Kohti kotia (JJMSOMJJEOYF)

[Gustaffsson]

Sanaakaan sanomatta Francesca jätti heidät seuraavalle vastaantulleelle linja-autopysäkille jonkun pikkukylän laitamille ja kaasutti tiehensä.
"Olen niin pahoillani, tämä on kaikki minun syytäni" Dawn sanoi nyyhkyttäen. Tilanteeseen sopien salama iski tumman taivaan poikki ja alkoi sataa kaatamalla.
"Mennään tuonne latoon pitämään sadetta" Claire sanoi ja juoksi tien vieressä olleeseen latoon.
"Tule" John sanoi, tarttui Dawnia kädestä ja veti perässään latoon, jossa Claire jo ravisteli itseään kuivaksi.
"Mitä me nyt tehdään?" hän kysyi.
"Minä ainakin menen Georgiaan" John sanoi.
"Minä tulen mukaasi" Dawn sanoi hiljaa.
"Eikö sinulla ole jo kiire kotiisi?" Claire kysyi.
"Ei" Dawn vastasi hiljaa. Ennenkuin kukaan ehti pyytää tyttöä tarkentamaan, sateen ropinan yli kuului moottoripyörien ääni. John kurkisti oviaukosta.
"Ne samat tyypit taas" hän kuiskasi.
"Miten ne löysivät meidät?" Dawn huokaisi, mutta pyörät menivätkin viuhahtaen ohi.
"Niinpä tietysti" John huudahti niin että Dawn ja Claire hätkähtivät.
"He ovat laittaneet Francescan autoon etsimen" hän sanoi.
"Voi ei... mitä voimme tehdä?" Claire mietti.
"Pysykää täällä" John varoitti ja juoksi tielle prätkämiesten perään.
"HEI! TULKAA TAKAISIN JA TAPELKAA KUIN MIEHET!" hän karjui sateen yli. Miehet eivät olleet ehtineet kauaksi ja kääntyivät. Tunnistettuaan Johnin he kääntyivät ja kaivoivat esiin tavarat, jotka näyttivät erehdyttävästi puukolta, sorkkaraudalta ja paksulta kettinginpalaselta.
"Ups" John mutisi ja lähti juoksemaan metsään moottoripyörät kannoillaan.
"Mikä ääliö hän luulee olevansa" Dawn mutisi epätoivoisesti ladosta katsellen.

[Nat]

"Emme me voi häntä auttaa," Claire sanoi ja haukotteli.
"Miten sinua voi väsyttää? Sinähän olit meistä se joka oli unten mailla äsken." Dawn sanoi kummissaan.
Claire karahti punaiseksi, mutta pudisti päätään ja kaivoi muistikirjansa esiin. hän merkkasi siihen jotain ja laittoi sen sitten pois.
"Väsyttää vain. Tuolla on juuri sopivasti heinäpalleja. Herätä minut jos tulee jotain," hän sanoi mennessään ja lysähti heinille.
Claire vaipui nopeasti uneen. Hetken ajan Dawn aikoi katsoa kirjaa, mutta istahti sitten ladon lattialle ja alkoi tuijottaa sateeseen.

John juoksi minkä jaksoi. Sade kasteli kaikki vaatteet ja eteensä oli hyvin vaikea nähdä. Jalat alkoivat olla jo maitohapoilla, mutta ajatus hakatuksi tulemisesta pisti Johniin vauhtia. Mikä idiootti hän olikaan ollut? No nyt oli vähän myöhäistä murehtia. Miesten karjunta kuului vaarallisen läheltä. Pensaat ja muu aluskasvillisuus haittasi juoksua. Oksat olivat joskus tiellä ja kerran John olikin kompastua. Hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa, kuin karistaa miehet kannoiltaan. Miksi hän ei ollut ryhtynyt harrastamaan yleisurheilua kuten isä oli toivonut? Katuminen oli taas turhaa.
Pimeydessä oli etunsa. Jahtaajat eivät nähneet jahdattavaa, mutta kuulivat askeleet kylläkin. Yhtäkkiä kasvillisuus alkoi harveta. John huomasi tulleensa tien laitaan. Hän tähyili nopeasti ympärilleen. Vasemmalla kauempana näkyi lato. Hän oli kulkenut aika laajan ympyrän. enempää hän ei ehtinyt miettiä, kun joku törmäsi häneen voimalla. John lensi maahan turvalleen. Hän kuuli kolmen miehen hengittävän raskaasti. John sulki silmänsä, koska tiesi mitä tuleman piti. Karkuun ei ehtisi eikä kannattaisikaan lähteä. Ensimmäinen isku osui pohkeeseen. John vavahti tuskasta, mutta puri hammasta ettei alkaisi huutaa. Seuraavat iskut kohdistuivat kylkeen ja selkään. Hän pysyi hiljaa ja rukoili mielessään että piina loppuisi kohta. Kerran kettinki kolahti hänen päähänsä ja silmissä näkyi tähtiä.
Sitten tulikin valo. Miehet lopettivat mukiloimisen ja kavahtivat kauemmas. Moottorin ääni kuului selvästi. Joku paiskasi oven kiinni ja marssi miehiä kohti.
"Seuraava joka koskeekin häneen tai näkyy kymmenen sekunnin päästä paikalla, saa luodista kalloonsa!" Kuului vihainen ääni.
John hymyili onnellisena tunnistaessaan äänen. Miehet perääntyivät ja pakenivat metsään. Francesca tuli Johnin viereen.
"John, sattuuko sinuun pahasti?" hän kysyi huolestuneena.
"Sattuu" John sanoi tukahtuneesti.
Kädet tarttuivat varovasti hänen käsiinsä ja yrittivät nostaa ylös.
"John, tarvitsen hieman jalkojasi avuksi, jos pystyt. En halua raahata sinua latoon," Francesca sanoi hieman huvittuneesti.
John nousi hyvin varovasti jaloilleen ja huojahti. Francesca tuki häntä ja he lähtivät yhdessä liikkeelle.
"Miten sinä tänne päädyit?" John kysyi hiljaa.
Francesca näytti hieman vaivautuneelta:
No, kai minua jäi kaduttamaan kun jätin teidät sillä tavoin tien varteen. Rauhoituttuani minä päätin tulla takaisin ja pyytää anteeksi. Onneksi tulinkin takaisin. hän naurahti vaisusti.
Nyt he olivat ladolla. Dawn oli ovella vastassa ja näytti hyvin huolestuneelta.
Mitä ihm-? Dawn kysyi ja haukkoi henkeä, kun näki Johnin ruhjottuna.
Selitämme myöhemmin. Johnin pitää päästä pitkäkseen. Lähdemme aamulla sitten lääkäriin. Francesca sanoi.
Odottakaa vähän. Herätän Clairen niin John saa levätä. Dawn lähti sisälle.
Claire tuhisi hiljaa takkinsa alla, kun Dawn herätti hänet. Tämä puhui aluksi ihan sekavia.
Claire, kuuntele. Johnin pitää päästä lepäämään, joten joudut etsimään toisen paikan nukkua tai pysyä valveilla. Dawn sanoi lempeästi.
Claire nousi ylös ja kietoi takkinsa ymärillee. John tuotiin sisälle ja hän mätkähti raskaasti palleille.
Onko kellään vettä? Claire kysyi sitten käheästi.
Minulla on autossa. Joudut vähän kävelemään. Ovet ovat auki, Francesca sanoi.
Kiitos. Claire sanoi ja lähti vesisateeseen.

[Eilen tarvehuone meni tilttiin. Onneksi jatko ei joutunut hukkaan ]

// Eih! Voi herranjestas! xDxD '...mätkähti raskaasti palleille.' ;'D Repesin kyllä tolle... -Z

[Gustaffsson]

"Olisi tässä kai voinut käydä pahemminkin" John sanoi.
"Mikä ihme sai sinut tekemään noin hullun tempun?" Dawn kysyi.
"Ne seurasivat autoasi, Francesca. Siinä täytyy olla..." John mutisi.
"Etsin. Tiedän, löysin sen auton takaluukusta. Heitin sen ikkunasta poliisiaseman portaille" Francesca sanoi ja hymähti.
"Minä luulin että luulit päässeesi niistä tyypeistä eroon, etkä odottaisi heidän löytävän sinua enää... he olisivat yllättäneet sinut, joten päätin yrittää ottaa heidät pois perästäsi" John mutisi.
"Olet idiootti. Onko kukaan koskaan sanonut sitä sinulle?" Dawn kysyi.
"Kerran päivässä" John tuhahti.
"Hyvä ettet tapattanut itseäsi!" Dawn melkein huusi.
"Paasaisitko hiljempaa kiitos" sanoi Claire, joka oli palannut vesipullo mukanaan.
"Tämä on minun syytäni" Dawn purkautui ja lysähti heinäpaalille (paalille, Nat, paalille -_-) Johnin viereen.

[Omppuli]

Kukaan ei kieltänyt, sillä tottahan se oli.
"No onhan se osaksi sinun syysi, mutta minähän sen auton varastin", Claire muistutti yrittäen lohduttaa Dawnia, mutta sillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta tyttöön, joka makasi paaleilla vaikeroiden hiljaa. Kaikki olivat hetken hiljaa.
"Mitä sinä oikeastaan varastit?" Francesca kysyi uteliaana. Dawn vilkaisi häneen. Hän puri huultaan.
"Ja miksi sinä varastit?" John kysyi lisää. Dawn nousi istumaan ja katsoi Johnia hetken silmät kimmeltäen. Hän veti syvään henkeä.
"Maailma on julma paikka. Eikä joskus ole todellakaan varaa elättää itseään ja perhettään. Isän korjaamo on keskellä ei mitään ja äiti lähti kotoa sillon kuin olin viisi. Isä alkoi juomaan ja minä sain etsiä ruokaa roskiksista ja vähäisillä taskurahoillani sain joskus ostettua yhden sämpylän. Se oli kammottavaa elämää. Rehellistä, mutta kammottavaa. Sitten minä en enää jaksanut. Isä kulutti vähäisetkin varamme viinaan. Eräänä päivänä kun katselin kaupan ikkunasta kaikkia niitä herkkuja ja olin ollut neljä päivää syömättä mitään. Minä olin niin vihainen ja nälissäni, että otin tiilen kadulta ja heitin sen päin ikkunaa", Dawn sanoi ja nautti siitä, kun muut kuuntelivat häntä täysin hiljaa. Kevyesti hymyillen hän jatkoi.
"Ikkuna räsähti rikki. Astuin sisään. Kauppa oli jo suljettu, mutta ruuat olivat tietysti entisillä paikoillaan. Otin kaksi muovipussia ja lastasin niihin ruokaa, niin, että ne melkein repesivät. Varashälytintä ei ollut, koska kaupan omistaja oli niin saita, ettei ollut viittinyt sellaista hankkia. Hiukan paha hänen kannaltaan. Lähdin kotiin ja isä löytyi kuolleena. Hän oli ottanut liikaa yhdellä kertaa. Minua itketti, mutta samalla muistin, ettei hän ollut tehnyt muuta kuin litkinyt viinaansa ja hän oli käyttäytynyt kuin minua ei olisi olemassakaan. Joskus hän oli unohtanut kuka minä olen ja kutsunut poliisit häätämään "tunkeilijan" kodistaan. Voitte varmaan arvata etteivät välimme olleet kovin lämpimät sen jälkeen. Mutta olihan hän kuitenkin isäni. Kuulin kuitenkin jo poliisiautojen sireenit. Mietin nopeasti. Aloitin pakkaamisen. Ei minulla paljoa ollut, mutta otin mukaan kaiken mikä oli minulle tärkeää. Menin isän korjaamolle ja otin hänen korjaamansa mopon. Se kuului jollekin varakkaan miehen pojalle, joka oli rehvastellut sillä vaikka kuinka, kun oli tuonut sen korjaamolle. Lastasin kaiken siihen ja käynnistin sen. Poliisit melkein näkivät minut, mutta ehdin juuri ja juuri pakoon. Lähdin kaupungista ja suuntasin kohti suurkaupunkeja. Saavuin yhteen sellaiseen ja aloitin uuden elämäni taskuvarkaana", Dawn sanoi ja muut olivat jähmettyneet paikoilleen järkyttyneenä.
"Voi luoja", Claire kuiskasi. Dawn nyökkäsi totisena.
"Niinpä. Aluksi se oli vaikeaa ja jäinkin kiinni yhdellä kertaa ja jouduin putkaan. Otin opikseni. Kovalla harjoittelulla minusta kehittyi mainio taskuvaras ja kiinni jäämisen mahdollisuudet pienenivät lähes olemattomiksi. Pääsin mukaan erääseen ryhmään ryöstäessäni ryhmän johtajan. Luulin silloin joutuvani kyttien kysiin, mutta selvisikin, että hekin olivat varkaita! He suunnittelivat isoa keikkaa ja minä tyhmä menin mukaan. Olin täysin tietämätön riskeistä ja hyväuskoinen höntti. Murtauduimme eräänä yönä omakotitaloon. Meitä oli yhteensä neljä. Minä olin ainoa tyttö. Hiivimme hopeakaapin luo ja tyhjensimme hopeat. Pidimme aikamoista mekkalaa ja ihmettelen vieläkin, miksi ne tyypit saapuivat vasta niin myöhään. Ehkä me olisimme päässeet ehjinä ulos, mutta porukan johtaja, Kevin, josta en ole koskaan pitänyt, hän oli hirveä kerskuja ja tyhmä kuin ameeba, halusi varastaa tv:n. Me muut yritimme estää häntä, mutta hän piti päänsä. Hän sai johdot irrotettua, mutta sitten se kaatoi samalla sohvapöydän. Kuului kaamea paukahdus ja me olimme hiiren hiljaa. Sitten se ukonrähjä tuli alakertaan, aseen kanssa. Hän ei puhunut, eikä huudellut. Kuulimme vain hänen askeleensa. Se kohtaus oli kuin elokuvasta. Minä pelkäsin kuollakseni silloin. Sitten se mies ampui. Yksi meistä kaatui kuolleena maahan. Se oli Billy, hän oli niistä tyypeistä kivoin. Hän ei ollut niin kuin muut. Hän varasti vain niiltä, joille se ei ollut maailman loppu. Hän oli kultainen ihminen, kiltti minulle ja auttoi minua monin tavoin lyhyen tuttavuutemme aikana. Ja arvatkaa mitä Kevin teki?!" Dawn kysyi kyyneleet valuen silmistään. Hän vapisi raivosta muistellessaan sitä ketkua.
"Se lähti karkuun! Olimme aivan tyrmistyneitä ja Billy-rukka makasi siinä maassa..." Dawn itki.
"Voi miten liikuttavaa!" kuului ilkkuva ääni ladon ovelta. John voihkaisi ja Claire henkäisi kauhusta. Francesca oli hiljaa, mutta näytti siltä kuin olisi voinut kirota puukkomiehet alimpaan helvettiin. Litimärät puukkomiehet astuivat sisään naksutellen rystysiään. He näyttivät uhkaavilta.
"No niin tytsy! Me ollaan jahdattu sua sieltä stadista tänne saakka! Anna tänne ne rubiinit tänne niin me häivytään!" toinen mies huusi.
"RUBIIINIT?!" karjaisivat John, Francesca ja Claire tuijottaen Dawnia syvästi järkyttyneinä. Dawn irvisti.
"Ne oli tosi vaikea hankkia!" hän puolustautui. John pudisteli päätään epäuskoisena.
"Olet todellakin... minä luulin, että sinä olisit erilainen. Mutta oikeasti olet ihan samanlainen kuin muut ihmiset. Ahne, itsekeskeinen... Pahempikin", John sanoi ja Dawnin alahuuli vapisi ja tämä painoi päänsä.
"Rubiineja? Varastitko rubiineja?! Miten?" Claire ihmetteli.
"Taskuvaras meni nippi nappi, mutta rubiineja! Koko Amerikka on varmaan perässäsi!" Francesca huusi. Kolmas mies tarttui Dawnia olkapäistä ja tönäisi tämän seinää vasten. Dawn irvisti tuskaisesti.
"Missä rubiinit ovat?" mies ärisi. Hän puristi Dawnia puoliksi kaulasta. Dawn veti henkeä.
"Laukussa", hän kähisi. Mies päästi hänet irti ja syöksyi hänen laukkunsa luo. Hän tutki sen perinpohjin kaataen laukun sisällön maahan löytämättä rubiinia. Dawn virnisteli hänelle. Miehen silmät iskivät kipinää ja hän veti nyrkkinsä taakse ja iski Dawnin maahan. Dawn kaatui ja hän oli puolitajuton. Hän pyyhkäisi nenäänsä kädellään ja huomasi sen olevan veressä. Sen jälkeen hän taintui.
"HEI! Ei tyttöjä saa lyödä!" John huudahti raivoissaan.
"Senkin paskiainen!" Claire kivahti ja iski jalallaan miestä vyön alle. Mies taittui kaksinkerroin tuskasta.
"Perhanan penikat!" toinen pystyssä olevista miehistä huudahti ja tuli heitä kohti.
"Hei mitäs täällä touhutaan?" ääni ladon ovelta kuului. Kaikki kääntyivät katsomaan sinne. He näkivät vanhan maajussin revolveri kädessä. Hänellä oli valkoiset hiukset ja vihainen naama. Hän oli jäntevä.
"Te miehet painutte helvettiin täältä!" mies ärisi nähdessään miten huonossa kunnossa John oli ja tajuttoman Dawnin.
"Mutta nämä -" toinen miehistä aloitti, mutta sitten mies tähtäsi aseensa häneen.
"Nyt tai minä takaan, että sinulla on kohta sievä kuula kallossasi!" mies uhkasi ja miehet luikkivat ovesta ulos.
"Me tapetaan teidät!" he uhkasivat juostessaan pakoon.
"Kiitos avustasi!" Francesca henkäisi järkyttyneenä.
"Ei huolta. Teidät täytyy saada terveysasemalle", mies sanoi. Francesca ja Claire auttoivat Johnin pystyyn.
"Ei, Dawn tarvitsee teitä enemmän", John vastusteli, mutta mies kohotti kättään torjuvasti.
"Ei. Minä kannan hänet", mies sanoi ja heilautti Dawnin kevyesti käsivarsilleen ja viisikko lähti hitaasti kulkemaan kylän terveysasemaa kohti.

[Zenzibar]

He eivät kuitenkaan ehtineet pitkälle, kun yksi piiloon mennyt puukkomies hyppäsi puun takaa vanhan maajussin kimppuun, kolkaten tämän puukkonsa kahvalla. Dawn tipahti maahan ja puukkomies kääntyi tytön puoleen.
"Kas vain..."
"Uskallappas koskea häneen senkin roisto!" Francesca huudahti ja astui eteenpäin. John, joka oli lukenut jonkinverran Kung Fusta tajusi Franin seisovan Kung Fu- asennossa, kädet nyrkissä lähellä rintaa.
Puukkomies nauroi. "Tai mitä? Ajattelitko lyödä minua?"
Francesca hymyili herttaisesti. "En ihan."
Tyttö potkaisi korkealle ja osui miestä rintaan. Mis horjahti ja Francesca otti siinä välissä kiinni hänen kädestään paiskaten miehen maahan. Francesca meinasi kompastua itsekin, mutta sai juuri ja juuri pidettyä tasapainonsa kunnossa. Nyt puukkomies oli todella vihainen, eikä varmasti kestäisi kauaa, kun hänen kaverinsa saapuisivat paikalle.
"Ottakaa Dawn ja viekää hänet autolle!"
"Emme me voi jättää si-"
"MENKÄÄ!"
John nosti Dawnin syliinsä ja he lähtivät Clairen kanssa juoksemaan kohti autoa. Puukomies huitaisi puukollaan todella läheltä Franin kättä, ja Fran hypähti kauemmas. Nyt puukkomies yritti vuorostaan potkaista Frania, mutta Fran tarttui tätä jalasta ja pyöräytti ympäri. Miehen paino oli kuitenkin Franille liikaa ja hän lensi miehen päälle. Mies tavoitteli puukkoaan, joka oli lentänyt vähän matkan päähän ja hän tyrkkäsi Franin päältään. Fran hyppäsi pystyyn ja nappasi puukon miehen nenän edestä. Mies ei ehtinyt nousta maasta, kun Fran löi tätä puukolla samalla lailla, kuin mies oli hetki sitten lyönyt maajussia.
Fran vilkaisi taakseen ja näki toisten puukkomiesten tulevan häntä kohti. Tyttö huohotti ja kohotti puukkoa.
"Juokse. Juokse tyttö, minä pidättelen heitä", kuului Franin vierestä. Maajussi oli noussut ylös ja kohottanut taas revolverinsa.
Fran hymyili. "Kiitos. Jäämme velkaa."
"Höpsistä", vanha mies tuhahti. "Mene jo!"
Fran lähti juoksemaan ja näki kuinka John ajoi lähemmäs häntä.
"Tule Fran! Etsitään se terveysasema, olemme turvassa siellä."
Fran hyppäsi auton kyytiin ja Jon painoi kaasun pohjaan.
"Miten sinä osasit tapella noin?"
Zenzibar hymyili. "Minun isäni..." tyttö hiljeni ja katsoi poispäin. Sitten hän rykäisi ja jatkoi "...niin, siis hän laittoi minut pienenä karate ja Kung Fu tunneille. Lopetin siellä käymisen neljä vuotta sitten, ja kuten ehkä huomasittekin, taitoni olivat pahasti ruosteessa..."
"Se oli siistiä." John sanoi vaikuttuneena.
Francesca kohautti olkapäitään ja yhtäkkiä Claire kirkaisi. "Fran! Sinä vuodat verta!"
Francesca katsahti vasenta kättään ja näki sen olevan ihan veressä. Tyttö naurahti. "Se paskiainen osui minuun!" Sitten hän pyörtyi.

[Nat]

"Hienoa päivän saldo. Kolme murjottua ihmistä ja minä." Claire tuhahti.
"Ai mielummin neljä?" John kysyi leppoisasti, vaikka värähtikin vähän nojatessaan selkänojaan.
"Ei ,en tarkoita ihan sitä. Mutta ei se ole reilua, kun on koko ajan vaarassa."
"Niin, mutta elämä ei ole reilu." John sanoi.
Loppumatkan terveysasemalle kului hiljaisuuden vallitessa. Claire meni asemalle pyytämään kantoapua. Kaksi hoitajaa ja lääkäri tulivat juoksujalkaa autolle paarien kanssa. Dawn ja Francesca nostettiin paareille ja kuljetettiin sisälle. John ja Claire tulivat perässä.
"Sinun pitäisi mennä paikattavaksi. Minä käyn lääkärin jutusilla sillä aikaa." Claire sanoi, kun he astuivat ovista sisään.
" Eihän heillä ole mitään tietoa Dawnista ja Francescasta. Miksi menisit lääkärin luokse?" John kysyi kohottaen kulmaansa.
"Minun vain täytyy." Clairen silmissä pilkahti jotain, mistä John ei saanut selvää.
Tyttö lähti etsimään toista lääkäriä ja John käveli toisten luo tutkittavaksi. Dawn makasi vuoteella ja Francescan haavaa sidottiin toisen vuoteen luona.
"Ömm, voisitteko katsoa minuakin?" John kysyi ovensuusta.
"Jaahas, missäs tappelussa te olette olleet?" Miespuolinen lääkäri kysyi ystävällisesti.
"Jouduimme... pieneen onnettomuuteen." John vastasi nopeasti.
"Vai niin. Missä vammasi ovat?" Lääkäri kysyi.
John nosti paitansa ylös ja käänsi lääkärille selkänsä.
"Hmm, on parempi että tutkin haavoja tarkemmin. Kävisitkö pitkällesi tuonne" lääkäri osoitti kolmatta vuodetta.
John teki mitä käskettiin. Lääkäri yritti olla varovainen, mutta aina välillä John haukkoi henkeä.
"Pariin haavaan joudutaan laittamaan tikkejä ja kaikki pitää puhdistaa. Osa on jo alkanut tulehtua. Tämä sitten saattaa sattua."
Ja se todellakin oli tuskallista. Puhdistusaine kirveli ja tikkien laittaminen sattui myös. Lopulta tuska oli ohi ja Johnin annettiin levätä. Jossain vaiheessa Claire tuli heidän luokseen. Hän ei näyttänyt kovinkaan iloiselta tullessaan sisään.
"Mitenkäs täällä voidaan?" Hän kysyi niin ystävällisesti kuin pystyi.

[Omppuli]

"Nuo kaksi ovat yhä tajuttomia, joten heidän tilastaan en oikein voi sanoa mitään, mutta minä olen ihan okei", John sanoi urheasti, vaikka haavoja kirveli yhä lääkärien käsittelyiden jälkeen.
"Sepä hyvä", Claire sanoi nihkeästi, mutta ei kuulostanut ilahtuneelta. John aikoi juuri kysyä mikä mättäsi, kun he kuulivat äänen.
"Uh... Missä me ollaan?" kysyi Dawnin ääni. He molemmat kääntyivät ja näkivät kalpean Dawnin kohottautuneen käsiensä varaan vuoteella.
"Paikallisella terveysasemalla. Menit tajuttomaksi kun se mies löi sinua", Claire selitti ja Dawn nyökkäsi ymmärtäen tilanteen. Hän aikoi juuri vaipua takaisin vuoteelle, kun hän henkäisi.
"Missä laukkuni on?!" hän huudahti kauhistuneena, kun ei tavoittanut sitä käsillään mistään.
"Öhh", John sanoi. Dawn käänsi hysteerisen katseensa häneen.
"Missä se on?!" hän kirkui. Claire painui käytävään ja tuli sieltä hetken päästä kantaen Dawnin laukkua. Dawn käänsi katseensa häneen ja huokaisi helpotuksesta ja kurottui ottamaan laukkua, mutta Claire ei antanut sitä.
"Mikä tässä laukussa on niin tärkeää?" Claire kysyi pitäen laukkua Dawnin ulottumattomilla. Dawn näytti turhautuneelta ja hiukan vihaiseltakin.
"Anna se tänne!" Dawn käski yrittäen tavoitella sitä.
"Onko tässä ne rubiinit josta ne miehet puhuivat?" Claire kysyi vaativasti. Dawn mulkoili häntä.
"Ei tietenkään, miehethän tutkivat sen", Dawn vastusteli ja laukku oli jo melkein hänen hyppysissään.
"Mikä tässä laukussa on sitten niin tärkeää?" Claire kysyi ja Dawnin silmät siristyivät.
"Anna. Se. Laukku. Minulle. NYT!" Dawn ärisi.
"No voi herranen aika, anna se hänelle!" herännyt Francesca sanoi ja Claire luovutti laukun huokaisten Dawnille, joka puristi sen rintaansa vasten katsoen happamasti Claireen.
"Kauheata kiljumista yhden laukun takia", Francesca mutisi päätään pudistellen ja irvistellen tuskaansa.
"Anteeksi, mutta haluan todella tietää keiden kanssa liikun", Claire sanoi ja istahti tuolille.
"Miksei rubiinien katoamisesta ole ollut uutisissa?" John kysyi Dawnilta. Dawn ei vastannut hänelle.
"Otatko meidät vielä kyytiin?" Claire kysyi Francescalta, joka huokasi.
"En tiedä, en tosiaan tiedä", Francesca sanoi.
"Minä voin kyllä jäädä pois. Pääsen helpommin karkuun yksin", Dawn sanoi.
"No et varmana jää! Sinähän kuolet kun he löytävät sinut. Ehei, minä en ainakaan päästä sinua yksin matkaamaan!" John sanoi heti vastaan.
"Miten on Francesca?" Claire kysyi ja he kaikki kääntyivät katsomaan Francescaa.

[Zenzibar]

"Minä.... antakaa minun miettiä tätä."
Toiset katselivat vaitonaisina, kun Francesca postui huoneesta käytävään.
Francesca yritti keksiä mielessään tekosyitä, jottei hänen tarvitsisi ottaa Johnia, Clairea ja Dawnia enää mukaansa, mutta hän ei keksinyt kuin yhden: vaara. Hän kuitenkin tiesi, että jos hän ei ottaisi heitä kyytiinsä, Dawnin olisi hankala paeta puukkomiehiä yksin. Hän oli vielä niin nuorikin! Francesca hymähti. Eipä ollut hänkään kovin paljon vanhempi. Hän halusi vain päästä Georgiaan, samoin John. Claire ja Dawn nyt olivat sattuneet tulemaan kyytiin muuten vain... Elämä oli vaikeaa, mutta Francescan omatunto ei antanut hänen luovuttaa.

"Mitä luulette, jättääkö Francesca meidät tänne?" Dawn kysyi hiukan alakuloisena.
"No en syyttäisi häntä siitä! Meidän takiamme hänon myöhässä aikataulustaan ja hänelle on ilmeisesti todella tärkeää päästä Georgiaan!" Claire huudahti ja katsahti hiukan syyttävästi Dawniin.
Johny nyökkäsi. "Totta. Olemme vain taakkana hänelle.."
"Niin olette." Kaikkien päät kääntyivät. Francesca seisoi ovella. "Mutta otan teidät kyytiin yhdellä ehdolla."
Kaikki paransivat asentojaan. "No?" John kysyi.
"Me kuljemme minun aikataulussani, emmekä tee turhia pysähdyksiä."
Kaikki nyökkäsivät nopeasti. "Tietysti!"
Francesca istahti. "Hyvä... tuota... miten te jaksatte?"


[Tuli niin surkea olo, että teki mieli kirjottaa tänne....]

[Gustaffsson]

"Aivan mahtavasti. Pieni mukilointi virkistää kivasti" John sanoi virnistäen.
"Ei ole hauskaa" Dawn sanoi alakuloisesti ja muksaisi poikaa olkapäähän.
"Kaikki taitaa olla ihan kunnossa. Eiköhän lähdetä ilman sen suurempia viivyttelyjä?" Claire kysyi.
"Kyllä, niin taitaa olla parasta..." Francesca mutisi hajamielisesti.
"Ja meidän pitäisi hakea ruokaa" Dawn huomautti.
"Minulla taitaa olla vielä rahaa" John sanoi haukotellen.
"Mutta et kyllä itse valitse kaikkea ostettavaa. Emmekä osta kahvia" Dawn tokaisi.
"Mutta se on loppu!"
"Mitäs litkit sitä niin paljon! Se on epäterveellistäkin! Ja pahaa" Dawn sanoi.
"Mehuako meidän pitää sillä rahalla ostaa" John sanoi virkistyneenä sanavaihdosta.
"Parempi sekin kuin musta myrkky" Dawn pisti vastaan.
"Et ollut niin vihainen kahvia kohtaan kun heitin sitä sen yhden puukkomiehen päälle. Saat kiittää kahvia hengestäsi" John sanoi yrittäen näyttää loukkantuneelta, tosin vaikutelmaa pilasi se että hänen suunpielensä meinasivat itsepintaisesti kohota ylöspäin.
Francesca ja Claire katsoivat turhautuneina toisiinsa.
"Jos te kaksi olette saaneet kinastelunne kinasteltua, meillä on ostoksia tehtävänä" Francesca huomautti.

[Joo vähän omituinen tuli. Mutta kirjoitin kuitenkin =D]