahti itkuun ja liisi kietomaan kouluttajansa erittäin epämääräiseen halaukseen.
”Tosikiva, ” Sipi mutisi pusertuessaan kummitushaliin, ”siltä varalta, että minä en palaa, te kaksi pidätte täällä toisistanne huolta!” Hänen äänensä ei meinannut kuulua Haunterin pillityksen alta.

”Ja siltä varalta, että minä palaan, ” hän jatkoi, yrittäen päästä Haunterin otteesta irti, ”niin teillä kahdella on tehtävä. Teidän pitää viihdyttää tuota.” Hän osoitti juuri vapautuneella kädellään maassa edelleen tainnoksissa olevaa Garyä. Haunter lopetti pillittämisensä kuunnellakseen ohjeen, mutta ei suostunut päästämään ihmisestä irti.
”En tykkää siitä, että ihmiset huolestuvat minusta turhaan, ” Sip murisi ärtyneenä, ”joten jonkun pitää selittää tuolle, että minä olen tulossa takaisin. Siihen minä sinua tarvitsen, Haunter. Muuta vaikka muotoasi minuksi, ihan sama miten sinä teet sen, mutta vahditte, että tuo ei lähde etsimään minua mistään. Eikä varsinkaan lähde perääni! Ymmärretty?” Haunter nieli itkuaan ja nyökkäsi. Dusclops oli edelleen reagoimattomuudessaan, mutta onnistui nyökkäämään.
”Sinä ymmärsit paremmin sen mitä tuo Gastly äsken selitti porteista ja niin edelleen: Vahtikaakin, että olette molemmat paikalla silloin kun se on auki. Ihan sama mikä se on, minä palaan siitä silloin ulos. Ja Dusclops, sinun tehtäväsi on vahtia, että Haunter käyttäytyy järkevästi!” Sip anto selviä käskyjä pitääkseen oman päänsä selvänä.
”Haunter!” Hänen jalkaansa halaava kummitus puuskahti loukkaantuneena.
”Dusclopsclops, ” muumiokummitus kuiskasi.

”Okei, ” Sip huokaisi, ”Snirk, ymmärretty?” Hän kysyi Haunterilta, joka oli taas alkanut pillittää hänen jalkaansa vasten. Pokemon ei meinannut vastata, se vain pyyhki märkiä silmiään Sipin kenkään.
”Irti!” Sip määräsi, ja Haunter irroitti välittömästi, rientäen halaamaan Dusclopsia, ”Snirk, onko ymmärretty?” Haunter ravisteli päätään antaen surullisen, mutta myöntävän vastauksen. Sitten Sipi katsoi haastavasti Dusclops.
”Thorbi, ymmärretty?” Hän kysyi. Dusclops nyökkäsi yhtä lailla.

Sipi asettautui seisomaan paikallensa paremmin, vetäen happea pariin otteeseen. Hän sulki silmänsä hetkeksi, eristäen maailman mielestään. Kyllä, kyllä hän oli varma siitä, että hän tahtoi käydä tutustumassa Tuonelaan.
”Anna mennä sitten, ” hän sanoi avaamatta silmiään. Kummallinen vetovoima alkoi vetää häntä puoleensa. Sipi tunsi pienenevänsä ja kasvavansa samalla hetkellä, ja hänen kehonsa jokaista solua kihelmöi, kuin hänet olisi purettu osiin ja kasattu uusiksi. Silmäluomien takana valo muuttui punaiseksi, ja sitten se katosi kokonaan, ja hän huomasi putoavansa tyhjyyteen.

[Sieppeli]

Osa 5.

Mitä sinun päivääsi kuuluu? Minä päädyin vapaaehtoisesti Dusclopsin nielaisemaksi ja istun tällä hetkellä perseelläni jossakin, mikä tuntuu todella epämukavalta, kiitos vain kysymystä.

Sipi ei ollut vieläkään avannut silmiään. Hän oli mätkähtänyt maahan, tai ainakin toivoi sen olevan maa, mutta ei se mätkähdyskään ollut tuntunut erityisen mukavalta. Jos ihan totta puhutaan, niin hän oli tipahtanut jalat edeltä, jolloin hänen nilkkansa oli vääntynyt ikävästi ja tämä kaikki oli käynyt juuri ennen kuin hän oli kaatunut perse edellä maalle. Tai siis ”maalle”, sillä hän ei todellakaan tiennyt mikä siinä alla oli. Jokseenkin tuntui, kuin hän olisi istunut rantavedessä, mutta kastuminen jäi kokonaan puuttumaan.

Lopulta, kun kipu jalassa niin pakotti, Sip avasi silmänsä, muttei lopulta ollut varma oliko hän avannut niitä ollenkaan. Missään ei näkynyt mitään, missään ei kuulunut mitään. Alhaalta ”maasta” leijaili epämääräisesti hohtamaa sumua, mutta se oli ainoa, mitä hän näki. ”Sumu” valaisi sen verran, että hän näki lisää sumua, ja sen, että sitä sumua oli paljon. Hän oikeastaan istui sumussa.

”Ihanaa, ” Sip mutisi, yrittäen nousta ylös seisomaan. ”Maa” kuitenkin katosi hänen kämmenensä alta, jolla hän yritti ottaa tukea, ja hän mätkähti koko pituudeltaan sumuun. Osa hänen ruumiinosistaan leijui tyhjyydessä mitään koskettamatta, osa osui johonkin jokseenkin tukevaan, jonka hän pelkäsi katoavan tukemasta häntä. Oli, kuin koko maata ei olisi edes ollut.

Kipu jalassa yltyi. Äristen Sipi kurkotti takataskulleen ja otti Drifblimin pallon esille. Pokemon materiaalistui paikalle luoden hetkeksi pientä valoa, mutta sitten sekin valo katosi. Sumun avulle Sip kuitenkin näki suurin piirtein, missä kummitus leijaili.
”Auta vähän, ” hän ojensi käsiään ilmaan pyytäen Drifblimiltä tukea nousemisessa. Ilmapallo ojensi käsiään(?) ja veti kouluttajansa ylös – jotta kipu jalassa sai hänet henkäisemään ja kaatumaan polvilleen maahan.
”Perhanan perhana, ” tyttö kiroili ja mulkoili sumun läpi jalkaansa, jota hän ei oikeastaan edes nähnyt. Drifblim puhalteli hänen vierellään aavemaisesti.
”Pidä vahtia, ” Sipi määräsi, sillä ei tahtonut minkään hyökkäävän pimeydestä hänen selkäänsä, ”minä katson, mitä voin tehdä tälle helvetin jalalle.” Mitään näkemättä hän aukoi kengästään nyörit ja repi sen pois. Jalka oli arka siitä kohtaa, mistä se oli taittunut, ja hän tunsi, miten se alkoi paksuuntua.
”Hienoa, ” hän murisi, etsiessään takataskuistaan sidetarpeita, ”perkeleen hienoa.”

Jalan sitomisessa pelkässä pimeydessä ja maan kadotessa välillä hänen altaan kesti pieni hetki. Koko sinä aikana hän ei kuullut muuta, kuin Drifblimin hennon ääntelyn milloin miltäkin puolelta, ja jostain kuuluvaa hyvin kaukaista huminaa. Lopulta Sip luopui ajatuksesta ”laitanpa kengät takaisin jalkaan” ja heitti molemmat menemään. Sitten hän pyysi Pokemoniltaan uudelleen apua ylösnousemisessa. Jalkaa aristi yhä, mutta sitten hän tajusi kävelemisen olevan heikoille jos vierellä leijaili ilmapalloPokemon. Tottuneesti hän hyppäsi Drifblimin kyytiin ja tutkaili pimeyttä hieman korkeammalta.
”Sinä olet kummitus, mihin suuntaan kannattaisi lähteä suuntaamaan?” Hän kysyi kuljettajaltaan. Drifblim ei vastannut, vaan kääntyi ja lähti leijailemaan johonkin suuntana pimeydessä.
”Joo, hyvä, mennään tuonne joo jonnekin, ” Sip totesi ja yritti yhä nähdä mustan ja sumun keskeltä jotakin.

Ajalla ei ollut tuonpuoleisessa niin paljon merkitystä, mutta kun Sipin ihme kyllä vielä toimiva kello näytti, että he olivat leijuneet pimeydessä eteenpäin tunnin, hän tunnisti jotain sumun keskeltä. Hänen silmänsä olivat jo aikoja sitten tottuneet pimeyteen, joka ei enää näyttänyt niin toivottomalta, mutta yhä hänen oli vaikea nähdä mitä siellä jossain odotti. Kun Drifblim leijaili lähemmäs, tunnisti Sip tuon jonkin olevan luuranko – ihmisen valkoinen luuranko. Matka jatkui eteenpäin, ja kohta jo hän tunnisti sumun keskellä toisen samanlaisen.
”Tämä on joko täysin väärä suunta, tai sitten nuo ovat menehtyneet mennessään oikeaan suuntaan, ” Sipi puhui Drifblimille.

Pimeyden hiljaisuuden halkaisi lapsen kaikuva nauru.

Sip huomasi jähmettyneensä kauhusta. Ääni oli alkanut äkisti, ja loppunut aivan yhtä nopeasti, mutta siinä välissä se oli ehtinyt tunkeutua hänen luustoonsa. Hän yritti löytää sumun keskeltä äänen aiheuttajaa, mutta tietenkään hän ei nähnyt valkoista kylkiluuta enempää. Hän käänsi päänsä katsoakseen taakseen-

Jokin huusi. Sip oli tipahtaa Drifblimin kyydistä säikähtäessään. Aivan kuin jokin olisi ollut hänen takanaan, mutta mikä…? Pimeys sai hänet näkemään harhoja siitä hetkestä lähtien joka suunnalla, ja joka sumuhattaran takaa hän luuli näkevänsä jonkin kasvot. Hänen sydämensä takoi vaarallisen nopeasti kiljaisun ja naurun jäljiltä.
”Drifblim, ” Pokemon puhalsi tyhjyyteen ja pysähtyi.
”Mitä nyt?” Sip kysyi, ”mikä tuli?” Drifblim pysyi paikallansa ja katsoi eteenpäin. Sitten valo välähti, ja koko Pokemon päätyi takaisin palloonsa Sipin taskuun. Hetken tyttö ehti säikähtää pudotusta, mutta se ei ikinä tapahtunut – hän jäi leijumaan sumun päälle. Yhden askelen verran hän yritti kävellä. Se onnistui jotenkuten, sillä hänen jalkansa eivät osuneet mihinkään tukevaan, mutta ainakaan kipeään jalkaan maattomuus ei haitannut. Drifblimin palloon katoaminen jäi häntä kuitenkin häiritsemään, mutta jokin ajatus esti häntä kysymästä joka väliin: ”Mitä helvettiä tapahtuu”. Jotenkin oli oletettavissa, että tässä maailmassa ei ollut logiikkaa, joten kyseenalaistaminen oli tyhmää. Tällä ajatuksella Sip jatkoi eteenpäin.

Tai, olisi jatkanut, ellei maa olisi pettänyt hänen allaan ja hän olisi jälleen pudonnut. Tällä kertaa hänet vastaanotti kova maa, vaikkakin se tarkoitti sitä, että hän tunsi nenänsä murtuvan.
”Jumalaut-, ” hän meinasi kirota, mutta huomasi heti, että nyt hän kuuli. Hän kuuli paljonkin. Hänen ympärillään kuiskailtiin. Heti hän nosti katseensa maasta, ja hän kohtasi kaksi punaista silmää.

”Piip!” Silmät tai niiden omistaja äännähti säikähtäneesti ja katosi. Joka puolella näkyi valoja, ja maa oli selvästi multaa ja kiveä, eikä enää pimeyttä ja mustaa. Vasemmalta puolelta jokin mönki häntä kohti, kun Sip ponnahti istualtaan kovalle tukevalle maalle.
”Pois!” Hän kiljahti osoittaen sitä jotakin, mikä mönki hänen suuntaansa. Mönkijä liukeni maahan ja katosi. Sipi pyörähti ympäri nähdäkseen mitä muuta hänen ympärillään oli. Hän huomasi olevansa jonkinlaisessa luolassa päätellen siitä, että hänen yläpuolellaan näytti olevan katto. Seiniä ei näkynyt valoista huolimatta, jotka vaikuttivat olevan jonkinlaisia soihtuja, joita törrötti joka puolelta epämääräisesti. Jossain tulen luomissa varjoissa näkyi selvästi jonkinlaista liikettä, joka sai Sipin hermostuneeksi, eivätkä asiaa helpottaneet yhtään joka puolelta kuuluvat kuiskaukset. Yksi niistä kuului kuitenkin selvemmin.
”Mene pois, mene pois, mene poispoispois, ” ääni selitti vapisevasti. Sip etsi katseellaan tämän äänen lähdettä, ja näkikin sen. Lähellä yhtä soihduista istui riutunut ihmishahmo, joka oli piilottanut päänsä käsiinsä. Vaatteista Sipi tunnisti ihmisen järkytyksekseen: Kyseessä oli selvästi rakettiryhmäläinen mies, jonka Dusclops oli aika päiviä sitten kadottanut sisuksiinsa.

”Pois, pois, mene pois, ” miehen ääni oli heikko, kun hän yritti puhua. Sipi ei kyennyt laskemaan mielessään kaikkia niitä päiviä, jotka olivat kuluneet heidän taistelustaan, mutta oli silti ihmeissään siitä, että mies oli yhä elossa.
”Hei!” Hän huikkasi, ja yritti jälleen nousta kipeälle jalalleen. Silloin hän vasta huomasi, että hänen nenänsäkin oli alkanut vuotaa verta. Hän painoi rannettaan estääkseen veren valumisen, ja pian sitä pitkin alkoi valua lämmintä punaista ainetta. Mies ei ollut reagoinut millään lailla Sipin ”hei”:hin.
”Hei?” Hän yritti uudelleen, tällä kertaa päästen jaloilleen ja astuen eteenpäin. Mies ei vieläkään reagoinut. Hän vain jatkoi kuiskailua itsekseen.

”Hei?” Sipi yritti vielä kerran.
”ÄLÄ HERÄTÄ NIITÄ!” Mies karjui, palaten sitten takaisin muminaansa. Sip säpsähti karjaisua, eikä edes yrittänyt päästä riutuneen miehen luokse. Sen sijaan hän peruutti askeltaan varoen pois. Miehen huudahdus oli saanut varjoissa pysytelleet hahmot liikkeelle. Silmäkulmissaan Sip näki, miten joka suunnassa liikehdeltiin uhkaavasti. Hänen mielessään oli vain yksi kohde: Häivy paikalta.

Hän oli jo kääntymässä nopeasti johonkin suuntaan, mutta silloin hän näki jonkin tuijottavan häntä aivan siinä vierellä. Hahmo oli tumma, ja suurinpiirten ihmishahmon kokoinen. Se vain tuijotti tyhjillä silmillään Sipiä ja Sipi tyhmänä tuijotti takaisin.
”Hei-” Tyttö meinasi typeryyksissään sanoa, mutta silloin hahmo avasi näkymättömän suunsa ja kirkui. Ainakin se kuulosti kirkumiselta. Paniikissa Sipi painoi käsillään korvansa kiinni, mutta sydäntä riistävä ääni tunkeutui hänen ytimiinsä. Varjohahmon silmät hohkasivat, ja kirkunan keskeltä Sipi kuuli toisen äänen, joka kuulosti hänen omalta ääneltään.

”Kiroa.”

Sipillä oli tasan kaksi sekuntia aikaa tajuta mitä tuli tapahtumaan. Hän tunnisti iskun, sillä hän oli laittanut Pokemoninsa sitä käyttämään niin ihmisiä, kuin muita Pokemonejakin vastaan, mutta häneen itseensä sitä ei oltu vielä ikinä kokeiltu. Jos hän siinä kahden sekunnin aikana ehti arvata mitä tulisi tapahtumaan, hän oli täysin väärässä kaikessa siinä: Kiroaminen ei todellakaan tarkoittanut vain vähäisiä painajaisia valveillaollessaan.

Kiroaminen tarkoitti suurin piirtein sitä, että koit jok’ikisen helkkarin painajaisen jonka mielesi mahdollisesti keksi, ja koit ne helkkari vie niin, että luulit itse olevasi paikalla.

Matka mieleen alkoi suhteellisen läheltä: Lyhyessä hetkessä tekniikka pakotti Sipin käymään kaiken sen tuskan läpi, minkä tuo maassa lojuva rakettiryhmäläinen oli käynyt sen jälkeen, kun Dusclops oli hänet karkottanut tänne tuonpuoleiseen. Kyseessä oli pieni seikkailu katsomaan sitä, miten ihminen päätyi jonnekin missä ihmisen ei kuulunut olla, ja jossa jokainen asia oli häntä vastaan – ja tätä kaikkea seurasi luonnollisesti ihmisluonteen täydellinen murtuminen, ihmisyyden kadottaminen ja kaikki se sellainen hyvä, mitä nyt luonnollisestikin seurasi jos joku viettää pari kuukautta pimeässä hullujenhuoneessa.

Tästä matka jatkui kaikkeen siihen muuhun tuskaan, jonka Sipi oli onnistunut muille henkilöille tuottamaan: Hän tunsi muiden surun, hän tunsi muiden vihan, mutta kaikkein vahvimpana hänen päällensä hyökkäsi kipu. Kaikki se kipu minkä hän oli toiminnallaan jollekin aiheuttanut. Kipu suorastaan hyökkäsi hänen mieleensä, rutistaen hänen ajatuksiaan ja raapien kaiken hyvän pois, mitä Sip joskus luuli saavuttaneensa.

Aluksi hänestä oli revitty ihmisyys pois, jonka jälkeen hänet pakotettiin käymään läpi kaikki paha jonka hän oli muille aiheuttanut, mutta sekään ei vielä riittänyt kiroukselle. Sipi palasi menneisyyteen, päivään joka oli ehtinyt jo melkein kadota hänen mielestään.

Heinäkuun neljästoista.

Tämä päivä oli painunut Sipin muistoihin hyvänä päivänä, kyseessä oli näet päivä, jolloin hän tapasi Siilin ja Gusin. Tämä kirouksen kohta ei kuitenkaan käsitellyt sitä, mitä tapahtui. Nyt käsiteltiin sitä, mitä olisi tapahtunut, jos pojat eivät olisi hölmöyksissään saaneet Pidgeyparvea hyökkäämään.

Kirous kertoi, miten Sip olisi kävellyt paikan ohi tapaamatta ketään, matkaten hitaasti kohti Pallet Townia. Hän ei olisi kuitenkaan ikinä päässyt Pallet Towniin.

Heinäkuun neljästoista oli päivä, jolloin Sipin elämän olisi pitänyt loppua hänen omien käsiensä kautta.

[Sieppeli]

Osa 6.

Koko päivä oli mennyt oikeastaan aika nopeasti. Vastahan oli ollut ilta, nyt oli ilta uudelleen. Vielä ei ollut alkanut pimentyä, mutta kaduilla sytyteltiin jo valoja.
Vajaa kaksitoista tuntia sitten Gary oli löytänyt itsensä makaamasta Neidonkallion kallion temppelin lattialta. Ensimmäisenä hän oli huomannut tuijottavansa Haunteria kasvoihin, toisena hän huomasi oikeastaan olevansa yksin temppelissä, jos ei laskettu Pokemoneja, joita näköjään oli kaksi (Dusclops ei vain suostunut tulemaan näkyviin). Haunter näytti riemastuvan siitä, että Gary oli viimeinkin herännyt, mutta salijohtajan harmiksi se alkoi heti selittää jotain täysin kummallista. Hänellä oli jo tarpeeksi ajateltavaa yrittäessään selvitä aika vahvasta kivusta päässään, eikä asiaan auttanut yhtään yli-innostunut Haunter.

Vähän ajan päästä Gary ymmärsi, ettei Haunter ollut innoissaan: Se oli paniikissa.
”Missä Sipi on?” Gary oli yrittänyt kysyä Haunterilta, joka oli kysymyksen kuullessaan turhaantunut ja sulanut lattian läpi. Ai sitäkö Sipin Pokemon oli yrittänyt selittää? Kunhan se oli sulanut takaisin näkyviin, Haunter alkoi selittää uudelleen. Näytelmä ei aivan auennut Garylle, mutta oletettavasti näiden kahden Pokemonin omistaja oli lähtenyt pelottavaan paikkaan, mutta oli tulossa takaisin.

Oli tulossa takaisin. Tämän kaksi kummitusPokemonia olivat saaneet kalkutettua Garyn päähän. Sipi oli tulossa takaisin. Kaksikko oli vakuuttanut sitä niin paljon, että salijohtajasta alkoi tuntua, kuin ne olisivat uskotelleet sitä itselleen, eikä niinkään hänelle. Kaikesta yrityksestään huolimatta Gary ei millään saanut selvää siitä, että /mihin/ niiden kouluttaja oli oikeastaan lähtenyt. Oliko hän taas kyllästynyt Garyyn ja tämän seuraan, tainnuttanut sen takia hänet temppelin lattialle ja painunut karkuun? Tuskin tällä kertaa, sillä miksi hän olisi jättänyt Dusclopsin ja Haunterin vahtimaan, ettei hän lähtisi etsimään tyttöä?

Sipi oli vaikea ihminen, se Garyn oli pakko todeta, todella vaikea lähestyä millään tavalla. Juuri sopivaa haastetta Garylle, joka oli suorastaan jo kyllästynyt ihmisiin (yleensä naisiin), jotka vain lankesivat hänen käsivarsilleen. Hän kuitenkin tiesi, että loppujen lopuksi täytyi olla jokin keino, millä tähänkin henkilöön pääsi tutustumaan. Se toisaalta olisi helpompaa, jos kyseinen henkilö ei tainnuttaisi ihmisiä temppeleiden lattialle ja katoaisi paikalta.

Neidonkallion kylä alkoi jälleen herätä juhlimaan. Syksy otettiin virallisesti vastaan vasta sinä päivänä, ja ihmisiä oli eilistäkin enemmän paikalla. Gary oli päätynyt talsimaan kyläkaupungin katuja Haunter (ja luultavasti Dusclopskin, se vain pysyi edelleen näkymättömissä) tiiviisti perässään. Hän oli jo ehtinyt kävellä samat kadut moneen kertaan edellisenä päivänä. Nyt hän kuitenkin alkoi tunnistaa kaupustelijoiden ja muiden kojujen seasta uusia myytäviä asioita: Pieniä kynttiläveneitä.
”Kun pimenee, kaupunkilaiset käyvät laskemassa näitä merelle. Uskotaan, että nämä pienet kynttilät johdattavat kuolleiden henget kohti lopullista rauhaa, ” eräs myyjä kertoi, kun Gary pysähtyi katselemaan viereltä, kun eräs pariskunta osti kojulta yhden kynttiläveneen, johon oli maalattu Pidgeoton kuva.

Gary mietti pienen hetken.
”Löytyyköhän yhtä, missä olisi Raticaten kuva?”

* * *

Sipinkö muka olisi pitänyt olla kuollut? Miten naurettava ajatus.

Kirous pakotti Sipin katsomaan tuhat kertaa uudestaan kaikki mahdolliset tavat, joilla hän olisi voinut sinä päivänä kuolla, mutta vaikka se saikin hänet voimaan entistä pahemmin, kirous ei saanut mitään niistä tuntumaan todelliselta.

Hän muisti, miten hän oli ollut erityisen masentunut sinä päivänä. Hän muisti jopa olleensa masentunut sitä päivää ennen jo pitkään, mutta mikään mahti maailmassa ei todellakaan olisi saanut häntä tekemään mitään noin typerää. Sipi oli ehkä ollut masentunut, hän oli ehkä ehtinyt ajatella sitä kuinka asiat olisivat helpompia jos häntä ei olisi, mutta itsetuhoinen hän ei missään tapauksessa ollut. Tajuattuaan tämän kirouksen valta alkoi hellittää.

Kuolema oli ehkä yksi mahdollisista reiteistä, jonka kohtalo oli Sipille valinnut: Mutta sitä reittiä Sipi ei ollut valinnut. Tämä ajatus yksin sai hänet havahtumaan hereille painajaisunestaan.

Hän löysi itsensä pienestä mytystä maassa. Hänen kätensä painoivat hänen korviaan, kuin hän olisi tajuamattaan yrittänyt sulkea painajaisen ääntä pois. Rikkonaisesta nenästä valuva veri oli kaikkialla ja hänen päätänsä kivisti enemmän, kuin laki salli. Yhä hänen silmissään välähteli kuvia siitä, mitä kirous oli yrittänyt hänelle näyttää, ja hän tunsi olonsa vaarallisen paskaksi juuri sen takia. Tämänkö hän oli pakottanut monelle Pokemonille kohtaloksi? Ei, vielä pahempi, tämän kohtalonko hän oli antanut lukemattomille ihmisille? Oliko hän tajuamattaan laittanut ihmisolennot kärsimään painajaisista, joita ei voinut paeta? Paitsi että oliko se loppujen lopuksi ollut niin tajuamatonta toimintaa? Eikö Sipi tiennyt koko ajan mitä oli tehnyt, mitä kiroaminen tarkoitti ja juuri siksi sen määrännyt kohtaloksi?

Maa irvisti pimeänä häntä vastaan, kun kirouksen aiheuttamat takaumat iskivät hänen päähänsä vahvemmin. Sipi tunsi, miten hänen vatsaansa väänsi painajaisten voimasta ja yllättäen oli vaikeaa pitää edelliselämän aikana syötyjä ruokia vatsalaukussa. Happojen ilkeä maku pyrki hänen suuhunsa, kun hän kakoi tyhjyyttä ulos. Oksennusreaktio vavisutti hänen koko kehoaan, ja poskille levinneeseen vereen sekoittuivat tahattomat suolaiset kyyneleet, joita hän ei kyennyt pakottamaan pois.

Hänen teki mieli luovuttaa ja jäädä siihen. Mitä väliä sillä oli, jos hänestä tulisi samanlainen kuolemaa odottava olentoraasu, kuin tuo Rakettiryhmän mies, jonka hän oli itse tänne tuominnut? Mitä väliä oli millään, jos hän itse oli kurjimmista kurjin ihminen?
Sipin ei tarvinnut katsoa ylös, sillä hän tunsi, miten tummat varjot lähestyivät. Ne kierivät hänen ympärillään tutkien uutta uhria, uutta kivaa saalista, uutta leikkikaveria. Miksi turhaan juosta niitä karkuun, miksi turhaan tehdä mitään? Äh, perkele.

Sipi oli kuulevansa ääniä, jotka eivät kuulostaneet pimeyden olennoilta. Jos ihan tarkkoja oltiin, ääni kuulosti aika lailla rottamaiselta, ja siltä, kuin jonkinlainen rotta olisi taistellut niitä muita olentoja vastaan.

Hän nosti katseensa tummasta maasta ja näki vain nopeaa taistelua. Pimeässä oli vaikea hahmottaa mitään, mutta jos Sipin olisi pitänyt pistää rahansa likoon, hän olisi väittänyt, että jokin hääti niitä muita olentoja pois. Kun hänen päänsä selveni hieman, hän tunnisti pimeässä pienen violetihkon hahmon, jolla oli terävät hampaat ja rottamainen olemus.
”Rattata, ” Sipin sekaisesta päästä muodostui ajatus sanoiksi, kun hän tunnisti Pokemonin. Rattata hääti muut olennot takaisin pimeyteen ja jäi hetkeksi tuijottamaan Sipiä, ennen kuin se kääntyi ja lähti hypellen juoksemaan luolaa eteenpäin.
Nopeammin kuin Sipi ehti ajatella järkevästi, hän pakotti itsensä ylös ja kipeä jalka aristaen hän lähti rottaPokemonin perään.

Hän seurasi pelastajaansa kolmannen pienen ikuisuuden. Tie muuttui aina välillä, kerran hän ei nähnyt eteensä yhtään, kerran hän joutui kulkemaan terävien kivien päältä, mutta hän vain seurasi tiiviisti Rattataa. Pokemon selvästi odotti, että Sipi seuraisi sitä, sillä se pysähtyi aina välillä odottamaan ja palasi pari kertaa varmistamaan, että tyttö oli tulossa oikeaan suuntaan. Oli edessä mitä tahansa, Sipi tiesi, että hänen piti seurata Rattataa.
Yllättäen hän huomasi seisovansa vedessä. Rattata odotti häntä rannalla ja tuijotti tiiviisti, kun Sipi lähti kulkemaan vettä myöten kohti tummaa saarta. Mitä lähemmäs hän tuli, sitä ahdistuneempi olo hänelle tuli ja samalla hän alkoi huomata muita hahmoja saarella. Kaikkialla kuljeskeli pokemoneja, kaikki ensimmäisessä kehitysvaiheessa. Jokainen niistä näytti jokseenkin… Surulliselta… Ja samalla niin olemattomalta. Aivan kuin ne eivät oikeasti olleet siellä.
Sipi saapui viimein Rattatan luokse, joka oli vain istunut paikallaan odottamassa. Siinä vaiheessa hänen ihmisruumiinsa tärisi kylmästä, mutta ainakin nenän verenvuoto oli lakannut aikoja sitten. Rattata tuijotti häntä ahneesti punaisilla silmillään. Kun Sipi pääsi rantaan, se otti vauhtia ja juoksi ripeästi tytön ympäri, hypäten tämän jalkojen läpi kuin ilmoittaen olevansa vain kummitus ja juosten sitten lopullisesti piiloon saarelle. Sipi kavahti sitä, kun Pokemon luiskahti hänen jaloistaan läpi ja hän nieli kylmyyttä pois. Mikä täällä oli oikeaa?

Hän katsoi saarta nyt uudelleen ja huomasi joka puolella unohdettuja hautakiviä. Vielä kaukaa hän ei nähnyt mitä niissä luki, mutta kuin unessa hän lähti niitä kohti. Pokemonit, tai niiden sielut – kuten hän päätteli – vain seurasivat hänen menoaan. Yksikään ei edes yrittänyt lähestyä, ne vain katselivat surullisin silmin tyttöä, joka kipusi kipeästi saarta ylemmäs.
Pian hän huomasi mitä hautakivet olivat. Hän oli nähnyt samoja Lavender Townissa, hän oli ollut itse ulkomaailmassa pystyttämässä yhtä. Ne olivat hautoja kuolleille Pokemoneille, jokaisessa niissä luki jonkun Pokemonin nimi. Hän näki ympärillään menetettyjä unelmia ja viimeisiä taisteluita, jotka olivat kääntyneet kohtalokkaiksi. Hautakivien seurassa oli usein sen Pokemonin sielu surullisena, jolle hauta kuului. Ne vain odottivat ja olivat, niillä ei ollut siellä enää muuta tarkoitusta.

Sipi tunsi viimeistenkin voimiensa loppuvan, kun hän ymmärsi mitä varten Rattata oli hänet tänne tuonut. Samalla todellisuus iski hänen mieleensä tuttuna äänenä, jota hän ei ollut ikinä kuvitellut enää kuulevansa.

”PIPLUP!” Kajahti synkällä surujen saarella. Sipi käännähti äkisti, yritti etsiä äänen lähdettä, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin surullisia Pokemoneja. Oliko hän vain toivonut? Hetken ajan uskonut todella, että-…

Silloin hän katsoi hautakiveä vain parin hassun metrin päässä. Hän tunnisti kiven, hän tunnisti siihen kirjoitetut sanat.

Empoloen, Johnnyboy

”Johnny-, ” Sipi huomasi mutisevansa, kun hän kömpi kivelle ja lyyhistyi sen eteen. Kivi oli täydellinen kopio siitä kivestä, mitä oli siellä jossain ihmisten maailman Lavender Townin tornissa. Jokainen uurre oli sama.

Ja kiven päällä istui pieni Piplup, joka ei näyttänyt yhtään niin surulliselta kuin muut saarella olleet Pokemonit. Siinä se istui, pieniä räpylöitään heilutellen ja melkein vihellellen onnesta. Sipi osasi vain tuijottaa, ennen kuin puristava tunne hänen rinnassaan purkautui kyyneleiksi.
”Piplup!” Johnnyboy piipitti iloisena ja hyppäsi alas hautakiveltään, lähtien tepastelemaan kouluttajansa luokse, joka ei osannut enää muuta kuin itkeä. Se yritti laskea siipensä lohduttavasti Sipin polvelle, mutta sen omaksi harmiksi se ei kyennyt koskettamaan ihmistä.
”Luplup, ” Piplupin ääni ei pettymyksistä huolimatta pettänyt, vaan se hypähti riemusta ilmaan ja katseli Sipiä iloisena.

”Sinäkö… Odotit minua täällä?” Sipi sai hitaasti puhekykynsä takaisin. Johnnyboy räpytteli siipiään yhäti iloisena.
”Miksi?” Hän ihmetteli, kun ei parempaakaan kysymystä saanut suustaan. Piplup seisahtui ja pyörähti ympäri, kuin kertoen, että sitä ne kaikki tekivät siellä. Ne kaikki saarella olevat Pokemonit odottivat siellä kouluttajiaan. Osa oli unohdettu, osa oli toiveikkaana vielä, osa tiesi, että niiden kouluttajat ajattelivat niitä elämässään ja sen avulla ne jaksoivat odottaa.

”Pipluup!” Pokemon ilmoitti, kuin siitä olisi ollut erittäin kiva nähdä Sipiä pitkästä aikaa, kiva kun tulit käymään, mitä sinulle kuuluu, nenäsi näyttää rumalta. Sipi naurahti katkerasti, mutta nauru oli muuttua yskänkohtaukseksi hänen hengittäessään epätasaisesti itkiessään.
”Voi samperi, ” hän kirosi, ”sinä et tiedä kuinka minulla on ollut sinua ikävä…” Piplup äännähti kertoen, että kylläpäs se tiesi. Se tiesi kaiken, se oli tietoinen siitä mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun se oli kuollut.
”Anteeksi-, ” Sipin ääni katkesi, ”anteeksi etten kyennyt auttamaan sinua enää siinä vaiheessa-”
”Pipluppiplup, PIPLUP!” Ääni oli vihainen. Ihan kuin Johnnyboy olisi kieltänyt Sipiä pyytelemästä loputtomiin anteeksi ja rypemään itsesäälissä. Se oli katsellut sitä jo ihan tarpeeksi, eikä sen mielestä ollut yhtään kivaa kuinka sen oma kouluttaja oli noin masentunut aina.

”Piiiiplup. Piplup, piplup, piplup!” Sipi sai kunnon läksytyksen sillä hetkellä. Eikö hän muka ollut tajunnut, että Piplup oli lähettänyt Duskull:in Sipin luokse pitämään tytöstä huolta, kun se ei itse siihen kyennyt? Eikö tyttö muka tajunnut, että hänellä oli nyt ystäviä joihin tukeutua, ja uusiakin Pokemoneja, joista oli kaveriksi. Miksi Sipi vielä masenteli ja äksyili? Ei siinä ollut mitään kivaa! Sipin piti hiljalleen alkaa päästä Johnnyboyn kuolemasta yli ja siirtyä eteenpäin! Sitä Piplup olisi halunnut. Mutta ei, Sipi piti tiiviisti kiinni ensimmäisen Pokemoninsa muistosta eikä päästänyt sen sielua jatkamaan matkaa eteenpäin. Kiitti vaan, on tosi kiva odotella tuhat ikuisuutta näiden masentavien sielujen kanssa joista ei ole edes mitään iloa!

”Tämänkö takia kummitusPokemonit ovat olleet minusta niin kiinnostuneita?” Sipi alkoi hiljalleen ymmärtää, ”koska sinä olet yhä täällä odottamassa?”
”PIPLUP!” KYLLÄ, PRKLE, KYLLÄ. Ilkeimmät niistä tahtovat viedä sielusi sen takia, kun ne luulevat että sinä kuulut tänne, IDIOOTTI. Sitä se Duskull yrittää siellä estää, sen takia se seurasi sinua, vaikket tahtonut: koska minä käskin sen pitämään sinusta huolta.

Laatuaikaa. Todellista pirun laatuaikaa. Kuinka usein sitä tulee tehtyä reissu helvettiin, jossa ensin pitää rämpiä olemattomien teiden kautta yli kivien ja kantojen löytääkseen kuolleen Empoleonin Pipluphaamu, joka pitää siinä sitten puhuttelun siitä, kuinka typerä olet ollut ja kuinka sinun pitäisi opetella päästämään menneisyydestäsi irti, jottei tule lisää pahoja henkiä jotka syövät sielusi ellet ole varovainen. Todella mukava tapa viettää iltapäivä. Ei tästä muuta enää puuttunut kuin teetä ja keksejä.

Sipi nieli pureskelematta Piplupin puhuttelun ja yritti pyytää anteeksi vielä kolmattatuhannetta kertaa, mutta sai niskaansa vain uuden puhuttelun. Älä kehtaa olla noin pirun nössö, on elämässä pahempaakin kuin kuolema ja sinä olet sentään joutunut sen jo kokemaan. Kuolema on vain yksi etappi, todellista tuskaa on se, mitä tapahtuu siinä sitä ennen, mutta siitäkin voi päästä ihan helposti eteenpäin. Piplupin mielestä Sipi oli takertunut liikaa siihen tuskallisimpaan muistoon, eikä tahtonut jatkaa siitä eteenpäin. Se oli täysin väärin ja hän olisi siitä hyvästä ansainnut kunnon läimäytyksen päähän, mutta siitä ei ollut hyötyä kun Piplup oli vain sielu ilman ruumista.

”Jos minä en saa pyytää anteeksi, niin mitä sinä siinä läksystät, ” Sipi huomasi naurahtavansa. Piplup rauhoittui ja se saattoi itsekin nauraa hieman.

”Minulla olisi ehkä kasallinen sentimentaalista paskaa kerrottavanani, mutta ehkä sitä on tullut jauhettua vähän liikaa?”
”Piplup…” No, ehkä, mutta toisaalta sitä on aina kiva kuunnella. Ei ehkä aina, mutta ainakin Piplup siihen asti oli aina kuunnellut.
”Joten pitäisikö minun vain päästää sinut menemään?” Sipi yritti pitää sitä perkeleen itkua poissa, mutta se tuntui tuskallisen vaikealta. Piplup oli kuitenkin ollut hänen ensimmäinen todellinen ystävänsä.

Pieni pingviinipokemon tepasteli hänen luokseen ja katsoi tiukasti tyttöä silmiin.
”Piplupluplup, ” oli sen vuoro pyytää anteeksi. Anteeksi, ettei se ollut vahvempi. Anteeksi, ettei se ollut kyennyt seisomaan loppuun asti kouluttajansa rinnalla. Anteeksi, että se oli poistunut ensimmäisenä ja silloinkin liian aikaisin.
”Äläkä sinä rupea siinä pyytelemään anteeksi, tämän piti olla minun hommani, ” Sipi käski ja hikkasi itkunsa takana.

Piplup näytti hymyilevän. Se laski päänsä Sipin syliin viimeisen kerran hyvästiksi. He eivät kumpikaan kyenneet tuntemaan enää toistansa, mutta se riitti molemmille. Sipi pakotti hyvästit suustaan ulos ja toivoi kykenevänsä silittää Piplupin päätä viimeisen kerran. He olisivat voineet olla tilanteessa ikuisuuden, mutta Johnnyboyn oli aika jatkaa eteenpäin. Se nosti kehottoman kehonsa Sipin sylistä, päästi viimeisen kerran äännähdyksen ja lähti vaappumaan iloisesti hautakivien välistä kohti uutta seikkailua jonnekin, minne kouluttajan ei tarvinnut vielä seurata. Sinne se mennä viipelsi, kadoten pienen valon mukana seuraavaan paikkaan.

Sipille ei jäänyt aikaa jäädä miettimään asioita yhtään sen enempää. Hänen siinä istuessaan hänen ohitseen lipui pienen pieni puinen vene, jonka kannella paloi yksinäinen pieni kynttilä. Pienen kynttilän valo sai hänet vavahtumaan. Mitä Gastly oli sanonut portista takaisin?

Jos päätät lähteä ja jostain syystä tahtoisit palata tähän maailmaan, sinun täytyy seurata valoja, jotka kykenevät ylittämään henkimaailman rajan ja kuljettamaan kuolleita sinne.

Joten mikä tuo pieni ilmassa lipuva kynttilävene oli?

Se suuntasi samaan suuntaan, kuin minne Piplupkin oli kadonnut. Sipi näki, miten eräästä hautakivestä tuli ulos pieni Totodile, joka lähti iloisesti seuraamaan venettä jonnekin muualle.

Sielunkynttilöitä.

Kun Sipi nosti katseensa, hän näki, että saarta ympäröivässä vedessä pilkisti lisää kynttilöitä, jotka lipusivat hiljalleen kohti hautakiviä. Joidenkin niistä mukaan lähti Pokemonin sielu, osa niistä vain jatkoi eteenpäin lipumistaan. Eräästäkin hautakivestä esille tuli Rattata, joka lähti riemuissaan seuraamaan venettä, jonka purjeeseen oli kirjailtu Raticate.

Yllättäen Sipi keksi, miten hän pääsisi täältä pois. Hän nousi ylös kipeästi, sillä jalka tahtoi pistää taas vastaan ja hän lähti päinvastaiseen suuntaan, kohti vettä, josta veneet tulivat.

Samalla kuu nousi täysin pimeälle taivaattomalle taivaalle. Se loi valonsa veteen, luoden saaresta johtavan valosillan. Tuonne, tuolta ulos, ajatteli Sipi, kompuroiden eteenpäin.

* * *

Gary istui rannalla tuijottaen tyhjästi ulapalle, seuraten pienen kynttiläveneen matkaa jonnekin kohti merestä nousevaa kuuta. Koko muu juhlaväki oli jossain muualla laittamassa omia veneitään ulapalle ja hän näki joka suunnasta merelle levittäytyviä pieniä valopilkkuja. Hiljaisuuden vallitessa tällä rantapalstalla hän uhrasi pienen hetken Raticatelleen, jonka muistolle hän oli hankkinut tuon yksinäisen kynttilänkin.

Sipin Haunter pyöri levottomasti hänen ympärillään. Se juuri oli johdattanut Garyn heti illan pimettyä juuri tälle paikalle, Duslops ei edes kehdannut näyttäytyä. Siinä hän oli sitä asti istunut ja odottanut päivän vaihtumista, tuijottaen tyhjästi nousevaa kuuta. Alkoi olla jo tappavan pimeää, ja kylmäkin alkoi olla. Selvästi oli tulossa syksy.

Gary Oak haukotteli. Missähän ihmeessä se Sipi oikeastaan oli? Mitähän järkeä tässä odottamisessakaan oli?

”Dusclops!” Pitkästä aikaa kummitusPokemon ilmoitti olemassaolostaan. Gary avasi silmänsä haukotuksesta, ja hänen katseensa tarkentui heti sinne, missä hänen laineille laskemansa kynttiläveneen piti olla. Nyt ei kuitenkaan näkynyt muuta, kuin kuunsilta, tumma vettä ja ylhäällä tähtitaivas. Oliko kynttilä sammunut?

Samalla hän luuli näkevänsä harhoja. Aivan kuin veden päällä kuun heijasteessa olisi tapahtunut jotain. Hän löysi itsensä tuijottamasta jonkinlaista vääristymää, joka näkyi äärimmäisen epäselvästi pimeydessä. Mitä tapahtui? Oliko kyseessä jokin Pokemon? Vai-?
Silloin Haunter äännähti ja syöksyi veden pintaa myöten kohti vääristymää. Kuului molskahdus, kun jotakin päätyi veden varaan, jotakin, mikä näytti ihmiseltä…
”Sipi!” Gary tajusi tunnistaessaan hahmon, joka oli tipahtanut tyhjyydestä veteen. Hän juoksi veteen auttamaan tuon puolitajuttoman henkilön rannalle. Yhdessä Haunterin kanssa he saivat voimattoman kouluttajan kuivalle maalle.

Sipi näytti suorastaan hirveältä. Hänen oli sillä hetkellä täysin märkä pulahdettuaan vääristymästä mereen, hänen kasvonsa olivat verestä sotkuiset, hänen kenkänsä olivat mystisesti kadonneet. Kaiken lisäksi hänen nenänsä oli selvästi pois paikaltaan ja toinen jalka ilkeästi turvonnut. Pahinta oli kuitenkin hänen katseensa, joka tuijotti tyhjyyteen kuin henkilö, joka oli juuri käynyt helvetissä ja päässyt ihme kyllä takaisin.
”Sipi?” Gary yritti puhutella tyttöä, muttei saanut minkäänlaista reaktiota hänestä irti. Hän ja Haunter saivat istutettua Sipin sille kohdalle, jossa Gary oli äsken istunut, mutta yhä hän vain tuijotti eteensä silmät punaisina, kuin hän olisi itkenyt. Gary otti taskustaan paperia, jolla yritti auttaa edes jotenkin maansa menettänyttä kouluttajaa edes vaikka sitten pyyhkimällä veret hänen naamastaan. Dusclopskin oli tullut näkyviin, mutta se, eikä Haunter eivät oikein tienneet mitä tällaisessa tilanteessa piti tehdä, joten ne jättivät asian ihmisille.

”Miten ihmeessä olet joutunut tuohon kuntoon?” Gary yritti puhua, jos vaikka sillä Sipin saisi heräämään koomastaan, ”ja missä kenkäsi ovat? Anteeksi, tuo jalka näyttää pahalta, se on parempi sitoa heti paremmin. Hetkinen.” Edes kerran elämässään Gary Oak yritti olla avulias. Mitä muutakaan voisi tehdä tilanteessa, jossa joku ilmestyy yhtäkkiä rantaveteen näyttäen siltä, kuin olisi joutunut hakatuksi. Niinpä hän otti, ja yritti keksiä väliaikaista parannuskeinoa Sipin jalalle ennen kuin hän pääsisi viemään tytön sairaalaan.

Juuri, kun hän myönsi itselleen tehneensä ihan siedettävän hyvää työtä Sipin jalan kanssa, ilmestyi jostain käsi ja tarrasi häntä poskista. Garyn päätä käännettiin Sipiä kohti suhteellisen väkivaltaisesti ja hän näki, kuinka sinertävät silmät tuijottivat häntä pelokkaasti.
”Öh-, ” hän ei osannut oikein reagoida tähänkään tilanteeseen, kun häntä näin tutkittiin.
”Sinä olet oikea, ” Sipin ääni totesi heikosti.
”Joo?” Garyn oli pakko myöntää olevansa oikea. Tytön ote tärisi kun hän piti Garyä leuasta ja hiljalleen tärinä levisi hänen koko kehoonsa. Sipi murtui itkemään.

”No voihan ssss-, ” Gary säikähti, ”hei, kaikki on ihan hyvin, okei? Sinä olet nyt täällä, tuossa on Dusclops ja tuossa Haunter, ja me pidämme sinusta huolta, okei?”

Sipi ei vastannut sen enempää, itki vain. Sen enempää hänen ei tarvinnutkaan tehdä, hän oli juuri käynyt helvetissä ja tullut sieltä pois, miten muuten siihen voisi reagoida kuin murtumalla henkisesti ja fyysisesti?

* * *

”Joten minä autoin hänet hoitoon, hänen nenänsä oli murtunut, jalka aika lailla samassa kunnossa, hän ei ollut syönyt eikä juonut mitään koko päivänä ja täällä sanottiin, että hänen pitäisi olla täällä yön yli, ” Gary puhui puhelimessa isoisälleen. Hän oli ollut lääkärin vastaanotolla Sipin tukena koko yön, kunhan tyttö oli sinne ensin saatu raahattua. Isoisä kuunteli hiljaisena.
”Eikö hän ole vielä puhunut mitään?” Professori Oak kysyi.
”Ei paljoa, ” Gary tunsi olonsa väsyneeksi, ”käski olla ilmoittamatta mitään Gusille tai Siilille, tai kenellekään muullekaan. Sen enempää oikeastaan hänestä en saanut irti.”
”Hmm, ” isoisä mutisi, ”no, hyvä että sinä olet siellä hänen tukenaan.”
”Joo, minä olenkin todella oikea henkilö pitämään toisista huolta, ” Gary vitsaili, mutta hymy ei käynyt hänen huulillaan, ”ajattelin, että toisin hänet mukanani salille. En tiedä mitä Sipille tapahtui, mutta kai olisi parempi, että joku pitää hänestä vähän aikaa huolta.”

”Alat hiljalleen kuulostaa aikuiselta, ” Oak myönsi pojanpojalleen, ”mutta eikö olisi parempi tuoda hänet Palletiin?”
”Se olisi ollut toinen vaihtoehto, ” Gary myönsi, ”mutta toisaalta-”
”Toisaalta haluat pitää hänet itselläsi?” Isoisä virnisti omalle huonolle vitsilleen. Gary Oak tuhahti nenäänsä ilmoittaakseen, ettei pitänyt tästä vitsistä.
”Mutta toisaalta pidän oikeutenani tietää mistä tässä kaikessa oli kysymys, ” hän ärähti, ”jos Sipi tahtoo pakoilla Gusia ja Siiliä vielä, niin tulkoon salille piiloon. Eikö tärkeintä tässä kuitenkin ole, että hän pääsee takaisin omille jaloilleen? Sukulaisillaan hän vain juurtuu paikallensa. Sitä paitsi, hän on töissä Sabrinalle, joten samalla hän voi jatkaa hommiaan minun salillani kunhan ensin kuntoutuu. Eikö näin muka ole paras?”
”Jos niin uskot, ” professori Oak myöntyi, ”haluatko, että olen jakamatta mitään tätä eteenpäin?”
”Ihan sama se minulle on, mutta kai Sipin mielipidettä pitääkin kunnioittaa, vaikka hän makaakin tällä hetkellä tiputuksessa, ” Gary huokaisi. Vaikeaa elää, jos oli jostakusta huolissaan.

”Hyvä on. Hyvää työtä, ilmoittele jos jotain akuuttia tulee, ” isoisä lopetteli puhelua, ”jos Sipin isoisä kysyy tytön vointia, voin kertoa, että hän on seurassasi. Pojille ei siis saa kertoa?”
”Ei saa. Kiitos, ” Gary sammutti puhelun ilman näkemisiä. Hän meni takaisin penkille istumaan ja odottamaan tulevaisuutta, tuijottaen tyhjästi valkoista seinää.

Mihin soppaan hän olikaan itsensä sotkenut?

Samaan aikaan toisessa huoneessa myös Sipi näki valkoista, mutta kyseessä oli katto. Hän vain makasi paikallansa, hengittäen tasaisesti. Vain silmien räpytys kertoi, että hän oli sillä hetkellä järjissään.
Katto näytti oikealta. Kai se oli silloin oikeasti olemassa. Gary oli ollut oikeasti olemassa, sairaalatädit olivat olleet oikeasti olemassa. Myös hän oli itse oikeasti olemassa. Sänky hänen allaan oli oikeasti olemassa. Ärsyttävä piipittävä laite oli myös oikeasti olemassa, eikö sitä saisi hiljaiseksi? Kipu jalassakin oli oikeasti olemassa.

Hän taisi olla oikeasti olemassa. Ehkä hän oli mieleltään täysi raunio, ruumiillisestikin huonossa kunnossa, mutta ainakin hän vielä oli.

Se taisi tässä tilanteessa olla tärkeintä.

[Sieppeli]

Osa 7. Epilogi (koska mie en saanu tästä vielä tarpeekseni ja hyppytunnilla on tylsää)

Gary oli päivällä käynyt Paletissa. Gus oli kuulemma päässyt käymään lomilla, mutta taktisesti Gary oli missannut ottoisänsä käynnin juuri sopivasti päivällä. Siili toisaalta oli ollut vielä paikalla, ja Garylla oli ollut hirveä tarve puhua jollekin Sipistä ja tämän tilanteesta. Tyttö oli kuitenkin vähäisinä järjen hetkinään kieltänyt salijohtajaa sitä tekemästä, joten hänen oli pakko pitää päänsä ummessa silloin, kun Siili oli ollut paikalla.

Tilanne oli hieman vaikea. Gary oli onnistunut tuomaan Sipin mukanaan salille, mutta siitä oli vain vähän hyötyä. Se, mitä ikinä oli tapahtunutkaan, oli järkyttänyt tytön mieltä hyvin pahasti, ja sairaalassa siitä oltiin jo ehditty huomauttaa: Sipi oli sillä hetkellä erittäin epävakaa. Hän saattoi päätyä niin sanotusti tilttiin, jolloin hän ei ymmärtänyt mitään ulkomaailmasta, tuijotti vain eteensä tyhjästi ja jokseenkin karmivasti, kuin hänen mielensä olisi seikkaillut jossain muualla kuin siinä maailmassa. Tiltit olivat vielä helppoja, mutta niiden lisäksi hän kärsi paniikkikohtauksista, jotka saattoivat yltyä jokseenkin väkivaltaisiksi. Hyvin monesti Gary löysi itsensä tilanteessa, jossa hän joutui pitämään tyttöä paikallansa, ettei tämä kohtauksensa aikana vahingoittaisi muita paikallaolijoita. Tässä työssä auttoivat Dusclops ja muut Sipin neljä kummitusPokemonia, jotka Gary oli päättänyt pitää vapaalla juuri näitä tilanteita varten jos hän ei itse ollut sillä hetkellä paikalla.

Isoisä oli sitä mieltä, että Garyn pitäisi tuoda Sipi omille isovanhemmilleen kotiin rauhoittumaan, mutta jo parin kuukauden kokemuksella salijohtaja uskalsi väittää vastaan. Hän mieluummin vahti tytön vointia salillaan, sillä hän epäili tytön sukulaisten kykyjä selviytyä tilanteista, joissa tämä heittäytyi väkivaltaiseksi. Toinen huomioon otettava asia oli se, että Sipi viihtyi salilla yllättävän hyvin. Sillä välin kun Gary oli töissä, vietti tyttö aikaa Pokemonien seurassa tai salin yhteydessä olevassa kirjastossa tuijottamassa kirjoja tyhjällä katseellaan. Ainakin se oli parempi vaihtoehto kuin homehtua Paletissa tuijottamassa seiniä. Oikeastaan toinen hyvä vaihtoehto olisi ollut laittaa Sipi Oakin avuksi, mutta tyttö selvästi yritti vältellä Gusia ja Siiliä, joten asiasta ei edes keskusteltu.

Iltapäivästä Garyllä olikin töitä. Pokeliigan jälkeen yleensä alkoi jonkinlainen uusien kouluttajien aalto, joka oli myöhästynyt hieman liigan tapahtumien jälkeen, mutta nyt oli viimein uusia haastajia alkanut tupsahdella. Jokainen oli yhtä lailla varma siitä, että juuri hänestä tulisi uusi Pokemon mestari, mutta Gary oli hyvä käännyttämään liian innokkaat lapsiparat pois ja takaisin treenaamaan. Se ei todellakaan vähentänyt hänen ottelujaan, vaikka olikin onnistunut pujahtamaan aamuksi Pallet Towniin. Aamupäivän laiskottelu tarkoitti suurinpiirtein sitä, että iltapäivä oli puukattu täyteen. Hänen Pokemoneillaan oli juuri ja juuri aikaa hengähtää edellisestä ottelusta, kun jo seuraava pikkupoika/-tyttö saapui rehvastelemaan salin ovelle. Tylsää hommaa, mutta Gary ei jaksanut valittaa, pääsihän hän tekemään sitä mitä eniten rakasti: Olemaan Pokemonien seurassa ja ottelemaan niiden kanssa. Ehkä vastustajat olivatkin vain penskoja, mutta oli heistäkin yleensä edes jotain vastusta. Ei kaikista, ja sinä päivänä ei oikeastaan kenestäkään. Kaikki olivat jostain syystä sinä päivänä vasta-alkajia, eikä kenelläkään ollut edes yhtä salimerkkiä saavutettuna. Gary olisi voinut käännyttää heidät jo ovelta ja pistää marssimaan suoraan Brockin salille, mutta hän ei jaksanut. Saivatpahan pennut edes yrittää ottelua todellista vastustajaa vastaan.

Ilta alkoi jo hieman pimentyä, kun yksi kersa kipitti salin poikki itku kurkussa noutamassa Pidgeynsä pois "ennen kuin iso paha Umbreon tulee ja syö sen!". Garyä ei jaksanut kiinnostaa. Päivä oli ollut liian pitkä eikä hänellä ollut tekemistä. Vielä yksi tuollainen pikkupenska ja hän oli valmis heittämään hansikkaat kehään. Saisivat luvan treenata ainakin kuukauden pidempään kuin vain kaksi päivää ennen kuin lähtivät kokeilemaan onneaan hänen salillaan. Sillä hetkellä Gary Oak oli niin väsähtänyt, ettei hän jaksanut edes vittuilla pennulle tämän häviöstä. Sen sijaan hän vain huomautti, että kannattaisi palata harjoittelemaan. Kersa kipitti pois itkuisena ja Pidgeytään halaillen. Naurettavaa, jos tarkkoja oltiin. Umbreon ei ollut oikeasti edes koskenut koko Pidgeyseen, tyhmä lintu oli vain lentänyt päin seinää paniikissa. Tämä kaksikko todellakin tarvitsi vielä treeniä.

Umbreonin katse seurasi kummastuneena lapsen poistumista salista, se ei oikein ollut vielä tajunnut että taistelu oli jo ohi. Se kääntyi katsomaan kouluttajaansa kuin kysyen asiaa. Ei kai tämä näin helppoa ollut? Enhän minä edes saanut rökittää koko pirskatin lintupaistia vielä!
Gary vain huokaisi ja kutsui Umbreonin palloonsa. Hän jäi hetkeksi seisoskelemaan turhautuneena saliin katsellen pitkään kersan takana sulkeutunutta ovea. Salissa oli ihan hiljaista. Vieläköhän sinä päivänä ilmaantuisi paikalle muitakin typeriä haastajia, joista ei lopulta olisi mitään vastusta? Vai jokohan tilanne alkoi rauhoittua? Hän pyöräytti olkapäänsä paikalleen ja haukotti. Tylsää. Löytyisiköhän jostain ruokaa? Nuudelitkin kelpaisivat. Oikeastaan hyvä idea, siinä lähellä oli kiva ruokapaikka josta hän voisi käydä nappaamassa mukaansa iltapalan ja syödä sitten salilla. Pitäisiköhän käydä kysymässä vaikka Sipiltä, että haluaisikohan tämäkin? Jos seuraavaan kymmeneen minuuttiin ei tulisi haastajia, Gary toteuttaisi suunnitelmansa.


Hän kääntyi poistuakseen salista tekemään jotain hohdokkaampaa.

Ja sitten hän sai elämänsä sydänkohtauksen.

Sipi oli jossain vaiheessa ilmestynyt hänen taakseen. Oli varmaan seissyt perhana siinä pienen ikuisuuden täydessä hiljaisuudessa tuijottamassa. Oliko tyttö ollut siinä koko ottelun ajan? Vai jopa pitempään? Herraperkele, ei noin saa säikytellä.
"Mitä -!!ttua?!" Gary ei saanut mitään järkevämpääkään sillä hetkellä päästettyä suustaan säikähdettyään karmivaa henkilöä, joka oli kuin vain ilmestynyt hänen eteensä yllättäen.

Sipi näytti sillä hetkellä hirveältä. Ei niin hirveältä kuin silloin syksyn alussa, mutta hän oli jokseenkin pöllähtänyt. Hänen hiuksensa olivat sidottu pois kasvoilta, ja hänen silmänaluksensa olivat tummat, joka oli seurausta siitä, että hän ei ollut pitkään aikaan nukkunut kunnolla. Syksyn alettua hän oli laihtunut syömättömyydessään ja hänestä jäi helposti jokseenkin hullu kuva. Kalpea iho sai hänet vaikuttamaan entistä enemmän kummitukselta. Monesti Gary oli nähnyt hänen silmänsä tuijottamassa tyhjästi tyhjyyttä, mutta tällä hetkellä hänen katseessaan paloi elämän tuli kuin vielä ennen Neidonkallion mysteerisiä tapahtumia.
Sillä hetkellä tyttö vain seisoi. Hänen ruumiinsa ei näyttänyt reagoivan mihinkään, mutta hänen katseensa seurasi Garyä. Tästä päätellen hän oli sillä hetkellä järjissään - toivottavasti.
"Mitä?" Gary onnistui palautumaan säikähdyksestään ja kysymään. Meni pitkään ennen kuin Sipi vastasi mitään.

"Et ole ikinä otellut kanssani, " hän sanoi lopulta. Ääni sai Garyn hieman säpsähtämään, sillä tyttö ei ollut viime aikoina oikein puhunut.
"En, " Garyn oli pakko myöntää, "pitäisikö minun?"
Sipi ei hymyillyt. Aivan kuin hän olisi jättänyt hymynsä Neidonkalliolle, mutta sillä hetkellä hän olisi voinut hymyillä. Gary tiesi, että tyttö oli aikanaan voittanut Giovannin ja saavuttanut kaikki salimerkit, mutta toisiaan vastaan he eivät olleet todellakin ikinä päätyneet. Eikä voitu sanoa, etteikö Gary Oakia kiinnostanut voittaa Sipi: mutta oliko tyttö vielä siinä kunnossa?

"Se voisi olla yllättävän virkistävää, " Sipi totesi pelottavan rauhallisesti.

Asiasta tekoihin. Koko päivän turhautumisen jälkeen Garyllä alkoi olla yllättäen hauskaa. Kuusi vastaan kuusi ja kaikki oli pelissä. Sipillä oli mukanaan myös vanhat Pokemoninsa, joten ottelusta tuli jopa mielenkiintoinen. Pidgeot ja Staraptor saivat vähän liikaakin kaaosta aikaan, mutta lopulta Garyn Pidgeot vei voiton, vain hävitäkseen nopeasti Drifblimille. Sipiltä loppui keskittyminen Drifblimin kanssa ja Garyn Rhydon vei helpon voiton ennen kuin tyttö edes ehti huomata koko tapahtumaa. Häviö herätti hänet ja Dusclops pudotti pelistä niin Rhydonin, Alakazamin kuin Exeggutorinkin ennen häviämistään Blastoiselle. Tarvittiin niin Jolteon kuin Luxraykin ennen kuin Garyn ensimmäinen Pokemon suostui häviämään, ja siinä vaiheessa molemmilla oli vain yksi Pokemon jäljellä. Haunter sai viimeisestä ottelusta tapansa mukaan vain hysteerisen otellessaan Arcaninea vastaaan, eikä Gary lopulta edes muistanut kumpi oli lopulta voittanut, sen verran kaaosta oli muodonmuuttajakummitus saanut aikaan. Pitkään mietittyään hän päätyi tulokseen, että kaikki olivat vain luovuttaneet ja jääneet seuraamaan mitä tyhmä Haunter seuraavaksi keksi.

Gary ei muistanut milloin hän olisi viimeksi nauranut näin paljon. Mutta mikä parasta, tilanne oli saanut myös Sipin palauttamaan kykynsä nauraa. Se jos mikä oli voitto.
Sipi oli päätynyt jonkinlaiseen hysteeriseen tilaan ottelun loputtua, ja hän oli mätkähtänyt lattialle nauramaan. Pitkään aikaan hänestä ei ollut mihinkään, vaikka Haunter yritti kuinka tökkiä tyttöä pois nauramasta. Myös Gary löysi itsensä maatasosta aika lailla yhtä hysteerisenä. Arcanine oli yhtä lailla tullut tutkimaan kouluttajansa hyvinvointia, mutta sekään ei oikein saanut ihmisestä mitään irti. Tilanne alkoi hiljalleen rauhoittua, ja siinä vaiheessa Gary jo joutui nojautumaan tulikoiraansa jotta pysyi järjissään. Toisella puolella salia Sipi oli kaatunut kokonaan maahan ja kuulosti siltä, kuin hän olisi unohtanut miten hengitetään.
Lopulta kumpikaan ei enää nauranut ja Sipi onnistui yhdellä kysymyksellä kadottamaan koko iloisen tunnelman.
"Eikö sinulla ollut joskus Raticate vai onko se vain urbaania legendaa?"

Gary säpsähti. Neidonkallion tapahtumista oli kulunut jo hyvin pitkään, ja tähän mennessä hän oli ollut se, joka oli hoitanut kyselemiset. Miten Sipi oli yllättäen päätynyt näin puheliaaksi?
"Kyllä, " hän sanoi varovasti, "oli." Asia, josta hän ei niinkään tahtonut puhua. Ei se oikein kenellekään kuulunut, mutta minkäs hän sille voi, että hän oli kuuluisa Gary Oak. Jokainen Kanton kansalainen tiesi hänen yksityisasiansa paremmin kuin hän itse.

Taas seurasi pitkä hiljaisuus. Gary seurasi Sipin reaktioita, kun tyttö makasi maassa Haunter yllään pyörien. Oli, kuin kouluttaja ja kummitus olisivat käyneet jonkinlaista sanatonta keskustelua keskenään.
"Minä saatoin nähdä sen, " Sipi totesi hitaasti äänellä, joka kuului heikosti sinne, missä Gary oli. Tämä kuunteli tarkkaavaisena.
"Anteeksi mitä?"

Sipi nousi ylös istumaan lattialle ja katsoi salin toisella puolella olevaa Garyä, joka yhä haki tukea Arcaninesta. Jotenkin Garystä tuntui, että pari kuukautta kadoksissa ollut Sipi oli viimein palannut eloon.
"Minä taidan olla sinulle velkaa selityksen?"

Gary havahtui ylös. Oliko Sipi viimeinkin valmis puhumaan Neidonkallion tapahtumista? Jessssssss, tätä kannatti odottaa.
"Voiko se odottaa illallista?" Gary virnisti, "minulla on nälkä, käydäänkö nappaamassa jotain mukaan ja tullaan sitten tänne selittämään?"

Sipin ilme oli hieman epäluuloinen, mutta virne pilkahti lopulta hänenkin huulillaan.
"Tarjoatko sinä?"
"Eikö häviäjän pitäisi tarjota?"
"En myönnä kyllä hävinneeni."
"En minäkään. Käydäänkö varastamassa salin kassasta rahat?"
"Mikä ettei. Sinun salisi, eli periaatteessa sinä maksat silti."
"Hitto."

Häviö? Tuskin. Kuukausia Gary oli jo pyrkinyt tähän. Nyt hän oli viimein voittanut. Kai hän tämän kerran voisi maksaa sen kunniaksi.