Kohti kotia (JJMSOMJJEOYF)

[Zenzibar]

Eli, Jatkotarina Jossa Myös Sinä Olet Mukana Ja Jossa Ei Ole Yhtään Fantasiaa!
Juoni: joku (tässä tapauksessa siis minä) saa tietää, että hänet on adoptoitu ja hän lähtee etsimään oikeita vanhempiaan, mutta totuus ei ole ihan helposti löydettävissä ja matkalla hän tapaa kiintoisia henkilöitä...
by: Omppuli (kaikkia kunnia ideasta hänelle )

Ja sit lähtee..... *rumpujen pärinää*

***

"Anteeksi kuinka?"
"Niin, no..."
"Et voi olla tosissasi! Äiti sano ettei se ole tosissaan!"
"Olen pahoillani kultaseni, mutta totta se on. Olisimme kertoneet jo aiemmin, mutta sitten tuli se Erikin juttu ja -"
"Älä! EN HALUA KUULLA MITÄÄN TEKOSYITÄ! Te - Te... MINÄ VIHAAN TEITÄ!"
Nuori kuusitoistavuotias tyttö juoksi yläkertaan, paiskaten huoneensa oven menneessään kiinni. Hän istuutui sängylle ja painoi päänsä käsiinsä. Hän oli vannonut, ettei Erikin jälkeen enää itkisi, mutta nyt se oli lähellä. Tyttö nappasi yöpöydältään valokuvan hänestä ja vanhemmistaan. Tai, adoptiovanhemmistaan, kuten juuri hänen isänsä oli hänelle ystävällisesti ilmoittanut.
Tyttö niiskaisi ja paiskasi kuvan roskikseen. Valokuvan lasi särkyi räsähtäen ja tytön teki mieli huutaa ääneen. Hänen koko elämänsä oli ollut valhetta ja ne kaksi ihmistä joiden varaan hän oli sen luottanut, olivatkin valehdelleet hänelle koko ajan.
Frank ja Claire Frasier olivat toivoneet lasta jo kauan, kunnes heidän vanha ystävänsä oli kertonut, että hänen työkaverinsa veli voisi adoptoida heille lapsensa. Frank ja Claire olivat olleet innoissaan ja kolme kuukautta siitä, he pitivät jo ristiäisiä adoptiotyttärelleen, joka sai nimen Francesca Anna Frasier.
Nyt, kuusitoistavuotta myöhemmin Frank oli päättänyt kertoa tyttärelleen totuuden, eikä Francesca pitänyt siitä yhtään...

Seuraavana aamuna, Denverin keskustan bensa-asemalla Coloradossa, klo: 05:00
Kuusitoistavuotias tyttö tankkasi keskustassa harmaata, parhaat päivänsä nähnyttä mustangia. Tytöllä oli mustat farkkusortsit, harmaa huppari, ja sen alla valoinen T-paita. Tummanruskeat, lähes mustat hiukset liehuivat tytön ympärillä leppeässä aamutuulessa ja tyttö värähti. Aamu oli viileä.
Francesca tankkasi vanhaa mustangiaan hajamielisenä. Hän oli valvonut koko yön, miettien mitä tekisi. Frank oli kertonut, ettei tiennyt hänen vanhemmistaan muuta, kuin että he olivat ainakin kuusitoistavuotta sitten asuneet jossain Georgian suunnalla. Sinne oli puolen mantereen matka, ja Francescan pitäisi ajaa viiden osavaltion poikki. Ensiksi Francesca etsisi käsiinsä Dylan Hardin, jonka kautta hänen ottovanhempansa olivat hänet alunperin löytäneetkin. Dylanin hän löytäisi kaupingin toisesta päästä, vanhalta autokorjaamolta, jonka hän oli omistanut jo vuosia.
"Hei, Z! Mitä sinä täällä, tähän aikaan?!" Kuuli ihmettelevä ääni Francescan takaa.
Francesca kääntyi ja hymyili parhaan kaverinsa kolmetoistavuotiaalle pikkuveljelle, jonka isä omisti Denverin keskustan bensa-aseman. Sam oli joskus kutsunut Francescaa Zenzibariksi, koska hän oli pelannut Metal Gear 2 -nimistä peliä, jossa pitää soluttautua Zanzibar Landiin ja Francescan nimi kuulemma voisi hyvin olla salanimeltään 'Zanzibar'. Sam oli kuitenkin sanonut nimen vahingossa väärin ja siitä lähtien kaikki olivat kutsuneet häntä leikkisästi Zenzibariksi, tai lyhyesti 'Zenziksi' tai 'Z':ksi.
"Hei Sam. Minä, tuota... olen lähdössä kylään isoäitini luokse."
Sam hymyili leveästi. "Aijaa, kuule, meille on jäänyt jotain sinun tavaroita sen jälkeen kun viimeksi kävit ja systeri käski sinun poiketa, kun olet menossa sinnepäin."
Francesca hymyili. Sam oli aina yhtä suloinen. "Joo, tottakai. Kerro hänelle terveisiä ja sano, että tulen käymään viimeistään ensiviikolla, kun lomat alkaa, jooko?"
"Tottakai!"
Francescaa harmitti, kun hän joutui valehtelemaan, sillä hän ei tiennyt yhtään tulisiko edes koskaan takaisin Coloradoon. Tyttö hätkähti, kun hänen takaansa kuului tööttäys ja uudennäköinen Mersu seisoi jonossa mustangin takana.
"Häivy jo siitä! Olet tankannut kohta puoli tuntia!" Äreän näköinen keski-ikäinen mies huudahti Francescalle, joka lopetti tankkaamisen ja hyppäsi rattiin, tehden miehelle tilaa. Hänen täytyisi käydä vielä kaupassa ostamassa ruokaa, ja sitten hän jättäisi Denverin maisemat taakseen...
Yhtäkkiä mustangin vaihti hidastui se uhkasi pysähtyä keskelle tietä. Francesca hudahti turhautuneen ja ajoi tien sivuun. Hän nousi ulos autosta ja avasi konepellin. Hän tiesi aika paljon autosta ja sen rakenteesta, muttei millään meinannut löytää moottorista mitään vikaa.
"Hei, tarvitsetko apua?" Kysyi...

-----

"Frank! Frank!" Kuului kirkaisu yhdestä Denverin omakotitaloista seitsemänaikaan aamulla.
Frank tuli juosten yläkertaan vaimonsa luo. "Claire? Mikä hätänä?"
Claire näytti hysteeriseltä ja hän heilutti Frankin suuntaan jonkinnäköistä paperia. "Tulin herättämään Francescaa, kun löysin tämän hänen tyynyltään."
Frank nappasi lapun ja luki sen. Sitten lappu tippui hänen kädestään ja mies henkäisi syvään. "Voi ei.."
Lapussa luki:

Rakkaat Frank ja Claire,
lähdin etsimään oikeita vanhempiani. Koko elämäni on ollut yhtä valhetta, enkä voi ymmärtää sitä. Olen luullut olevani jotain, mitä en todellakaan ole, ja minun täytyy selvittää, kuka olen oikeasti. Älkää lähtekö etsimään minua.
Kiitos kaikesta,
Hyvästi,
F

***
tamtidam... Areena on - jälleen kerran - teidän ;D

-Z

[Omppuli]

...tytön ääni kysyi Francescan vierestä. Francesca nosti katseensa auton osista ja näki nuoren tytön katsoen häntä. Tytöllä oli kullanvaaleat hiukset, jotka olivat vapaana ja ylettyivät hiukan oli olkapäiden. Hän oli ruskettunut ja harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja uteliaat. Tytöllä oli päällään vaaleansiniset sortsit ja harmaa t-paita, vyötärölle tyttö oli laittanut mustan hupparinsa kiinni. Tyttö näytti noin 14 vuotiaalta.
"Öh.. No joo", Francesca sanoi hiukan hämmentyneenä. Tyttö ojensi kätensä ja Francesca tarttui siihen.
"Olen Dawn Green", tyttö esitteli itsensä.
"Francesca Frasier", Francesca vastasi. Dawn nyökkäsi ja kääntyi sitten auton puoleen. Hän löysi vian hetken etsinnän jälkeen. Hän puuhasi auton kanssa noin viisi minuuttia ja Francesca katsoi hiljaa vierestä. Sitten Dawn laittoi auton konepellin kiinni ja otti taskustaan nenäliinan ja pyyhki siihen kätensä.
"Noin. Autosi on kunnossa. Pikkuvika vain, mutta äärimmäisen ärsyttävä ja vaikeasti huomattavissa", Dawn selosti.
"Kiitos paljon. Tuota, miten tiesit?" Fransesca kysyi uteliaana.
"Isäni on autokorjaaja. Hän on tosi taitava ja minä olen katsonut hänen korjaustöitään ja hän on opettanut myös muutaman kikan itse. Ei se ole kovin vaikeaa, likaista tosin", Dawn sanoi ja virnisti.
"Ahaa. No kiitos tosi paljon", Francesca sanoi ja tähyili millä Dawn oli tullut. Mitään kulkupeliä ei näkynyt. Francesca rypisti otsaansa. Täällä ei voinut kävelläkään.
"Öh, mitä teet täällä?" Francesca kysyi.
"Liftaan. Ei ole varaa skootteriin eikä ole polkupyörää", Dawn sanoi, mutta ei kuulostanut katkeralta. Francesca oli hiukan pahoillaan.
"Minä voin tarjota kyydin", Francesca tarjoutui, vaikkei tiennyt itsekään miksi. Vastapalveluksi? Dawnin silmät pyöristyivät.
"Ihanko tosi?" Dawn kysyi innoissaan, silmät ilosta välkkyen.
"Joo. Sanotaan, että se on vastapalvelus", Francesca sanoi hymyillen pienesti. Dawn hymyili leveästi ja he molemmat istuivat autoon. Dawn tuli etupenkille.
"Makee auto!" Dawn kehui ja katsoi innoissaan auton eri osia.
"Kiitti. Minnä olet menossa?" Francesca kysyi ja käynnisti auton. Se toimi moitteettomasti.
"Itse asiassa olen lähdössä pois kaupungista, mutta ei sinun tarvitse minua niin kauas kuskata", Dawn sanoi ja laittoi kätensä päänsä alle ja otti rennon asennon. Francesca ajoi tielle ja he lähtivät ajamaan kohti Dylanin autokorjaamoa.
"Minäkin lähden pois kaupungista", Francesca sanoi hiljaisemmalla äänellä hiukan surullisesti. Dawn ei huomannut Francescan alakuloisuutta vaan otti uutisen iloisesti vastaan.
"Aika hauska sattuma! Sittenhän olen seuranasi hiukan pitempään jos siis seura kelpaa?" Dawn sanoi ja hillitsi intonsa ja katsoi Francescaa. Katseessa ei ollut anomusta, mutta se oli toiveikas.
"Joo kelpaa tietysti. Haittaako sinua jos käymme ensin Dylanin autokorjaamolla?" Francesca kysyi. Dawn pudisti päätään.
"Ehei, sinun autosi, sinun matkasi, minä vain roikun mukana ja on hauska nähdä muitakin korjaamoita. Meilläpäin isän korjaamo on ainoa monien kilometrien säteellä. Saanko käynnistää radion?" Dawn kysyi ja Francesca nyökkäsi. Radiosta tuli juuri sen aikainen hitti. Dawn osasi sanat ulkoa ja lauloi ensin hiljaa, sitten hiukan kovempaa. Francesca huomasi saaneensa huonon laulajan autoonsa, mutta Dawn hiljeni pian ja he istuivat hiljaa loppumatkan. Hiljaisuus ei haitannut Francescaa, sillä hän oli vaipunut ajatuksiisna ja Dawn oli kaivanut taskustaan rypistyneen aikakausilehden, jota hän lueskeli. Dylanin autokorjaamo lähestyi. Francesca ajoi korjaamolle ja Dawn hyppäsi autosta heti ulos. Francesca tuli ulos ja lähti ovelle päin. Dawn seurasi häntä. Francesca yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Francesca koputti. Ei vastausta.
"Dylan?" Francesca kutsui. Kukaan ei tullut ovelle.
"Hän ei ole paikalla. Palaa iltapäivällä", sanoi ääni kaksikon takaa. He kääntyivät ja näkivät...

[Gustaffsson]

...nuori, kenties 16-vuotias oranssihiuksinen ja pitkä poika, joka hymyili puolihuolettomasti.
"Kuka sinä olet?" Francesca kysyi.
"Olen John Gustaffsson. Ihmiset kutsuvat minua yleensä pelkällä sukunimellä. Tai lyhenteellä siitä" poika sanoi.
"Missä Dylan on?" Francesca ihmetteli.
"Sitä minäkin mietin. Tulin tuossa tunti sitten mopoa lykäten kun hän lähti kiirellä ja huusi mennessään palaavansa iltapäivällä" Gustaffsson tuhahti.
"Mikäs mopossasi on?" Dawn kiinnostui.
"Taitaa mennä varaosiksi koko paska. Jouset on rikki, bensatankissa on pieniä teipillä korjattuja vuotoja, runko ei kestä kauaa ja taitaa koko motti olla sökönä" Gustaffsson mutisi tökäten mopoaan jalallaan.
"Taidat olla oikeassa" Dawn sanoi kumartuen vanhan Soliferin puoleen.
"Ehkä Dylan maksaa siitä parikymppiä romurautana ja varaosina, mutta minun pitäisi jotenkin päästä takaisin Georgiaan" Gustaffsson sanoi ja kirosi.
"Georgian osavaltioon?" Dawn kysyi.
"No ei kun tasavaltaan. Ajattelin mennä sinne mopolla, oikaisen vain parin meren yli" Gustaffsson sanoi sarkasmia tihkuvalla äänellä.
"Eli osavaltioon. Mutta mopolla, eikös sinne ole silti aika hiivatin pitkä matka?" Dawn kysyi.
"Ääh... asiahan on niin..."
"Moposi on viritetty, eikö vain? Ja moottorista päätellen se kulkisi aika kovaa" Dawn hymyili.
"No joo, silloin kuin se kulkee. Tosin viimeiset kaksisataa kilometriä on ollut yhtä tuskaa tuon pelin kanssa" Gustaffsson sanoi helpottuneena siitä, ettei Dawn valittanut virittämisestä.
"Jos kerran olet Georgiaan matkalla, voin ehkä tarjota kyydin jos maksat osuutesi bensasta, riippuu tosin mitä Dylan sanoo" Francesca sanoi.
"Se olisi mahtavaa. Rahaa minulla kyllä on" Gustaffsson sanoi ilahtuneena.
"Pitää vain odottaa että Dylan tulisi" Francesca mutisi.

[Zenzibar]

"Miksikäs sinä sitä etsit?" Dawn kysyi uteliaana ja kaivoi laukustaan omenoita. "Haluatteko omenan?"
"Ei kiitos", Francesca mutisi, eikä vastannut Dawnin kysymykseen. Tyttö kohautti olkapäitään ja tarjosi omenaa Johnillekin, joka otti sen kiitollisena.
"En ole syönyt mitään koko yönä!" poika mutisi ja pudisti öljyisiä käsiään housujen sivuun.
Dawn katsoi tätä kummastuneena. "Yönä?"
"Niin, ajoin koko yön Wyomingista tänne, piti käydä tädin luona, enkä voinut siksi mennä suorempaa reittiä Georgiaan."
Francesca kurtisi kulmiaan. "Ei täällä ketään Gustaffsoneita asu."
"Saattaa johtua siitä, että Sarah-täti on naimisissa", Gustaffson sanoi.
"Sarah? Eikai vain Sarah Amstrong?"
"Joo, sepä se. Tunnetko hänet?" Gustaffson kysyi.
Francesca naurahti. "Että tunnenko! Hän on parhaan ystäväni äiti!"
Gustaffson alkoi nauraa. "Mikä sattuma! Hei, oletko sinä sitten se.. Zin, Zan, Zen-"
"Zenzibar."
"Joo, juuri se. Sam jaksaa aina vouhottaa sinusta, on varmaan ihastunut."
Francesca naurahti. "No, oikea nimi on Francesca, Francesca Frasier, mutta monet kutsuvat Zenziksi tai pelkäksi Z:ksi. Hassua, ettei Kate ole koskaan maininnut sinua..."
"No, äitini ja Sarah-täti eivät ole oikein väleissä, emmekä tapaa kovin usein."
Francesca katsahti kelloaan. "Toivottavasti Dylan tulee pian. Haluaisin päästä Kansasin puolelle ennen pimeää..." Tosiasiassa Francesca pelkäsi, että Frank ja Claire lähettäisivät poliisit hänen peräänsä, ja hänen matkansa jäisi lyhyeksi.
"Sinulla on hieno auto", Gustaffson sanoi hetken päästä ja ihasteli Francescan mustangia. "Mitä vuosimallia tämä on? -90?"
"-89."
Gustaffson kierteli autoa ihastuneena. "Tämä on varmaan maksanut maltaita!"
"Enpä tiedä... maalipintakin oli niin kulunut kun sain sen, että ei se varmaan hirveästi-"
"Tämä on klassikkomalli! Tottaihmeessä tämä maksaa!" Dawnkin huudahti ja alkoi puhumaan Gustaffsonin kanssa mustangien hyvistä ja huonoista puolista.
Francesca tuijotti tielle hermostuneena, ja toivoi, että Dylan saapuisi pian...

[Gustaffsson]

Ja hetken kuluttua hän tulikin sinisellä Sedanillaan.
"Hei, Zenzibar! Anteeksi että jouduitte odottamaan. Muutama tilaamani varaosa oli mennyt väärälle huoltoasemalle ja minun piti hakea ne ja läheltä piti etteivät pitäneet itsellään..." Dylan mutisi ja päästi vihaisen jonon kirosanoja.
"Hei, Dylan, minulla olisi asiaa" Zenzibar sanoi.
"Itse asiassa tuo nuorimies taisi olla täällä jo ennen sinua..." Dylan sanoi nyökäten Gustaffssoniin päin.
"Ei haittaa, taidamme olla muutenkin menossa samaa matkaa" Gustaffsson sanoi. Zenzibar pyysi Gustaffssonia ja Dawnia odottamaan ulkona ja astui Dylanin kanssa huoltoaseman sisään.
"Aijjuu, olen Dawn. Dawn Green" Dawn esittäytyi Gustaffssonille. Poika tarttui Dawnin ojentamaan käteen.
"Tunnut tajuavan jotain ajoneuvojen päälle" Gustaffsson sanoi kysyvästi.
"Isäni on autokorjaaja, ja itselleni autot ja koneet ovat olleet suuri harrastus" Dawn sanoi kohauttaen olkiaan.
"Aika suuri harrastus. Poliisitkaan eivät ole huomanneet moponi olevan viritetty kun kävivät katsomassa koulun parkkipaikalla löytyisikö laittomuuksia" Gustaffsson naurahti.

[Omppuli]

"Tarkat silmät. Gustaffsson, tarkat silmät", Dawn sanoi ja naurahti sitten. Hän puraisi omenaa ja näytti pohdiskelevalta. He olivat hiljaa hetken, sitten Francesca marssi ulos vihaisen näköisenä. Hän ohitti Gustaffssonin ja Dawnin vilkaisematta heihin ja avasi autonsa oven. Hän käynnisti sen.
"Olen pahoillani, Francesca, mutta kertominen ei ollut minun vastuullani! Minun mielestäni sinun olisi pitänyt tietää aikaisemmin, mutta se oli vanhempiesi tehtävä", Dylan huusi hänelle, mutta Francesca ei kuunnellut. Dawn ja Gustaffsson vilkaisivat kulmat koholla toisiaan.
"Kertoa mitä?" Gustaffsson kysyi ja Dawn kohotti olkapäitään yhtä ymmällään kuin Gustaffssonkin.
"Autoon, nyt!" Francesca komensi tuohtuneena ja Dawn ja Gustaffsson kiirehtivän autolle. He molemmat istuivat takapenkille. ja Francesca ajoi pois Dylanin korjaamolta. Dylan itse kukistui pian pieneksi pisteeksi, hän näytti olevan pahoillaan. He istuivat hiljaa, sitten Gustaffsson rikkoi hiljaisuuden.
"Tahdotko puhua siitä?"
Dawn irvisti ja yritti sillä tavalla viestittää Gustaffssonille ettei ollyt sopivaa kysyä sellaista. Gustaffsson hiljeni ja näytti tajuavan mokansa.
"En oikeastaan", Francesca kuitenkin vastasi hänelle. Gustaffsson nyökkäsi ja Dawn aloitti hänen kanssaan keskustelun viritetyistä mopoista. He eivät udelleet Francescalta mitään ja Francesca oli iloinen siitä.
"...loppujen lopuksi jos on taitava virittäjä niin kytät ei huomaa viritystä. Sinun moposi on yksi niistä. Virititkö sen itse?" Dawn kysyi. Gustaffsson virnisti.
"Joo. Yhdessä kaverin kanssa. Hänelläkin on oma mopo, viritetty sekin", Gustaffsson sanoi ja Dawn katsahti häntä huvittuneesti.
"Tiedäthän vanhan sanonnan 'Rikos ei kannata'?" Dawn kysyi ja Gustaffsson huokasi.
"Joo tiedän ja minä -" Gustaffsson aloitti perustelunsa, mutta sitten Dawn nauroi.
"Ei tarvitse selittää! Aioin sanoa, että olen joskus hiukan eri mieltä. Jos rikos tosiaan kannattaa, sillä ethän ole vielä jäänyt kiinni, ethän?" Dawn kysyi virnistäen.
"No en, mutta kerran oli lähellä", Gustaffsson sanoi ja Dawn iski silmää.
"Tarvitseeko teidän ostaa eväitä?" Francesca kysyi etupenkiltä. Dawn katsoi laukkuunsa. Sieltä löytyi paljon muonaa, se riittäisi heille kaikille.
"Ehei, minulla on paljon ruokaa. Sain eräältä leipomolta, kun olin siellä töissä kaksi viikkoa", Dawn sanoi.
"Etkös sinä ole hiukan liian nuori?" Francesca kysyi. Dawn virnisti leveästi.
"Kuten sanoin. Rikos kannattaa, joskus", Dawn sanoi ja Gustaffsson naurahti.
"Aika tyttö sinä oletkin. Mistä olet kotoisin?" Gustaffsson kysyi.
"Etelä-Carolinasta", Dawn vastasi hymyssä suin.
"Eli kotiinpäin olet menossa?" Francesca kysyi etupenkiltä.
"En oikeastaan. Tai voisihan kotona piipahtaa, en tiedä", Dawn vastasi ja katsoi ohi meneviä maisemia haikea katse silmissään.

[Gustaffsson]

He ylittivät Coloradon ja Kansasin rajan parin tunnin kuluttua. Francescalta pääsi haukotus ennenkuin ehti estää sitä.
"Pysähdytäänkö yöksi?" Dawn kysyi.
"Ajattelin kyllä päästä mahdollisimman nopeasti... mutta kai me voisimme kohta pysähtyä" Francesca sanoi tajuttuaan miten väsynyt oikeastaan olikaan. Etuvalot valaisivat tienviittaa: Garden City 30 kilometriä.
"Kuulostaa lupaavalta" hän sanoi.

Mustang saapui parissakymmenessä minuutissa Garden Cityyn. Siellä he pysähtyivät huoltoasemalle, jossa he jaloittelivat hiukan ja tankkasivat auton.
"Minne mennään yöksi?" Dawn kysyi.
"Onko meillä tarpeeksi rahaa että voisimme sovittaa matkantekoon yöpymisen majatalossa?" Francesca kysyi.
"Meillä on vielä aika pitkä matka edessämme" Gustaffsson huomautti.
"Kai meidän on sitten vain etsittävä parkkipaikka ja nukuttava autossa" Francesca mutisi.
"Mahtavaa, se ei ole mitenkään kamalan mu-" Dawn aloitti, mutta hänet keskeytti...

[Nat]

...humalainen ääni:
"Sanoitko auto? Mhinulla on auto. S' on iso ja tilava. Oikein tilava. Haluatko nähdä?"
Heidän taakseen oli tullut n. 16-vuotias tyttö. hänellä oli yllään purppuranpunainen spagettiolkaimellinen paljettimekko, joka ylettyi polviin asti. Hänellä oli jalassaan tummat korkokengät. Tyttö oli hoikka ja vähän riutuneen oloinen. Hänellä oli vaalea iho ja siniset silmät olivat apposen auki. Hänen hiuksensa oli hyvin tummanruskea ja ne ulottui hädin tuskin olkapäille ja olivat hieman sotkussa. Askeleet olivat horjuvia ja käsilaukku repsotti käsivarrella.
"Tule nyt!" Hän sopersi ja otti Dawnia käsivarresta.
"Öm, pitäisikö? Hänellä kuitenkin näyttää olevan valmis majapaikka." Dawn katsoi epäröiden Johnia ja Francescaa.
"No ei meillä ole parempaakaan tekemistä ja löydämme kyllä helposti takaisin." John sanoi kohauttaen harteitaan.
Nelikko lähti lopulta liikkeelle tytön johdattaessa heidät parin korttelin päähän toiselle parkkipaikalle. Siellä oli pari autoa ja yksi asuntoauto. Tyttö hoippui asuntoautoa kohti. Hän kopeloi laukkuaan hetken ja sihahti. Mitään sanomatta hän rikkoi auton kuljettajanpuoleisen ikkunan ja kurottautui avaamaan oven ilman varashälyttimen ujellusta. Muut katsoivat ihmeissään tuntemattoman touhuja ja lähtivät kohti asuntoautoa, kun heitä viitottiin astumaan sisään. Sisältä sisustus oli tylsä, kuten kaikissa asuntoautoissa. Tyttö oli rojahtanut yhdelle pitkistä penkeistä ja tuhisi nyt jo sikeässä unessa.
"Sepä oli nopeaa. Jututamme häntä sitten aamulla." Dawn sanoi ja alkoi etsiä paikkaa missä haluaisi nukkua. Lopulta hän kapusi katonrajassa olevaan sänkyyn.
"Naiset ensin." John sanoi ja antoi Francescalle tietä.
Hän hymyili ja meni toiselle penkeistä. John totesi itsekseen ettei enää varsinaisia paikkoja ollut, joten hän istuutui kuljettajan paikalle ja laski selkänojaa hieman alemmas. Olihan asuntoautossa mukavampi nukkua kuin tavallisessa autossa.

[Kolmas kerta kun olen kirjoittanut itseni humalaisena ja tuntuu vähän epäuskottavalta lähteä noin vain humaltuneen matkaan, mutta se on vain pikkuvika:D Humaltumisen syy selviää sitten aikanaan. Nii joo ja minä olen sitten näin aluksi Claire ]

[Gustaffsson]

John heräsi aamuyöstä jonkun ääneen. Ensin hän arveli kuulleensa äänen ulkopuolelta rikkinäisen ikkunan takia, mutta sitten hän kuuli sen uudestaan.
"Ei, en halua... jätä minut rauhaan..." joku mutisi auton takaosassa. John nousi varovasti kuljettajan penkiltä ja hiipi äänen luo.
Muut kolme nukkuivat yhä.
"Lopeta jo..." kuului katonrajassa olevasta sängystä. Dawn mutisi ja kieriskeli unissaan. Tuota menoa hän kyllä tippuisi tuolta, John ajatteli.
"Dawn?" hän kuiskasi päästyään tytön viereen. Dawn mumisi edelleen unissaan.
"Hei" John kuiskasi, tarttui Dawnia olkapäästä ja ravisti. Tyttö ojentautui hieman ja puraisi poikaa käteen.
"Saatana" John purkautui hiljaisesti.
"John?" Dawn ihmetteli kuiskaten.
"Äyh, anteeksi mutta puhuit ja kieriskelit unissasi" poika mutisi ja ravisteli kättään.
"Ai? No, kiitos että herätit, olisin voinut vaikka pudota..." Dawn mutisi hiukan nolona.
"Mitä unta sinä oikein näit?" John kyseli.
"No.. en muista... anteeksi tuo..." Dawn kuiskasi välttelevästi ja kääntyi seinäänpäin.
"Hyvää yötä" John kuiskasi ja palasi kuljettajan tuolille...

[Omppuli]

Dawn ei kuitenkaan saanut enää unta. Hiljaa ja liikkumatta hän valvoi aamuun saakka ajatellen untaan.

Kun John aamulla heräsi, hän haistoi tuoreen kahvin tuoksun. Hän aukaisi silmänsä ja näki hymyilevän Dawnin ojentamassa hänelle kahvimukia. John otti mukin kiitollisena ja näki Francescan juomassa omaa kahviaan selaillen lehteä. Humalainen tyttö makasi vielä sängyllä. Dawn ei itse juonut kahvia vaan mehua suoraan pullosta. Hän näytti hiukan väsyneeltä, mutta hän ei näyttänyt sitä. John joi kahviaan ja virkistyi unenpöpperöstään. Humalainen tyttö alkoi heräillä. Kaikki kiinnittivät katseensa häneen. Hän nousi istumaan ja tihrusti heitä katseellaan. Hänen silmänsä aukenivat apposen auki. Hän pomppasi pystyyn.
"Keitä te olette ja mitä teette täällä?" hän kirkaisi. Dawn hätkähti moista tunteenpurkausta ja Francesca kohotti kulmiaan.
"Kutsuit meidät ystävällisesti tänne eilisiltana", Francesca valaisi tilannetta.
"Ja olit vahvassa humalassa", John lisäsi ja hörppäsi kahvia. Tyttö näytti epäileväiseltä ja mietti hetken, sitten hänen ilmeensä kirkastui.
"Aa, nyt minä muistan! Anteeksi, tuli eilen juhlittua hiukan liikaa! Olen muuten Claire", tyttö esittäytyi.
"Dawn."
"John."
"Francesca."
Claire nyökkäsi jokaiselle ja Francesca sulki lehden ja nousi seisomaan.
"Kiitos vieraanvaraisuudestasi, mutta me jatkamme nyt matkaa. Valmiina?" Francesca kysyi kahdelta muulta.
"Valmiina ollaan!" Dawn vastasi iloisesti. He aukaisivat oven ja lähtivät ulos.
"Eipä kestä", Claire sanoi kiirehtiessään heidän jälkeensä.
"TUOLLA SE ON!" kuului jostain karjaisu. Claire kääntyi säikähtäneen näköisenä ja näki kolme isoa nuorta miestä, joilla oli puukot kädessä tulevan häntä kohti. Hän huudahti ja tuuppasi ´muita eteenpäin. Dawn kaatui hänen tönäisynsä voimasta. Francesca ja Claire pinkoivat pakoon. John auttoi Dawnin pystyyn ja he lähtivät heidän peräänsä.
"Keitä nuo ovat?" Francesa kysyi Clairelta heidän juostessaan.
"Auton omistajia", Claire läähätti ja kompasteli. Korkokenkillä oli vaikea juosta.
"MITÄH? Eikö se auto ollutkaan sinun?!" Francesca huudahti vihaisena.
"En minä varastanut sitä. Lainasin vain... ilman lupaa", Claire mutisi.
"Eli toisinsanoen varastit!" John sanoi hänen takaansa. He olivat juosseet kohta korttelin. Öykkärit lähestyivät.
"He ovat kännissä!" Dawn huudahti kauhuissaan ja kovensi vauhtiaan. He saapuivat huoltoaseman parkkipaikalle jonne Francesca oli jättänyt heidän autonsa. Francesca syöksyi auton luo ja Claire istahti hänen viereensä etupenkille. Dawn ja John kömpivät takapenkille ja sulkivat oven juuri ajoissa, kun yksi iski puukon autoon. Francesca voihkaisi.
"Tuosta jää paha jälki!" Francesca voivotteli.
"Käynnistä auto!" Claire kirkui.
"JOO JOO!" Francesca huusi takaisin ja käynnisti auton. Yksi öykkäreistä aikoi juuri hajottaa ikkunan, kun auto töytäisi häntä ja hän lennähti maahan. Dawn oli käpertynyt sykkyrään ja katsoi tilannetta kauhuissaan. Auto peruutti ja Francesca ohjasi sen tielle. Miehet eivät kuitenkaan lopettaneet siihen. He ottivat prätkänsä ja huoltoasemalta ja lähtivät perään.
"Ne tulevat!" Dawn vinkaisi takapenkiltä ja Francesca painoi kaasua, jotta he pääsisivät lujempaa.
"Keskustaan! Eksytetään ne!" John sanoi ja Francesca totteli kehotusta ja käänsi tielle, joka johti ruuhkaiseen keskustaan. Vain pari autoa oli heidän ja miesten välissä. Miehet lähestyivät...

[Gustaffsson]

"Käänny vasemalle" John neuvoi. Francesca teki niin, mutta sielläkin oli melko pahaa ruuhkaa.
"Emme pääse karkuun" Claire voihkaisi, kun puukkomiehet tulivat nurkan takaa.
"Ei tarvitsekaan. Tööttää" John sanoi. Francesca tööttäsi. Jalkakäytävällä ollut poliisi kääntyi katsomaan taaksepäin, ja huomasi humalaiset puukkomiehet. Vaikka olivatkin pahasti humalassa, eivät miehet viitsineet alkaa ketään puukottamaan poliisin edessä, vaan juoksivat karkuun. Poliisi juoksi perässä puhuen kiivaasti puhelimeensa.
Francesca huokaisi helpotuksesta, Claire lysähti penkille rentona kuin märkä makaroni, Dawn nousi takaisin istuma-asentoon ja John otti pitkän, rauhoittavan henkäyksen.
"Olipas jännittävä tilanne" Dawn sanoi silmät pyöreinä.
"Joo... tuota, olen pahoillani" Claire mutisi,
"Jos ajaisit jonnekin korjaamolle, niin voit korjauttaa nuo puukonjäljet... minä kyllä maksan..." hän sanoi.

Vartin kuluttua he olivat saaneet auton ammattilaisen käsittelyyn ja istuivat korjaamon ulkopuolella penkillä.
"Onpas kirkas aurinko" Claire sanoi.
"Tai paha krapula" John mutisi. Dawn tirskahti. Hetken jännitysnäytelmän jälkeen he olivat oudon hilpeitä ja iloisia. Toisin kuin Francesca, joka istui penkillä harmitellen viivästystä...

[Nat]

Hän olisi halunnut päästä jatkamaan matkaan, mutta mekaanikko oli sanonut että korjaaminen vei vähintään tunnin. Hän olisi päässyt varmasti jo perille ilman muita. Outoja sattumia. Claire oli kaivanut laukustaan vihkon ja kynän ja merkkasi siihen keskittyneesti pari merkintää. Dawn yritti kurkkia, mutta Claire napautti kannen nopeasti kiinni.
"Minun pitää käydä vaihtamassa jossain vaatteet. Tämä mekko ei oikein sovi päiväkäyttöön." Hän valitti ja teki jo lähtöä.
"Ihan rauhassa. Emme me vaadi sinua odottamaan." Francesca sanoi.
Claire empi silmät haikean oloisina:" Niin, ette tietenkään, mutta tilanne on vähän muuttunut. Sopiiko, että roikun teidän mukananne edes jonkin aikaa?"
"Hyvä on. Minne olet tarkalleen menossa?" Francesca kysyi.
"En oikeastaan minnekään. Mutta nyt käyn kysymässä tuolta mekaanikolta paikkaa, missä voisi vaihtaa vaatteet..." Claire poistui ripeästi.
"Outo tyyppi", Dawn sanoi katsellessaan Clairen perään.
"Emmekö me kaikki?" John totesi katsellessaan maisemia, jotka eivät todellakaan olleet mitkään mielenkiintoisimmat.
Dawn virnisti ja katsoi kelloa. Vielä oli runsaasti aikaa.
"Mitä nyt teemme? Istummeko tässä ja odotamme?"

[Gustaffsson]

"Tai sitten voisimme käydä tuolla vastapäisessä kuppilassa. Minä tarjoan" John ehdotti.
"Kun esität asian noin, en taida voida kieltäytyä" Dawn hymyili ja nousi penkiltä.
"Tuletko?" John kysyi Francescalta.
"En taida, menkää te vaan" tyttö vastasi. John ja Dawn ylittivät kadun ja katosivat vastapäisen kuppilan ovesta sisään.
"Hei, minne ne kaksi menivät?" Claire kysyi palattuaan hetken kuluttua. Hän oli vaihtanut päällensä farkut, punaisen lyhythihaisen paidan ja kuluneen näköisen nahkatakin.
"Tuonne kuppilaan menivät" Francesca sanoi.

Dawn ja John istuivat nurkkapöydässä, John juoden kahvia ja lukien lehteä kun Dawn hörppi Pepsilasiaan ja katseli Garden Cityn elämää ikkunasta.
"Hei, katsoppa noita..." hän sanoi. Kolme moottoripyöräilijää pysähtyivät kuppilan viereen ilman kypäriä. He näyttivät ikävän tutuilta.
"Helkkari" John mutisi.
"Mitä tehdään?" Dawn kysyi.
"Kunhan ollaan hiljaa, ehkä he eivät tunnista meitä" John sanoi hermostuneena.
"Ja jos tunnistavat?" Dawn kysyi.
"Juostaan ihan helvetisti" John vastasi. Miehet astuivat kuppilaan ja kävelivät heistä ohi. Dawn huokaisi helpotuksesta. Viimeisenä kulkenut kuuli huokauksen ja kääntyi katsomaan Dawnia.
"Hei hetkinen" hän sanoi ja käveli tytön viereen.
"Etkös sinä ole se-" miehen lause jäi kesken kun John heitti puoli kuppia kuumaa kahvia hänen naamalleen. John tarttui Dawnia kädestä ja veti kohti ulko-ovea, mutta kaksi muuta korstoa tukki tien.
"Minä sitten vihaan kuin näin tapahtuu" John mutisi kun kolmas mies tuli naamaansa äreänä pyyhkien heidän taaksensa.
"Tapahtuuko sinulle sitten useinkin näin?" Dawn kysyi ääni väristen.
"Kerran koulussa. Mutta se, mitä silloin tapahtui tämän tilanteen jälkeen ei taida olla mitään verrattuna siihen mitä nyt tapahtuu" John sanoi hermostuneena.

[Nat]

Miehet tulivat hieman lähemmäksi. Kahvilan omistaja oli seurannut tilannetta jo jonkin aikaa ja päätti puuttua peliin.
"En halua, että täällä aletaan tappelemaan!" Hän huudahti korstoille.
"Pidä sinä ukko pääsi kiinni. Tämä on meidän asiamme." Yksi heistä murisi.
"Lopetatte kyllä tämän heti tai soitan poliisille", mies sanoi ilman pelon häivääkään.
Miehet katsoivat Johnia ja Dawnia hurjistuneina.
"Ette pääse näin vähällä", kahvi päälleen saanut mies sanoi uhkaavasti marssiessaan heidän ohi ulos.
Oven lasi helisi varoittavasti, kun hän paiskasi sen kiinni mennessään.
"Noniin, toivottavasti tämä ei toistu enää", kahvilan omistaja sanoi toruvasti ja kääntyi palvelemaan uusia asiakkaita.
"Huh, se oli todella tipalla", Dawn huokaisi ja katsoi ulos.
"Todellakin. Täytyy varoittaa Francescaa. Tästä hän ei kyllä ilahdu", John tuumasi." Lähdetäänkö?"
"Juon vain limsan pois", Dawn sanoi ja kulautti loputkin juomasta yhdessä hujauksessa.

"Minne olette matkalla?" Claire kysyi varovasti.
"Georgiaan oli aikomus", Francesca sanoi katsellessaan muualle.
"Aijaa..." Keskustelu töksähti siihen.
"Eihän sinua oikeasti haittaa, että tulen mukaanne?" Claire aloitti taas.
"Sanoinhan jo ettei haittaa" Francesca tuhahti tympääntyneenä.
Claire nyökkäsi vaivautuneesti.
"Niin minne olet tarkalleen menossa?" Francesca kysyi hiljaisuuden venyessä.
Claire näytti vastahakoiselta vastaamaan: "En oikeastaan minnekään. Lopulta kuitenkin aion lähteä kotiin Atlantaan. Oikeastaa olen luvannut mennä sinne sitten kun täytyy..."
Molemmat katsoivat kahvilan suuntaan kuulleessan oven paiskautuvan kiinni. Kahvilan ovesta oli tullut kolme miestä.
"Voi hitto-" Claire valahti kalpeaksi.
Miehet eivät kuitenkaan olleet kiinnittäneet mitään huomiota heihin. He polkaisivat pyöränsä käyntiin ja lähtivät kaasuttamaan pois.
"Sinun onnesi etteivät he huomanneet meitä." Francesca sanoi.
Samalla John ja Dawn tulivat ulos kahvilasta. He hölkkäsivät korjaamolle.
"Taidamme olla pulassa" John puuskahti päästessään kuuloetäisyydelle.
"Miehet lähtivät jo", Claire sanoi hermostuneena.
"Toistaiseksi. Yksi oikein lupasi ettei tämä jäisi tähän..." Dawn sanoi.
"Loistavaa", Francesca tuhahti ja hänen mielensä synkistyi entisestään.
Kaikki meni niin loistavasti...

[Omppuli]

"Noh, jos jatketaan matkaa niin pääsemme niistä eroon. Aika moni, joka uhkailee sanoo kostavansa vielä, mutta harva toteuttaa aikeensa", Dawn sanoi yrittäen kohentaa tunnelmaa.
"Nämä tyypit on erilaisia. Kun he sanovat jotain, varsinkin kun uhkailevat, he toteuttavat sen", Claire sanoi ampuen alas Dawnin yrityksen piristää. Dawn mutristi suutaan.
"Ajatus matkan jatkamisesta on kuitenkin hyvä eikö vain Francesca?" John sanoi äänessä pientä hermostuneisuutta. Francesca kohotti synkän katseensa hänen kasvoihinsa ja kohautti olkapäitään. Häntä ei näyttänyt kiinnostavan mikään asia. Muut kolme katsoivat avuttomina toisiinsa.
"Auto nyt pitäisi ensin saada korjatuksi", Francesca huomautti hiukan ivallisesti. Silloin auton korjaaja tuli juuri silloin ulos ja näytti peukkuaan. Francesca piristyi silmin nähden. Hänen autonsa ajattiin ulos, se oli kiiltävä ja kuin uusi.
"Mitä te teitte sille?" Francesca kysyi ihastuneena ja katseli autoaan.
"Huolsimme se. Tuo on upea auto, kannattaa pitää kiinni", korjaaja sanoi ja iski silmää. "Noh, kukas maksaa?"
Francesca osoitti Clairea katse yhä autossa. Claire nyökkäsi. Korjaaja otti juuri hanskoja käsistään. Hän sytytti tupakan ja laittoi sen huuliensa väliin.
"Sata dollaria kiitos", korjaaja sanoi ja Claire henkäisi.
"Sata dollaria?!" Claire toisti järkyttyneenä, mutta apua hän ei saanut mistään. Hän avasi lompakkonsa myrtyneenä ja ojensi miehelle kaksi viidenkymmenen dollarin seteliä.
"Nyt voidaan lähteä", John sanoi ja kaikki nyökkäsivät. He aikoivat juuri astua autoon, kun Dawnin laukusta kuului kännykän tunnari.
"Odottakaa!" Dawn sanoi ja otti kännykän taskustaan. Nähdessään soittajan, hän valahti kalpeaksi.
"A-anteeksi, minun on otettava tämä sivummalla. Anteeksi", Dawn sanoi livahti korjaamon taakse. Muut vilkaisivat ymmällään toisiaan.

Dawn katsoi hermostuneena tovereitaan, jotka olivat kauempana. Sitten hän vapisin käsin painoi Vastaa-napista ja laittoi kännykän korvalleen.
"Vihdoinkin vastaat! Mikä kesti?", ääni kysyi. Dawn nieleskeli.
"En löytänyt laukkuani", Dawn vastasi kuitenkin tyynenä ja livautti valheen ilman mitän ongelmia.
"Sinulta pitäisi vetää raajat irti! Sinä otit ne omaksesi, vaikka sovimme että annat sen minulle!", ääni alkoi ärjymään käyden asiaan.
"Minä kyllä tiedän mitä sinä sillä tekisit! Antaisit ne huorillesi tai myisit ne!" Dawn kivahti hänelle.
"Sinä pieni lutka! Rubiinit ovat minun!" Mies karjui.
"No ei ole! Sain kuule nähdä ihan pirullisesti vaivaa niiden varastamisessa, enkä luovuta niitä sinun kaltaisellesi saastalle!" Dawn ärähti.
"Aina yhtä tulinen... Mutta tiesitkö, että puheluita voi jäljittää?" mies sanoi julman huvittuneena. Dawnin polvet notkahtivat.
"M-mitä?" Dawn vinkaisi.
"Voin jäljittää tämän puhelun. Kolme miestäni ovat jo etsimässä sinua. Tiedän missä kaupungissa olet, Garden Cityssä, mies sanoi pirullisesti. Dawn hengitti nopeasti.
"Sattuvatko miehesi omistaa valkoisen asuntoauton?" Dawn kysyi äkkiä ajatellessaan puukkomiehiä.
"Kyllä... Miksi sinä- ? mutta mies ei saanut sanottavaansa loppuun, sillä Dawn sulki puhelimen ja heitti sen maahan. Hän juoksi muiden luokse.

"Missä se oikein viipyy?" Francesca kysyi kärsimättömänä. Heiltä oli loppunut puheenaiheet melkein heti.
"Minä voin käydä katsomassa", John tarjoutui, mutta silloin Dawn juoksi heitä kohti säikähtäneen näköisenä.
"AUTOON! Meidän täytyy lähteä!" Dawn kiljui heille ja John tarttui häntä olkapäistä yrittäen rauhoittaa tytön. Hän etsi tytön katseen ja pelokkaat silmät katsoivat häntä.
"Mikä hätänä?" John kysyi. Dawn vapisi.
"Meidän täytyy lähteä!" hän vain sanoi.
"TUOLLA NE ON!" kuului äkkiä huuto. Kaikki kääntyivät ja Dawn ja Claire kirkaisivat. Puukkomiehet olivat kadun toisella puolelle prätkillään. Kaikki tunkeutuivat autoon. Francesca ohjaamoon, Claire etupenkille ja John ja Dawn taakse. Francesca käynnisti auton ja ohjasi sen pois korjaamolta. Miehet eivät aikailleet ja hetkessä yksi oli auton edessä, kaksi takana. Francesca ei hiljentänyt vauhtiaan vaan ajoi kohti miestä, joka oli auton edessä.
"Hiljennä! Ajat sen päälle!" Claire huusi, mutta Francesca ei kuunnellut. Mies ohjasi sivuun kauhuissaan, mutta sitten kaikki kolme miestä oli perässä. He olivat ilmeisesti toipuneet humalastaan, sillä ajo oli vakaata eikä kukaan rikkonut liikennesääntöjä. Se oli kuin kissa-hiiri-leikki vailla pakotietä...

[Zenzibar]

"Tuolla on moottoritie!" John huudahti. "Aja sinne, mutta vasta viimetipassa, niin miehet eivät ehdi mukaan!"
Francesca katsahti lähenevää tietä, jolta käännyttäisiin moottoritielle ja nyökkäsi. Hän ei edes ryhmittynyt oikein vaan jatkoi suoraan ja toivoi, ettei kukaan olisi juuri silloin menossa moottoritielle.
"Hidasta! Ajat käännöksen ohi!" Claire huudahti, mutta Francesca ei hidastanu, vaan käänsi autoa jyrkästi juuri käännöksen kohdalla ja oikaisi auton heti tien suuntaisesti. Hän vilkaisi nopeasti sivupeiliin ja huokaisi, kun näki miesten ajavan liian kovalla vauhdillaan käännöksen ohi.
Claire henkäsi ja huudahti sitten innoissan. "Jes! Me karkotimme ne! Miten sinä tuon teit?"
"Ai minkä?"
"Käännyit noin hienosti. Minä olisin vain suistanut auton ojaan tuollaisella käännöksellä!"
Francesca hymähti. "Ex-poikaystäväni oli hulluna autoihin, etenkin nopeisiin autoihin ja hän opetti minulle kaikenmaailmankäsijarrukäännökset, vaikka pakko myöntää, että hänen kyydissään sai melkein aina pelätä henkensä puolesta."
"Tämä ei ole vielä ohi... lähdetään", Dawn sanoi hermostuneesti ja vilkuili heidän taakseen.
Francesca peruutti takaisin tielle josta he tulivat ja sulautui nopeasti massaan. "He luulevat, että menimme moottoritielle ja menevät sille varmasti itsekin viimeistään seuraavasta käännöksestä, joten jatketaan me tätä. Moottorie on tietysti paljon nopeampi, mutta kun menemme pikkuteitä olemme suojassa."
Francescan ilmeestä näki, että hän ei pitänyt hitaasti ajamisesta yhtään, mutta hän ei voinut sille mitään.
"He eivät ole tyhmiä ja saattavat kyllä nopeasti keksiä, ettemme menneetkään motarille", Dawn sanoi synkästi.
John kääntyi kattomaan tyttöä. "Mistä sinä sen tiedät? Tunnetko sinä nuo roistot?"
Dawn tajusi puhuneensa ohi suunsa. "En, tietenkään, mutta ajattelin vain..."
"No minä en kyllä jaksa käsittää, miksi he tuhlaisivat meihin yhtään enempää aikaa... yhden asuntovaunun takia! Luultavasti kyllästyvät pian", John sanoi varmalla äänellä.
Dawn ei voinut kertoa totuutta, mutta hänen täytyi keksiä keino, jolla he pääsisivät lopullisesti eroon hänen jahtaajistaan...

[Gustaffsson]

He ajoivat pitkin pieniä, kauniita kyliä ja ohittivat kymmeniä peltoja ja suuria kartanoita.
"Hienot maisemat, paljon paremmat kuin jos oltaisiin menty moottoritielle" John sanoi. Dawn kurkki hänkin kaihoisasti ikkunasta.
"Pysähdytään tuon sillan viereen, jooko?" hän kysyi Francescalta.
"Ajattelin kyllä että otetaan se aamuinen viivästys takaisin..." Francesca sanoi.
"Älä nyt, mikäs kiire tässä on? Nautitaan päivästä. Sinunkin pitää joskus syödä" John sanoi.
"No jaa, hyvä on" Francesca sanoi pyöräyttäen silmiään ja kääntäen auton tukevan puusillan vieressä olevalle levähdyspaikalle. Dawn ja John menivät istumaan sillankaiteelle ja katsomaan leppoisasti virtaavaa jokea. Francesca alkoi syödä voileipää ja yritti nauttia päivästä, mutta matkan tarkoitus oli koko ajan hänen mielessään...

[Zenzibar]

Lämmin aurinko paistoi nuorten niskaan, kun nämä söivät rauhassa eväitään -tai Dawnin ja Johnin tapauksessa, puhuivat moottoreista.
Syötyään Francesca kaivoi auton takakontista matkalaukkuaan ja vaihtoi vähän kevyempiä vaatteita ylleen ja istuutui haukotellen ruohikolle. Dawn huomasi, että tyttö oli väsynyt ja ehdotti: "Mitä jos minä ajaisin välillä? Näytät väsyneeltä."
"Ei tarvitse, en mielelläni anna muiden ajaa autollani", Francesca sanoi silmät suljettuina. "Mutta kiitos tarjouksesta."
Dawn kohautti olkapäitään ja istuutui hänkin ruohikolle. He istuivat tovin hilkjaisuudessa, kukin ajatuksiinsa vaipuneena.
"Hmm.. tuota... miksi te kaikki olette täällä?" Claire kysyi hetken kuluttua uteliaana. "Ja mihin olette matkalla?"
"No, minä olen matkalla Georgiaan ja törmäsin Dawniin kun autoni teki tenän ja hän korjasi vian ja vastapalveluksesi annoin hänelle kyydin. John taas oli samalla korjaamolla, jolla me piipahdimme ja menossa Georgiaan mopollaan, joka teki tenän ja otin sitten jostain systä hänetkin kyytiini. Sitten tulit sinä ja olet mukana lähinnä siksi, että pakenit kanssamme niitä puukkomiehiä... siinäpä se", Francesca kertoi.
Claire painoi päänsä. "Niin... anteeksi vielä siitä."
Francesca heilautti kättään. "No, mitäs pienistä, kukaan ei sentään kuollut."
"Vielä." Kuului ääni heidän takaansa ja he huomasivat niiden samojen puukkomiesten saapuneen paikalle, ilkeät virneet kasvoillaan...

[inspiksen puute.... -Z]

[Nat]

Nelikko valahti kalpeaksi nähdessään heidät. Francesca ja Dawn nousivat seisomaan.
"Eikö olekin hauska jälleennäkeminen?" Yksi miehistä sanoi julmasti hymyillen.
"Ettekö voi jättää meitä rauhaan?" Francesca kysyi vihaisena.
"Jättäisimmekin, jos tuo paskiainen ei olisi vienyt autoamme ja tuo toinen hommasi meille keikan", mies vastasi.
"Kuka?"
"Tuo tuossa sun vieressä... Pikku varas" Miehen hymy vain leveni, kun hän katsoi Dawnia.
Muut katsoivat Dawnia yllättyneinä. Hän taas loi pahoittelevia katseita muihin.
"Ei ollut tarkoitus sotkea teitä tähän..." Hän sanoi hiljaa katse maahan luotuna.
"Niin, että lähtevätkö varkaamme nätisti mukaan vai..." Uhkausta ei tarvinnut sanoa loppuun.
Silloin tapahtui pari asiaa. Miesten takaa kuului moottorin käynnistys ja Claire alkoi huojua vaarallisesti kalpeana. Francesca otti tytön kiinni tämän kaatuessa. John huusi:
"Autoon siitä ja vähän äkkiä!"
Hän oli mennyt kenenkään huomaamatta miesten moottoripyörien luo ja oli säätänyt yhden pyörän piuhat uuteen uskoon ja kaiken päätteeksi tukkinut pakkoputken maalla. Hän juoksi nopeasti autolle. Dawn oli hypännyt kuskin paikalle ja painoi kaasun pohjaan. Miehet jäivät kuin nallit kalliolle. Johtunee heidän aivosolujensa vähyydestä, who know...
Taas kiidettiin pitkin moottoritietä, mutta nyt kukaan ei vielä toistaiseksi seurannut heitä. Hiljaisuus oli murskaava. Kukaan ei halunnut tällä kertaa aukaista suutaan ensimmäisenä tai sitten se johtui siitä, että Claire oli tajuton. Hän makasi epämukavassa asennossa takapenkillä Francescan vieressä, joka tuijotti happamesti ulos.
"Vou, se oli taas täpärällä," John yritti vaisusti virittää keskustelua.
Francesca tuhahti ja Dawn puri huultaan. Keskustelusta ei tahtonut tulla mitään.

[Zenzibar]

"Pysäytä auto."
"Mitä?"
"Pysäytä auto!" Francesca vaati ja katsoi musertavasti peilin kautta Dawniin. Dawn ajoi tien sivuun ja kääntyi sitten Francescaan päin.
"Kuule, olen oikeasti tosi pah-"
"Ulos. Nyt. Kaikki."
John nousi heti suosiolla ulos ja Dawn nousi hiukan vastahakoisesti. Claire, joka oli yhä tajuton, makasi nyt puoliksi auton lattialla.
"Okei, en tiedä mitä friikkejä minä olen matkaani ottanut -ei pahalla John - mutta en todellakaan jaksa enää näitä läheltäpiti -tilanteita ja jatkuvia pysähdyksiä. Minä haluan vain päästä mahdollisimman nopeasti Gerogiaan."
Dawn katsoi häpeissään maahan ja John näytti vaivaantuneelta.
"Jätän teidät kaikki kolme lähimmälle huoltsikalle ja siitä eteenpäin jatkan matkaani - yksin. Nyt, anna avaimet Dawn", Francesca sanoi kylmähkösti ja ojensi kätensä Dawnin suuntaan.
Dawn huokaisi ja antoi avaimet Francescalle. "Ei sinun tarvitse tehdä tätä Fran, minä-"
"Älä. En halua kuulla. Ellette halua jäädä tänne korpeen odottamaan niitä puukkomiehiä, suosittelen, että hyppäätte mukisematta kyytiin ja jäätte mukisematta pois seuraavalla pysäkillä."
Framcesca istuutui autoonsa ja käynnisti sen. Dawn meni takapenkille tajuttoman Clairen seuraksi ja John istui etupenkille. Francesca laittoi cd:n soittimeen ja pian Children Of Bodomin musiikki täytti ilman, eikä jättänyt mitään varaa keskusteluille...