Pokémon-jatkotarina JMSVOM Part 2

[Gustaffsson]

Gus alkoi evästauon yhteydessä lämmittämään pakillista vettä kenttäkeittimellä, sanoi hetken olevan otollinen päiväkahville ja vettä piisavan teehenkin jos joku sellaista halusi. Kenelläkään ei ollut mitään kahvittelua/teehetkeä vastaan, saipahan ateria hetken asettua aloilleen ennen matkan jatkumista kohti alati nousevaa polkua vuoristoon. Kiirehän heillä ei ollut, Gary arveli tämän Johto-salikierroksen olleen yksi historian nopeimpia, eikä Liigan turnajaisinkaan olisi tällä kertaa kiire, sillä ne järjestetään vasta loppukesän puolella.
"Niin... mihinkäs kiire tässä, valmiissa maailmassa." Gus myönsi kaataessaan kiehuvaa vettä Sipin ojentamaan kuppiin.
"Kiire ei tarvitse olla, kunhan ei paikallemme jämähdetä." Sipikin aukaisi suunsa aiheesta, liekö kiitoksena teevedestä.
"Tähänhän sitä jäädään, tähän mökit jokaiselle laitetaan..." Gus hymähti sekoittaessaan kahvia loppuun veteen. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmitti mukavasti. Tuntui mukavalta istuskella siinä kiehuvan kahvin äärellä ja katsella maisemia.

Mitähän mies ajatteli? Ei paljoakaan. Sillä hetkellä hänelle oli olemassa vain se, mitä oli hänen ympärillään. Valmistuva kahvi, vasenta jalkaa vasten makaava Flareon, ympäriinsä juoksentelevat Mudkip, Pikachu ja Cyndaquil. Kouluttajatoverit olivat myös olemassa. Teetä hauduttava Sip. Charmanderia silittävä Zenz. Siili, joka söi vielä voileipäänsä Dunsparcen noukkiessa mielellään putoilevat muruset. Gary, joka yritti esitelmöidä Gusille siitä, kuinka kahvi saisi oikeastaan olla vähän vähemmän vahvaa, näin ihan vain ystävällisessä mielessä kastronomisena vinkkinä.

Paistava aurinko oli myös päällimäisenä olemassa olevien asioiden listalla. Samoin kimalteleva, pienesti aaltoileva lampi, heinäisen aukean takana alkava metsä sekä pohjoisessa ja idässä kohoavat vuoristot. Mt. Silver törrötti yksinäisenä huippuna kaukaisuudessa, merkaten alueiden rajaa. Sen takana olisi Kanto, kotiseutu.

Sihisevä kahvi pakotti Gusin ajattelemaan. Hän sammutti keittimen ja hämmensi kahvia, jättäen sen hetkeksi vielä asettumaan.
"...sanoitko jotain?" Gus kysyi Garylta.
"Unohda." Gary huokaisi teatraalisesti tajuttuaan Gusin olleen kokonaan kuuntelematta. Senkin ajatuksen sai siis jättää, ja jälleen sai vaipua autuaaseen ajatustyhjiöön.

Sellaiseen olotilaan pääsi harvoin, ja siksi Gus nyt nautti siitä mahdollisimman paljon. Jos asioita alkaisi nyt turhia pohtimaan, siitä ei tulisi kuin turhaa murhetta.

Silver oli yhä vapaalla jalalla ja vaarallisempi kuin koskaan. Sen suhteen Gus oli jo päättänyt tekevänsä kaikkensa kun sen aika tulisi, mutta ennen sitä sen ajatteleminen ei auta. Se siitä.

Mysteeri hänen vanhempiensa taustoita ei ollut kirkastunut yhtään, ainoastaan uusia kysymyksiä oli noussut esiin. Mutta mitenpä vastauksia täällä Johton erämaissa löytäisi.

Lizin kanssa lupaavasti alkanut juttu tuntuisi olevan ohi. Mutta eipä sekään muuksi murehtimalla muuttunut. Mitäs moisesta.

"Taitaa mennä aamukahvin puolelle ennenkuin tältä keittäjältä mitään saadaan..." Gary arveli.
"Äläs nyt..." Gus sanoi ja palasi todellisuuden aallonpituuksille ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin. Repusta hän kaivoi esiin pussin minikanelipullia, jotka hänen mukaansa kuuluivat pakkikahvitteluun kuin hernerokka torstaille. Gary alkoi kyseenalaistaa Gusin makunystyröiden terveyttä, mutta otti kuitenkin yhden pullan kun tarjottiin, samoin kuin Zenz. Sip vain pudisti päätään, Siili ottti pullan mutta kahviin tai teehen tämä ei koskenut. Sanoi olevansa sen verran selväjärkinen ettei kuumaa juomaa tällä helteellä ryystäisi.

Leppoinen keskustelu jatkui, siirtyen kahvista muihin arkisiin aiheisiin; Pokémonien hoitoon sekä tulevaan vuoristovaellukseen kohti vuorten peittämää Blackthorn Cityä. Gary esitteli mahdollisuudet, joko Jääluolan kautta tai hieman pidemmästi vuoristopolkua pitkin. Mietittiin molempien vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Gus esitti oman mielipiteensä olkia kohauttamalla ja lisäili keskusteluun vain lyhyitä lauseita. Mutta jos joku olisi syystä tai toisesta häneltä silloin kysynyt mitä kuuluu, olisi hän vastannut juuri sillä hetkellä olevansa suht onnellinen mies.

"Ei huolta huomisesta..." hän heittikin keskustelun väliin kulauttaessaan loput kahvit pakinkannestaan. Kukaan ei oikein tiennyt mihin se liittyi, muttei jaksettu kysyäkään.

[Zenzibar]

Kun lähtö koitti, päästiin yksimielisyyteen siitä, ettei heillä ollut mikään kiire, joten vuoristopolku oli hyvä valinta. Zenz oli erityisen innoissaan, koska ei ollut ikinä käynyt lähelläkään oikeita vuoria ja pääsisi nyt vaeltamaan vuoristoon. Ennen pitkää osa heidän maisemanäkymästään peittyi kokonaan, kun aina polun jollakin puolella kohosi vuorenseinämä. Kun ilta alkoi hämärtyä, viisikko päätti suojautua pieneen luolaan, joka oli polun varrella vuorenseinämässä.

"Zenz, mitä sinä oikein virnuilet?" Gary kysyi, kun Zenz katseli innoissaan ympärilleen hymyillen kuin idiootti.
"En mitään. Tai no, en ole ennen ollut luolassa. Tai vuoristossakaan sen puoleen. Olen jäänyt niin paljosta paitsi, kun en ole matkustellut aiemmin."
Siili virnisti. "No meidän seurassa ei tarvitse sitä pelätä, että jäisit jostain paitsi. Koko ajan tapahtuu jotain!"

Zenzibar purki laukkuaan ja otti samalla Charmanderin ulos pallostaan. Charmander tuntui innostuvan luolasta myös ja se löysi pienen pokemonin mentävän käytävän luolan perältä, johon se sujahti vikkelästi. "Charmander!" Pokemon kurkkasi luolan suulta. "Älä mene liian kauas, jooko? Et tiedä mihin se johtaa." Zenzibar näytti huolestuneelta.
Pikachu ja Mudkip näyttivät kiinnostuvan käytävästä myös. Gus vilkaisi pokemonejaan. "Mitä Zenz sanoi. Saatte tutkia, mutta älkää menkö kauas. Seuratkaa Charmanderia, sillä kun oma valonlähde ja teillä ei."
Pokemonien mentyä Gus huokaisi syvään ja istahti luolan lattialle. "Oikeastaan ihan kiva välillä, että nuo kaksi eivät ole kinastelemassa nenän alla. Älä huoli, ei niille kuinkaan käy."
"Hmm..." Zenzibar otti toisen pokepallonsa esiin ja katseli sitä. "Mitä luulet, joko Ponytan voisi ottaa ulos pallosta?"
"Sen jalka ei varmaan ole täysin parantunut, mutta kunhan se ei rasita itseään, ei pallon ulkopuolella olemisesta ole sille mitään haittaakaan", Gus mietiskeli ja näytti uteliaalta. Gary ja Siili kääntyivät myös katsomaan, kun Zenzibar vapautti hevospokemonin pallosta.

Ponytan harja ja häntä valaisivat koko luolan. Zenz huomasi, että se ei laskenut painoa ollenkaan vasemmalle taka-jalalle, mutta sillä ei näyttänyt olevan enää kipuja muuten.
"Hei", Zenzibar katseli pokemonia edelleen ihastuksissaan. "Voit näköjään jo vähän paremmin."
Ponyta katseli Zenzibaria kuunnellen tarkkaavaisesti. "Onko sinulla nälkä?" Pokemon heilautti päätään.
"Gus onko meillä jotain hevospokemonille sopivaa muonaa?"
Gus mietti hetken. "Eiköhän se voi syödä samaa ruokaa kuin Charmander, ainakin toistaiseksi. Voit ostaa sille jotain erikoisruokaa kunhan pääsemme Blackthorn Cityyn."
"Se on kyllä hieno pokemon", Siili huomautti.
Zenz huomasi silmäkulmastaan, että Sipikin katse harhaili aina välillä hevospokemoniin. Tummatukkainen tyttö tunsi sillä hetkellä ylpeyttä siitä, että oli tuon upean pokemonin omistaja.
Kun Ponyta oli syönyt, Zenz mietti pitäisikö sen antaa vielä levätä ja otti jo pokepallon esille. Ponyta kuitenkin hirnahti ja perääntyi. "Mikä hätänä? Etkö halua takaisin palloon? Kohta tule yö."
Ponyta vain tuijotti Zenzibaria.
"Anna sen olla vielä ulkona, ehkä se haluaa venytellä jalkojaan", neuvoi Gary, joka yritti parhaillaan tehdä heille nuotiota. Poika oli saanut kasattua risuja ja muutamia puita keoksi, mutta hän ei meinannut saada niitä syttymään.
"Gus, voisikohan Hurry vähän aut-"
Ennen kuin Gary ehti lopettaa lauseensa, Ponyta oli ilmestynyt pojan viereen. Pokemon näytti puhaltavan nuotioon ja se roihahtikin liekkeihin niin nopesti, että Gary hätkähti taaksepäin. "Öh, kiitos?"
Zenzibar nauroi Garyn ilmeelle. "Se halusi auttaa."
Siili katsoi vierestä. "Aika taitavaa, luulen, että se käytti jotain muotoa Hiilloksesta, vaikka se ei voinut olla varsinainen liike, koska se olisi ollut aivan liian voimakas ja kärtsännyt Garylta myös kulmakarvat."
Zenzibar taputti Ponytaa, joka palasi nyt omistajansa luo ja jäi seisomaan tytön viereen. "Mitäköhän kaikkea sinä jo osaat? Mitä luulet, Gus?"
"Hiillos on aika perus liike, vaikka ei sitäkään ihan nuori Ponyta vielä hallitse. Voi olla, että tämä Ponyta on joskus kuulunut jollekin toiselle... Villiponytat elävät yleensä syvemmällä vuorilla, joten oli aika erikoista, että törmäsimme tähän vielä niin lähellä Mahogany Townia."
"Osaisitpa kertoa minulle itse mistä olet tullut..."

Kun Gary sai viimein veden kiehumaan, alettiin valmistaa iltapalaa. Zenzibar tyytyi hörppimään teetä ja silittelemään Ponytaa, jonka harjan liekit eivät yllättäen polttaneetkaan häntä. Yhtäkkiä pienestä käytävästä alkoi kuulua meteliä ja sieltä ilmestyi kirkkaanvärinen pallo, josta pisti esiin erivärisiä raajoja. Zenzin ja Gusin pokemonithan siinä kinastelivat keskenään ja aiheuttivat hämminkiä.
"Kiusankappaleet", Gus mutisi kahvintekopuuhien ääreltä, mutta miehen huulilla karehti hymy.
Yhtäkkiä kinasteleva kolmikko lopetti ja kaikki tuijottivat hämmentyneenä Ponytaa, joka heidän mielestään oli ilmestynyt luolaan ihan tyhjästä.
"Pika?"
"Char?"
"Kip?"
Ponyta näytti varautuneelta, kun pokemon-kolmikko lähestyi sitä uteliaasti.
"Hei kaverit, antakaas Ponytalle hieman tilaa, jooko?" Sanoi Zenzibar, joka oli hieman varuillaan, koska ei tiennyt miten Charmander suhtautuisi toiseen tulipokemoniin.
Kävi kuitenkin ilmi, että Charmander ei ollut se, josta tytön piti huolestua. Kun Charmander yritti tulla Zenzibarin luokse syömään, Ponyta astui tytön ja toisen pokemonin väliin ja hirnahti varoittavasti.
"Ponyta! Charmander on myös pokemonini, ei sitä tarvitse pelätä. Ei se tee minulle mitään."
Sip avasi suunsa ensimmäistä kertaa heidän astuttuaan luolaan. "Sillä on mahtanut olla kamala menneisyys, kun se takertuu sinuun ja suojelee sinua tuolla tavalla. Se voi lujittaa suhdettanne, mutta pidä varasi..."
Sen enempää tyttö ei sitten sanonutkaan.
Zenzibarilla kesti hetki rauhoitella Ponytaa, mutta lopulta se päästi Charmanderin ohitse. Charmander katsoi toista pokemonia nyt myös varuillaan, mutta Zenzin annettua sille ruokaa, se rauhoittui. Ponyta ei suostunut menemään pokepalloonsa koko loppuiltana tai edes yöksi. Gary valitti vähän sen aiheuttamasta valosta, mutta nukahti kuitenkin viisikosta ensimmäisenä.

Zenzibar pysyi hereillä kauan ja mietti miten lähestyä uutta pokemoniaan niin, että voisi opettaa sen käyttäytymään muiden pokemonien kanssa vähemmän suojelevasti. Aamu alkoi jo sarastaa, kun tyttö viimein nukahti, toinen käsi vierellä nukkuvan Ponytan kyljellä.

[Gustaffsson]

Aamu tuli, aurinko nousi, aamupala- ja kahvit nautittiin ja matka saattoi jatkua. Ponyta olisi väkisin halunnut tahtoa kävellä kouluttajansa vierellä, mutta sen jalka ontui vielä ja Zenz joutui sulkemaan sen Poképalloon. Ennen palloon palaamistaan se katsoi Zenziä ilmeellä joka sai tämän tuntemaan itseensä pahantekijäksi, vaikka ajatteli vain ponipokémonin parasta.

Kevät jatkui senkin päivän aurinkoisena ja lämpimänä, vaikkakin viileä tuuli hieman siivitti menoa polun kohotessa. Aidatuilta vuoristopoluilta he katselivat alas jylhiin notkoihin ja loriseviin puroihin sekä kohiseviin putouksiin.
”Kannatti lähteä mukaan, vai mitä?” Gus kysyi Zenziltä heidän katsellessaan heidän edessään avautuvaa jylhyyttä.
”No joo,” Zenz myönsi, ”ei tällaista Olivinessa näe.”
”Eipä Palletkaan tällaista tarjoa... vaikka omat viehätyksensä sielläkin on.” Gus sanoi.
”Millaista siellä on?” Zenz kysyi.
”Palletissa? Siellä on...” Gus mietti vastausta.
”...tasaista.” Gary vastasi avuliaasti kaataessaan pientä mutta sangen vittumaista kiveä kengästään.
”Miksei niin, tähän verrattaessa ainakin. Peltoja, paljon peltoja, pieniä metsäsarkoja välissä... tuulimyllyjä, maatiloja, omakotitaloja. Meren rannassa pieni kalasatama. Pieni liike-keskusta kaiken keskellä. Viihtyisä paikka, mukavia ihmisiä...” Gus kertoili.
”...ja ilta-elämän kruunaa Dominicin baarista kuuluva juopuneiden mölinä ja rähinä. Kevättalvisin kun lumet sulaa niin koko tienoo haisee vanhalta lannoitteelta, huonot liikenneyhteydet...” Gary lisäsi vetäessään kivetöntä kenkää jalkaansa.
”Kesällä, ennen elonkorjuuta, pellot hohtavat vihreinä ja keltaisina ja Oakin laboratorion kukkulalta katsottuna näyttävät isolta tilkkutäkiltä. Ja onhan Palletista sentään kotoisin kuuluisuuksia, kuten Kanton tunnetuin kouluttaja...” Gus sanoi ja läimäytti kätensä Garyn olalle.
”No mutta kiitos-”
”...nimittäin Red.”
”Olet ilkeä.” Gary tuhahti.

”Jos saan vetää arvon matkaesitteiden huomion tänne päin, niin kaupungin suunnasta lentää valtava parvi lentopokémoneja.” Sip huomautti. Tosiaan, useita mustia täpliä oli ilmestynyt taivaanrantaan. Ne vaikuttivat lentävän useissa pienissä muodostelmissa.
”Ja ne lentävät aikalailla tähän suuntaan...” Gary arveli.
”Pitäisikö piiloutua?” Zenz kysyi epävarmana.
”Jos ne ovat meidän takiamme liikenteessä niin ne kyllä löytävät meidät vaikka piiloutuisimmekin. Ja yhtä lailla voivat olla meistä välittämättäkin.” Sip järkeili.
”Niitä on valtavasti!” Siili henkäisi innostuessaan.
”Laskin päälle sata,” Gary sanoi, ”ja ihankuin niillä olisi ratsastajatkin?”
”Totta kai,” Gus tajusi, ”Blackthornin rakuunarykmentti.”
”Rakkimitä?” Sip ihmetteli.
”Lentopokémoneihin erikoistuneita sotilaita, Johton eliittiä. Harjoittelevat kuulemma jatkuvasti nykyään... Niillähän on kasarmit jossain kaupungista pohjoiseen...” Garykin muisteli.
”Niiltä oli pari tulenjohtuetta osallisena Kanton ja Johton yhteisissä harjoituksissa Pewterin vuoristoilla viime talvena. Satuin parin kanssa samaan aikaan sotkuun, ylimielisen kuuloisia paskiaisia. Olivat niin olevinaan kun ovat rakuunoita ja vaikka mitä...” Gus muisteli. Joukkio pysähtyi katsomaan kuinka komppaniallinen rakuunoita lensi heidän ylitseen. Pokémon-kanta oli kirjavaa, oli Fearowia, Pidgeotia, Skarmorya, Charizardia, jopa yksi Dragonite. Sotilaat olivat kuin yhdestä muotista valettuja, lentäjänlasit silmillään, kypärät päässä ja taittoperäinen rynnäkkökivääri selässä laskuvarjorepun vieressä. Joku rakuuna nosti matkalaisille kättä, vain saadakseen takanaan lentävän esimiehen huudot niskaansa. Ei tervehditä siviilejä, saatana.
”Siistiä!” Siili huudahti katsellessaan Pokémon-paljoutta. Ja olihan se aika siistiä.

”Blackthorn City on kuuluisa lohikäärmekouluttajistaan. Sinällään ihan sopivaa että rakuunarykmentti on perustettu juuri sinne.” Gary pähkäili.
”Ja anna kun arvaan – Blackthornin salinjohtaja käyttää loharityyppiä?” Siili kysyi.
”Mistä tiesit? Mutta joo, salinjohtaja Clair on myös lohikäärmetyypin kouluttaja. Eliittinelosten Lance on muuten hänen serkkunsa... lohikäärmeistely taitaa kulkea suvussa.”

Blackthorn City avautui heidän edessään. Vuorten ympäröimä syrjäinen pikkukaupunki oli hiljainen ja viehättävä pakopaikka maailman menosta mukulakivikatuineen ja läpivirtaavine puroineen. Niin rauhalliseksi paikaksi lohikäärmeet dominoivat kummasti sen katukuvan arkkitehtuuria. Oli lohikäärme-aiheisia suihkulähteitä, patsaita ja lohikäärmeaiheisesti nimettyjä liikkeitä.

”Pitäisikö varata jo majatalosta huoneet?” Gary ehdotti heidän ohittaessaan Lupsakan Lohikäärmeen Majataloa, ”Me tuskin lähdetään täältä vielä tämän päivän aikana? Pieni lepotuokiokaan ei tekisi pahaa... kahvit... ehkä oikea lounas?”
”Minun pitää käydä käyttämässä Ponytaa Pokémon Centerissä,” Zenz sanoi, ”jos te menette edeltä varaamaan huoneet ja käydään sitten syömässä kun tulen takaisin?”
Kenelläkään ei ollut mitään asiaa vastaan ja Zenz jatkoi yksin kohti Pokémon Centeriä.

Pokémon Centerissä hän antoi Ponytan pallon hoitajille ja istui odotushuoneeseen lukemaan iltapäivälehteä. Päivän pääotsikot olivat Silph Oy:n yt-neuvottelut Kanton Saffron Cityssä, mielenosoitus Goldenrod Cityssä Johton Pokémon-salien budjettien leikkauksia vastaan sekä Kanton ja Johton armeijoiden uusittu yhteistyösopimus meri- ja ilmatilan vartioinnissa. Lehdestä voisi kuvitella että koko maailma, tai ainakin Kanto ja Johto, olivat hyvää vauhtia menossa päin helvettiä.

Zenz selaili lehden läpi, viipyen kauiten sarjakuvasivuilla, ja sopivasti kun hän taitteli lööppilehden kasaan saapui hoitaja tuomaan Ponytan Poképalloa.

Palatessaan kaupungin keskuspuiston läpi (nimeltään Lohikäärmepuisto, mikä yllätys), hän päästi Ponytan vapaaksi. Ponipokémon tiiraili uutta ympäristöä, vieroksuen hoidettua puistoa, siellä kuljeksivia ihmisiä sekä sitä ympäröiviä ihmisasumuksia. Se hirnui murisevasti aina jotain uutta huomatessaan ja käveli tiiviisti Zenzin vierellä. Kouluttaja taputti sen kaulaa ja puheli rauhoittavasti. Vastaantulijat ja puistossa aikaa viettävät katselivat Ponytaa osaksi ihastellen, osaksi sen synkkää varautuneisuutta säikkyen.

”Katsohan, Gus tulee meitä vastaan....” Zenz sanoi pääasiassa itselleen ponipokémonin rauhoittamisen lomassa. Gus tosiaan käveli puistopolkua pitkin heitä kohti, käsissään kaksi take away-kahvikuppia. Reppunsa ja takkinsa hän oli jättänyt huoneeseensa, mutta kulahtanut lierihattu ja useasti paikattu leipälaukku roikkuivat mukana.
”Moro,” Gus sanoi hymyillen, ”paikalliset konitohtorit osaavat asiansa, huomaan. Gary kyllästyi huoneessa lekoiluun ja vaati että menemme kahville jo sinua odotellessa – minä puolestani kyllästyin Garyyn ja ajattelin sinunkin kaipaavan kahvia.”
”Kyllä kiitos... auts!” Zenz älähti kun hän kahvikuppia vastaanottaessaan kallisti sitä hieman ja sai kuumaa kahvia kädelleen.

Hassua miten niin pieni lipsus voi johtaa kaikenlaiseen.

Ponyta nimittäin säikähti Zenzin älähdystä ja teki tapahtumasta oman johtopäätöksensä: kahvikuppi = ase jolla käytiin Zenzin kimppuun, Gus = aseen käyttäjä joka kävi Zenzin kimppuun, ratkaisu = kahvikuppi helkuttiin ja pure Gusia. Niinkuin se tekikin, se otti pari pikaista askelta, tökkäsi turvallaan kahvikupin Zenzin oikeasta kädestä ja puraisi Gusia vasempaan niin että rouskaus kuului.

”PONYTA!” Zenz huudahti niin lujaa ja äkäisesti että se melkein onnistui peittämään Gusin lapsille sopimattomamman huudahduksen.
”Ponyta, PERÄÄNNY! Heti!” Zenz huusi. Ponipokémon otti kuin ottikin hirnuen muutaman askeleen taaksepäin.
”Et saa hyökätä kenenkään kimppuun ilman käskyä!” Zenz jatkoi. Ponipokémon madalsi päätään ja päästi pitkän, puhisevan henkäyksen.
”Saat miettiä käytöstäsi Poképallossa jonkun aikaa!” hän sanoi ja palautti Ponytan palloonsa. Samalla hän kuuli kuinka joku silminnäkijä huuteli pitäisikö soittaa poliisi tai ambulanssi paikalle. Gus huuteli takaisin että ei mitään syytä, kyseessä oli silkka vahinko ja käteenkin tuli vain pieni pintakraapus. Hän oli jo kaivanut leipälaukustaan siderullan ja yritti sitä nyt yhdellä kädellä kääriä ”pienen pintakraapuksen” ympärille, jonka Zenz huomasi kyllä vuotavan aika tavalla verta.
”Annahan kun minä laitan sen – olen niin pahoillani!” Zenz sanoi tarratesaan sideharsoon.
”Eihän tässä mitään, sattuuhan näitä. On minun Pikachunikin yhden jääkärin sähköttänyt, ja siitä tuli sentään sairaalakeikka. Kiitos, jo riittää...” Gus rauhoitteli.
”Kyllä sinunkin kannattaa tätä käydä sairaalassa näyttämässä...” Zenz sanoi.
”Mitä turhia, johan sinä sen kaiken tieteen ja taiteen säännösten mukaisesti sidoit, pikkuasioilla nyt sairaalan ylityöllistettyä väkeä häiritsemään... Käsittelit muuten tilanteen tosi hienosti.”
”Käsittelinkö muka?” Zenz yllättyi.
”Sait Ponytasi nopeasti taltutettua ilman mitään fyysistä keinoa. Kouluttajan, tai kasvattajan pitää tarpeen tulla osata olla tiukka myös Pokémonejaan kohtaan. Ominaisuus jonka olen huomannut itseltäni puuttuvan...” Gus sanoi.
”Oletko nyt varma ettet käy sairaalassa?” Zenz kysyi huolestuneena.
”Anna nyt olla jo.”
”Se vaan että jos vuodat kuiviin niin minä vähän tunnen syyllisyyttä.” Zenz sanoi, mutta kun Gus jatkoi matkaa takaisin kohti hotellia ilman huomattavaa verivanaa takanaan, päätti Zenz antaa asian olla, ainakin toistaiseksi. Ponytan käytös harmitti, mutta toisaalta Gusin kehut lämmittivät mieltä.

[Sieppeli]

Jokin piippasi. Gary ei huomioinut pientä ääntä sen enempää, vaan jatkoi tyhjäntoimittamistaan. Iltapäivä oli vähän liiankin hiljainen hänen makuunsa, Zenz ja Gus olivat kadonneet johonkin, Siili oli ollut muutenkin hiljainen viimeaikoina ja Sip-... Oli Sip. Kenestäkään ei oikeastaan ollut seuraa, joten Gary vain oli ja odotti, että jotain tapahtuisi. Hän istui majapaikan ulkopuolella Arcaninensa kanssa, joka oli päässyt pitkästä aikaa ulos pallostaan. Valtava tulikoira oli aivan yhtä innokas touhuamaan kuin omistajansa, joten se oli etsinyt hyvän paikan ruohikolta ja köllähtänyt siihen lepäämään.

Piipitys jatkui, eikä Garyn pää vieläkään rekisteröinyt ääntä. Sen sijaan ääni tarttui Arcaninen tarkkoihin korviin ja se avasi silmiään, katsoen kouluttajaansa. Iso koira nosti päätään ja sen korvat liikkuivat kun se yritti kuulla tarkemmin tuon kummallisen äänen. Nopeasti se paikansi tuon äänen kuuluvan kouluttajastaan, ja se murahti huolestuneesti. Gary ei ehkä kuullut samaa piippausta - vieläkään - mutta hän huomasi pokemoninsa reagoinnin ja valpastui lopulta itsekin. Hänen suunsa aukesi kun hän meinasi kysyä jotain ääneen, mutta viimeinkin hän kuuli tuon heikon piipityksen, joka kylläkin loppui juuri.

"Puhelin!" Hän henkäisi ääneen ymmärtäessään tilanteen ja Arcanine käänsi päätään kun sen kouluttaja kaivoi taskustaan laitteen, joka oli juuri hetki sitten lopettanut piipittämisensä. Gary avasi laitteen ja kaatoi samalla itsensä ruohikolle niin, että laite oli hänen kasvojensa yllä. Näyttö ilmoitti kolmesta saapuneesta puhelusta, jotka hän ja tulikoiransa olivat täysin jättäneet kuulematta. Hän tunnisti soittajan numeron heti ja hän huokaisi. Gary joutui kutsumaan Arcaninen palloonsa kun hän nousi ylös ja palasi majataloon sisälle, jossa hän oli nähnyt yleispuhelimen. Hetken päästä hän oli näppäilyt soittajan numeron näytölliseen puhelimeen ja jäi odottamaan vastausta.

"Soitit?" Hän kysyi tutuilta kasvoilta, jotka ilmestyivät näytölle. Isoisä näytti yhtä vanhalta kuin aina ennenkin.

"Soitin", professori Oak vastasi hymyillen, "onko teillä ollut kiire? Olette näköjään Blackthornissa."

"Ei niinkään viimeaikoina", Gary pyöräytti olkapäänsä paikalleen ja naksautti niskastaan jumiutuman auki, "kaikki on ollut yllättävän rauhallista, tai ainakaan kukaan ei ole kuollut tai ketään ei ole napattu. Pieniä voittoja."

"Hyvä kuulla. Siilillä lienee kohta kaikki salimerkit?"

"Voi kyllä, mutta oliko sinulla jotain asiaa vai soititko kolme kertaa putkeen vain kuulumisia?" Gary kysyi kuulostaen törkeämmältä kuin hän oli tarkoittanut. Isoisä jaksoi kuitenkin hymyillä, eikä selvästikään loukkaantunut Garyn törkeästä puhetyylistä.

"Vähän molempia. Sain hyvän syyn soitella rakkaan lapsenlapseni perään, joten miksen kysyisi kuulumisia? Oikeastaan minun piti vain välittää viesti siitä, että Morty pyysi välittämään viestin siitä, että hänellä oli postia Sipille."

"Joten pitäisikö minun välittää viesti siitä että sinä välitit viestin-"

"Kyllä, neropatti", professori keskeytti ennen kuin pojanpoika pääsi pidemmälle, "mutta sillä ei ole kiire. Kerroppa nyt mitä olette viime aikoina saaneet aikaan, kun ette ole ryhmänne kanssa uutiskynnystä pieneen hetkeen rikkonut. Syöttehän te muuta kuin Gusin purkkiruokia?"

* * *

Yhden pitkäksi venyneen puhelun jälkeen Gary etsi Sipin käsiinsä ja välitti viestin viestistä hänelle. Sip haki postinsa vielä samana iltapäivänä ja lukittautui hänen ja Zenzin huoneeseen avaamaan pakettiaan sillävälin kun Zenz oli itse jossain muualla. Postissa tullut laatikko oli pieni ja kevyt, eikä sisältänyt sen kiintoisampaa viestiä kuin pieneen korttiin kirjoitettu teksti: "Ajattelin että saatat tarvita tätä. Morty".

Laatikon sisältö ei yllättänyt Sipiä, olihan se postia kummituskouluttajalta toiselle. Hän hymähti nähdessään laatikon pohjalla yksinäisen, orvon oloisen kankaanpalan, joka ei monelle tarkoittaisi mitään. Tuskin hänkään olisi näin nopeasti ymmärtänyt sen tarkoitusta, ellei se olisi tullut Mortyltä. Sip otti tumman kankaan käsiinsä, laskien nyt tyhjän paketin käsistään sängylle. Kangas tuntui miltei olemattomalta hänen sormiensa alla ja se näkyi heikosti, aivan kuin se ei olisi halunnut olla olemassa. Hän mutristi huuliaan tutkiessaan palasta käsissään ja hänen ilmeensä oli synkkä Sipin uppoutuessa ajatuksiinsa.

Dusclops oleskeli siinä lähellä, kuten aina. Se tunsi vetoa tuohon turhalta vaikuttavaan kankaanpalaan ja kun Sip nosti katseensa, kutsuen Thorbia nimellä, se ilmestyi näkyviin valppaana. Sip heitti kankaan ilmaan, josta Dusclops nappasi sen käteensä ja oli siitä hyvin ihmeissään. Kangas tuntui osalta sitä ja se sai Thorbin hykertelemään onnellisena.

"Pidä se tallessa", Sip sanoi, pakottaen hymyn kasvoilleen, "ehkä löydämme sille käyttöä tässä lähiaikoina."

[Gustaffsson]

Gus istui majatalon puolityhjässä ruokasalissa yhtä lailla puolityhjä oluttuoppi kädessään. Hänen Pokémoninsa makoilivat pöydän ympärillä laiskasti mässyttäessään herkkuja joita Gus oli niille ostanut. Ikkuna antoi mukavasti torille päin, hiljalleen laskeutuva aurinko loi ihmisvilinästä ja kojuista pitkiä varjoja mukulakiville. Baaritiskin takaa radiosta kuului tuttu kappale, jota Gus hyräili hiljaa ja nuotin vierestä.

Katso ulos. Näätkö sen:
toiset tappaa toisiaan.
Alla veristen vaatteiden
loiset tappaa loisiaan.
Ole minulle ihminen,
kun toiset tappaa toisiaan.

”Jonkun pitäisi kieltää sinulta laulaminen.” paikalle ilmaantunut Gary sanoi.
”Jonkun pitäisi kieltää sinulta rauhallisten hetkien pilaaminen.” Gus vastasi. Salinjohtaja istui Gusia vastapäätä, tuhoten näkymän harmonian tylsistymistä uhkuvalla ilmeellään.
”No mitä?”
”Anna pohjat ja keksi tekemistä. Sip lukittautui huoneeseensa, Siili on jossain harjoittelemassa ja Zenzkin jossain -”
”- lähti torille ostamaan ruokaa Pokémoneilleen -”
”- ja minulla on tylsää!” Gary julisti.
”Jaa.” Gus totesi tyhjentävästi ja nappasi vielä huikan oluestaan, työntäen tuopin sitten Garyn eteen.
”Myivät sinnohilaisena, mutta kyllä tuo on jollain makutökötillä lantrattua kantolaista. Mietinkin miten täällä vielä myydään sinnohilaista olutta, kun elintarvikekauppa Sinnohiin ja Hoenniin loppui jo melkein vuosi sitten.” Gus luennoi.
”Ihan oluelta maistuu, niinkuin ne kaikki. Mitenkäs se tekemispuoli?” Gary sanoi kaataen lopun litkun kurkustaan alas.
”No minä ajattelin istua tässä ja levätä hetken.” Gus sanoi.
”Ai.” Gary sanoi ja hiljeni.

Noin kymmeneksi sekunniksi.

”Hetki meni jo. Mennään kiertelemään kaupungille!” hän keksi. Gus päätteli pääsevänsä vähemmällä jos suostuisi, niinpä hän Pokémoneineen seurasi nuorempaa miestä ulos majatalosta. Kävellessään hän täytti piippuaan ja kuunteli Garyn selostusta Blackthornin taustoista. Niin ekstrovertiksi ja toimintapainoitteiseksi ihmiseksi Gary oli harvinaisen innostunut ja tietoinen historiasta.
”Sinun olisi pitänyt hakea lukemaan historiaa Pewteriin niinkuin ukkisi usein ehdotti.” Gus sanoi kun Gary oli saanut päätöökseensä tiivistelmän Blackthorn Cityn merkityksestä Johton sisällissodassa. Gary vain naurahti, mutta Gusin ilme ei ollut huumoriasetuksella.
”Ihan oikeasti. Vai meinasitko olla salinjohtaja lopun ikääsi?” hän kysyikin, ja Gary vakavoitui ihan pikkaisen.
”Vai että historiaa. Istumaan kirjastoihin päivät pitkät, kirjoittamaan kaikenmaailman tutkielmia ja väitöskirjoja siitä mikä oikeasti oli Johton ensimmäisen keisarin lempiväri. Salinjohtajan työ on arvokasta, ja siinä saa ottaa pieniä etuja, kuten tämäkin reissu todistaa. Ja jos joskus kyllästyn hommaan niin kyllä minun erikoisaloillani hommia löytää.” Gary sanoi.
”Sinun erikoisaloillasi... Pokémon-koulutus vai?”
”Ja naiset.” Gary sanoi iskien silmää ja Guskin naurahti.
”Voisit perustaa puhelinseksipalvelun.” hän ehdotti, ja Gary hajosi totaalisesti. Keskustelu siirtyi arveluttaville raiteille, joiden yksityiskohtia ei tässä kannata turhaa kuvailla, mutta häröä ja huonoa vitsiä siinä väännettiin mm. Garyn kouluttajanimestä ja sukunimestä. Ja tämän lomassa naurettiin vedet silmissä niin että Gusin Pokémonit huolestuivat miesten mielenterveydestä. Näiden ilahdukseksi lähistöllä kävellyt täyspäisempi tuttu ihminen – Zenz – oli kuullut tutun kuuloista hysteriaa ja käveli heidän luokseen mukanaan ostoskassi täynnä torilta tehtyjä löydöksiä. Charmander kulki tämän perässä ja yritti välillä kurotella kuonoaan ostoskassiin.

”Arvelinkin että te täällä riehutte. Tarvitsetteko lääkäriä vai psykiatria?” hän kysyi hieman epäröiden nähdessään miesten yrittävän kehnolla menestyksellä olla hihittelemätä.
”Järkevää seuraa tässä lähinnä kaivataan. Löysitkö torilta mitään?” Gus kysyi pyyhkiessään silmiään.
”Taisin löytää kaiken mitä niihin Pokémon-herkkuihin tarvitaan. Ehtisitkö tänään opettaa minulle kuinka niitä tehdään?” Zenz kysyi.
”Ilman muuta.” Gus myöntyi.
”Sinähän voisit vaikka perustaa kokkiohjelman telkkariin.” Gary sanoi.
”Ja sitten voidaan yhdistää se sinun puhelinpalveluusi.” Gus ehdotti ja laukaisi uuden naurukohtauksen. Zenz ehti jo tosissaan huolestua olevansa sittenkin pöpipäiden kanssa liikenteessä, mutta sitten naurunremakan lopetti kuin seinään kaksi matalalta kaupungin yli lentänyttä Dragonitea. Kuin tyhjästä ilmestyneiden lohikäärmepokémoneiden ilmavirta heilutti takinliepeitä ja sai Gusin hatun lennähtämään päästä. Tottuneesti Mudkip ja Pikachu lähtivät lätsän perään.

Dragonitet kaartoivat korkeammalle, jolloin kolmikko näki näiden selässä ratsastajat.
”Rakuunatko taas? Saisivat olla lentämättä näin matalalla kaupungin yllä.” Gus mutisi.
”Ei, ei rakuunoita – tuo toinen taitaa olla Clair!” Gary sanoi.
”Clair... Blackthornin salinjohtaja?” Gus kysyi nostaessaan Pikachun tuomaa hattuaan.
”Taitavat laskeutua salin eteen... mennään katsomaan!” Gary innostui, eivätkä Gus ja Zenzkään malttaneet olla menemättä katsomaan kahta puolilegendaarista loharipoksua.

Gary oli oikeassa, Dragonitet olivat laskeutuneet Blackthornin salin eteen. Clair, Blackthorn Cityn salinjohtaja, seisoi Pokémoninsa edessä; hän oli pitkä, suoraselkäinen ja atleetinomainen nainen, jonka siniset hiukset olivat tyylikkäässä kampauksessa aivan kuin tämä ei olisi ollutkaan useaa sataa kilometriä tunnissa lentävän lohikäärmeen kyydissä – ainut vinkki tästä aktiviteetista oli vielä salinjohtajan silmillä olevat lentäjänlasit. Toinen lohikäärmeratsataja oli oman Dragonitensa takana näkymättömissä.
”Et vieläkään malta olla leveilemättä aina tilaisuuden tullen?” Gary sanoi astellessaan rempseästi kohti ratsastajia. Clair kääntyi kohti tulijoita ja hänen hämmästynyt ilmeensä muuttui virneeksi.

”Blue Oak. Olenkin kuullut että olet liikkeellä. Sinuna en puhuisi leveilemisestä mitään. Tulitko haastamaan minut? Viime matsistamme onkin aikaa.” johtolainen salinjohtaja sanoi ja puristi yllättävän maskuliinisesti Garyn kättä.
”Au. En tällä kertaa, mutta yksi matkatovereistani haastaa sinut vielä visiittimme aikana... ei kumpikaan näistä tosin. Tässä on ottosetäni tai -veljeni tai jotain Gus, ja tämä tässä on Zenz.” Gary esitteli kättään hieroen. Onneksi Clair tyytyi tervehtimään heitä kättä heilauttamalla ja säästi heidän sormensa rusahtelulta.
”Hauska tutustua. Minäkin voisin samaan syssyyn esitellä pikkuserkkuni ja oppilaani – Lizin.” Clair sanoi kun toinen lohikäärmeratsastaja astui esiin ratsunsa takaa. Gusin sydän hypähti kahdesti, ensin kuullessaan Clairin oppilaan nimen ja sitten nähdessään tämän. Kyllä, juurikin sama Liz.

”Olemmekin tavanneet. En vain tiennyt että olet sukua salinjohtajalle.” Gary sanoi iloisesti hymyillen.
“Sen tiedon pimittäminen taitaa olla tapa.” Liz sanoi hämmentyneenä lentäjänlasit vielä silmillään. Hän silmäili tulijoita, mutta ei katsonut Gusia silmiin.
“Olipa hyvä että osuit paikalle, Blue. Minulla onkin sinulle vähän työhön liittyvää asiaa. Odottaisitteko te kolme ulkona sen aikaa, vaihtakaa vaikka kuulumisia… tämä ei vie kauaa.” Clair sanoi. Gary mutisi jotain olevansa kyllä lomamatkalla, mutta lähti sitten kollegansa perään, läpäyttäen Gusia rohkaisevasti olkapäähän mennessään.

“Te siis tunnette toisenne…?” Zenz kysyi rikkoakseen jokseenkin kiusallisen hiljaisuuden jonka salinjohtajat jättivät jälkeensä.
“Joo.” Gus sanoi hitaasti.
“Olette siis…” Zenz yritti kysyä estääkseen hiljaisuutta palaamasta.
“...ystäviä.” Gus sanoi, ja ensimmäisen kerran Liz katsoi häntä silmiin.
“Niin.” Liz sanoi.
“Ai.” Zenz äännähti. Kiusallinen hiljaisuus palasi. Kirottua.

“Kuule Zenz, voisitko viedä Pokémonini takaisin hotellille? Meillä on vähän… asioita selvitettävänä. Tulen kohta perästä.” Gus pyysi.
“Sopiihan se.” Zenz myöntyi. Ihan vain päästäkseen tästä kiusallisuudesta. Gus patisti Flareonin, Mudkipin, Pikachun ja Cyndaquilin seuraamaan Zenziä.

Gus ja Liz jäivät kahden.
“Noh… pikkuserkukset vai?” Gus kysyi nyökäten kohti salin etuovea.
“Joo… Clair oli idolini kun olin pieni ja hän valmistautui ensimmäiseen liigaotteluunsa… hän tapasi jättää vanhempieni päiväkodille Pokémonejaan joita ei sillä hetkellä kouluttanut. Tykkäsin leikkiä erityisesti hänen kahden Dratininsa kanssa… sitten eräänä päivänä toisen kouluttajan Moltres sai jonkun raivokohtauksen ja kävi kimppuuni. Toinen Clairen Dratineista kehittyi Dragonairiksi ja taltutti hänen Moltresin.” Liz kertoi ja naurahti muistoilleen.
“Muistan miten pelkäsin että Clair suuttuisi minulle kun kehitin hänen Dratininsa… mutta Clair oli vain yllättynyt, koska Dratinien kehittäminen on niin vaikeaa. Hän antoi Dragonairin minulle ja alkoi myös opettaa minua lohikäärmepokémonien kouluttamisessa. Vaikka jätinkin haaveet Clairin jalanjäljissä seuraamisesta, tulen aina silloin tällöin tänne… lentelemään ja juttelemaan.” Liz kertoi ja taputti Dragonitensa kuonoa.
“Lohikäärmeistely taitaa kulkea suvussa.” Gus sanoi. Syntyi jälleen hiljaisuus, jonka aikana Gus kokosi ajatuksiaan sanoiksi Lizin keskittyessä Pokémoniinsa.

“Olen pahoillani,” Gus aloitti lopulta, “minä ihan oikeasti halusin tämän toimivan. Mutta... ei se… tai siis… me emme vain… sovi toisillemme.” Liz kääntyi Dragonitensa luota katsomaan verbaliikkapulassa olevaa miestä.
“Sinä autoit minut yli erittäin vaikeasta jutusta. Potkit minut ylös ja liikkeelle etten olisi jämähtänyt murheeseen ja vihaan. Ja siitä en voi kiittää sinua tarpeeksi… mutta… ei siinä yksinään ole pohjaa mihinkään vakavaan…” Gus takelteli. Liz niiskaisi.
“Kun sinä tulit Lavender Towniin ja töihin isosedän orpokodille, opin sinusta kaksi asiaa… sen että olet hyvä Pokémon-kasvattaja ja että sinua vaivasi jokin joka esti sinua jatkamasta eteenpäin elämässä… näin miten hyvin hoidit sekä omiasi että orpokodin Pokémoneja, näin että olet hyvä ihminen, ja halusin auttaa sinua eteenpäin.” hän sanoi.
“Ja sinä autoit… nyt ei ole enää mitään autettavaa. Kiitos… kiitos kaikesta.” Gus sanoi.
“Kiitos että sain auttaa… kiitos että jaoit murheesi kanssani.” Liz hymyili, ja Gus hymyili takaisin. Vaikeaa välienselvittelyä hän oli eniten pelännyt.

*****

Gary seurasi Clairia tämän salin takahuoneeseen jossa hän osoitti vieraalleen tuolin ja istui itsekin.
“Et ole ainoa Kanton salinjohtaja jonka olen tavannut viime aikoina.” Clair aloitti.
“Kuka… Surgeko?” Gary arvasi muistaessaan Surgen olleen Johtossa.
“Hän on käynyt Johton joka salilla, puhunut normaaliin positiiviseen tapaansa. Kertoi epäilevänsä Rakettiryhmän viimeisen hyökkäyksen olevan lähellä, ja yritti suostutella puhumaan puolustusmäärärahojen kasvattamisen puolesta.” Clair sanoi.
“Mutta eihän se kuulu salinjohtajille mitenkään. Ja jos kuuluisi, ne asiat tulisi hoitaa salinjohtajien kokouksessa.” Gary ihmetteli.
“Salinjohtajilla on joka tapauksessa vaikutusvaltaa, kansa kuuntelisi meitä ja päättäjät myötäilesivät kansaa. Ja mitään turvallisuusasioita ei kuulemma kannattaisi enää käsitellä virallisissa kokouksissa tai virallisia linjoja pitkin. Rakettiryhmällä saattaa olla vakoiluyhteydet ainakin poliisin ja armeijan tietoverkkoihin. Tai niin Surge sanoo.” Clair kertoi.
“Ja mitä mieltä sinä olet?” Gary kysyi. Clair kohautti olkiaan.
“Kuten sanoit, politiikka ei kuulu meille mitenkään. Surgella on muutkin intressinsä, nyt kun hän on Kanton armeijan yleisesikunnassa. Mutta… miltä sinusta tuntuisi jos meidät yllätettäisiin housut kintuissa sen tähden kun emme olleet varautuneet?” Clair kysyi.
“Suht tyhmältä, luulisin.” Gary myönsi.
“Minä en aio puuttua politiikkaan. Mutta silmäni aion pitää auki. Emme ehkä voi olla varautuneita kaikkeen, mutta meidän pitää olla valmiit tekemään mitä tahansa kansamme suojelemiseksi, tapahtui sitten mitä tahansa.” Clair sanoi. Gary huokaisi dramaattisesti.
“Synkkää ja vielä synkempäää. Miksei ihmiset enää kutsu kylään vain jutellakseen mukavia?”

*****

Gus palasi tyhjin mielin hotellille, tavaten sen edessä Sipin ja Siilin. Siili oli ollut harjoittelemassa reitillä 45 ja teki nyt Sipille selkoa treenisessiostaan. Gus jäi heidän seuraansa laiskasti tervehtien ja kaivaen piippunsa esiin.
“Onko Zenziä näkynyt?” hän kysyi kun Siili oli saanut kerrottua yksityiskohtaisesti Quaqsirensa ja villin Donphanin taistelusta.
“Meni vähän aikaa sitten huoneeseensa Pokémonisi mukanaan.” Sip sanoi.
“Viimeinen Johton saliottelu edessä! Ihmeellinen tunne, eikö?” Siili kysyi innostuneesti Gusilta.
“Niin… moni asia tuntuu tulevan täyteen ympyrään.” Gus sanoi mietteliäästi.

[Siilinpiikki]

Uusi päivä ei pyyhi menneitä, mutta antaa hyvän tekosyyn jättää ne sivualalle. Kuitenkin monesti tähän mahdollisuuteen ei tartuta pelkästä jääräpäisyydestään. Torkuttaminen on ihmiskunnassa jo monesti todettu epäkelvoksi tavaksi hidastaa aikaa, mutta yllättäen Gus halusi tutkijan luonteensa vuoksi testata hypoteesin uusiksi. Eikä siinä sinäänsä mitään, onhan majatalon sängyssä paljon mukavampi kiereskellä kuin aamukasteen kostuttamassa makuupussissa. Aamulinnut löytyivät kylläisinä oleskelutilassa hoitamassa pokemonejaan. Siili suki harjalla Girafariginsa lyhyttä karvaa, Sip pyyhki Honedgea, Zenz leikki Charmanderin kanssa ja Gary hieroi kuontaloaan. Muita vieraita ei huoneessa ollut, ja kun Togepikin nukkui levollisena, vallitsi keskittynyt hiljaisuus.
"Huomenta", Gary huikkasi adoptoidulle velipuolelleen. "Aamiainen meni jo ohi, mutta tässä on kahvia ja croisantti."
Gus otti kiitollisena kahvin käteensä: "Sitä tajuaa vasta nukuttuaan, kuinka raskas taakka on ollut kannettavana."
"Voisiko pahanilmanpidgey visertää tuonnempana", Gary pyysi kaikella veljesrakkaudellaan. "Lehdessä on riittävän masentavaa luettavaa muutenkin. Kanton potkupallojoukkue hävisi finaalissa Kalosille."
Gus tyytyi osaansa ja tarttui lohduttavan jälkilämpöiseen leivonnaiseensa.
Homps!
Kesken matkansa croisantti löysi kohtalonsa toisen suusta, kun Girafarigin peräpää taivutti kaulansa.
"Nohnoh Girafarig", Siili nuhteli muodon vuoksi. "Ruokin sen kyllä äsken. Ehkä eri päillä on oma vatsansakin..."
"Oletko valmistautumassa saliotteluun?" Gus kysäisi kaivaessaan repustaan kuivamuonapaketin.
"No en ja joo", Siili nyhti hajamielisesti karvatuppoja harjasta, "luovutan Girafarigin niin koen olevani yhden hemmottelun velkaa."
"Luovut siitä?" Gary älähti.
"Tai siis jätän ukillesi", Siili paikkasi.
"Mutta tehän olette vasta alkaneet tutustua", Zenz kummasteli.
"Noniin", Siili oli vaivaantunut. "Mutta pianhan me nähdään taas, kun pokeliiga kutsuu-"
"Muista että et ole vielä voittanut Clairia", Gary huomautti. Hänellä tuntui olevan herkkä korva kaikkien muiden ylimielisyyteen paitsi omaansa.
"Mulla on tarvittavat merkit jo taskussa, että ei kyse ole enää siitä", poika huomautti vanhemmalleen. "Mutta en pysty kouluttaa Girafarigia tilanteissa, joihin se ei ole valmis. Ja muutenkin... Se mitä on edessä niin en voi vaatia sitä siltä."
"Mmh", Gus totesi.
"Otatko jonkun sen tilalle?" Gary kysyi jatkaakseen eteenpäin.
"Ajattelin ottaa Arcaninen tiimiin."
"Lohikäärmeitä vastaan?" Sip kohautti toista kulmakarvaansa kääntämättä kat settaan Honedgesta.
"Kyllä minä tiedän ettei tuli ole hyvä niitä vastaan", Siili äyskähti tunnettuaan tullunsa aliarvioiduksi. "Olemme harjoitelleet sen kanssa vaellusreissuilla kikkakakkosen."

Päivän ensimmäinen ekskursio oli Pokémon Centeriin, jossa yhdellä soitolla saatiin vaihto toteutettua. Ulkopuolella Siili piteli poképalloa turhan pitkään käsissään.
"Mitä etkö halua nähdä Arcanineasi?" Sip töksäytti.
"Joo..." Poika havahtui ja avasi pallon.
Koirapokémon ilmestyi heidän eteensä melkein puolikertaa pidempänä.
"Ooh!" Zenz henkäisi vaikuttuneena. "Sinullahan on muitakin kuin pieniä kummallisia otuksia."
"No kiitos", Siili tuhahti ja käänsi kaiken huomionsa pokémoniinsa. "Moi kuoma, pitkästä aikaa!"
"Arruu", koirapokemon tervehti ja sen kuono täytti koko pojan sylin. Siili rutisti sitä niin kovaa, että se ei olisi välttämättä saanut suutansa auki.
"Saako koskea?" Zenz uteli hartaan hetken väliin.
Hän tulkitsi Siilen epämääräisen nyökkäyksen kaltaisen hyväksynnäksi ja lähestyi uutta tuttavuutta. Zenz tarttui Arcaninea kyljestä. Tuuhean turkin alta saattoi tuntea tulen hohkaavan lämmön.
"Ei yhtä ilman toista", Gary totesi. "Tulepas Arcanine tervehtimään toveriasi!"
Salipäällikkö kutsui omansa, ja pian oli kaksi Arcaninea mittaamassa toisiaan. Näiden kahden välit olivat kuitenkin hyvin muodolliset verrattuna kouluttajiinsa.
"Haa!" Siili hihkaisi. "Minun on isompi kuin sinun!"
"Älä näe harhoja", Gary hörähti. "Odota poika, että se kasvaa"
"Pojat..." Sip huokaisi ja Zenz hykerteli itsekseen.

[Gustaffsson]

Rakettiryhmäläiskersantti Carl Manley istui Goldenrod Cityn poliisiaseman sellissä vanginvaatteet päällään ja heitteli paperinivaskasta rutistettua palloa katonrajaan. Paperipallo oli vielä hetki sitten ollut tuomioistuimen päätös elinkautisesta. Tuomiota oli pähkäilty ja pohdittu ikuisuuden ajan, pohdittu asianhaaroja ja tehty tusinoittain kuulustelupöytäkirjoja. Ja se nilkki Looker oli vähän päästä kolkuttamassa hänen sellinsä ovella kuin mikäkin Magikarpkauppias.

Oli jo aikakin päästä pois tästä pienestä kopista, vaikka se tietäisikin vain siirtoa aluevankilaan. Siellä sentään näkisi muitakin kuin lihavia kyttiä ja mulkkuja etsiviä. Kertaalleen lusineilta Rakettiryhmäläisiltä hän oli kuullut ettei aluevankilassa ollut edes hullumpaa, telkkua sai katsoa kymmeneen asti ja ruokaa oli tarjolla kahta eri sorttia joka päivä. Alueella ei välttämättä ole rahaa huolehtia työttömistään, mutta pahantekijöille piisaa aina sen verran hynää että pysyvät lihoissa.

Manley rutisti palloa sen verran auki että sai luettua syytteet. Terroristiryhmän johtaminen. Terroristiryhmään kuuluminen. Törkeä ampuma-aserikos. Kätkemisrikos. Alueloukkaus. Vallankumouksellinen toiminta. Yllyttäminen vallankumoukselliseen toimintaan. Valtiopetos. Maanpetos. Törkeä maanpetos. Pokémonin väärinkäyttö. Törkeä Pokémonin väärinkäyttö. Murha. Yllyttäminen murhaan. Avunanto murhaan. Törkeä ryöstö. Vapaudenriisto. Sopimaton käytös.

Kersantti Manley nauraa tuhahti viimeiselle kohdalle. Kuulustelijoille oli jostain tullut tieto siitä että Manley oli Indigo-ylängön taistelussa virtsannut vasten sen stadionin seinää, missä hän oli vahtinut laumaa panttivankeja. Tottahan se oli, vartiopaikalta ei saanut poistua ja kusettihan siinä, päivä oli pitkä ja kuuma ja vettä tuli juotua, mitäs sitä kieltämään arvon kuulustelijoilta. Niinpä sitäkin pohdittiin kuulusteluhuoneessa varmaan kolmatta tuntia, mietittiin sanamuotoja ja asianhaaran vakavuutta. Ehkä ilman tuota veden laskemista ei olisi tullut elinkautista, Manley ajatteli hymähtäen.

Elinkautistuomio muuntui taas palloksi ja lensi katonrajaan. Sanoja paperilla. Hänen ja neljän muun vangitun rakettiryhmäläisen tapauksien käsittely oli vienyt yhteensä varmaan tuhansia työtunteja Kanton ja Johton poliiseilta, armeijoilta ja tuomioistuimilta. Luoja tietää mitä se tekee Pokédollareissa. Ja kaikki turhaan, mihin se vaikutti? Murha yksinään aiheutti jo elinkautisen. Silti aletaan kaivelemaan vuoden vanhoja kuseskeluja sen sijaan että paiskattaisiin suoraan vankilaan. Tai vielä parempaa, annettaisiin nappi otsaan.

Kieroutuneella tavalla se, ettei häntä oltu teloitettu, ei suinkaan nostanut vangitsijoidensa arvoa Manleyn silmissä. Vangitsijoilleen hän oli hyödytön ja lisäksi vaarallinen. Hän oli tappanut sotilaita ja pari niskuroivaa siviiliä Indigo-ylängöllä, ja nämä pellet huolehtivat vain paperisodista, tappiin asti jokaista yksityiskohtaa syynäten, käyden syynäyksen välissä syömässä ravintolassa kansalaisten verorahoilla. Työttömien rivit kasvoivat päivä päivältä, firma toisensa jälkeen meni konkurssiin, tuotanto ei eri aloista riippuen joko vastannut kysyntää tai toisinpäin, mutta hallitukset vain elelivät kuin kaikki olisi hyvin, nostavat korkeiden virkamiesten palkkoja, antavat järjettömiä apurahoja taiteilijoille ja tutkijoille ja puhuvat kauniita sanoja kun poljetaan kansaa mutaan ja paskaan.

Ja kaiken sen jälkeen esitetään olevansa kansan suojelijoita ja ylimpiä ystäviä. Se suututti Manleyta enemmän kuin mikään muu. Valetta ja farssia, siinä on Kanto ja Johto tänä päivänä. Näytellään kuin kaikki olisi hyvin, kuin talous ei olisi menossa päin persettä ja kuin sota Sinnohia ja Hoennia vastaan ei olisi ovella. Tarvitaan voimaa, terästä selkärankaan ja kovia otteita. Giovanni tarjosi vaihtoehdon, ja hänet palkittiin kuolemalla ja maanpetturin nimellä. Maanpetos luki myös Manleyn paperipallossa. Se koski sieluun, mikään muu – murha, valtionpetos, sopimaton käytös – ei kiinnostanut, mutta maanpetturiksi leimaaminen... Kaikki minkä hän teki, hän teki maansa puolesta. Sen edestä, että Kanto ja Johto nousisivat suurina ja ylpeinä, voimansa yhdistäneinä. Oikeat maanpetturit istuivat aluehallituksissa ja tuomioistuimissa kirjoittelemassa näitä tuomioita.

Manley huokaisi ja heitti paperimytyn roskakoriin. Olen syntynyt liian myöhään, hän ajatteli, minun olisi pitänyt olla mukana sodassa, kuten Giovanni ja Klaus. Nousta maihin Hoennissa, lentää Fearowilla Sinnohiin vihollislinjojen taakse. Suorana seistä ja kaatua, kuten on joka miehen oikeus...

Sellin oven lukko kolahti ja havahdutti rakettikersantin aatoksistaan. Looker asteli koppiin harkitun tiukoin askelin ja itsetietoinen hymy typerillä kasvoillaan. Mulkku oli tulossa viemään loputkin hänen oikeudestaan kaatua suorilta jaloilta.
”Kyytisi tuli”, etsivä sanoi ja kaivoi käsiraudat paikatun takkinsa uumenista. Manley vain murahti ja ojensi ranteensa. Naks, naks, ja mies oli muka turvallinen kuljettaa.
”Ulos vain, tuttua tietä kohti kuulusteluhuonetta mutta sen kohdalta mennäänkin vasemmalle.” Looker sanoi ja antoi vangille tietä juuri sen verran että tämä mahtui kulkemaan.
”Vaihtelu virkistää.” Manley myönsi änkiessään etsivän ohi poliisiaseman käytävälle.

Ulkona paistoi aurinko. Tuntui mukavalta tuntea sen lämpö ja raikkaan ilman tuulahdus, vaikka se olikin kaupungin saasteiden likaamaa. Voi kun joskus vielä pääsisi istuskelemaan Cinnabarin rannalle onkivapa kädessä ja oluttölkki toisessa… ehkä senkin aika tulisi vielä, parempina aikoina.

Looker avasi vanginkuljetusauton panssariovet. Autossa istui jo ranteet kahlittuina Manleyn ryhmän muut vangitut miehet sekä kaksi vanginvartijaa. Pari miehistä näytti pelokkaalta, yksi tylsistyneeltä ja viimeinen uhmakkaalta. Ryhmänjohtajansa nähdessään kaikki tervehtivät nyökkäämällä.

“Nauttikaa matkasta - se onkin viimeisenne vähään aikaan.” Looker sanoi ja paukautti ovet kiinni Manleyn perästä.

******

Istahdan taaimmaisen vanginkuljetusautoa saattavan partioauton pelkääjänpaikalle. Nuori ja hintelä konstaapeli istahtaa kuljettajan paikalle säätämään penkin asentoa, valittaen minulle tuntemattomasta isokokoisesta poliisista joka kyseistä autoa yleensä ajaa. Se ei liity mitenkään tehtävään, joten en vaivaudu vastaamaan vaan keskityn avaamaan Johton maantiekarttaa. Matka Goldenrodista Ecruteakin pohjoispuolella sijaitsevaan aluevankilaan veisi pari tuntia. Vaarallisin osuus olisi puolimatkan tienoilla, jossa maantie olisi kolmattakymmentä kilometriä haja-asutusalueella. Poliiseja olisi kuitenkin partiokaupalla valmiudessa lähimmissä kaupungeissa - apua olisi siis tarjolla, jos sitä ehditään pyytää. Rakettiryhmällä olisi jäljellä vain kourallinen miehiä, mutta etsivän työstä olen oppinut sen että pienempi ryhmä on ketterämpi ja salakavalampi kuin iso rikollisliiga. Eikä pidä unohtaa että suurimmalla osalla heistä on armeijakoulutus sekä aseita ja että toinen joukon keulahahmoista on Johton parhaimpia kouluttajia. Puhetta on myös kolmesta legendaarisesta lintupokémonista, mutta suhtaudun siihen asianhaaraan varauksella - sellaista voimaa ei ole valjastettu ihmisten käyttöön miesmuistiin.

Poliisiradiosta kuuluu lähtökäsky. Edessämme oleva vanginkuljetusauto nytkähtää liikkeelle, ja meidän automme seuraa esimerkkiä. Pallo on liikkeessä. Tiedän olevamme kaupungin sisällä turvassa, joten palaan vielä ajatuksissani yhdistelemään tiedonmuruja. Rakettiryhmän pitkä elontaival on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka täydentävät toisiaan mutta jättävät myös useita langanpäitä auki.

Moni kuvittelee Rakettiryhmän olevan pelkkä rikollisryhmä, jonka tarkoitus on vain haalia rikkauksia laittoman Pokémon- ja asekaupan kautta. Harva muistaa, tai haluaa muistaa, sen olleen kansallismielinen poliittinen liike sotien jälkeen. Liikkeen johtajana Giovanni, jämäkkä sotasankari ja Viridianin tuore salinjohtaja, olisi ehkä päässyt alueministeriksi seuraavissa vaaleissa, mutta sitten paljastui että yksi johtohahmoista oli johtanut suurta Pokémon-kaappausoperaatiota, jonka kautta oli kolmessa vuodessa kulkenut kolmatta tuhatta varastettua tai laittomasti pyydystettyä Pokémonia ympäri maailman. Liikkeen suosio romahti pohjalukemiin. Kiinni jäänyt mies kuoli salaperäisesti päivää ennen tämän oikeudenkäyntiä.

Giovanni vetäytyi julkisuudesta. Tietojen mukaan hän jo tuolloin pyöritti vähintään yhtä isoja laittomia operaatioita, mutta oli tarpeeksi taitava välttämään lain kovan kouran. Rakettiryhmällä oli edelleen tukijoita, pääasiassa nuoria miehiä, sodanjälkeisen maailman väliinputoajia, jotka olivat täynnä revanssihenkeä ja uhoa. Rakettiryhmä sai pahan maineen rikollisjenginä, joka ryösteli lähikauppoja ja mummojen käsilaukkuja. En tiedä, miksi Giovanni antoi tällaisen tapahtua - ehkä peittääkseen todellisen päämääränsä. Pikkurötöstelevää jengiä ei oteta yhtä vakavasti kuin paramilitaristista liigaa, jonka päämääränä on vallankumous. Minua mietityttää myös mitä tapahtui kun kouluttaja Red paljasti Giovannin yhteyden Silph Oy-kiristystapaukseen. Se vaikutti Rakettiryhmän lopulta - mutta oliko se? Ryhmän paremmin järjestäytynyt paluu vuosia myöhemmin antaa toisen kuvan. Mitä tapahtui tuon aikavälin varjoissa? Vangituilta rakettiryhmäläisiltä oli saatu tietää että monia oli rekrytöity ryhmän toimintaan juuri tuona aikana, mutta eri henkilöiden toimesta. Kysymyksiä on monia, mutta minusta tuntuu että tähän osaisi vastata vain Giovanni. Ja kuolleilta ei voi kysellä tietoja edes kansainvälisen poliisin etsivä.

Toinen sarja kysymyksiä, joiden mahdolliset vastaajat ovat onneksi vielä keskuudessamme, koskee Viridianin uudemman salinjohtajan seuralaisryhmää. Heidän nimensä ja tekonsa vilahtavat siellä täällä Rakettiryhmän viimeaikaisissa tiedostoissa. Henkilöhistoriatkin herättävät epäilyksiä. Kuten tämä neiti Fen Gardash, joka on kulkenut väärällä nimellä pitkin Sinnohia, Kantoa ja Johtoa. Nimeänsä piiloittelevalla on harvoin, jos koskaan, puhtaat jauhot pussissaan. Mistään ei kuitenkaan löydy todisteita rikoksista jonka tyttö olisi tehnyt - ei Feninä eikä Sipinä. Hänen aggressiivinen käytöksensä asiaa selvittäessäni on vahvistanut epäilyksiäni siitä, että totuus kyseisestä henkilöstä on epämiellyttävä ja hämäräperäinen, hyvin luultavasti lainvastainen.

Hiukan selvempi, joskin yhtä mielenkiintoinen, on Gus Hillsin tapaus. Professori Oakin oppipoika, Pokémon-kasvatustieteen kandidaatti, opiskellut myös Pokémon-lääketieteen alkeet. Opinnot suurimmaksi osaksi itseopiskeluna Palletissa, tentitty Viridianin yliopistossa. Armeijakoulutus, tosin pelkkä tykistön kirjuri. Sotaorpo, jonka isä oli Giovannin läheinen ystävä. Edesmenneen isänsä kautta yhteys myös kapteeni Surgeen, hyvin vaikutusvaltaiseen mieheen, jonka tarkoista aikomuksista minulla ei ole täyttä varmuutta. Ei mies sotaa halua tai rakettiryhmää kannata, sen uskon - mutta kuten kaikki ammattisotilaat, hän pelkää totuutta ja haluaa haudata sen historian hämäriin. Muistan kun Giovannin rikollistausta paljastui ja kuulustelin Kanton salinjohtajia, kyselin Surgelta sota-ajan tapahtumista. Silloinen luutnantti tuntui pitävän minua vastenmielisempänä kuin kiinnijäännyttä rikollista, mutta vastasi kysymyksiini todenmukaisesti. Mutta kaikkea totuutta hän ei sanonut.

Totuus. Se on minun päämääräni. Ihmiset piilottavat totuutta omien etujensa saavuttamiseksi. He vääristävät sitä huijatakseen muita. Kun totuutta ei ole, ei ole luottamusta. Ja ilman luottamusta yhteiskunta romahtaa kasaan kuin korttitalo avatusta ovesta tulevan ilmavirran voimasta. Väkivaltainen ja epätoivoinen romahdus, jolle ei yhteiskunnan rakentajat mahda muuta kuin kiroilla.

Saavumme minua huolestuttavalle tieosuudelle. Metsän läpi puikkelehtiva huonokuntoinen maantie, jonka varrella on pari hassua mökkiä.
“Ilmoita poliisiasemalle että olemme vaaravyöhykkeellä.” sanon kuskilleni.
“He ovat valmiudessa koko päivän, turha siitä erikseen mainita.” nuori konstaapeli vastaa.
“Koko päivän valmius on tehottomampi kuin puolen tunnin erityisvalmius. Jos jotain sattuu, se sattuu täällä.” valistan kumppaniani. Huokaisten poliisi tarttuu auton radioon. Ja silloin se tapahtuu.

Kuuluu valtava rysäys, kun edessämme maantien läpi työntyy Steelix, juuri ensimmäisen partioauton alla. Auto lennähtää miltei kahtia taittuneena kolonnan yli ja tippuu taaksemme. Vanginkuljetusauto vetää jarrut pohjaan mutta törmää silti hiljakseltaan Steelixiin, joka tuskin tuntee auton kosketuksen.

Kuskini, joka oli keskittynyt radion käyttämiseen, kiroaa ja kääntää hätäisesti ratin vasemmalle jarrut pohjassa. Automme perä lähtee luisuen hallinnasta ja törmää vanginkuljetusauton kylkeen. Tärähdys tuntuu luissa ja ytimissä, muttei ollut vaarallinen. Näen kuinka vanginkuljetusauton takaovet avautuvat ja vartijat tulevat aseet tanassa ulos. Sitten tajuan mitä tulee tapahtumaan.

Irrotan turvavyöni, työnnän penkkini taakse ja painun matalaksi, kehottaen kumppaniani tekemään saman. Valitettavasti konstaapeli, joka tuskin oli muutenkaan intellektuellisti samalla tasolla minun kanssani, oli vielä häkellyksissä äkkinäisestä tilanteesta, ei ehtinyt edes avata turvavyötään. Konetuliaseiden papatus metsän suojista alkaa, tuulilasi pirstoutuu ja luodit repivät palasia auton etuistuimista, joista toisessa istui vielä nuori poliisimies.

Kuulen hätäisiä askeleita kun vanginvartijat pyrkivät vanginkuljetusauton taakse turvaan. Toiseltakin puolen tietä alkaa kuulua yksittäisiä laukauksia. Tajuan ajan olevan vähissä, joten kaivan vyöltäni Raltsin Poképallon ja vapautan sen auton pohjalle kanssani. Se on hämmentynyt aistiessaan minusta tunteen, jota en ole kokenut sitten ensimmäisen koulupäiväni. Se on pelkoa.

Aseet vaikenevat ja kuulen molempaa puolelta tietä lähestyvät askeleet. Kuuluu vaikerrusta, jonka kajahtava laukaus lopettaa.

“Homma selvä!” kuuluu huuto.
“Pelastuspartio on täällä, pojaat!” huutaa toinen ääni. Sitten äänet sekoittuvat riemunhuudoiksi ja jälleennäkemisen iloksi, jotka eivät ollenkaan sovi tilanteeseen.
“Jättäkää remuaminen myöhemmäksi! Kerätkää kaikki aseet, tarkastakaa autot myös.” kuuluu jämäkämpi ääni. Askeleet lähestyvät autoa.

Tajuan lähdön hetken tulleen, ja kuiskaan Raltsille teleporttikomennon. Auton ovi avautuu, ja näen silmälappupäisen, kookkaan rakettiryhmäläismiehen, joka minut nähdessään kohottaa aseensa. Mutta Ralts on nopeampi, ja katoan kaaosmaisesta tilanteesta valkoiseen välähdykseen.

[Siilinpiikki]

Toisaalla mitään tietämättömänä tapahtuneesta oli Siilin saliottelun aika. Pojan ensimmäisenä pokémonina oli Quagsire, jolla oli vastassaan jokaisen mahtavan kouluttajan vakiokaluste Gyarados.
"Eikö ole hieman ristiriitaista, että lohikäärmeitä kouluttava salipäällikkö käyttää pokémoninaan lohikäärmettä, joka ei ole lohikäärme?" Gus tuumaili.
"Mitä eikö se ole lohikäärme?" Zenz ihmetteli. "Sillähän on lohen suomut ja käärmeen vartalokin."
"Tähän kuuluu itseasiassa legenda", Sip tiesi kertoa. "Kerrotaan, että taivaassa oli lohikäärmeistä pulaa. Päätettiin pitää jaloille karpeille uimakilpailu. Nopeimmat uimarit palkittiin paikalla lohikäärmeiden rinnalla."
"Mutta Gyaradokset elelevät järvissä?" Gus kohautti kulmakarvojaan. "En ole nähnyt yhtäkään leijailevan taivaalla."
"Ne ovat kyllä lentotyypin pokemoneita, mutta ei se automaattisesti tarkoita lentotaitoja". Sip tyytyi kohauttamaan olkiaan. "Niiden loikat vesiputousten yli kyllä muistuttavat paljolti lentämistä."
"Ei kyllä uskoisi Magikarpin voittavan yhtään mitään kilpailua", Gary tuhahti. "Paitsi ehkä lätäkössä pomppimisessa."
"Joillakin Magikarpesta on Swith Swim ability, joten eivät kaikki hitaita ole", Gus tuumi, "mutta ei se tee niistä yhtään hyödyllisempiä."
"On itseasiassa toinenkin myytti, jossa-"
Sipin selostus jäi kesken, kun Gyarados laukaisi suustaan Hypersäteen. Keskustelun aikana Quagsire oli päässyt Qyaradoksesta niskan päälle. Jos näin olisi ollut kirjaimellisesti, olisi salamanteri päässyt huikeaan liukumäkeen. Mutta koska kyseessä oli vakava paikka, tarkoitti se tällä kertaa sitä, että Quagsire oli tehnyt salin vesialtaasta mutakylvyn. Suurelle pedolle pieni liukas otus oli ärsyttävä vastustaja. Kun Gyarados ei enää löytänyt vastustajaansa mudan seasta, seuloi se allasta sädeiskullaan.
"Käytä Mutapommia sen silmiin!" Siili käski Quagsirea.
Isku osui tarkasti kohteeseensa. Muta sumensi Qyaradoksen näön särkien sen silmiä, ja tästähän peto vimmastui. Päästäen mahtavaa ujellusta Gyarados jatkoi vauhkona Hypersäteellä iskemistä. Ongelmana vain oli, että iskut eivät enää osunut kohteeseensa. Yksi säteistä meni vaarallisen läheltä katsojia...
"Seis! Lopeta!" Clair huusi tiukasti.
Joko kuurona omasta melustaan tai muuten häiriintyneenä Gyarados ei ottanut käskyä korviinsa. Empimättä Clair otti poképallon ja kutsui pedon takaisin sen sisään.

"Olen todellakin pahoillani tästä. Huomaan, että Gyaradokseni vaatii enemmän koulutusta", Clair oli pyyteetön. "Jatkammeko?"
Arvatkaa. Siili ei anna yhden hengenvaarallisen tilanteen estää salimerkin hankintaa. Clair kutsui uuden pokémonin

Spoiler:

"Mikä tuo on?" Gus innostui uuden pokémonin näkemisestä. "Ei taida olla Johtosta tai Kantosta?"
"Unovasta", Sip vastasi lyhyesti.
"Jäänyrkki!" Siili jatkoi ottelua.
Quagsire ponkaisi hännällään voimaa syöksyynsä. Kylmät kädet muutuivat jäätäviksi, kun vesi tiivistyi sen kourissa jääksi. Isku osui kohteeseensa, mutta yllättäen Quagsire näytti olevan kärsivä osapuoli. Druddigon käytti hämmennyksen edukseen.
"Käytä Dragon Clawia", kuului salipäällikön käsky.
Lohikäärme tarttui vesisalamanteriin hohkaavilla kynsillään ja kumosi tämän päin seinää.

Siili ei voinut olla muuta kuin pettynyt. Poika oli luullut, että Quagsiren ässäkortti olisi puhdistanut pöydän.
"Olen harjoittanut Druddigon olla halvaantumatta lähi-iskuista. Vaikka sitä sattuukin, vastustaja satuttaa myös itsensä Druddigon kovaan ihoon", Clair kertoi.
"Vaikuttavaa", Siili henkäisi, "mutta kadut vielä, että kerroit tuon minulle!"
Siili kutsui uudeksi taisteluparikseen Arcaninen, joka päästi suustaan sopivan dramaattisen ulvaisun.
"Käytä Virvatulia", Siili kannusti pokémoniaan.
Vaikka Druddigon kuinka yritti hätyyttää tulia niin käsillä, siivillä kuin hännillään, otti se polttavat osumat vastaan.
"Älä lannistu, jatketaan hyökkäämistä", Clair neuvoi lohikäärmettä.
Druddigonin kynnet alkoivat hohkaamaan ja se lähti aggressiiviseen hyökkäykseen.
"Torju Liekinheittimellä!" Siili huusi.
Druddigon joutui väistämään tulta, mutta se jatkoi hyökkäystään uudelta kulmalta. Arcanine loikkasi tieltä ja sinkosi uuden tuliryöpyn.
"Arcaninella on ongelma, jos se jatkaa tuli-iskujen käyttöä lohikäärmettä vastaan", Gus totesi.
"Siili näyttää yrittävän näännyttää Druddigonin", Sip tuumaili.
"Ei hätää, odottakaapa vain", Gary myhäili ja nautti kuinka saattoi jättää toiset enteellisesti odotuksen valtaan.
Arcaninella oli selkeä nopeusetu. Druddigon ei päässyt lähietäisyydelle iskemään, ja Arcanine vastasi hyökkäykseen tulella. Jos Druddigon oli hyvä lähitaistelussa, oli sillä altavastaajan asema kaukotaistelussa.
"Noniin!" Siili tuntui odottaneen jotain. "Outrage!"
"Vastaa Dragon Clawilla!"
Arcaninen keho ja silmät alkoivat hohkaa punaisena, kun se rynnisti suurella voimalla lohikäärmettä päin. Druddigon sai kyntensä koiraa vastaan, mutta sen voimat eivät riittäneet ottamaan iskua vastaan. Arcanine kumosi vastustajansa, joka pyörtyi.
"Mitä osaako Arcanine lohikäärmeiskun?" Gus hämmästyi.
"Kyllä minunkin osaa", Gary vastasi. "Opetin sen itseasiassa Siilille."
"Halusin varmistaa, että Arcanine saa iskullaan OHKOn ennen kuin se menee lähietäisyydelle." Siili halusi selittää. "Virvatulella heikennettiin Druddigon vastaiskun mahdollisuutta."

Clairin seuraava valinta oli Kingdra.

Spoiler:

"Vesipumppu", Clair ehti vuorostaan antaa ensimmäisen komennon.
Arcaine ehti väistää iskun, mutta vesisuihku seurasi koiran perässä.
"Häiritse Liekinheittimellä", Siili neuvoi paremman puutteessa.
Alkoi uusi kissa ja hiiri- leikki, jossa Arcanine oli tällä kertaa altavastaajana. Kingdra saattoi ottaa Arcaninen iskuja vastaan, mutta koiran piti jatkuvasti varoa vesi-iskun osumista. Sali alkoi höyrystyä haihtuvasta vedestä.
"Niinjoo", höyryt havahduttivat jotain Siilin mielessä. "Käytä Ylikuumennusta loppuun asti!"
Arcanine päästi sisäisen kuumutensa valloilleen, mistä myös sivulliset joutuivat kärsimään. Kun vesi alkoi haihtua, muuttui Quagsiren jäljiltä saostunut vesi mudaksi. Kingdra vajosi mutaan.
"Viimeistele Outragella!"
Puolustumiskyvyttömänä Kingdra joutui vastaanottamaan ilman ponkaisseen demonisen Arcaninen iskun.
"Tämän opin itseasiassa Garylta." Siili tunnusti. "Muistatko vielä sen ottelun, kun Vaporeon rökitti Arcaninesi?"
"Keskityppä otteluusi", Gary puhahti.

"Loistavasti noustu altavastaajan asemasta", Clair onnitteli jo uusi poképallo valmiina kädessä. "Kovan paikan tullen meistä kaikista otetaan mittaa. Katsotaan mitä saamme sinusta irti."

Spoiler:

"No niin, sitten-" Siili oli antamassa ohjetta pokémonilleen.
Arcaine ei kuitenkaan kunnellut kouluttajaansa, vaan lähti vauhkona uuteen Outrage-rynnäköön.
"Heei kuuntele!" Siili huusi perään.
"Käytä Suojakilpeä." Clair hymyili tietäväisenä.
Dragonair loi ympärilleen sädekehän ja otti Arcainen iskun vastaan. Kilpi suojasi lohikäärmettä iskulta, ja Arcanine pudottautui takaisin maahan. Punainen hehku sen silmissä lakkasi, mutta sen tilasta ne katosivat toisiaan ristiin.
"Arcanine on hämmentynyt", Sip sanoi kuuntelijoilleen tai ehkä enemmän itselleen. "Se käytti Outragea liian monta kertaa eikä Arcanine pystynyt lopulta lopettamaan iskemistä."
"Vesihäntä." Clair käytti tilaisuutta hyväkseen.
Dragonair löi tulikoiran hännällään päin seinää. Arcanine ei päässyt hämmennyksissään seisomaan omille jaloilleen.
"Viimeistele Lohikäärmeryntäyksellä."
Dragonair päästi lohikäärmevoimansa valloilleen ja näytti liekeissä kaksikertaa itseään suuremmalta. Se sinkosi itsensä päin voimatonta Arcaninea, joka pyörtyi iskusta.

"Vastataan voimaan voimalla", Siili totesi. "Sano hei Ditolle!"
"Ditto!"
"Hei."
Otteluareenalle ilmestyi kaksi lohikäärmettä mittaamaan toisiaan.
"Lohikäärmeryntäys!" Siili käski Dittoa.
Dittonair syttyi kuin tuleen ja lähti hyökkäykseensä.
"Käytä Pyörrettä", Oli Clairin vastaus.
Dragonairin hännän helmet syttyivät loistamaan ja sen pyöriessä muodostui tornado, jonka lohikäärme ohjasi hyökkäävään Dittoon. Pyörteen mukaan tarttui altaan muta, josta pääsi osalliseksi kaikki paikalla olevat ("Tukkani!"). Pyörre vei Dittonairin mukanaan, ja isku harhautui kurssiltaan päin maata.
"Kosta Lohikäärmeraivolla", salipäällikkö jatkoi.
"Suojakilpi!" Siili ohjeisti vuorostaan.
Lohikäärmeiden törmäämisestä syntyi paikallinen pölypilvi. Näkyvyyden parannuttua Dragonairit näkyivät ottavan toisistaan kuristusotetta.
"Vapauta itsesi Lohikäärmeraivolla!" Clair ei jäänyt ihmettelemään.
"Vastaa samalla!"
Lohikäärmeet päästivät suistaan sädepallot, jotka osuivat toisiinsa jo syntyessään. Kun kaksi voimakasta iskua osuvat yhteen, syntyy räjähdys. Tästä selviytyjänä nousi alkuperäinen Dragonair. Ditto jäi möykkynä paikoilleen pörisemään happamasti.

"Lohikäärmeiden voimat ovat arvaamattomia", Clair ohjeisti. "Jos et tiedä mitä teet, ne voivat kääntyä itseäsi vastaan."
"Testataanpa sitä sitten", Siili jaksoi puhista tarmoa. "Valitsen Duns- eiku hei..."
Pojalla oli jo käsivyöllänsä, mutta pysäytti itsensä siihen. Siili istahti maahan kuin olisi jäänyt miettimään jotain. Salijohtaja ja yleisö jäi hämmentyneenä odottamaan, kun poika sulki itsensä pois ympäristöstään ja mutisi itselleen.
"Mutta onko se valmis..?"
Lopulta poika teki eleen ja otti poképallon käteensä. Mutta se ei ollut Dunsparcen taikka Tyroguen. Togepin pallo erosi muista koristeellisella ulkomuodollaan. Siili vapautti Togepin ulos Luxury pallostaan.
"Moikka kamu", Siili lähestyi pehmeästi.
Vauvapokemon tähyili hämillään uutta ympäristöä. Joka kerta kun se aukaisi silmänsä, oli se päätynyt uuteen ympäristöön.
"Ei hätää, me ollaan nyt pokémonsalilla, jossa otellaan." Siili kertoi ja otti pokémonin syliinsä.
Ennen kohtauksesta olisi syntynyt valtaisa hulabaloo ja parkuminen, mutta nyt Togepi tarttui uudessa paikassa tutuinpaan asiaansa. Poika oli kuitenkin ollut aina läsnä niinä kertoina, kun tämä oli tuntenut olonsa turvattomaksi. Eikä niillä kerroilla ollut ihan huonostikaan käynyt.
"Muistatko sen kerran kun täräytit Tyroguea Ukkosella vain sormia heiluttamalla?" Siili jatkoi juttelua. "Eikös ollutkin hauskaa?"
Togepi heilutti hilpeästi päätään muistolle niin, että kaulassa oleva kello kilisi.
"Nyt toivoisin sinulta samanlaista, mutta vastus olisi tuo lohikäärme", poika osoitti Togepille vastustajansa. Siili kiitti onneansa ettei Dragonair ollut yhtä pelottavan näköinen kuin Gyarados.
"Ei sinulle käy pahasti, lupaan sen. Keijuna sinun ei tarvitse pelätä ollenkaan sen vaarallisimpia hyökkäyksiä."
"Minä luotan sinuun", Siili kertoi, "mutta en laita sinua ottelemaan, jos et koe itseäsi valmiiksi."
Pokémon ja jo kouluttaja katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Yhtäkkiä Togepi alkoi hohkaa valoa.

Spoiler:

Togepi oli kehittynyt.
"Toggetic!" Keiju heläytti kirkkaan äänen.
"Togepi..." Siili oli hämillään.
Togetic oli vähintään yhtä hämillään pörhistellessään uusia siipiään. Kun se varovasti nousi ilmaan, oli riemu kuitenkin ylimmillään. Keijun kirkas hihittäminen saavutti sielujen synkimmätkin kolkot, ja sen vilpitön riemu kantautui kaikkien läsnäolevien sydämiin tuoden lämpimän tunteen.

"Kehittyminen kesken saliottelun", Clair henkäisi ihastuneena. "Ei näe joka päivä."
"Annatko pienen hetken, jooko?" Siili aneli herättyään uudelleen käynnissä olevaan hetkeen. "Minun pitää selvittää pari asiaa."
Saatuaan luvan Siili alkoi tutkimaan pokédexiään. Poika sulkeutui uudestaan ympäristöstään ja mutisi itsekseen.
"Minkäköhän levellinen se on..."
Lopulta Siili nousi maasta leijailevan Togeticin rinnalle: "Okei, olemme valmiita."
Togetic lennähti areenalle, jossa Dragonair odotti.
"Kierrä se häntääsi", Clair valitsi hyökkäyksen.
Togepi koetti liihottaa pois iskun tieltä, mutta vielä tunnustelevilla siivillään se ei pystynyt vääistämään toistamiseen.
"Älä säikähdä, käytä Encorea" Siili neuvoi pokémoniaan.
"Pahus", Clair puhahti aseettomana.
("Mitä tapahtui?" Yleisössä Zenz kysyi, kun ulkopuolisesti katsotuuna mitään ei ollut tapahtunut.
"Togetic pakotti Dragonairin käyttämään vain Kietomista", Gary selitti. "Tällöin Clair ei voi jatkaa tarkoittamaansa hyökkäämistä.")
"Sitten Suudelma"
Togeticin huulilta lähtevä pinkki pallo lähestyi Dragonairia uhkaavasti. Togetic pääsi hyödyntämään vastustajansa lähietäisyyden eikä Dragonair kerennyt väistämään. Hämmennyksen iskettyä lohikäärmeeseen keiju saattoi pyristellä pois sen otteesta.
"Hyvä, nyt Keijutuuli!"
Togetic päästi siivistään kimaltelevan tuulen. Lohikäärme oli suorastaan lamaantunut. Tuuli jatkoi ujeltamistaan niin kauan, kunnes lohikäärmeen voimat hupenivat ja se antoi periksi.

[Gustaffsson]

Dragonair tömähti vasten lattiaa, mutta vasta kun keijutuulen viimeiset henkäykset lopettivat Gusin takinliepeiden ja Garyn hiusten heiluttamisen, Clair hengähti syvään ja kutsui tajuttoman lohikäärmepokémonin palloonsa.

Saliin laskeutui hiljaisuus. Siilin täyttänyt voitonriemu vaihtui hämmennykseen, kun kukaan ei hievahtanutkaan. Clair vaikutti mittaavan voittajaa katseellaan, eikä voittaja oikein osannut tehdä muuta kuin katsella vaivautuneena jalkoihinsa. Sitä jatkui ikuisuudelta tuntuneen hetken.

Sitten Clair asteli kengät kopsuen salin poikki ja Siili uskaltautui nostamaan katseensa.

“Onneksi olkoon, kouluttaja Siili. Olet voittanut Blackthornin salin Lohikäärmemerkin. Arvatenkin tämä oli viimeinen Johton salimerkki jonka voitit?” Clair sanoi vetäen taskustaan kulmikkaan lohikäärmeen pään muotoisen merkin (“Miten tuohon asuun mahtuu taskuja?” Gary kuiskasi hiljaa) ja ojentaen sen Siilille.
“Viimeinen koko Indigo-liigan merkki!” Siili sanoi helpottuneena kiiltävää merkkiä ihaillessaan.
“Hyvä. Tule mukaani - sinun pitää tavata muuan henkilö.” Clair sanoi kiertäen Siilin ja kävellen kohti salin ovea.
“Kuka? Missä?” Siili ihmetteli.
“Tule mukaani niin näet.” salinjohtaja sanoi olkansa yli kävellessään ovesta ulos. Siili katsahti epätietoisena matkakumppaneihinsa.
“Voiko häneen luottaa?” Sip kysyi.
“Hän saattaa olla huonohko häviäjä, muttei hän Siiliä Rakettiryhmäläisille möisi, jos sitä tarkoitat.” Gary sanoi.
“Kai minä sitten menen…” Siili sanoi epävarmana ja lähti Clairin perään.
“Tule päivälliseksi takaisin.” Gus huikkasi.
“Sinuna en tulisi,” Gary huusi vielä perään, “nyt on torstai. Hernekeittopäivä!”

******

Sillä välin Rakettiryhmän piilopaikassa Mt. Silverin luolastoissa vastavapautettu kersantti Carl Manley istui komentoluolan pöydän ääressä ja selaili kartta- ja paperinivaskoja tupakka sormien välissä, hiljaa sihisevän Arbokin pää sylissään.
“Uskalias suunnitelma.” kersantti sanoi pöydän toisessa päädyssä seisovalle Klausille.
“Siinä on riskinsä. Jos epäonnistumme, peli on pelattu. Mutta jos onnistumme…” Klaus sanoi ja kaivoi puisesta arkusta esiin konjakkipullon.
“Jos onnistumme, nimemme jäävät historiaan.” Manley hymähti.
“Historiaan jäämme joka tapauksessa. Onnistumisemme määrittää jäämmekö historiaan sankareina vai roistoina.” Klaus sanoi ja kaatoi konjakkia kahteen tinamukiin.
“Aioin säästää tämän Rakettiryhmän voittoa varten… mutta tie voittoon on pitkä ja vaivalloinen. Juodaan nyt kun vielä voidaan.” hän selitti antaessaan toisen kolhiintuneen mukin kersantille, joka nousi tuolistaan.
“Isänmaalle.” Klaus sanoi ja kohotti kuppinsa.
“Isänmaalle.” Manley toisti.

“Kuinkas kauan sinä oletkaan ollut ryhmän leivissä?” Klaus kysyi heidän istahdettuaan.
“Alusta asti… liityin viisitoistakesäisenä Rakettinuoriin, kun ryhmä oli vielä puolue. Alusta asti olin valmis toimintaan…” Manley muisteli.
“Minä muistan… Rekrytoit meille monta uutta miestä. Armeijasta käsin hankit meille pimeästi valtavia määriä aseita ja kalustoa. Olit aina yksi Giovannin luottomiehistä.” Klaus sanoi.
“Hän ei tosin pitänyt siitä kun sain armeijan leivistä potkut puhuttuani alokkaille liikaa raakoja totuuksia. Koskaan pelottanut niin paljoa kuin silloin Giovannin ripitettävänä.” kersantti naurahti.
“Hän oli tiukka esimies… Tehokas työmies, terävä mieli, hyvä taktikko, mutta ankara piiskuri… ja kylmä ihminen. Sota muutti hänet.” Klaus muisteli.
“Mutta te pysyitte hänelle uskollisena, vaikka-” Manley sanoi mutta epäröiden lopetti lauseen kesken. Klaus katsahti kersanttia pöydän toiselta puolen ja sytytti tupakan.

“Niin, minä pysyin uskollisena. Sinnohilaiset veivät toisen silmäni, ja vietin sodan viimeiset kuukaudet ja rauhan ensimmäisen puolen vuoden eri sairaaloissa. Sellainen häpeärauha se oli - sota olisi voitu vielä voittaa. Kurjassa jamassa oltiin, mutta yhtä kurjassa olivat viholliset. Meidän hallituksemme meidät myi… Giovanni olisi korjannut asian päästyään valtaan. Siksi minä pysyin uskollisena.” kapteeni puhui ja puhalsi savuvanan suustaan. Manley näytti epäröivän kysyä jotain.
“Sanotaan että… tai siis… jätkien keskuudessa on liikkunut huhua että Giovanni olisi… tuota... hässinyt vaimonne kanssa...“ kersantti änkytti varoen. Klaus veti pitkän henkäyksen savukkeestaan.

“Niin… Totta se on. Giovanni tuhosi perheeni. Kuten sanoin, sota muutti hänet.” hän sanoi.
“Ja silti pysyitte uskollisena?” Manley kysyi ääni täynnä puoliksi kummastusta ja puoliksi kunnioitusta. Klaus naurahti.
“Mitä muutakaan minulla oli? Ei perhettä, ei työtä, ei kotia. Isänmaa ja yksi silmä jäi. Otin elämäntehtäväkseni varmistaa, että isänmaa olisi jatkossakin. Ja siihen paras toivoni oli Giovanni. Jos hänellä ei olisi ollut pakkomiellettä niihin Pokémon-kokeiluihinsa...” kapteeni sanoi. Manley katsahti tuolinsa ympärillä kerävää olevaa Arbokia. Se oli vuosia sitten saanut geeniterapian, joka teki sen myrkystä äärimmäisen tappavaa. Täydellinen sotapokémon.

“Mutta nehän toimivat.” kersantti sanoi.
“Niin, myrkkyterapiat toimivat, ja miksei se Pikachu-projektikin olisi toiminut… mutta mikä meidät peittosi Indigo-ylängöllä? Epäonnistunut kokeilu. Ja mikä meidät toi Indigo-ylängöllä miltei voittoon? Isänmaalliset miehet ja heidän Pokémoninsa. Giovanni menetti sodassa kunnioituksensa elämää kohtaan… Hän leikki jumalaa ja maksoi siitä. Me maksoimme siitä. Isänmaa maksoi siitä…” Klaus huokaisi ja kaatoi heille lisää konjakkia.

“Gio meni liian pitkälle, mutta me olemme kaikki tehneet ikäviä asioita hyvien asioiden eteen. Vaan kyllähän sinä sen taistelun kokeneena ammattisotilaana tiedät.” Klaus sanoi. Manley kiskaisi konjakkinsa ykkösellä alas.
“Minä en kadu mitään mitä tein Indigo-ylängöllä… mutta… se Viridianin tapaus silloin yli viisi vuotta sitten… Välillä näen siitä unia. Näen sen tytön kauhistuneen ilmeen kun hänen Pokémoninsa kaatuu kuolleena maahan… Sen ei olisi pitänyt tapahtua. En koskaan pitänyt Pokémonien varastamisesta, ja sitten se…” Manley mutisi ja hiljeni. Klausin tupakan pää hohti hiljaisessa ja hämärässä luolassa. Sitten Manley rykäisi ja nousi pöydästä.
“Menen katsomaan että pojat hoitaa vartiovuorot kuntoon. Saavat pelastuspartiomiehet vapautuksen ensimmäisistä vuoroistaan…” hän sanoi ja oli lähtemässä.
“Kersantti,” Klaus sanoi vielä. Manley käännähti kannoillaan.
“Tällä kertaa kaikki on toisin. Ei geenimuunteluja, ei Pokémon-ryöstöjä. Yksi iso operaatio, ja se on ohi. Tavalla tai toisella.” Klaus sanoi. Kersantti nyökkäsi ja poistui luolasta. Silmäpuoli kapteeni huokaisi ja tumppasi savukkeensa.

****

Siili seurasi Clairia pitkin vuoristopolkua Blackthornista pohjoiseen.
“Ollaanko vielä kaukana?” Siili puhisi polun käydessä yhä jyrkemmäksi. Kaupungin talot näkyivät jo hälyttävän pieninä heidän alapuolellaan.
“Pian perillä.” Clair ilmoitti, ja se oli mukava uutinen Siilin tutiseville jaloille.

Heidän kohteensa oli luola, niin iso ja leveä että siitä olisi voinut rekalla ajaa läpi - jos sen olisi saanut näin korkealle vuoristoon.
“Mikä paikka tämä on?” Siili kysyi.
“Tämä on Lohikäärmeluola.” Clair esitteli. Siiliä alkoi arveluttamaan, koska hän ei ollut käynyt parantamassa Pokémonejaan saliottelun jälkeen. Minkälainen lohikäärme täällä asusteli?
“Ei huolta, et joudu täällä taisteluun,” Clair sanoi kuin Siilin ajatukset lukeneinea, “mennään.”

Clair johdatti Siilin luolaan. Silmien totuttua päivän kirkkaudesta luolan hämärään Siili näki että luolan perällä oli lampi, jonka keskellä oli pieni pagoda-tyylinen maja. Majan edessä oli kaksi Dragonite-patsasta. Blackthornilaiset sitten tykkäävät lohareista. Paikka oli kaunis, hiljainen ja omituisella tavalla pyhän oloinen.

“Kuka täällä asuu?” Siili kysyi kuiskaten.
“Mestari.” Clair sanoi lyhyesti ja viittoi Siiliä jatkamaan. Varovaisin askelin, kuin peläten rikkovansa luolan pyhän hiljaisuuden poika asteli kohti majaa. Ovella hän keräsi rohkeutensa ja koputti.

“Peremmälle, peremmälle.” kuului ääni. Siili liu’utti oven auki ja astui sisään Clair perässään. Mökki oli sisältä kotoisa, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja siisteydessään yhtä pyhän oloinen kuin ulkoakin päin mutta ei yhtä luotaan tuotava. Yhdessä nurkassa oli kirjahylly ja nojatuoli, toisessa kirjoituspöytä ja keskellä lattiaa muutama istumatyyny, joista yhdellä istui hymyilevä vanha mies pitkässä, koristeellisessa kaavussa.

“Tervetuloa matalaan majaani,” vanhus toivotti, “minä olen Lohikäärmekouluttajien klaanin Mestari.”
“Lohikäärmekouluttajien klaani?” Siili ihmetteli.
“Kuulostaa mahtipontisemmalta kuin mitä oikeasti olemme, heh,” Mestari naurahti, “me olemme vain ryhmä Lohikäärmepokémoneille omistautuneita kouluttajia. Me tutkimme niitä, me opimme niistä, me ystävystymme niiden kanssa, taistelemme niiden kanssa ja palvomme niitä.”
“Ai,” Siili sanoi ja muisti käytöstapansa, “hauska tavata. Minä olen Siili.”
“Niin muistelinkin. Näin sinut viime turnajaisissa televisiosta - en itse viitsinyt tulla paikan päälle vanhuuttani, heh. Ja nyt olet ilmeisesti voittanut pojantyttäreni taistelussa - kai sinä Clair tällä kertaa annoit sen merkin mukisematta? Heh.” Mestari kysyi.
“Kyllä annoin, isoisä.” Clair sanoi hieman harmistuneena.
“Clair on loistava lohikäärmekouluttaja, mutta myös huono häviäjä, Heh. Mutta käykää toki istumaan. Saako olla teetä?” Mestari kysyi.
“Ei kiitos.” Siili sanoi istuutuessaan tyynylle.
“Ah, hyvä. En siedä sitä litkua, mutta kahvi loppui enkä jaksa vanhuuttani käydä kaupungissa hakemassa lisää, heh. Noh, Siili - kerro minulle Pokémoneistasi.” vanhus sanoi. Puheenaiheen vaihdos tuli yllättäen, mutta Siili pääsi nopeasti vauhtiin - olihan se hänen erikoisalansa. Hän esitteli Pokémoninsa yksi kerrallaan, kertoi niiden iskut ja taistelut mitä ne olivat nähneet ja voittaneet ja mitä taktiikoita hän minkin kanssa oli käyttänyt.

“Oikein hyvä, heh,” Mestari hymähti kun Siili sai pitkän selontekonsa valmiiksi, “mutta kerro minulle nyt Pokémoneistasi.”
Siili hämmentyi. Vastahan hän kertoi. Oliko ukko niin dementoitunut että unohti jo nyt mistä äsken puhuttiin vai niin kuuro ettei kuullut mitään?
“Muistissani tai kuulossani ei ole vikaa, heh,” Mestari sanoi kuin ajatukset lukeneena (taitaa kulkea suvussa), “mutta Pokémonin tunteminen on muutakin kuin taistelua. Olet selvästi hyvä taistelukouluttaja, johan sen osoittaa se että voitit pojantyttäreni - mutta ovatko Pokémonisi sinulle vain työkaluja joilla voittaa taistelusi, vai ovatko ne ystäviä joiden kanssa voitat yhteiset taistelunne? Nyt, kerro minulle Pokémoneistasi.”

Hieman hitaammalla tahdilla Siili alkoi taas kertoa, mutta epävarmuus poistui hänen tajutessaan miten paljon osasikaan kertoa. Lopulta juttua tuli niin hyvin, että hän puhui paljon enemmän mitä taisteluista. Hän kertoi jokaisesta Pokémonista mitä ne söivät, miten ne mieluiten viettivät vapaa-aikaansa, niiden hassuista pikku tavoista ja hienoista hetkistä, mitkä hän oli Pokémoniensa kanssa viettänyt.

Tällä kertaa Mestarin ei tarvinnut pyytää häntä kertomaan Pokémoneistaan uudestaan.

[Siilinpiikki]

Päivän lähestyessä loppuaan oli aika koota tarinan sankarit yhteen ja käydä päivän tapahtumat läpi. Siili piti luonnolliseen tapaan kovinta ääntä. Poikaa ei voinut pysäyttää, kun hänen innostuksensa ylitti rajan, jonka alta edes venyvin Hitmonlee ei voinut limboa alitse. Gary ryysti tällä välin hienostuneesti kahviansa. Vaikutti siltä, että Siili oli sisäistänyt taas uutta asiaa. Mahoganyssa tapahtunut interventaatio oli saanut Siilin kulkemaan uutta polkua. Tällä kertaa hän ei kulkenut sitä yksin, vaan pokémonit olisivat hänen kanssaan.
Ehkä häneltä heruaa pari ajatusta meidänkin suuntaan, Gary tuumaisi mielessään.
Salipäällikön ajatukset karkasivat tämän omiin pokémoneihin. Se oli tiimi, johon hän aina saattoi luottaa. He olivat kasvaneet yhdessä läpi toinen toistaan mahtavimpien otteluiden ja yhden katkeran tappion. Tai no kahden. Joukkue oli vahvistunut yksittäisillä lisäyksillä, mutta enemmän kavalkadia oli pitänyt laajentaa huonommaksi. Pitihän sitä kouluttajille joku mahdollisuus antaa salipäällikköä vastaan... Kuiva pyydystyskausi teki hänet kuitenkin janoiseksi eikä siihen auttaisi toinen sumppi kahvia. Uutta siemausta ottaessaan Garylla meni kuitenkin pahasti väärään kurkkuun.
RYMINÄÄ
Räjähdys tärisytti maata ja havahdutti koko pöytäseurueen. Räjähdys tuli vuorilta, kun auringon kanssa kilpaileva säde puhkoi reiän kallioon. Pölypilven takaa ilmestyi valtava peto.

Spoiler:

Tyranitar päästi niskavillat kohottavan ulvaisun ja talloi tiensä avoimeksi. Sillä ei näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mennä eteenpäin.
"Se suuntaa kaupunkiin!" Koko kaupunki havahtui paniikkiin ja sekasorto oli valmis.
Gary oli porukasta kaikista ensimmäisenä jalkeilla.
"Se pitää ohjata pois kaupungista!" Salipäällikkö otti poképallon esiin.

Spoiler:

"Blastoise Hydro Pump!" Gary komensi.
Kilpikonna ohjasi vesitykkinsä godzillaa päin. Tyrannitar taipui iskun voimasta, mutta iski samalla mitalla takaisin Dark Pulsella.
"Minä autan!" Siili seurasi perästä. "Ditto estä sen eteneminen!"
Ditto otti muodokseen edessä olevan pedon. Se työnsi jalkansa syvälle maahan ja otti Tyrannittaren painiotteeseen. Taustalla kaupunkilaiset eivät jättäneet aikaa hukattavaksi. Naapurissa olevan paikallisen koulun lapset ohjattiin riveissä takapihalla olevalle pommisuojalle.
"Rrhuuh!"
Aito Tyrannitar kaatoi Tyranniton maahan. Tyrannitar sai kuitenkin vastaansa uuden Blastoisen vesi-iskun.
Tyrannitto tarttui alkuperäistä hännästä ja sai vuorostaan kaadettua sen. Alkoi uusi paini, jossa molemmat yrittivät työntää toisiaan vastakkaisiin suuntiin.
"Siili ohjaa se järveen!" Gary käski poikaa.
"Mutta kun se on liian vahva!" Siili älähti.
"Antakaas kun minä", SIp puuttui peliin. "Käytä Hämmennystä."
Ohje oli suunnattu Sipin Dusclopsille, joka teki työtä käskettyä. Haamun isku osui Tyrannittareen ja sai sen pään pyörältään sekaisin. Tästä Tyrannitto sai edun puolelleen. Se heittäytyi järveen saaden Tyrannittaren mukaansa.
MOLSKIS
Korkea vesipylväs kohosi taivaalle ja satoi päälle.


Tyrannittaret kohosivat vedestä, mutta eivät kyenneet enää taistelemaan. Tyrannitar jäi pyörtyneenä kellumaan veteen.
"Nyt tai ei koskaan!" Gary käänsi mielikuvitus lippiksensä nurin. "Poképallo matkaan!"
Pallo osui kohteeseensa. Gary oli pyydystänyt uuden pokémonin!
"HEI!" Siili älähti. "ÄLÄ PYYDYSTÄ SITÄ!"
"Miksi ei?" Gary myhäili tyytyväisenä. "Näin olemme paremmin turvassa siltä."
"Mutku minä halusin sen..." Siili mutisi nolona purkautumisestaan.
"Pitäiskö sinun käydä ensin noukkimassa pallo vedestä?" Zenz osoitti nyt keskellä järveä kelluvaa poképalloa.
"Ah, totta!" Gary riisui housunsa ja hyppäsi sulavalla liikkeellä veteen.
"Mikä oikein ajoi Tyranitaren tänne?" SIp ihmetteli ihastellessaan poikaystävänsä uintia. "Ne ovat yleensä syrjäisillä vuorilla syömässä kiviä, mutta tämä yksilö oli tullut ihan vauhkoksi."
Raakunarykmentin iskujoukot tulivat tyypillisen myöhässä paikalle, ja tilanne rauhoittui muutenkin yllättävän nopeasti. Armeijaa nopeampi media ei kuitenkaan unohtanut antaa huomiotaan päivän sankarille, joka sattui olemaan sopivasti komea ja kuuluisa salipäällikkö Kantosta. Tyranitar oli kuitenkin pienin ongelma, mikä tulisi heitä vastaan...

[Gustaffsson]

Olihan se ihan mieliä nostattavaa nähdä itsensä iltauutisissa, vaikkakin pelkästään Gary oli etualalla. Siilistäkin tosin oli kaivettu jostain TV-kanavan arkistoista pätkää, joka kuvattiin kun tämä oli edellisenä vuonna pelastanut lauman lapsia Hypnolta Vermilion Cityssä.

Loput illan uutisista olivatkin sitten synkempiä. Goldenrod Cityssä oli poliisi joutunut käyttämään Pokémonien unikaasua uhkaavaksi käyneessä mielenosoituksessa, joka kohdistui pienennettyä työttömyysturvaa vastaan. Silph Oy oli päättänyt vähentää yli kolmesataa työpaikkaa Kanton tehtailtaan ja sata Johtosta. Lavender Townin Pokémon Center muutettiin osa-aikaiseksi. Johton armeijan pääesikuntaan Ecruteakissa oli tehty tulipokémonisku edellisenä yönä, mistä syystä Kanton ja Johton viikon mittainen yhteinen turvallisuuskokous oli siirretty Cherrygrove Cityyn. Haastateltiinpa myös kokoukseen saapunutta Kpt. Surgea, joka vetosi ihmisten rauhallisuuteen ja vakuutti Kanton ja Johton viranomaisten olevan tilanteen tasalla. Mutta television ruudustakin Gus näki tutun upseerin ilmeestä, että elettiin vaikeita aikoja.

“Kyllä tästä soppa vielä syntyy, vaikka ilman Rakettiryhmääkin…” Gus tuumasi synkästi. Kukaan ei reagoinut miehen mietteisiin, koska eivät olleet kiinnittäneet uutisiin huomiota Tyrannitar-sankaritarinasta näytetyn pätkän jälkeen.

He istuivat hotellin puolityhjässä ruokasalissa ja söivät iltapalaa. Gary ei ollut paikalla, sillä hän oli joutunut poliisiasemalle antamaan lausuntoa tapauksesta. Salinjohtajan sinne saatettuaan oli muu posse nähnyt valtavan fanilauman kerääntyvän poliisiaseman eteen. Garya ei siis kannattanut odottaa iltapalalle ihan heti.

“Onhan se nyt vähän epäreilua,” Siili mutisi, “Gary saa uuden Pokémonin JA kaiken huomion.”
“Jos tällainen jatkuu niin Kantossa ja Johtossa ei ole sen enempää syytä luottaa vallanpitäjiin kuin Rakettiryhmäänkään... “ Gus mietti yhä illan uutisia.
“Minä tein ihan yhtä paljon kuin Garykin!”
“Kaksipiippuinen juttu… ilman kalliita turvallisuusuudistuksia Kanto ja Johto olisivat verrattain voimattomia ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta nekin rahat imetään hiljalleen katkeroituvalta kansalta ja sisäiset uhat kasvavat…”
“Ja ihmiset näkivät vain Garyn tuulessa liehuvine hiuksineen… kuulitteko kuinka joku firma yritti saada häntä shampoomainokseen?”
“Indigo-ylängön taistelun jälkeen kansa suorastaan hurrasi puolustusuudistuksille… Silloin ei hintaa kyselty. Nyt sitä on vasta alettu maksamaan...”

Sip ja Zenz seurasivat näitä erillisiä yksinpuheluita kasvavan huvittuneisuuden vallassa. Gus katseli hajamielisesti televisiota pää vasempaan käteensä nojaten ja oikeassa kädessä kahvikuppia pidellen, laukoen joka kahvihörpyn jälkeen jonkun synkän turvallisuuspoliittisen aatoksen. Siili istui miltei täsmälleen samanlaisessa asennossa, tosin hän katseli hotellin ikkunasta pihalle ja kahvin sijasta joi kaakaota. Molemmilla oli otsa samanlaisessa ärsyyntyneessä rypyssä, joka sileni vain kahvia tai kaakaota hörpätessä. Tällaisia huomioita Sip ja Zenz kuiskuttelivat toisilleen ja nauroivat hiljaisesti päälle. Pojilta meni hetki tajuta naurun kohdistuvan heihin, ja kun se tapahtui, molemmat kulauttivat kuppinsa tyhjiksi ja ilmoittivat menevänsä nukkumaan, poistuen Pokémon-laumansa kanssa omiin huoneisiinsa.

*****

Gus heräsi ovelta kuuluvaan koputukseen kun oli vielä pimeää.
“Nho mithä?” hän kysyi pää puoliksi tyynyihin hautautuneena.
“Gary täällä.” kuului ääni oven läpi.
“Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä. Painutko helvettiin.” Gus mutisi kelloa katsahdettuaan.
“En ajatellut… nouse ylös ja pakkaa kamppeesi. Me lähdetään.” Garyn ääni sanoi.
“Me… ketkä me…” Gus mutisi vielä unenpöpperössä. Kuului pieni naurahdus.
“No me ketkä nyt viime aikoina ollaan porukassa kuljettu. Lähdetään ennen kuin paparazzit nousevat vaanimaan hotellin ovea.”
“Hmhy… karataanko takaoven vai ikkunan kautta?” Gus mutisi mutta nousi sentään.

Ja niin kävi että puoliuninen joukkio kirjautui ulos hotellista ja lähti Blackthorn Citystä ennen puoli neljää aamulla. Kaupungista etelään lähti kouluttajareitti 45, joka johtaisi heidät parin päivän vaelluksen jälkeen Cherrygrove Cityn ja New Bark Townin väliin.

Alkuun matkanteko oli vaivalloista. Polkua ei oikein nähnyt pimeydessä eikä Gary suostunut tulipokémonien valaisukäyttöön niin lähellä kaupunkia. Satoi pientä tihkua, mikä sai kivisen polun petollisen liukkaaksi. Jos jotakin puhuttiin, se liittyi lähinnä Garyn haukkumiseen näin aikaiseen lähtöön patistamisesta. Lähinnä tätä harrasti Gus, joka ei ollut saanut aamukahvia ja jolla ei ollut sitä vähää vieraskoreutta Garya kohtaan jota muilla saattoi vielä vähän olla. Mutta Gary vain pudisti vettä hiuksistaan eikä jaksanut vastata kuin äkäisillä “nyt se turpa kiinni Gus”-huomautuksilla, sillä hän ei ollut ehtinyt nukkua sitäkään vähää mitä muut.

Ähinän ja kiroilun täyttämä kompuroiva matkanteko kuitenkin muuttui hieman siedettävämmäksi kun päästiin reitin 45 ensimmäiselle luolalle. Siellä ei sade enää haitannut ja luolassa kehdattiin laittaa Gusin Cyndaquil ja Zenzin Charmander valaisemaan tietä ja tuomaan lämpöä. Ei ollut kiirettä joten luolaa pitkin mentiin hiljaista tahtia, ja pikkuhiljaa äreä väsymys vaihtui leppoisaan uneliaisuuteen.

Ja noin puolessa välissä luolaa Gus kysyi Garylta:
“Sanoitkos sinä proffalle ne terveiset kun soitit sille Blackthornista?”
“Enköhän minä… Sanoin joo. Pyysi kertomaan takaisin.”
Se oli turhanpäiväinen kysymys ja yhtä turhanpäiväinen vastaus joista ei jatkokeskusteluja seurannut, mutta juuri turhanpäiväisyydellään ne kertoivat aikaisemman äreyden loppumisesta ja ilmaisivat anteeksipyyntöä ja -antoa puolin ja toisin.

Luolan eteläsuusta päästyään joukkio piti “virallisen aamupalatauon”, kuten Gus sitä nimitti, (“Minä en suostu kutsumaan kulkien syötyä omenaa aamupalaksi”), jolloin viimeistään haihtuivat aikaisen aamulähdön aiheuttamat eripuran siemenet. Kello läheni kymmentä, sade oli lakannut ja luolan suulta oli komeat näkymät Kanton ja Johton vuoristoiselle rajalle. Ruokaa sulatellessaan he alkoivat pohtimaan mihin oikeastaan olivat menossa. Kenelläkään ei ollut kiirettä mihinkään, sillä Indigo-liigan turnajaisetkin alkaisivat vasta parin kuukauden kuluttua. Siilin ainoa toive oli että hän pystyisi treenaamaan, mikä ei sinänsä sulkenut pois mitään vaihtoehtoa.
“Voisimme palata Kantoon… ei kuitenkaan junalla.” Gus ehdotti laiskasti rapsutellen Flareonin pörröistä turkkia.
“Mitäs Kantossa?” Gary kysyi.
“No mitäs Johtossa? Voisimme yöpyä ilmaiseksi Palletissa, Siili voisi käydä tapaamassa vanhempiaan… Sinä voisit käydä katsomassa työasioitasi Viridianissa.” Gus listasi.
“Kyllä se Red ne työt hoitaa. Onpahan sillekin jotain sosiaalista tekemistä.” Gary sanoi haukotellen ja Guskin naurahti. Red ja sosiaalisuus. Heh.

Yhteisymmärrykseen määränpäästä ei päästy, mutta se ei ketään haitannut. Oli oikein mukava vaeltaa alas vuoristolta ilman tarkkaa päämäärää tai kiirettä mihinkään. Kelikin heijasti tätä tunnetta; aurinko paistoi, lintupokémonit lauloivat ja maailma kimalteli vielä edellisyön sateiden jäljiltä.

Jälkikäteen olisi voinut sanoa, että tämä oli nyt sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä.

*****

Se päivä tehtiin matkaa leppoisaan tahtiin, pysähdytiin milloin huvitti ja päivän kääntyessä iltaan leiriydyttiin reitin 45 vierelle. Hyvin ja pitkään nukutun yön jäljiltä mielet olivat jo virkeämpiä ja matkantekokin kävi reippaammin. Toisesta ja viimeisestä luolastosta päästyään he näkivät olevansa vuoristoalueen reunalla, edessä aukesi jo tiheä havumetsä jota pitkin mutkitteleva reitti 46 toisi heidät New Bark Townin laitamille. Kesäpäivän kirkkaudesta silmiään räpytellen he astelivat kohti metsän laitaa.

”Mikä on suunnitelma kunhan huomenissa päästään reitti 29:lle? Käännytäänkö New Bark Towniin ja Tohjon putousten kautta Kantoon vai lädetäänkö Cherrygrovea päin ja pysytään Johtossa?” Gary kysyi.
”Ei ole väliä, kunhan pystyn treenaamaan samalla!” Siili ilmoitti.
”Se voidaan kyllä järjestää-” Gary oli sanomassa, mutta yllättäen tämän vierellä kulkenut Sip nosti käden tämän eteen.
”Mitä-?”
”Hiljaa!” Sip sihahti. Samalla Gus näki mitä Sip oli nähnyt, ja nielaisi.

Edessä, missä polku kaartui oikealle, näkyi puskan suojista heitä kohti osoittava kevyen konekiväärin piippu.

He olivat kuolleita.

Vai olivatko? Ikuisuudelta tuntuneen viisisekuntisen jälkeen aivot uskalsivat ajatella.
”Tien sivuun, vasemmalle, tuon kiven taakse – ja hiljaa.” Gus sanoi. Hiljaa hiipien, Gary ja Siili vielä ymmällään, he siirtyivät polulta pois. Iso kivi tarjosi suojaa, sekä fyysistä että henkistä. Gusin hengitys vapautui hieman.
”Käyn katsomassa. Jääkää te tähän ja pysykää hiirenhiljaa.” hän kuiskasi.
”Minä tulen mukaan.” Sip sanoi myös pidellen Öffin kahvasta kaksin käsin. Eipä Gus uskaltanut kieltääkään.

Gus ja Sip hiipivät tienvierustan puskia näkösuojanaan käyttäen kohti polun mutkaa. Gus piteli kädessään Flareonin poképalloa, Sip piteli miekkapokémonia. Varoen jokaista mahdollisesti rasahtavaa oksaa he pääsivät mutkaan ja näkivät mikä heidät oli pelastanut; inhimillinen väsymys. Puskassa oli tosiaan kevyt konekivääri, ladattu ja varmistettu, sekä sen ampuja – nuori Rakettiryhmäläinen, jonka sänkinen poski lepäsi aseen tukin päällä ja joka kuorsata tuhisi hiljaisesti. Kaksi Poképalloa oli heittovalmiina miehen vieressä, sekä radiopuhelin. Gus ja Sip olivat jo hiipimässä vielä lähemmäksi riisuakseen miehen aseista – tai se oli Gusin aikomus, Sipin aikomus saattoi olla hieman väkivaltaisempi – kun radiopuhelimesta kuului yllättäen ääntä ja Gus kyyristyi takaisin suojaan ja veti Sipin mukanaan.
”Näkyykö mitään?” radiopuhelin särähti. Puskanukkuja nytkähti hereille, maiskutti suutaan pari kertaa ja tarrasi sitten puhelimeen.
”E-ei ole näkynyt mitään. Hiljaista on.” tämä vastasi.
”Noh, ei me niitä sitten tällä kertaa saatu. Aika on täysi, palaa leiriin.” kuului radiopuhelimesta.
”Juu.” kk-mies sanoi mitä epäsotilaallisimmin, keräsi Poképallonsa ja lähti asetta raahaten metsään – huomaamatta kahta metrin päässä piileskellyttä kouluttajaa.
“Mennään perään.” Sip kuiskasi.
“Hyvä on, mutta vain vakoilemaan - yritä hillitä halusi viipaloida heitä.” Gus myöntyi epäröiden.

Varjostettava Rakettiryhmäläinen ei onneksi osannut kulkea varoen , saatikka hiljaa. Vihellellen hän asteli oksien ja risujen päältä niin että varjostajien aiheuttamat äänet peittyivät helposti. Mistään 360 asteen tarkkailusta ei ollut puhettakaan, hyvä kun eteensä jaksoi katsoa.

Rakettiryhmäläisten leiri oli sadan metrin päässä tieltä. Eipä se oikeastaan leiri ollut, neljän miehen makuualustat ringissä sekä kivellä tönöttävä retkikeitin. Leirissä odotti kolme rakettiryhmäläistä kivääreihinsä nojaten.
“Et kai nukkunut vartiossa?” alikersantin auroilla varustettu joukon johtaja kysyi.
“No en tietenkään!” leiriin saapunut mies puuskahti loukkaantunutta esittäen.
“Taisit kyllä nukkua kun oot noin unisen näkönen.” toinen mies sanoi.
“No saatana kuinkas tässä väsyny voi olla ku toissa ehtoona viimeksi saanut nukkua yli kolme tuntia… Siellä putkassakaan saanu nukuttua ku jatkuvasti pitivät hereillä… Oli touhua perkele.” vartiovuorolainen mutisi.
“Kyllä kessu sano ettei hän muuta siellä sellissä tehnykkää ku nukku ja kävi kerran päivässä jossain kuulustelussa.” joku sanoi.
“No niin, turvat kiinni sitten,” alikersantti ärähti, “niiden pentujen vaaniminen saa nyt jäädä. Saatiin uudet käskyt kapteenilta. Päätukikohtaa siirretään, Giovannin kakara ei ole vielä saanut pulujaan koulutettua ja kapu pelkää että sen treenaaminen paljastaa nykyisen sijainnin. Sellanen jytinä sieltä käy… Yhden meistä on lähdettävä Kantoon, rajanylitys normaalista paikasta, teleporttaushyppyjä kaupunkien ohi… perussettiä… ja kohteena Pewterin vuoriston juurella täällä näin…” alikersantti näytti sormellaan karttaa, mutta Gus ja Sip eivät sitä tarkkailupaikastaan nähneet, “...siellä on vissiin joku valmis luola jota sitten laajennetaan. Luolasta viitisenkymmentä metriä etelään on tasainen ja paljas kohta, rinteiden ympäröimä, siihen teleportataan. Radio ja lähetin mukaan. Viiden päivän päästä kello 12 reikä reikä kortteerin muutto, radiolla varmistus päämajaan - taajuus 7,62, radiokutsu “pesä - emo”, ja käskyllä ‘nyrkki’ teleportataan koko lössi muutaman hypyn kautta paikalle, nyt pitäisi olla tarpeeksi psyykkispokémoneitakin, vaikka eihän se montaa vaadi että kolmetoista miestä siirretään... Moose, sinä otat tämän keikan -”
“Tietysti saatana, minähän tässä porukan ainut työhevonen -” vartiossa nukkunut mies protestoi.
“Suus kiinni kun mulle puhut, enemmän siellä päämajassa hommaa on kun pitää hela roska lähteä siirtämään. Ja yhtä lailla tässä muut ollaan raadettu ja oltu nukkumatta. Ota kartta mukaan ja viiden päivän muona - ja muista että tämän on pakko onnistua kerralla. Se on viimeinen mahdollinen päivä ja jos tämä kusee…” alikersantti varoitteli.
“Ei se musta kiinni oo… kyllä sen muut tyrii jos tämä kaatuu.”

Gus ja Sip katsoivat tiheän pöheikön läpi kuinka rakettiryhmäläiset keräsivät tavaransa ja valmistautuivat lähtöön. Alikersantti vielä muistutteli Moose-nimistä rakettisotilasta tehtävän yksityiskohdista, joka kyllä vannoi ne muistavansa. Sitten Moosen kolme seuralaista katosivat psyykkisten Pokémonien avustuksella sinisen valon välähtäessä. Moose jäi yksin, venytteli ja haukotteli ja kaivoi tupakkiaskun taskustaan. Silloin hän kuuli takaansa juoksuaskelia.

Moose kääntyi. Hän ehti vilaukselta nähdä kohti rynnistävän vaaleatukkaisen tytön raivoisat kasvot. Käsissään likalla näytti olevan joku miekka, jonka kahva tuli ihan päin näköä -

Muks. Silmät nuljahtivat ympäri ja tajuton rakettiryhmäläinen lysähti kasaan. Tupakat levisivät ympäri kanervikkoa.

“Eikö pelkkä ‘kädet ylös’ olisi riittänyt? Ei ollut asettakaan kädessä.” Gus kysyi noustuaan itsekin puskan takaa.
“Ei.” Sip sanoi lyhyesti Öffi yhä kädessään. Rakettiryhmäläisen päähän nousi miellyttävän kokoinen kuhmu. Gus otti miehen taisteluliivin, jonka pikkutaskusta löytyi sopivasti nippusiteitä, joilla miehen kädet saatiin sidottua. Miehen aseen Gus nosti hihnasta selkäänsä. Sitten huomio osui alikessuraketin jättämään karttaan Pewterin pohjoispuolen vuoristoalueesta. Siihen oli merkitty tarkka paikka. Viiden päivän päästä, tasan keskipäivällä, Rakettiryhmän jäänteet olisivat valmiina teleporttaamaan käskystä tuonne. Käskystä, jonka Sip ja Gus olivat kuulleet, taajuudella jonka he nyt tiesivät.
“He tulevat sinne… luullen pääsevänsä turvaan.” Sip sanoi arvaten Gusin ajatuksenjuoksun.
“Mutta teleporttaavatkin suoraan ansaan.” Gus sanoi hymyillen innostuneesti.

*****

Kapteeni Surge seisoi Cherrygrove Cityssä turvallisuuskokoukseen varatun hotellin edessä Johton sisäisen turvallisuuden päällikön kanssa. Molemmat polttivat tupakkaa, ja johtolainen majuri suostutteli Surgea kannattamaan ehdotustaan sekä Kantossa että Johtossa perustettaviin kodinturvajoukkoihin, jotka koostuisivat reserviläisistä. Surge torjui ehdotuksen, koska se mahdollistaisi rikollisjärjestöille entistä paremmat mahdollisuudet saada aseita ja varusteita käsiinsä. Majurin inttäessä kuinka kodinturvajoukkoihin liittyvät lainkuuliaiset kansalaiset estäisivät joukkojen väärinkäytön, saapui hotellin portilta johtolainen sotilaspoliisi.
“Herra majuri. Herra kapteeni. Portilla Viridianin salinjohtaja kysyy kapteeni Surgea.” mies ilmoitti. Surge kohotti kulmiaan yllättyneenä, tumppasi tupakan ja lähti sotilaspoliisin perään.

Hotellin portilla tosiaan seisoi Gary Oak, kädet taskuissa ja innostuneena hymyillen.
“Terve, Surge. Pitää vaan mainiota kokoustamisilmaa.”
“Kyllä täällä säällä mieluummin olisi vaikka harjoituksissa… mikäs sinut tänne toi? Vastahan sinä toissapäivänä olit Blackthornissa, oikein uutisiin pääsit.” Surge kysyi.
“Olisi vähän kiireellisiä työasioita… ei mitään vakavaa, mutta jos voitaisiin puhua…” Gary sanoi ja vilkuili merkittävästi portilla seisoviin sotilaspoliiseihin. Surge huomasi salinjohtajakollegastaan että jotain suurta oli tekeillä.

*****

Garyn matkattua Cherrygrove Cityä kohti muu joukkio oli asettunut Rakettiryhmän leiripaikalle vangitun Moosen kanssa. Mies oli tullut tajuihinsa pian Garyn lähdettyä ja aivotärähdyksestä toivuttuaan oli tajunnut tilanteensa. Rakettiryhmäläinen oli aikansa kironnut antaumuksella ja alkanut sitten valittamaan päänsärkyä. Gus oli antanut miehelle päänsärkylääkettä, ja pian mies alkoikin puhumaan heidän kanssaan. Tajuttuaan tilanteen toivottomuuden hän vastailikin kysymyksiin, luultavasti lievemmän tuomion toivossa. Hän vahvisti muun muassa ettei Silver ollut saanut legendaarisia lintuja vielä koulutettua. Hän kertoili paikoista, joissa tiesi olevan Rakettiryhmän tarkkailijoita salatehtävissä. Nykyinen tukikohta oli Mt. Silverillä, johon oli kaivettu kilometrikaupalla luolastoa ja joka oli hyvin vartioitavissa pienelläkin ryhmällä.

Moose kertoi kysyttäessä myös omista vaiheistaan. Hän oli liittynyt Rakettiryhmään pääosin isoveljensä painostuksesta. Isoveli oli kuitenkin Indigo-ylängön taistelussa kaatunut ja Moose itse oli ollut siinä pienessä ryhmässä, joka oli päässyt pakenemaan paikalta taistelun käännyttyä heitä vastaan. Toinen veli, Walther, oli onneksi niin nuori ettei vanhin veljeksistä ollut häntä ehtinyt painostamaan Rakettiryhmään kuolemaan tai piileskelemään. Pikkuveli eli kuulemma ihan hyvää elämää, Kanton valmiusjoukkoihin suunnitteli liittyvänsä kun viimeksi Moose oli hänestä kuullut, ennen Indigo-ylängön taistelua. Sen jälkeen ei ole voinut pitää yhteyttä. Moose kertoi ettei oikeastaan tuntenut lojaaliutta Rakettiryhmää kohtaan, mutta jokin älytön toivo Rakettiryhmän voitosta oli suurempi kuin halu antautua viranomaisille.
“Nyt se toivo on mennyt, ja Rakettiryhmä tiensä päänsä. Mutta minä huolehdin että antamasi tiedot otetaan huomioon kun tuomioita jaetaan.” Gus lupasi.

Yö valvottiin vuoroissa vahtien, mutta harva sai unta kun lähitulevaisuuteen mahtui nyt niin paljon jännitettävää. Vasta aamuyöstä alettiin saamaan unen päästä kiinni, ja Gusin herättäessä porukkaa kahdeksan maissa aamulla olivat nukkujat aivan unenpöpperössä. Varmistettuaan että ainakin osa oli kunnolla hereillä, Gus lähti pesemään kasvonsa ja kätensä sekä hakemaan aamukahviin vettä läheisestä purosta. Kuullessaan tutun sanan ‘vesi’ Mudkip lähti innoissaan mukaan, muut Gusin Pokémonit nukkuivat vielä tämän makuupussiin kääriytyneinä. Hetken mietittyään Zenz lähti Gusin perään, ja tytön Charmander puolestaan lähti hänen peräänsä.

“Sinä vaikutat niin kovin… innostuneelta tästä kaikesta.” Zenz sanoi otettuaan Gusin kiinni.
“Miksen olisi? Kunhan saadaan Surge ja armeija mukaan, tämä on Rakettiryhmän loppu.” mies sanoi.
“Ja Silverin.” Zenz sanoi hiljaa. Gus veti syvään henkeä.
“Jos hän antautuu rauhanomaisesti, hänet vain vangitaan. Hän luultavasti saa elinkautisen, mutta ainakaan -” hän alkoi selittämään.
“Silver. Antautuisi rauhanomaisesti? Tiedät hyvin ettei se tule tapahtumaan. Ja mitä sitten tapahtuu?” Zenz kysyi. Gusin merkityksellinen katse riitti vastaukseksi, ja hiljaisuudessa he seurasivat innostunutta Mudkipia purolle.
“Sinä haluat tappaa hänet itse.” Zenz sanoi heidän päästyään solisevan veden ääreen. Gus ei myöntänyt eikä kieltänyt, huuhtoi vain nuotion ääressä vietetyn yön nokeamia kasvojaan.
“Tiedät kai mitä Indigo-ylängöllä tapahtui viime kesänä… toistasataa ihmistä kuoli… ja se on pientä verrattuna siihen mitä Rakettiryhmä voi Silverin johdolla saada aikaan… ja Silver on jo uhannut että kaikki minulle läheinen katoaa, ihminen tai asia.” Gus mutisi hinkatessaan käsiään suuremmalla tarmolla kuin mitä pesu tarvitsisi. Mudkip polskutti puroa ympäriinsä, pomppien välillä ylävirtaan ja antaen veden sitten tuudittaa sitä alaspäin. Charmander katseli Zenzin selän takaa vesiroiskeita säikkyen.
“Eli sinä haluat tappaa hänet itse.” Zenz päätteli. Gus räpäytti käsiään äkäisesti ja täytti pakkinsa vedellä.
“Kyllä, minä haluan tappaa sinun veljesi. Tuonko sinä halusit kuulla? Minä en nimittäin todellakaan halunnut sitä sanoa, mutta valehtelemaankaan en ala.” mies ärisi ja kääntyi lähteäkseen.
“Hän antoi Charmanderin minulle,” Zenz sanoi ja Gus pysähtyi, “kun näin hänet viimeisen kerran kotona. Hän sanoi ettei niin heikkoa Pokémonia tarvitse, mutta olethan sinä nähnyt ettei Charmander mikään erityisen heikko yksilö ole. Se oli lahja, jolla hän Pokémon-kouluttajana kertoi jotain mitä ei sanoilla osannut. Hän on veljeni, ja muutaman päivän päästä hän kuolee. En minä tiedä mitä minä haluan kuulla.”

Gus liikahteli vaivaantuneena paikallaan.
“Sinä voisit mennä kotiin,” hän sanoi lämpöisemmällä äänellä, “sinun ei tarvitse olla tässä mukana. Tulemme sitten sinne kun kaikki on ohi.”
“Minä olen tieni valinnut ja sillä pysyn. Eikä tässä… tiedä milloin ja miten kaikki ohi on.” Zenz sanoi ja käveli Gusin ohi kohti leiripaikkaa, Charmander perässään.

Kaksikymmentä tuntia sen jälkeen kun Gary oli lähtenyt ilmoittamaan vangitusta rakettiryhmäläisestä, alkoi ilmasta kuulua surinaa. Kanton ilmavoimien kuljetuskopteri pörräsi puidenlatvojen yli. Lähettyvillä oli leveä ja päältä tasainen kallionkieleke, joka oli aidattu näköalatasanteeksi ja kuin tehty helikopterilla laskeutumista varten. Surge avasi kopterin liukuoven ja hyppäsi Gary perässään ulos ennen kuin kone oli edes kunnolla koskettanut maata.

Gus, Sip, Zenz, Siili sekä vangittu rakettiryhmäläinen kävelivät metsänrajasta kohti helikopteria, viimeksi mainittu kädet nippusiteillä selän taakse sidottuna.
“Tällainen löydettiin.. Mukava mies, vaikka meidät olisi ampunutkin.” Gus sanoi rempseästi vangin taisteluliivi yllään ja kivääri kädessään. Surge käveli suoraan maahan luimistelevan rakettiryhmäläisen eteen.
“Ja kukas sinä olet?” kapteeni kysyi.
“Moose… Moose Lancaster. Herra kapteeni.” vanki mutisi, vaivoin vilkaisten Surgen kasvoja.
“No, Moose, ovatko nämä ihmiset selittäneet sinulle tilanteen?” upseeri kysyi.
“Kyllä ovat, herra kapteeni. Kerron kaiken minkä tiedän. Autan miten vain voin.” Moose lupasi auliisti.
“Hyvä. Lentosotamies, auttakaa vanki kopteriin ja turvavöihin. Pitäkää kädet sidottuina. Te muut, palaveerataan. Gus, annatko sen kiväärin, siviilinä on laillisista syistä parempi ettet kanniskele sitä…” Surge sanoi. Hieman pettyneesti Gus antoi kiväärin Surgelle.

“No niin. Blue on jo ehtinyt kertoa tilanteen. Ja täytyy sanoa, että tässä on vuosisadan onnenpotku kyseessä. Meillä on auttamishaluinen vanki, joka varmistaa sen ettei Rakettiryhmä epäile mitään vaan putoaa suoraan ansaan. Rakettiryhmän aktiiviset rippeet saadaan vangittua ja legendaarilinnut saadaan pois Silverin käsistä ennen kuin hän saa ne koulutettua.” Surge kertoi kun kopterin apulentäjä oli vienyt vangin pois.
“Mutta kuka asettaa ansan? Jos armeija rahdataan paikalle, Rakettiryhmä saa varmasti tietää. Heillähän on tarkkailijoita joka puolella.” Gus kysyi, mutta Surge vaan hymähti.

“Siinä se onkin tämän onnenpotkun toinen osa. Sattuu nimittäin olemaan niin, että Pewterin vuoristoalueella olevalla armeijan koulutusalueella - joka on vain viidenkymmenen kilometrin päässä Rakettiryhmän kohteesta - harjoittelee parhaillaan Kanton valmiusjoukkojen rykmentin neljä komppaniaa. Ja tiedänpä senkin, että kenraali Winter - Kanton armeijan komentaja - on seuraamassa harjoitusta. Hän voi valtuuttaa operaatioon osan harjoituksen joukoista ilman byrokratian mutkikasta polkua, joka paljastaisi operaation.” Surge sanoi innostuneesti.
“Eli joukkoja voidaan liikuttaa salassa. Pewterin vuoristossa ei ole edes asutusta jossa mahdollisia tarkkailijoita olisi.” Gus kertasi yhtä innoissaan.
“Juuri niin. Rakettiryhmän loppu on käsillä, eikä vähiten teidän ansiostanne. Kunhan Klaus, Silver ja heidän sotilaansa ovat telkien takana, varmistan että teidät kaikki palkitaan.” Surge sanoi.
“Ota meidät mukaan, siinä on palkintoa tarpeeksi.” Gary pyysi. Surge katsahti salinjohtajakollegaansa mietteliäästi.
“En voi päästää siviilejä väijytysalueelle, mutta voitte tulla seuraamaan tilannetta taaempaa kenraali Winterin komentopaikalle. Winter on minulle sodasta palveluksen velkaa.” Surge suostui.
“Jos et voi päästää siviilejä pääkallopaikalle, niin kutsu minut takaisin palvelukseen operaation ajaksi. Vaikka vain adjutantiksesi - haluan nähdä Silverin ilmeen kun hän tajuaa tilanteen.” Gus pyysi. Zenz katsoi Gusin suuntaan, mutta mies vältteli tämän katsetta.
“Enpä tiedä, Gus - Rakettiryhmä voi vielä ruveta katkeraan vastarintaan. Ja vaikkei Silverin legendaarilinnut olekaan koulutettuja, hänellä on silti kova Pokémon-joukkio.” Surge varoitti.
“Joka tapauksessa hän astuu ylivoimaiseen väijytykseen - eikä hän ehdi Poképallojaan paljoa avata, jos komppaniallinen kivääreitä odottaa valmiina.” Gus lupasi. Surge hymähti.
“Hyvä on - hoidetaan paperihommat harjoitusalueen toimistossa. Winter saa luvan vahvistaa päätöksen. Onneksi hän on minulle ISON palveluksen velkaa.”

****

Niinpä joukkio nousi helikopterin kyytiin, joka vei heidät alueiden rajan yli Pewterin vuoristoon. Armeijan harjoitusalue vuoristolla oli laaja, luonnonkaunis vuoristoalue jota muutamat hiekkatiet halkoivat. Vuoriston rauhaa tosin rikkoivat välillä armeijan harjoitukset, Guskin oli edellisenä talvena ollut täällä toista viikkoa katselemassa kuinka satakolmekolmoset jyskivät morkulaa maastoon. Tykistön maalialueet erotti selvästi, siellä ei juuri puuta pystyssä ollut.

Helikopteri laskeutui alueen itäosassa sijaitsevaan vaaraan rakennettuun johtamiskeskukseen. Surge ohjasi muun porukan kanttiiniin odottamaan ja lähti Gusin kansa saattamaan vankia putkaan, jonne tämä menikin mukisematta odottamaan jatkoa. Surge ja Gus jatkoivat toimistoon, jossa Gus sai kirjoittaa itselleen palvelukseenastumismääräyksen, Surgen sanellessa tärkeimmät asiat mitä siinä piti seisoa. Gus olisi palveluksessa kunnes toisin määrättiin, maksimissaan kuukauden ilman määräyksen uusimista, jokaisesta palveluksessa vietetystä 10 päivästä tulisi 1 päivä henkilökohtaista lomaa, päiväraha ja reserviläispalkka senaikaisen lainsäädännön mukaisesti sekä lähimpänä esimiehenä toimisi Kpt. Surge. Sotilastehtäväksi merkittiin “erikoistehtävät”. Vielä kirjattiin loppuun että armeijan turvallisuusläinsäädännön pykälän 78 nojalla tämä palvelukseenastumismääräys toimitettaisiin armeijan arkistoihin vasta tehtävän päätyttyä vapautuspaperin kera. Niin helppoa oli res. tkm Gus Hillsin palvelukseenastuminen.
“Noin, saa Winter kirjoittaa vielä nimensä mutta pidetään tämä sitovana… tervetuloa takaisin palvelukseen, tykkimies Hills.” Surge sanoi vetäessään nimensä tulostetun kappaleen alle. Tietokoneen muistilta dokumentti poistettaisiin.

Johtamiskeskuksen toiselta laidalta löytyi varusvarasto, jonka työntekijät kierrättivät Gusin ympäri isoa hallia heitellen hänelle varusesineitä. Armeijan alusasu, maastopuku, kumisaappaat ja kenttälakki yllään Gus tunsi joutuneensa takaisin inttiin, mutta tällä kertaa tunne ei ollut pelokkaan odottava, vaan uhmakkaan innostunut. Kun toisesta osasta hallia luovutettiin vielä tst-reppu, tst-liivi, maastopoképallot, komposiittikypärä sekä rynnäkkökivääri, tunsi Gus todella olevansa valmis. Kerrankin niskan päällä, kerrankin tilanteen herra. Myös Surge kuittasi itselleen taisteluvarusteet sekä Gusille karttalaukun, kun tämä kerran toimisi hänen apulaisenaan. Gus tunki siviilivaatteensa omaan reppuunsa ja luovutti sen varastolle säilytettäväksi.

“Oletko valmis?” Surge kysyi heidän kävellessään kohti sotkua.
“Valmiina kuin kirjuri sotaan!” Gus sanoi.
“No hy - MAAHAN!” upseeeri karjaisi yllättäen ja puolen sekunnin äimistelyn jälkeen Gus kiskaisi jalat altaan ja kaatui rähmälleen hiekkaiselle pihamaalle. Ympärilleen tuijotellen hän odotti jotain tapahtuvaksi.
“Noh, suht valmis ainakin. Ylös vaan.” Surge naurahti.
“Hauskaa. Todella hauskaa.” Gus mutisi ylös noustuaan ja pyyhki pölyä varustuksestaan.
“Älä ota tätä kevyesti. Vaikka tämä vielä näyttääkin hyvältä, niin siellä voi olla kuolemanpaikka.” upseeri varoitti vakavasti. Guskin vakavoitui, mutta sanoi kuitenkin “Kuolemanpaikkoja he ovat minulle jo tarjonneet…nyt minä pystyn tarjoamaan samaa heille, jos sikseen tulee.”

*****

Gus ja Surge kävelivät sotkuun muiden luo, jolloin Gus sai kuulla Garylta jonkun verran naljailua varustuksestaan. Tämän hän kuitenkin kuittasi sanomalla että hän ainakin pääsisi paikan päälle, kun muut joutuisivat odottamaan kauempana.

Keskusteltiin kovin vähän ja vain arkisista aiheista, koska Surge oli kieltänyt puhumasta tulevasta operaatiosta julkisesti. Innostuksen vallassa odotettiin tulevia tekemisiä, kunhan kenraali Winter saapuisi. Juotiin kahvit, teet ja kaakaot ensin Surgen piikkiin. Sitten tunnin päästä Gusin piikkiin. Vielä Garyn piikkiin ehdittiin juoda, sitten sotku suljettiin yöksi. He lähtivät kohti toimistoa, josta Surge lupasi selvittää heille yöpymispaikat, mutta matkalla he kuulivat maastoauton ääntä ja näkivät sen valokeilat vasten tienvierustan mäntyjä.
“Winter on täällä.” Surge ilahtui ja harppoi autoa vastaan.
“No jo oli aikakin,” Gary mutisi, “johan tässä on odotettu kuusi vuotta… tuntia… yhtä pitkältä tuntuivat.”

Kenraali Winter, keski-ikäinen lihaksikas mies jonka tumma tukka oli vetäytymässä hyvää vauhtia taaksepäin, tervehti Surgea iloisen tuttavallisesti. Kenraali näytti olevan lapsekkaan innostuneessa tunnelmassa tapauksen vuoksi, ilmoitti kahden komppanian olevan kohteessa seuraavana päivänä puolilta päivin, vaikka “me kaksi vanhaa sotajermua kyllä pistettäisiin kolmetoista rakettiryhmäläistä rautoihin ilman komppanioitakin!”

Surge esitteli siviilitoverinsa ja väliaikaisen adjutanttinsa kenraalille, joka tervehti kaikkia kädestä ja kiitti Kantolle tehdystä suuresta palveluksesta. Pian sen jälkeen upseerit hoitivat parilla soitolla vierailleen yösijat ja katosivat omille teilleen, Surgen sitä ennen kerrottua Gusille tämän olevan vapaa huomiseen asti.

*****

Surge herätti porukan kuudelta aamulla. Uninen sakki kokoontui palaveriin toimistoon, josta armollisesti löytyi kahvinkeittotarpeet.
“No niin, kenraali Winter lähti käymään vielä loppujen joukkojen harjoituksessa jotta hänen poissaoloaan ei mediassa havaittaisi. Jututimme eilen myös vankia, hän on edelleen valmis auttamaan - hän antaa Rakettiryhmälle itse käskyn jotta mitään epäilystä ei syntyisi. Gus, sinä tulet kanssani operaatioalueelle jo tänään. Te muut tulette vangin ja Winterin kanssa samalla autokyydillä päivää ennen Rakettiryhmän saapumista. Paitsi sinä, nuoriherra Siili.” Surge kertoi.
“...mitä?” Siili tuhahti unisena Dunsparce sylissään.
“Armeijan operaatio ei ole sopiva paikka yksitoistavuotiaalle. Maastoauto vie sinut päivällä Pewteriin, saat mukaasi linja-autolitteran jolla pääset Viridianiin tai Ceruleaniin -” kapteeni sanoi.
“Ei ole reilua! Yhtä lailla minäkin olen ollut Rakettiryhmän juonitteluja vastustanut kuin muutkin! Olen minäkin heitä vastaan taistellut!” Siili protestoi.
“Surge on oikeassa,” Gus pisti väliin, pyöritellen sormeaan kahvikupin reunoilla, “olet kyllä tehnyt enemmän Rakettiryhmää vastaan kuin Kanton poliisivoimat, mutta juuri sen takia voit jättää tämän viimeisen jutun muille.”
“Älä viitsi - Gary, Sip, Zenz - “ Siili haki tukea muista seuralaisistaan, mutta nämä vain katselivat muualle. Vaikkei kukaan sitä sanonut, kaikki tiesivät että Rakettiryhmä ei antaudu rauhallisesti ja heidät luultavasti jouduttaisiin ampumaan siihen paikkaan. Ja oli miten kunnostautunut ja valveutunut 11-vuotias tahansa, sellaista ei pitäisi joutua todistamaan edes etäältä.
“Ei ole reilua.” Siili mutisi vielä.

*****

Niinpä Siili nousi vielä samana päivänä armeijan maastoauton kyytiin ja hyvästeli matkaseuransa.
“Älä huoli, tulemme kyllä heti perässä kun tämä sotku on ohi. Treenaa sillä välin ahkerasti, harjoitellaan sitten yhdessä.” Sip lupasi. Se piristi Siiliä hiukan, joskin tämä silti sanoi:
“Me ollaan kuljettu Rakettiryhmää vastaan niin paljon yhdessä, että olisi ollut hienoa todistaa heidän loppuaankin yhdessä.”
“Noh, en minäkään ihan paikan päällä pääse olemaan, vaikka olen vihannut heitä enemmän ja kauemmin kuin sinä… saakoon Gus meistä sen kunnian.” Sip hymähti.
“Pitää kai minunkin jotain saada.” Gus sanoi väliin leikillisesti ja Siilikin naurahti. Kohtaloonsa alistuen hän sitten istui auton epämukavalle takapenkille ja vaitelias sotilaspoliisi lähti ajamaan poikaa kohti Pewter Cityä.

*****

Surge oli lähettänyt sanan saliapulaisilleen Vermilioniin, ja yksi heistä oli ajanut Surgen sivuvaunullisen moottoripyörän yötä myöten harjoitusalueen rajalle, josta sotilaat olivat sen toimittaneet edelleen johtamiskeskukseen. Gusin tätä ruljanssia päivitellessä Surge tyytyi vain sanomaan että “kun kerran taas palveluksessa ollaan, parempi olla tyylillä.”

Gus sai siis ahtautua sivuvaunuun taisteluvarusteineen.
“Älä nyt siellä koko sotaa voita että mekin ehditään mukaan.” Gary toivotti hymyillen lähtiäisiksi.
“Älkää sitten myöhästykö.” Gus sanoi takaisin asetellessaan kivääriä paremmin polvien väliin. Zenzin katsetta hän vieläkin vältteli, ja helpottuneena katsoi eteenpäin kun Surge sanoi:
“No niin, lähdetäänpäs.” Ja moottoripyörä lähti pörähtäen käyntiin, ja pölyvanan taakseen jättäen se kiisi pitkin hiekkateitä.

*****

Paikan päällä kävi ilmi onnenpotkun koko laajuus. Rakettiryhmäläisten teleporttauskohde oli täydellisten väijytysasemien ympäröimä. Parin sadan metrin päässä oli leirille ja komentopaikalle loistava suojainen ylänkö. Surge otti paikalla jo olevat komppaniat komentoonsa ja rupesi niiden johtajiston kanssa valmistelemaan väijytystä.

Ensimmäinen komppania hoitaisi itse väijytyksen. Kolmessa joukkueessa se asettuisi kolmessa linjassa väijyyn, jättäen avoimen sivustan leiriä päin. Jäljelle jäänyt komppania suojaisi leiriä, ja mikäli rakettiryhmä ei antautuisi suosiolla, ampuisi toinen komppania kranaatinheittimillä sulun ja iskisi leiristä käsin Rakettiryhmän selustaan. Yleisesti oltiin sitä mieltä, että jos taisteluun joudutaan - mitä pidettiin todennäköisenä - toinen komppania ei ehtisi edes paikalle ennen kuin Rakettiryhmäläiset olisi hoideltu. Taistelutilanteessa onnistuneen yllätyksen tehneellä osapuolella on hetkellisesti moninkertainen ylivoima - mikä heillä oli jo ensimmäisenkin komppanian puolesta kymmenkertainen.

Kahden päivän ajan harjoiteltiin mahdollisia manööverejä. Harjoiteltiin puolustuksen muuttamista, vara-asemiin siirtoa, hyökkäyksiä ja perääntymisiä. Vähän sitä naureskeltiin että kolmentoista miehen vangitsemista varten harjoiteltiin kahden päivän ajan, mutta innostuksen vallassa tehtiin harjoitukset mukisematta. Kovilla ei ammuttu, ei paukkupatruunoitakaan, koska ei haluttu kiinnittää mitään huomiota alueelle. Niinpä sotilaat juoksivat asemista asemiin, huutaen laukauksia ja sarjoja. Pistettiin Pokémoneja koukkaamaan olemattomia asemia ja konekiväärimiehet huusivat mahtipontisia “ratatatatata”-sarjoja Pokémoneja tukeakseen. Olisi siinä naurunpaikka ulkopuoliselle, jos joku näkemässä olisi.

Päivää ennen Rakettiryhmän odotettua tuloa saapuivat myös kenraali Winter, Gary, Sip, Zenz sekä vangittu rakettiryhmäläinen Moose Lancaster. Viimeksi mainittu vietiin heti komentotelttaan kahden miehen vangitsemana. Surge ja Gus esittelivät kenraalille ja siviilitovereilleen väijytysalueen. Kenraali myhähteli tyytyväisenä kun komppaniat komennettiin asemiin ja tehtiin näytösluontoinen demonstraatio mahdollisen taistelun kulusta. Sipillä oli vaikeuksia pidättää nauruaan kun sadat miehet huusivat kilpaa:
“Laukaus - laukaus - sarrrrrja - lipas - tuen - laukaus - laukaus - krh ampuu - valmis - sarrrrrja - kuka saatana siellä kiväärillä sarjalla - viheltää - laukaus - yksittäislaukauksia - räjähti - syöksyen eteenpäin - laukaus - laukaus - kk tukee - sarrrrrja”
Taistelunäytös kesti yhden minuutin, jonka jälkeen rakettiryhmän kuvitellut asemat oli jyrätty täysin. Surge vielä selitti auliisti, että jos kolmeatoista miestä lähetään yllättämään, niin siinä ei kymmentä sekuntia kauempaa mene. Demonstraatio kosketti vain pahinta mahdollista tilannetta, jossa Rakettiryhmä ehtisi aloittaa tehokkaan vastarinnan.

Kenraali julisti taktiikan loistavaksi, ja onnitteli miehiä jo etukäteen. Kanton valmiusjoukot jäisivät historiaan Rakettiryhmän rikollisen elintaipaleen katkaisijana.

Päivä alkoi kääntyä iltaan. Saatiin iltapalaa ja alettiin painua yöpuulle, mutta jännitys ja innostus estivät monia nukkumasta. Teltoissa supistiin hiljaa ja vähemmän hiljaa, pelattiin korttia ja naurettiin. Vasta aamuyöstä saapui hiljaisuus.

*****

Aamulla komppanioille jaettiin asetarkastuksen jälkeen kovat patruunat, ja jonkinlainen vakavuus iski miehiin. Nyt oltiin asian ääressä. Viisi lippaallista mieheen, konekivääreihin kaksi vyötä. Toisen komppanian kranaatinheitinmiehille jaettiin kaksi kevyttä räjähdepanosta putkea kohden, joskin vain yksi ammuttaisiin ja nekin vain pahimmassa tilanteessa. Putket oli jo suunnattu ja tarkistettu moneen kertaan.

Yhdeltätoista komppaniat käskettiin valmiiksi asemiin. Ensimmäinen komppania kerääntyi väijytysosastoksi ja toinen komppania ryhmittyi leirin ympäristöön. Jännitynyt odotus alkoi. Surge lähti vielä komentopaikalle Gus vanavedessään.

Komentoteltassa oli kenraali Winter, sotilaspoliisi, vanki sekä Sip, Gary ja Zenz. Tunnelma oli sielläkin odottavan jännittynyt. Kenraali Winter kehotti ottamaan kahvia termarista, maitoakin oli mutta se oli jo vähän väljähtänyt.
“Onko herra Lancaster valmis pitämään sanansa?” Surge kysyi. Vanki nyökkäsi hermostuneesti hymyillen.
“Urasi kohokohta, Surge. Vangita kolmetoista miestä kahdella komppanialla.” Gary sanoi hymyillen pirullista hymyä.
“Parempi sekin kuin pitää Pokémon-mestarin titteliä muutaman tunnin ajan.” Surge näpäytti takaisin.
“Touche. Hei Gus, älä mokaa sitten.” Gary vaihtoi kohdetta.
“Siellä on satakolmekymmentä miestä korjaamassa jos ammun ohi…” Gus oli jo jatkamassa mistä ampuisi ohi, mutta muisti sitten Zenzin olevan paikalla. Sanomatta jäänyt jäi kuitenkin roikkumaan ilmaan komentotelttaan, ja vaivautuneesti Gus ryysti kahvia kertakäyttömukista.
“Herra kenraali?” kuului varovainen ääni teltan ovelta. Joku toisen komppanian sotilaista kurkisteli teltan sisään.
“Kukas sinä olet? Ja mikset ole asemissasi?” kenraali Winter kysyi ammattisotilaan tyytymättömyydellä.
“Herra kenraali, jääkäri Lancaster, toisen joukkueen taistelulähetti.” mies ilmoittautui.
“Lancaster? Yhtä kuin…” Gus ihmetteli ja katsahti vangittuun rakettiryhmäläiseen, joka nosti katseensa teltan pohjakankaasta.
“Walther!” vanki ilahtui ja nousi seisomaan, josta sotilaspoliisi kuitenkin painoi tämän takaisin istumaan.
“Moose, veliseni, mahtava nähdä! Kuulin jonkun vänskän sanovan nimesi aiemmin, ajattelin ettei niin hyvä tuuri voi olla että sinä se meidän tiedonlähteemme olet, mutta täällähän sinä istut ihan meidän johtoteltassamme!” saapunut sotilas riemastui upseeriseuran unohtuneena.
“Toivottavasti voit tulla katsomaan minua sitten vankilaan.” Moose sanoi hymynsä hyytyessä.
“Teet oikein, veliseni. Herra kenraali, voinko jäädä tänne? Toinen joukkue tuskin tarvitsee lähettiään, ja tahtoisin olla veljeni tukena.” Walther pyysi. Winter katsahti kapteeni Surgeen, joka jokseenkin huvittuneena joi kahvia.
“Tämä sota ei yhtä miestä kaipaa, hyvä jos koko toista komppaniaa tarvitaan. Että minun puolestani kyllä.” kapteeni sanoi. Winterkin hymähti ja nyökkäsi nuorelle jääkärille, joka kiitti hymyillen.
“Gus, kello on varttia vaille. Eiköhän painuta asemiin.” Surge sanoi, heitti kertakäyttömukin kaminaan ja laittoi kenttälakin päähänsä.
“Kyllä, herra kapteeni. Tähän sisarusrakkauteenhan pakahtuu.” Gus vitsaili, muisti taas Zenzin läsnäolon liian myöhään ja posket punoittaen hän seurasi kapteenia teltasta.

“Kersantti, poistakaa vangin käsiraudat.” Winter sanoi sotilaspoliisille, joka teki työtä käskettyä. Moose hieroi ranteitaan, jotka punoittivat monen päivän vankeuden jäljiltä. Walther istahti veljensä viereen.
“Teet oikein. Olen sinusta erittäin ylpeä, veliseni. James kuoli turhaan, sinun ei tarvitse.” hän sanoi.
“Hmh.” Sip tuhahti taaempana teltan toisessa kulmassa.
“Noh?” Zenz kuiskasi.
“Kuinka sattumanvaraista onkaan, että juuri se rakettiryhmäläinen, jonka veli on valmiusjoukoissa, sattuu jäämään meidän vangiksemme? Ja että juuri sillä hetkellä valmiusjoukot harjoittelevat lähellä juuri sitä aluetta, johon Rakettiryhmä teleporttaa? Ja että JUURI se komppania, jossa tämä nuorempi Lancaster sattui olemaan, määrätään operaatioon?” Sip kysyi kuiskaten.
“Onhan tässä sattuman varassa pelattu ennenkin. On vain vaihteeksi mukavaa, että sattuma on kerrankin meidän puolellamme.” Gary mutisi.
“Viittä vaille. Herra Lancaster, valmistautukaa välittämään sanoma.” Winter sanoi voimatta peittää innostuneisuuttaan. Vanki nousi retkijakkaralta ja käveli radiolaitteen ääreen. Se oli jo viritetty rakettiryhmäläisten käyttämälle taajuudelle.
“Keskus, salama. Ilmoittakaa taisteluvalmius.” Winter sanoi omaan radiopuhelimeensa.
“Salama, keskus. Komppania asemissa ja taisteluvalmis.” Surgen ääni kuului radiopuhelimesta.
“Ensimmäinen lähetys tasan 12:00. Silmät tarkkana. Loppu.”
“Loppu.”

Minuutit matelivat. Viimeiset viisi päivää oli tähän hetkeen valmistauduttu. Lopulta kello löi tasan kaksitoista. Winter nyökkäsi vangille, joka yskäisten painoi lähettimen tangenttia.
“Pesä, emo.” Koko telttakunta hiljentyi odottamaan vastausta.
“Pesä. Terve vaan.” kohahti vastaus.
“Morjes, tulkaas jo sieltä kun on niin yksinäistä. Nyrkki. Toistan; nyrkki.” Moose sanoi luontevasti.
“Nyrkki! Suoritetaan ensimmäinen hyppy. Toisen hypyn arvioitu aika 12:45, viimeisen 14:00, ehtii psyykkispoksut levätä välissä. Kohta nähdään.” kohiseva ääni lupasi.
“Hyvä niin. Loppu.”
“Loppu.” Radioyhteys katkesi, ja huojentunut huokaus pääsi monelta teltan jäseneltä. Ilmoitettiin ensimmäisen yhteyden onnistuminen ilmoitettiin Surgelle. Ja sitten, kun nyt oli viisi päivää odotettu, saatiinkin odottaa vähän lisää.

*****

Sillä välin kaukana Pewterin vuoristoalueilta, Kanton prikaatissa Vermilion Cityn lähettyvillä, ylivääpeli Bill Hansen käveli taisteluvälinevaraston käytävillä myhäillen tyytyväisenä. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä, niin kuin aina. Koko 36-vuotisen uransa aikana Hansenin varastonpidossa ei ollut mitään moitittavaa. Tai ainakaan rauhan aikana, sodan aikana silloinen ylikersantti oli muutamaan otteeseen joutunut tinkimään periaatteistaan ja luovuttamaan tavaraa siinä järjestyksessä mitä käteen sattui. Vieläkin puistatti ajatella mikä siivo varastoon jäi liikekannallepanon jälkeen, tai sen jälkeen kun Sinnoh hyökkäsi ja piti aseistaa viimeisetkin reservit. Varastojen perukoista kaivettiin vielä vanhat pulttilukkokiväärit ja vesijäähdytteiset konekiväärit.

Bill Hansen oli viimeistä viikkoaan töissä. Perjantaina hän jäisi hyvin ansaitulle eläkkeelle, tosin haikein mielin. Häntä harmitti jäädä eläkkeelle juuri nyt, kun asevelvollisuusarmeija oli vasta päässyt vauhtiin. Prikaati oli eläväisimmillään sitten sotavuosien, ja varusmiehille oli hauska valittaa aseiden ja muiden varusteiden kunnossapidosta. Vallankin alokkaina nämä melkein paskoivat housuunsa kun vanha ylivääpeli vähän ärjähti.

Toisaalta oli ihan mukavakin jäädä eläkkeelle. Selkä oikutteli kolmen ja puolen vuosikymmenen raskaiden tavaroiden nostelun jäljiltä, eikä jaloissakaan ollut enää sitä notkeutta, millä taannoin päästiin koko armeijan vakituisen väen kärkijoukkoon juoksukilpailuissa. Muistikaan ei ollut ihan parhaimmillaan, ja sitä hän tiesi varaston nuorten luutnanttien naureskelevan hänen selkänsä takana. Saatanan kakarat.

Prikaatin komentaja oli myhäillen vihjaillut että kyllä uskollista tvälläri-AU:ta muistetaan kun tämän eläkkeelle jäämistä juhlistetaan. Väläyttipä eversti sitäkin mahdollisuutta että kun viimeisenä päivänä ylivääpelinä tulisi töihin niin sotilasmestarina lähtisi kotiin. Se ajatus piristi kovasti, ja Hansen kuvitteli mielessään kertovansa lapsenlapsilleen ja tyttärelleen papan saaneen ylennyksen vielä viimeisenä päivänä. Kaksi poikaa Hansenilta oli kuollut sodassa, toinen rintamalla ja toinen, vain kolmentoista, kotirintaman pommituksissa. Tytär ei ylennyksiä tai armeijan touhuja oikein ymmärtänyt, mutta tämän kymmen- ja seitsenvuotiaat pojat kyllä. Mukulat kyselivät armeijatouhuista niin innokkaasti, että tiesivät enemmän kuin monet reservinupseerit.

Hymyillen Hansen mietiskeli kuinka kertoilisi muksuille viimeisestä viikostaan armeijan leivissä, keinutuolissa kiikkuen, auringon paistaessa neliruutuisista ikkunoista sisään. Se ajatus mielessään ylivääpeli Bill Hansen sitten kuoli, astuessaan tväl-varaston ovesta ulos ja saadessaan sen takana odottaneen rakettiryhmäläiskommandon puukon suoraan sydämeensä. Vanhan aliupseerin ruumis kiskaistiin lastauslaiturin alle ja peiteltiin hätäisesti pressulla.

Neljän hengen iskujoukko tunkeutui tväl-varaston avoimesta ovesta. Äänenvaimennetut aseet suhahtivat muutaman kerran, ja varttitunnin päästä iskujoukko katosi psyykkispokémoneiden avustuksella vieden mukanaan kolmekymmentä rynnäkkökivääriä, kymmenen kevyttä kertasinkoa, kaksi kevyttä konekivääriä, kolmetuhatta patruunaa, kolmisenkymmentä kiloa trotyyliä, laatikollisen sytytyslankaa ja laukaisimia, viisi laatikollista käsikranaatteja sekä taisteluvälinevaraston taukohuoneesta löytyneen laatikollisen suklaapatukoita.

*****

Gus ravisti maastopuvun hihaa kelloa katsoakseen.
"Varttia vaille kaksi." hän mutisi.
"Jännittääkö?” Surge kysyi viereisestä poterosta.
“Totta helvetissä.” Gus vastasi.
“Hyvä. Se on terveen järjen merk-”
"Salama, keskus." Surgen radiopuhelin särähti yllättäen.
"Salama." Surge vastasi.
"Yhteys prikaatiin ja maavoimien esikuntaan on poikki. Toistan, yhteys prikaatiin ja esikuntaan poikki. Edes Pewter Cityyn ei saada yhteyttä. Viimeinen yhteydenotto 1325 esikunnasta tullut ilmoitus että Kanton ja Johton aluevankiloissa tapahtunut aseellisia iskuja. Tilanne epäselvä. Tiedotusvälineissä häiriöitä. Valmistaudu vetämään komppania pois asemista."
"Salama." Surge kuittasi nopeasti.
"Meitä on kusetettu." Gus tajusi. Kanton ja Johton vankiloissa lojui yli kaksisataa Rakettiryhmäläistä. Kun Rakettiryhmää etsivien silmien huomio keskittyi Pewterin vuoristoteille, saattoi järjestö iskeä vankiloihin.
"Ja pahasti," Surge murahti, "tämä on kaikki suunniteltua juttua. Nyt on lähdettävä -"
"Salama, ykkönen. Liikettä ilmassa. Iso Pokémon." radio särähti uudestaan.
"Salama, kolmonen. Havainto kahdesta isosta lentopokémonista." kuului heti perään.

"Legendaarilinnut..." Gus tajusi.
"Ne on sittenkin jo koulutettu." Surge sanoi ja kiroili antaumuksella, painaen sitten radiopuhelimen tangenttia.
"Pitäkää asemat! Muistakaa tyyppivahvuudet! Komentopaikka siirtyy kakkosen taakse." hän sanoi selvään ääneen.
"Nyt mentiin, Gus." Surge sanoi ja vetäisi latauskahvan taakse.
"Perkele. Vaikkei jäisi kuin rupinen läntti." Gus ärähti tehden saman mahdollisimman äkäisesti, kimpaantuneena siitä että heitä oli vedetty nenästä.

Surge loikki komppanian asemiin Gus perässään. Kolme isoa lintua kierteli korkealla heidän yläpuolellaan.
"Pitäisikö lähettää komppanian lentopokémonit niiden kimppuun?" toisen joukkueen johtajana toiminut vänrikki ehdotti hätäisesti.
"Ei ole tarpeeksi, ei sitten millään. Parempi antaa tulla lähemmäksi - saadaan iskeä sitten koko voimalla. Ei ne sentään kovaa komppaniaa voita..." Surge rauhoitteli katsellessaan ylhäällä kierteleviä Pokémoneja.
"Tietävätköhän ne että me olemme täällä?" Gus kuiskutti.
"Ne kiertävät ympyrää tasan tarkkaan komppanian yläpuolella. Kyllä tietävät..." Surge mutisi.
"Herra kapteeni!" hätääntynyt huuto kuului edestä, "Liikettä takamaastossa, 100 metriä!"
"Ne perkeleet!" Surge sihahti ja nosti kiikarit silmilleen. Kukkulan laella näkyi siellä täällä puiden ja kivien takaa vilkuilevia kasvoja ja kiväärinpiippuja.
“Niitähän on tusinoittain!” Gus älähti.
"Rintama kääntyy! Joka joukkueen toinen ja kolmas kivääriryhmä keskittyy lintuihin - kaikki muut valmistautuvat torjumaan maahyökkäystä!" Surge ärähti radioonsa. Saman tien kuului hätääntynyt huuto: "Linnut syöksyvät!"

*****

Komentoteltalla elettiin hämmentyneessä tunnelmassa. Innostunut voitokkuus oli kadonnut esikunnasta tulleisiin ilmoituksiin. Ja nyt kuului Surgen radiosta hätäisiä ilmoituksia. Että muka tusinoittain vihollisia ja legendaarilinnut ilmassa… ei voinut olla. Ei saanut olla.
“Mitä tämä merkitsee?!” kenraali ärähti vangille. Tämä istui oudon viileänä paikoillaan. Kasvoille nousi hymynkare.
“Nyt pitää mennä.” Sip tajusi ja hoputti Garya ja Zenziä kohti teltan oviaukkoa.
“Kukaan ei lähde mihinkään, asiasta otetaan nyt selko!” kenraali ärähti hiki valuen pitkää otsaa pitkin.
“Asia on niin että teitä on petetty. Isosti.” Sip sanoi kylmästi takaisin. Ja samalla ensimmäisen komppanian suunnalla pääsi helvetti irti. Räjähdykset, ammunta ja huudot kertoivat karua kieltään. Ei siellä kolmeatoista ihmistä vastaan tapeltu.
“Kersantti, jääkäri, vahtikaa vankia! Minun täytyy… täytyy käskeä toinen komppania vastahyökkäykseen… kaikki on vielä selvitettävissä…” Winter pyöri paikoillaan, toistellen mietteitään ääneen. Unelmat pikaisesta voitosta olivat särkyneet. Ja nyt ne särkyivät vielä lisää; jääkäri Walther Lancaster veti taisteluvyöltään puukon ja sohaisi sen sotilaspoliisin kurkkuun. Yllättynyt kersantti olisi varmasti huutanut, mutta huudon sijasta suusta tulikin vain veriroiskaus.
“JÄÄKÄRI, MITÄ HELVETTIÄ TE-” kenraali karjui, mutta nuorempi Lancaster veti puukon kylmän viileästi irti sotilaspoliisin kurkusta ja antoi sen veljensä käteen.
“James Lancaster lähettää terveisensä.” Moose sanoi ja iski verisen puukon kenraalin taisteluliivin läpi tämän sydämeen.
“Nyt ulos, ulos -!” Sip hoputti tovereitaan, kun Lancasterin veljesten huomio keskittyi kuolevaan kenraaliin ja kurkustaan verta joka puolelle ruiskuttavaan, sätkivään spollekessuun. Veljekset eivät välittäneet pakenevista siviileistä, vaan hymyilivät toisilleen.
“Kuinka sä sait tosta vaan puukon taisteluliivin läpi?” Walther kysyi.
“Mä truivaasin sen vaan ja velipojan puolesta vielä pikkaasen retuutin…” Moose hymähti.
“Jep, se oli Jamesin puolesta. Ja loppu onkin sitten isänmaan puolesta.” Walther sanoi ja antoi sotilaspoliisin kiväärin isoveljelleen.

*****

Väijytysalueella maailma repesi. Poképallot aukesivat, kiväärit ja konekiväärit paukkuivat ja karjutut käskyt ja kauhunhuudot kuuluivat vaimeana kaiken seasta. Kolmannen joukkueen suunnalla humahti, lieskat iskivät puidenlatvoja korkeammalle. Moltres oli iskenyt ja nousi taas korkeuksiin. Palon suunnalta kuului tuskaista karjuntaa.
Vasemmalla räjähti ukkonen. Zapdosin sinkoama salamaisku oli osunut keskelle ensimmäisen joukkueen konekivääriryhmää. Metriä syvä monttu ja kaikilla puolilla mustuneet ja savuavat männyt muistuttivat paikasta, missä sekunti sitten oli ollut naamioitu kk-asema ja sen miehittäneet kolme miestä.

Toisen joukkueen ensimmäinen ryhmä ei ollut sen onnekkaampi. Kuului kimakka kilahdus, ja yläilmoista iskevän Articunon täysjäädytys jäädytti koko ryhmän ja sen ympäristön niille sijoilleen. Viiden metrin päässä poterossaan istunut joukkueenjohtaja sai osansa jäälinnun iskusta: miehen pää oli ollut puoliksi ulkona poterosta. Vänrikin silmät jäätyivät päähän, nenä kovettui läpeensä ja kypärä muuttui miltei -200-asteiseksi pakastinlokeroksi, joka kylmäsi loppua päätä kivuliaasti. Vänrikki ojentui täyteen pituuteensa kouristellen ja karjuen, sokeana yrittäen riuhtoa kypärää päästään.
"Miller, maahan! Edestä hyökätään!" Surge huusi, mutta vänrikki Miller oli järjen toisella puolen. Gus oli jo loikkaamassa vetämään miestä poteron turviin, kun kuului napsahdus ja komposiittikypärä lensi nuoren upseerin päästä. Suoraan silmien väliin osunut luoti oli pirstonut jäätyneen kerroksen kuin leka lasikoristeen ja aivojen läpi päästyään kolahtanut kypärän reunaan. Mies kääntyi kaatuessaan ja Gus ennätti nähdä verisen massan siinä missä ennen oli ollut ihmisen silmät ja nenä.

Kauhistelemaan ei ennättänyt, Surgen ase paukahti kolme äkäistä laukaista Gusin oikealla puolella. Suoraan edessä kiven yli tähtäilevä rakettiryhmäläinen katosi näkyvistä, rynnäkkökivääri kolisi kiven etupuolelle. Gus nosti oman aseensa ja napsautti tulenvalitsimen kertatulelle.

*****

Sip, Zenz ja Gary juoksivat komentoteltasta pihalle juuri samaan aikaan kun ilmasta alkoi kuulua repivää ääntä; rakettiryhmällä oli siis paikalla kranaatinheittimiä. Ensimmäinen kolmen kranaatin sarja sattui juuri hyökkäykseen valmiiksi ryhmittyneen toisen komppanian niskaan. Sotilaat säikähtivät ja hajaantuivat paniikissa joka puolelle juosten. Jostakin leirin takaa alkoi kuulua kivääritulta, juoksevat sotilaat olivat helppoja maaleja. Gary osoitti suojaisan paikan kaatuneen puun juurelta, jonne hän Sipin ja Zenzin kanssa juoksi.

Seuraava kranaattien sarja putosi valmiusjoukkojen omiin heitinasemiin. Asemat olivat kyllä hylättyjä, mutta niille pinottujen kranaattien räjähdys ei ollut omiaan laimentamaan paniikkia.

“ÄLKÄÄ HÄTÄÄNTYKÖ… SUOJAA TÄÄLTÄ PUOLEN LEIRIÄ, VIHOLLINEN TULEE TOISESTA!” Gary yritti huutaa, ja saikin muutamia sotilaita kerääntymään heidän läheisyyteensä. Sip näki kuinka Lancasterin veljekset juoksivat komentoteltan takaseinän läpi kohti Rakettiryhmän asemia.
“Onko upseereita joukossa?” Gary kysyi lähettyvillä suojaa ottavalta sotilastusinalta. Kukaan ei ainakaan myöntänyt. Joku sanoi että ‘meidän vänskä makaa tuossa pää auki’. Vitun hienoa. Yllättäen kiväärituli leirin takaa vaimeni, vaikka se jatkui yhä voimakkaana ensimmäisen komppanian suunnalla. Sen tilalle tuli toinen ääni.

Sellainen ääni, mikä lähtee noin sadasta Pokémonista jotka rynnistivät kohti leiriä.

*****

Edessä oleva rinne räiskyi kivääritulesta. Gus ampui nopeita laukauksia aina suuliekin nähdessään, mutta vihollinen käytti kiviä, puita ja maaston muotoja hyödykseen ja ammunnalla oli lähinnä moraalinen vaikutus. Sitten Gus näki kuinka mäen päältä nousi rotevakokoinen rakettiryhmäläinen konekivääriä kantaen ja juoksi alamäkeen kohti parempaa asemaa.

Gus käänsi asetta ja ampui. Ensimmäinen ja toinen laukaus repi vain sammalta miehen ympäriltä, mutta kolmas osui miestä rintaan ja tämä kaatui kesken juoksun, pudotti konekiväärin ja pyöri alas rinnettä voihkinnan peittyessä taistelun meluun. Toinen mies saapui suojastaan hakemaan konekivääriä, mutta Gus oli valmiina; laukaus kajahti, musta lippalakki tippui päästä ja vihollinen oikeni konekiväärin päälle. Tajuamatta osuneensa Gus ampui toisenkin kerran, mutta iskuri löi tyhjää. Hätäisesti hän kaivoi uutta lipasta esiin.

"Antaa soittaa vaan!" Surge huusi aseiden melun yli. Samalla sähkön räsähtely täytti alueen, kun Zapdos liiti komppanian asemien yli matalalta ja sinkoili salamoita joka puolelle. Kaarnat paukkuivat irti männyistä ja sammaleet lentelivät, toisesta joukkueesta kaksi miestä sai sähkölinnun ylilennosta osuman, toinen selkään ja toinen kypärään. Kypärään iskun saanut kuoli välittömästi, selkäänsä ottaneelta pirstoutui selkäranka. Halvaantuneena tämä vajosi poteronsa pohjalle. Joku ketjun oikealla laidalla huusi lääkintämiestä, tietämättä että lääkintämiehen jäänteet savusivat poterossaan Moltresin ensimmäisen iskun jäljiltä.

"Toinen ryhmä, keskittykää lintuihin! Gus, jää toiseen ryhmään, minä menen ensimmäisen joukkueen luo." Surge sanoi ja irtaantui asemastaan. Luotisuihku piiskasi Surgen jalanjälkiä.

“Onko sinulla Pokémoneja joilla on tyyppivahvuus näitä vastaan?” ryhmänjohtaja karjui Gusille kun he irtaantuivat hieman taaemmaksi linjasta pystyäkseen keskittymään lintutorjuntaan.
“Sähkö, vesi ja kaksi tulta!” Gus huusi takaisin.
“Hyvä, meillä on vettä ja sähköä, keskitytään Moltresiin!” kersantti huusi. Gus veti Mudkipin ja Pikachun Poképallot tetsareidensa taskusta ja vapautti ne eteensä. Alkuun ne säikähtivät taistelun melua, mutta Gusin terävästä komennosta ne keskittyivät tilanteeseen.

Ryhmänjohtaja osoitti asemat paksun kaatuneen männyn luota.
“Kohde oikealla, syöksyy vasemmalle - huomio!” kessu ärjyi. Moltres liisi komppanian asemien yli, avasi nokkansa ja syöksi tulta ja kuolemaa -
“TULTA!”

Ryhmän kiväärit ja Pokémonit - Mudkipin ja Pikachun lisäksi Wartortle, Electovire ja Magnemite - iskivät tulilintuun. Se kiljaisi komeasti ja irtaantui kurssistaan oikealle.

“Hyvä! Lyhyitä sarjoja!” ryhmänjohtaja huusi. Gus poisti jumiutuneen hylsyn aseestaan ja etsi kohteen uudelleen. Se syöksyi - tällä kertaa kohti.
“HUOMIO-” kersantti ehti huutaa. Sitten Moltres iski. Sen nokasta purkautui valtava tulipallo, joka tunkeutui maahan kymmenen metrin päässä heistä. Joku toisen ryhmän kiväärimies yritti juosta karkuun. Liian myöhään.

Maa repeytyi heidän edestään. Valkea valo välähti, ja Gus ehti tajuta Mudkipin ja Pikachun katoavan tuliseen räjähdykseen ennenkuin sen voima heitti hänet ilmaan. Hän tunsi polttavan tunteen ihollaan, kuuli varustuksensa muovisten ja nailonisten osien sihisevän. Gus iskeytyi viiden metrin päässä maahan ja yritti vielä sekavassa tilassa kurottaa kohti paikkaa, missä Mudkip ja Pikachu olivat hetki sitten olleet.

Sitten iski tajuttomuus eikä Gusin tarvinnut kuulla kuinka räjähdyksen runtelema kersantti - toisen ryhmän ainut senhetkinen elossa oleva - huusi tuskissaan viisi minuuttia putkeen ennen kuolemistaan verenhukkaan.

*****

Leiriin hyökänneet Pokémonit olivat matalatasoisia, Kanton itäosista ja Johton länsiosista napattuja metsä- ja vuoristopokémoneja, jotka oli hätäisesti koulutettu tykinruoaksi. Tusinoittain Rattatoita, kymmeniä Pidgeytä, Spearoweja ja Hoothooteja, muutama kourallinen Geodudeja. Ei mitään kovia vastuksia edes keskiverrolle kouluttajalle. Yksinään, hallitussa tilanteessa. Täällä niitä oli hervottomasti, ne kaatoivat palavia telttoja kasaan ja kävivät juoksevien sotilaiden kimppuun. Tilanne oli helvetillinen, ja sitä vahvisti ensimmäisen komppanian suunnalta tuleva palavan metsän katku.

“Pakko tässä jotain on tehdä…” Gary mutisi ja otti Poképallon vyöltään. Sip seurasi esimerkkiä Honedge toisessa kädessään, ja Zenzibarkin otti Charmanderin Poképallon käteensä.

Gary vapautti Arcaninensa pallostaan ja nousi sen selkään.
“Kanton sotilaat… Pokémonit esiin! Ja HYÖKKÄYKSEEN!” hän huusi. Arcanine nousi takajaloilleen ja ulvoi päin savun peittämää taivasta niin, että lähimmät hyökkääjäpokémonit pelästyivät karkuun. Sitten puolilegendaarinen koirapokémon karautti raviin päin palavaa leiriä, perässään Sip, Zenz, ja tusina Kanton sotilaita Pokémoneineen.

*****

“Gus? Gus!” kuului Surgen ääni. Riski käsi ravisteli häntä olkapäästä. Gus avasi silmänsä. Joka puolella oli tulta ja savua, aseiden rätinä oli jo väljempää. Surge oli polvistunut hänen eteensä, hän piti vasemmalla käsivarrellaan Raichuaan, jonka silmät lupsahtelivat kiinni ja jonka ympärille oli vedetty veristä ensisidettä. Oikeassa kädessään upseerilla oli pistooli.
“Pystytkö liikkumaan?” Surge kysyi. Gus kohotti päätään ja yskäisi noensekaista verta.
“Herra kapteeni, nyt pitää mennä!” kuului hätäinen huuto läheltä, ja heti perään sarjatulta. Kuului kuinka luoti iskeytyi ihmiseen, ja heti perään tömähdys kun kuollut sotilas kaatui kanervikkoon.
“Gus… leiki kuollutta. Hyvästi.” Surge sanoi aseiden rätinän yli ja nousi pystyyn. Mitään ymmärtämättömänä Gus käänsi päätään katsomaan kapteenin perään. Tämä käveli jäljellä olevien miestensä luokse - joita oli enää kymmenkunta. Yllättäen läpi aseiden rätinän alkoi kuulua Surgen matalalla mutta kuuluvalla äänellä laulettu marssilaulu.

Sinä tiedäthän veikko mun vierelläin,
mikä retkemme tänne toi.
Ilomielin me riensimme sinnepäin,
missä yhteinen kutsu soi.

Jäljellä olevat sotilaat liittyivät marssilaulun hurmokseen.

Tapa tuttu jo taattojen,
nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa,
kotiaskareet jäädä saa.

Enää ei katsottu jos vierellä makaava aseveli sai osuman. Suurin osa oli jo kuollut, he seuraisivat kuitenkin pian perästä. He kuolisivat siihen paikkaan, ja he hyväksyivät sen. Laulaen ja ampuen he iskisivät vielä kerran, vielä viimeisillä voimillaan.

Mitä lieneekin aarteita Kantossa,
toki kallehin on vapaus.
Tääll’ suorana seistä ja kaatua
on joka miehellä oikeus.

Viimeisen säkeen aikana kapteeni Surge huomasi laulavansa yksin. Hän nousi seisomaan ja ampui lippaansa tyhjäksi ja katsoi käsivarrellaan olevaa Raichua. Se oli jo kuollut haavoihinsa ja tuijotti tyhjyyteen kouluttajansa ohi.

Sekava yhteislaukaus kajahti ja kapteeni Surge kaatui suorilta jaloiltaan palaneeseen pusikkoon. Luodit repivät kaarnaa puista ja lennättivät sammalta ruumiiden ympäriltä vielä puolisen minuuttia. Sitten aseet vaikenivat.

*****

Gary kannusti Arcaninea hyökkäykseen, ja se kirjaimellisesti talloi vihollisen Pokémoneja alleen. Ja hyökkäyksen ohessa Gary lauloi jotain keksimäänsä luritusta:

Gary Motherfuckin’ Oak Palletista päin,
lauloi mennessään huhhah hei näin,
olot Kantos’ oli muuttua katalaks,
mut Blue se pisti kapinoitsijat matalaks…

Garyn esimerkki sai lisää sotilaita unohtamaan paniikkinsa ja liittymään taisteluun, ja Pokémon-hyökkäyksen pahin kärki saatiin taitetuksi. Nyt juostiin vain hyökkäyksen jämien perässä.

Zenzin Charmander käristi samalla lieskalla kaksi pakoon säntäävää Rattataa tajuttomaksi, samalla kun Sipin Haunter paimensi kauhuissaan ympyrää lentävää Pidgey-laumaa lähemmäksi Garyn Arcaninen lieskoja.

“Jokin on vialla,” Zenz sanoi kun hän kohtasi Sipin taistelukentän reunalla, “missä Rakettiryhmäläiset ovat?” Ja Sip arvasi heti Zenzin ajatukset. Nämä Pokémonit olivat vain houkutuslintuja pitämään heidät yhdessä paikassa.
“Gary! Meidän pitää lähteä! Heti!” Sip huusi leirin toisella puolella ratsastavalle Garylle, joka yhä taistelun hurmoksessa lauloi:

Läksi Gary Motherfuckin’ Oak Pewterihin,
pani rikollisryhmän lirihin,
ja raketit kun pakohon loikki,
Gary karjaisi; nyt välit on poikki!

“GARY!” Sip yritti turhaan huutaa miehelle taistelun melun läpi. Hän olisi lähtenyt juoksuun varoitusta viemään, mutta silloin taivaalta kuului kolmen linnun komeat kiljaisut kuin kuorossa.

Garykin nosti katseensa taivaalle. Ja voihkaisi samantien.
“Voi vittu.”
Zapdos, Moltres ja Articuno syöksyivät kohti leiriä. Silver itse ratsasti Articunolla. Ja välimatkankin päähän Gary oli erottavinaan voitokkaan hymyn tuon pirulaisen kasvoilta.

Gary hoputti Arcaninen juoksuun kohti Sipiä ja Zenziä.
“Ehdin, ehdin, ehdin, minä ehdin-” hän mutisi itsekseen. Sitten hän katsahti lintujen suuntaan.
“Enpäs ehtinytkään.”

Tuli, jää ja sähkö iskivät leiriin. Kaikki syttyi palamaan, kunnes sitten jäätyi, salamat rikkoivat jään ja kaikki alkoi alusta. Kolmen elementin kohtaaminen leirin keskellä synnytti valtavan lieskojen, jääsirpaleiden ja salamien myrskyn. Se repi palasiksi niin alueella olevat sotilaat, heidän Pokémoninsa kuin Rakettiryhmän hyökkäykseen lasketut Pokémonitkin.

Gary, joka oli aivan iskun vaikutusalueen reunalla, tunsi kihelmöinnin selässään. Gary lensi Arcaninen selästä kun tämä paiskautui ilmaan, kuului vain pikainen ulvahdus kun kolmielementtinen myrsky repi sen pahoin kappaleiksi.

Gary mätkähti selälleen maahan. Sip ja Zenz kiiruhtivat hänen vierelleen.
“Kuinka kävi-?” Zenz kysyi, mutta sai vastauksen koittaessaan kannatella nuoren miehen päätä. Takaraivo oli aivan tahmeassa veressä.
“Ha… ha…” Gary mutisi.
“Ja sinähän et kuole. Kuulitko? Sinä et kuole!” Sip ärähti ääni vavahdellen.
“Ha… haistellaan… myöhemmin…” Gary sanoi. Ja siihen, Sipin suoran käskyn vastaisesti, Gary “Blue” Oak kuoli.

****

Gus kuuli etenemiskäskyjä Rakettiryhmän asemien suunnalta. Hän ummisti silmänsä pienelle raolle ja keskittyi olemaan liikkumatta. Ensimmäiset rakettiryhmäläiset nousivat Surgen ja tämän viimeisten sotilaiden tasalle.
“Selvä tuli!” joku huusi.
“Jo oli aikakin, perkele. Ainakin kymmenen miestä meni näitä lahdatessa. Tuo viimeinenkin kun nousi pystyyn niin ajattelin että jotain metkuja sillä on mielessä… upseerismies vallan, ihan kapteeni. Laatat on minun-”
“Älä omi saatana. Yhtälailla minä sitä ammuin.”
“Ruumiiden ryöstö on kielletty, eikö siitä ollut jo puhetta?”

Gus tunnisti viimeisen äänen; Klaus oli saapunut myös paikalle.
“Mitä kuollut kapu koruillaan tekee?” joku viisasteli.
“Turvat umpeen. Meillä saattaa olla rosvojen maine, mutta nyt pitää ryhtyä poliiseiksi. Kanto ja Johto nousevat, valta on meidän mutta nyt se on myös pidettävä. Kansan tukea ei saada ryöstelemällä vaan turvaamalla järjestys kaupungeissa. Nyt kaikki miehet keräämään sekä omilta että armeijan kaatuneilta aseet ja ammukset, muu saa jäädä. Aikaa viisitoista minuuttia. Kunhan tilanne selkiää niin lähetetään ryhmiä hautaamaan kaatuneet.” Klaus sanoi. Kuului myöntymisiä ja jalkaparien hajautumisia eri suuntaan. Pari rakettiryhmäläistä kuului vievän toisen ryhmän kaatuneilta lippaita vain kymmenen metrin päästä. Gus koetti varovasti etusormellaan tulenvalitsimen asentoa. Sarjalla. Hyvä.

Gus yritti kuulostella tarkemmin josko miehet tulisivat lähemmäksi, mutta silloin hän kuuli Klausin sanovan jotain mikä kiinnitti hänen huomionsa.
“Kas, Silver. Kaikissa taisteluissa saavutettu voitto. Suurimmat joukko-osastot sekä Kantossa että Johtossa on neutralisoitu. Lentokentät ja ohjusasemat ovat meidän hallussamme, molempien alueiden alueministeriöt samoin. Panttivankeja meillä on tuhansia...”
“Sehän on Surge… mikä harmi. Olisin mielelläni hoidellut hänet ja tuon säälittävän Raichun itse. Ei sillä että siinä olisi haastetta ollut…” Silver kuului sanovan, ja perään kuului potkaisu ruumista vasten. Gus tunsi räjähtävän raivon sisällään, ja olisi kyllä mieluusti kääntänyt kiväärinsä kohti punatukkaista pirulaista, mutta silloin huomaamatta lähestynyt rakettiryhmäläinen tarrasi Gusin aseesta kiinni ja yritti ottaa sitä häneltä.
“Noh, anna tänne nyt, et sinä sitä helvetissä tarvitse -” tämä vitsaili kun Gus puristi kivääristä kahdella kädellä kiinni. Sitten hän päästi vasemmalla kädellä irti - aseen piippu kääntyi kohti yllättyneen militantin kasvoja.

Kajahtava laukaus kiinnitti rakettiryhmäläisten huomion Gusiin, joka oli juuri nousemassa ylös selälleen parhaillaan rojahtavan rakettisotilaan vierestä. Rynnäkkökivääri nousi ja tähtäsi kohti Silveriä ja Klausia.

Ratatatatatatata.

Hylsyt kilisivät kuolleen rakettiryhmäläisen kypärää ja asetta vasten, likainen ase savusi kuumetessaan ja pitkän sekunnin jälkeen aseen iskuri löi tyhjää.

Silver ja Klaus olivat hyvinkin hengissä. Rakettiryhmäläiskapteenin vieressä oli tämän Alakazam, jonka silmät hehkuivat punertavina. Klaus heilautti kättään, hehkuminen loppui ja kuului tupsahtelua kun Gusin ampumat luodit putosivat vaarattomina maahan metrin päässä kohteistaan.

“Tähdätkää!” Klaus huusi. Gus nielaisi. Tähänkö sitä oli kuoltava seulaksi ammuttuna?

“Seis!” kuului yllättäen Silverin huuto. Tämä seisoi paikallaan, toinen käsi housuntaskussa ja kasvoillaan nautiskeleva virne.
“Gus Hills… kuvittelitko että pystyt haastaamaan minut vaihtamalla Pokémonit kivääriin? Myönnetään, ei Pokémoneistasikaan vastusta olisi ollut. Katso ympärillesi!” Silver nauroi ja levitti melodramaattisesti kätensä kohti ympäröivää palanutta ja paikoin jäätynyttä metsää joka oli täynnä ruumiita.
“Parasta mitä Kanto lähetti minua pysäyttämään - tuhottu viimeiseen mieheen! Minä komennan luonnonvoimia - minä olen luonnonvoima! Minä olen tuli, minä olen ukkonen, minä olen jää… vuosituhannen myrsky!” hän sanoi ja käveli kohti Gusia.
“Ja sinä kuvittelit pysäyttäväsi minut? Liian myöhäistä… vanha ja heikko pyyhkiytyy pois, jotta uusi ja vahva järjestys voi nousta. Maailmasi murenee.” Silver sanoi kävellessään megalomaanista rinkiä Gusin ympärillä.
“Et voi pysäyttää myrskyä… mutta ehkä pystyt pelastamaan ystäväsi sen armoilta? ...tai ne jotka vielä voit.” Silver hymähti vilkaisten kohti Surgen ruumista.

“Laskekaa aseenne!” Silver huusi. Gusilta pääsi hämmästynyt henkäys. Toisiaan epäuskoisesti tuijotellen rakettiryhmäläiset laskivat aseensa.
“Mene etsimään ystäväsi, Gus Hills. Pelasta heidät myrskyltä.” Silver sanoi ja kääntyi lähteäkseen. Gus epäröi vielä hetken, tajusi ettei tarjous tuskin ole kauaa voimassa, ja lähti juoksemaan pusikot heiluen, kohti leiriä, kohti Sipiä, Zenziä ja Garya.

******

Kaikki oli sujunut juuri Rakettiryhmän suunnitelmien mukaisesti. Suunnitelma oli monimutkainen, siinä oli paljon riskejä, mutta se oli kannattanut.

Silver oli kuin olikin siis saanut legendaarilinnut koulutettua ajoissa. Mutta sitä ei haluttu paljastaa. Rakettiryhmän ensimmäinen tavoite oli saada lisää miehiä, ja heitä virui Kanton ja Johton aluevankiloissa. Seuraava askel oli miesten aseistaminen.

Kun Kanton valmiusjoukot olivat asettuneet asemiin Pewterin vuoristoissa, olivat Rakettiryhmän tarkkailijat ympäri Kantoa ja Johtoa ryhtyneet toimintaan. Tiedotusvälineet mykistettiin, sähköntuotanto sabotoitiin. Ja samalla Silver komensi lintunsa hyökkäykseen, ensin Johton aluevankilaan, sitten toistui sama isku Kantossa. Neljän miehen iskuryhmä Kanton prikaatissa hankki alustavan aseistuksen Rakettiryhmälle. Kun vapautetut miehet olivat saaneet Pokémoninsa takaisin, aseistettuja pieniä iskuryhmiä oli lähetetty Kanton ja Johton tärkeimpiin sotilaskohteisiin sekä hallinnollisiin rakennuksiin. Puolentoista tunnin toiminnan ansiosta Kanto ja Johto romahtivat täysin polvilleen.

Suurin petos oli tietenkin Lancasterin veljesten toiminta, joka varmisti valmiusjoukkojen harjoituksen olevan tiedossa Rakettiryhmälle sekä väärän tiedon levittämisen armeijalle. Veljekset varmistivat toisen komppanian kaaoksen surmaamalla kenraali Winterin ennen kuin tämä saisi miehiään liikkeelle.

Ja nyt Pewterin vuoristoalueilla makasi yli kaksi ja puoli sataa ruumista.

[Sieppeli]

Jälkipyykki alkoikin sitten olla rumempaa jälkeä.

Meni pieni ikuisuus ennen kuin tilannetta päästiin edes kunnolla purkamaan nyt, kun lähinnä kaikki tärkeät ihmiset makasivat osana ruumiskasaa eikä mistään oikein tahtonut löytyä jälkipyykin tekijöitä. Gus ei löytänyt ystäviään vielä tuona samana päivänä, eikä puoleen seuraavastakaan. Sattuma johdatti heidät vasta sen päivän iltana kohtaamaan toisensa pienessä pystyyn pistetyssä kenttäsairaalassa tapahtumapaikan ulkopuolella hyvässä piilossa maan alla, jossa tekemistä riitti itse kullekin parantajaksi itsensä lukevalle. Sieltä Gus sattui tunnistamaan ensimmäisenä Zenzin, joka oli sillä hetkellä istumassa Charmanderinsa kanssa vähän syrjemmällä. Zenz kohotti katseensa saapujaan, muttei kyennyt sanomaan mitään, nyökkäsi vain hitaasti Gusin katseen kohdatessaan. Tämä istui hänen seuraansa, yhtä lailla mitään sanomatta. Heillä ei ollut siihen hetkeen mitään sanottavaa: Oli vain hyvä tietää, että toinen oli hengissä.

Kunnossa? Tuskin.

Hetken aikaa he istuivat siinä hiljaisuudessa tekemättä mitään. Ainoa, joka jollain teki jotain, oli Zenzin Charmander: Se piteli päätään Zenzin polvella ja heilutteli rauhallisesti häntäänsä puolelta toiselle. Jokin liekin liikkeessä sai Zenzin tuntemaan olonsa rauhallisemmaksi.

"Entä Gary? Sip?" Gus kysyi lopulta kunhan he olivat nauttineet keskinäisestä hiljaisuudestaan hetken.

"Gary ei selvinnyt", Zenzin ääni oli hiljainen, muttei hajalla, "joten Sip jouduttiin viemään pois."

Gus laski katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa. Hänestä ei ollut sillä hetkellä näemmä edes järkyttymään, saatikka itkemään. Ehkä se tapahtuisi joskus toiste kunhan hän ymmärtäisi ettei kyseessä ollut vain painajainen - ja varmaan monta kertaa vielä sen jälkeenkin.

"Viemään mihin?" Gus päätyi kysymään, kun ei tiennyt mistä muustakaan puhua.

"Johonkin varastoon", Zenzin katse seurasi edelleen Charmanderin häntää, "ettei satuttaisi muita. Tai itseään yhtään sen enempää." Pieni punainen olento siinä hänen polvellaan nosti päätään ja katseli ylös kohti ihmistä, jonka käsi kohosi juuri silloin kohtaamaan sen pään. Charmander puski käden lämpimään kosketukseen ja antoi Zenzin silittää itseään, häntä heilahtaen välillä rauhattomammin. Se ei tiennyt mitä muutakaan se voisi tytön puolesta tehdä kuin vain olla sillä hetkellä hänen tukenaan. Voi kunpa se riittäisi.

[Zenzibar]

Taistelun jälkeiset päivät eloon jäänyt kolmikko kulki kuin sumussa. Tai no, Zenz ja Gus kulkivat, Sip oli edelleenkin osittain eristyksissä muista. Gus ei sanonut mitään ääneen, mutta pelkäsi pahinta. Sipillä oli ollut hyvinkin heikkoja hetkiä ennen kuin hän löysi Garyn ja nyt... Gus ei uskaltanut edes ajatella mitä tapahtuisi, jos Sip vajoasi jälleen täysin omaan kummitusmaailmaansa.

Zenz ei tiennyt mitä tehdä. Toisin kuin Gus, joka oli osa armeijaa, joka oli kokenut taisteluita ennenkin ja jonka oli osittain helppo palata sotilaan rooliin, Zenzibarilla ei ollut mitään tarttumapintaa. Niinpä hän kulki ympäri kenttäsairaalaa ja kaikki Gusin opit mielessään pitäen auttoi missä pystyi. Minuutit venyivät tunneiksi ja tunnit venyivät päiviksi kun Zenz ja Charmander kulkivat loukkaantuneiden seassa, uudelleensitoen haavoja, ruokkien ja lämmittäen niitä jotka kaipasivat apua.

Zenz ei ollut koskaan ennen kokenut kuolemaa läheltä. Garyn kuolema oli ollut järkytys, mutta melkein pahempaa oli katsoa päivästä toiseen, kun jotkut loukkaantuneista eivät selvinneet heidän parhaista yrityksistään huolimatta. Kuolemat alkoivat sulautua yhteen.

Gus kulki eteenpäin kuin automaatilla. Häntä puhuteltiin edelleen tykkimieheksi ja hän vastasi jäljelle jääneiden sotilaiden nyökkäyksiin ja puhutteluihin, antaen käskyjä häntä alemmille sotilaille ja kutakuinkin tehden ihan mitä vain, jotta pysyisi kiireisenä. Hän ja Zenz eivät paljoa puhuneet. Sen sijaan he istuivat joka ilta kenttäsairaalan ulkopuolella, Gus piippua poltellen ja Zenz ponytaansa nojaten.

Muutaman päivän - tunnin? viikon? - kuluttua tapahtui jotain, mikä hätkäytti Zenzin hetkeksi pois unimaailmastaan. Vaihdettuaan erään nuoren sotilaan siteet jälleen kerran, hän oli lähdössä seuraavan potilaan - erään upseerin jalkansa murtaneen Growlithen - luokse, kun hänen luokseen tuli innokas naispuolinen alokas, jonka nimeä Zenz ei vieläkään muistanut, kantaen mukanaan radiopuhelinta. "Anteeksi, neiti, teille on puhelu."

Zenz räpäytti silmiään. "Puhelu?"
"Niin, uskoakseni se on teidän, tuota, äidiltänne."
Äiti. Zenzibar ei voinut uskoa, että hän ei ollut uhrannut ajatustakaan naiselle varmaan moneen viikkoon. Mitä ihmettä hän sanoisi? "Hei äiti, Silver tappoi juuri läjäpäin ihmisiä, myös yhden kavereistani, mitäs Villelle kuuluu?"
Zenz otti radiopuhelimen alokkaalta ja jäi tuijottamaan sitä hetkeksi, ennen kuin painoi puhelimen korvalleen. "Äiti?"

Niin alkoi hyvin pitkä, raskas ja vaikea keskustelu. Kaikki ne asiat jotka olivat jääneet ennen sanomatta, tulivat nyt ulos. Zenzibar huusi, itki ja huusi taas, kunnes hänestä tuntui ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Hän oli tyhjä. Zenzin äiti puolestaan oli vain helpottunut kuulleessaan tyttärensä olevan elossa. Ainoa asia mistä nainen ei suostunut puhumaan, oli Giovanni ja usean yrityksen jälkeen Zenz antoi olla. Puhelu olisi voinut loppua ystävällisissä merkeissä, ellei Zenz olisi kuullut naisen viimeisiä sanoja: "Yritä antaa Silverille anteeksi. Hän on sinun veljesi. Hän ei voi isänsä luonnolleen mitään."

Paljon myöhemmin Zenz löysi Gusin ulkoa tavanomaisesta paikasta piippu suussaan. Gus vilkaisi tyttöön ja huomasi, että tämä oli itkenyt. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Zenz avasi suunsa: "Meidän pitäisi ottaa Siiliin yhteyttä."
"Voi luoja," Gus hieraisi niskaansa. "Siili... mitä ihmettä me sanomme Siilille?"
Zenz istui alas ja kutsui automaattisesti Ponytan luokseen. Siitä oli tullut hänelle Charmanderin lisäksi turvapeitto, johon nojautuessa kaikki tuntui hieman paremmalta. "En tiedä, mutta emme voi olla ottamatta häneen yhteyttä. Äiti sanoi, että ulkomaailma ei tiedä näistä tapahtumista lähes mitään. En itseasiassa oikein tiedä, miten hän sai tietää, mutta... Siilin on oikeus tietää. Legendaarisista linnuista, Surgesta, Silveristä... ja Garysta."
Gus katsahti tyttöön ja kuuli tämän äänessä outoa päättäväisyyttä. "Olet oikeassa."

Tykkimies Hills nousi ylös, katosi hetkeksi sisälle ja takaisin tullessaan hänellä oli radiopuhelin. "Yhdessä?"
Zenz nyökkäsi ja katsoi kun Gus otti yhteyttä Viridianin päämajaan ja hetken selvittelyn ja arvonimensä toistamisen jälkeen sai kuin saikin tahtonsa läpi ja yhteyden Siilin äidin luokse. Siilin äiti ei edes ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun Gus ja Zenz kuulivat tutun äänen radiopuhelimen toisessa päässä: "Gus?!"
"Hei Siili. Zenz on täällä myös."
"Hei."
"GUS, ZENZ - TE OLETTE ELOSSA! MITÄ ON TAPAHTUNUT? KUKAAN EI KERRO KENELLEKÄÄN MITÄÄN! Uutisissa höpistiin luonnonkatastrofeista ja -"
"Siili, Siili! Rauhoitu, niin me selitämme."
"Oletteko te kunnossa? Mitä tapahtui? Voitimmeko me? Missä Sip? Ja Gary?"
Kaverukset vilkaisivat toisiinsa. Zenzibar puhui ensin. "Me - minä ja Gus - olemme kunnossa. Ei, me emme voittaneet. Se oli ansa, koko juttu oli... noh, Silver oli suunitellut sen. Hän on saanut kaikki legendaariset valtaansa ja on nyt voimakkaampi kuin, kuin..."
"Kuin Giovanni koskaan," Gus jatkoi. "Me kävimme taistelun, mutta... noh, sanotaanko että me hävisimme. Pahasti. Siili, meidän on kerrottava sinulle jo-"
"Hävisitte? KAIKKI LEGENDAARISET? MITEN- MIKSI-?"
Nyt oli Zenzin vuoro keskeyttää 11-vuotiaan innokas utelu. "Siili! Kuuntele, meillä on jotain tärkeää kerrottavaa. Sinun... kannattaisi ehkä istua alas. Siili... Gary-", Zenzin silmänurkkiin ilmestyi kyyneliä. "Gary ei selvinnyt."
Tuli hiljaista. Hiljaisuus tuntui jatkuvan ikuisuuden, kunnes - "EI! EI, sinä valehtelet, älä sano noin! Tottakai Gary selvisi, mitä sinä... Gus! Gus, sano että hän... sano että..." Siilikin alkoi itkeä. Gus ja Zenz kuulivat kuinka Siilin äiti tuli äänten saattelemana lohduttamaan poikaa.
Kun Siili oli koonnut itseään tarpeeksi, Gus ja Zenz päättivät, ettei pojan tarvinnut tietää sillä hetkellä enempää. He vakuuttivat, että tapaisivat pojan taas pian ja että Sipikin varmasti jossain vaiheessa soittaisi, ei vain nyt ehtinyt (tässä vaiheessa Gusin ilme paljasti Zenzille kaiken mitä mies oli ajatellut viime päivien aikana).

Puhelun loputtua Zenz tunsi olonsa oudon helpottuneeksi. Miksi? Koska hän oli jakanut taakkaansa eteenpäin? Koska hän tiesi, että ainakin yksi hänen ystävistään oli säästynyt kaikilta niiltä hirveyksiltä joita hän oli nähnyt. Hän katsoi vieressään istuvaa Gusia, jonka ilmeestä hän ei saanut selvää. He olivat istuneet tässä samassa paikassa jo niin monena iltana, tuskin sanomatta sanaakaan toisilleen ja nyt - mitä nyt tapahtuisi?
Hän ei tajunnut sanoneensa viimeistä lausetta ääneen, ennen kuin Gus sanoi: "Me järjestäydymme uudelleen. Me keräämme kaikki joukot Johtosta ja Kantosta, koko Japanista, ja teemme vastaiskun. Me jatkamme eteenpäin. Koska meidän on pakko." Ja ensimmäistä kertaa niin pitkään aikaan, sitten sen yhden vaikean keskustelun puron luona, Gus ja Zenz katsoivat toisiaan kunnolla. Gus ei enää kääntänyt katsettaan pois, eikä hänen tarvinnutkaan. Jokin oli muuttunut. Ja siinä hetkessä, ehkä koska kaikki oli sanottu ja niin paljon oli menetetty, ainoa asia minkä Zenz halusi tehdä oli suudella tuota miestä hänen vieressään. Ja hän tekikin sen, eikä hämmentyneellä Gusilla ollut mitään sitä vastaan.

[Gustaffsson]

Muutaman ikuisuuden jälkeen Gus vetäytyi irti, joskaan ei kauaksi. Hölmistyneenä hän jäi haukkomaan henkeä.
“He-hei… tuolla kuolee ihmisiä…” hän mutisi hämillään nyökäten sairaalaan päin.
“Niin kuolee… ja vähältä piti ettei mekin olla siellä kuolemassa… eletään nyt, kun kerran voidaan.” Zenz sanoi itsekin teostaan hieman hämmentyneenä. Gusin kasvoille nousi kankeasti, kuin tiensä näinä muutamana päivänä unohtaneena, pieni hymynkare. Hän laittoi kätensä Zenzin poskelle ja oli jo aikeissa suudella tätä uudestaan, mutta lopetti kesken kaiken.
“Meidän… pitäisi mennä nukkumaan. Huomenna on paljon tehtävää.” mies sanoi ja laski hitaasti kätensä.
“Olet oikeassa…” Zenz kuiskasi ja nousi kiveltä.

“Tuletko?” tyttö kysyi vielä kenttäsairaalan oviaukolta.
“Ihan kohta… poltan vielä piipullisen.” Gus sanoi, mutta kun Zenz oli hävinnyt sisälle, ei mies ottanutkaan piippuaan esiin vaan nousi istuinkiveltä ja käveli kauemmas.

Niin kauas ettei kukaan kuullut hänen itkevän. Hetken ilo oli murtanut miehen sulkeutumisen, jolla tämä oli padonnut näiden muutaman päivän tapahtumien tunteet taakseet. Ja niiden purkautuminen ei ollut mitään elokuvien sankarien itkua, jossa jäyhän miehen kulmikkaille poskille vierähtää yksi kyynel. Sen sijaan mies romahti polvilleen, nojasi käsillään kivääriinsä niin että sen perä painautui sammaliin, ja itku tuli väkivaltaisina purkauksina, joiden sekaan sijoittui perinteisiä voimasanoja.

Kohtausta kesti varttitunnin, joka jätti Gusin haukkomaan henkeä punertavin silmin. Sitten hän rykäisi, puhalsi molemmat sieraimensa tyhjiksi ja nousi.

Kenttäsairaalassa hän löysi Zenzin nukkumasta läheltä kaminaa Charmander kainalossaan. Gus riisui tetsarinsa, laski sen ja aseensa maahan ja painautui sen kummempia ajattelematta makuulle tytön viereen, levitettyään ensin maastotakkinsa tämän peitoksi. Kaminaa ei ollut tarvis lämmittää, yö oli lämmin eikä sairaalaan kaivattu nokea ja savua.

*****

Neljältä aamuyöllä tuli kipakka herätys: Keuhkoon ammuttu kersantti ampui itsensä paareilleen omalla aseellaan, kun ei enää jaksanut tulehduksen aiheuttamaa korkeaa kuumetta. Kaikki sairaalaan jalkeille pystyvät olivat oitis pystyssä, ase omassa kädessään, mutta kun tilanne huomattiin, rauhoituttiin ja vainajan päälle vedettiin sadeviitta ennen kuin tämä kannettiin ulos. Niin alkoi tämäkin päivä.

Päivä alkoi kierroksella, jossa lähinnä tarkasteltiin kuinka moni oli yön aikana kuollut. Tämä oli ensimmäinen aamu taistelun jälkeen, jossa luku oli nolla, jollei itsensä ampunutta kersanttia otettu lukuun. Tämä antoi jotain toivonkipinää tilanteen helpottumisesta.

Kenttäsairaalan vanhin jaloillaan oleva sotilas, lääkintäkorpraali, pyysi Gusia kahvinkeiton lomassa ottamaan yhteyden Pewterin sotilaskeskukseen ja hoputtamaan avun lähettämistä. Harjoitusalueen johtamiskeskukseen ei oltu saatu yhteyttä taistelun jälkeen kertaakaan, mutta Pewterin keskukseen oli saatu yhteys, ja sitä kautta Gus oli saanut aiemmin yhteyden Siiliin.

“Pewterin keskus.”
“Tässä tykkimies Hills, valmiusjoukkojen harjoitus Kikka kolme.” Gus aloitti tutulla litanniallaan.
“Mikä harjoitus… kaikki harjoitukset on keskeytetty ja joukot käsketty takaisin yksiköihin.” miesääni hämmästeli.
“Kyllähän te tiedätte… kysykää alikersantti… mikä sen nimi nyt oli… joka eilen ja toissapäivänä oli aamusta päivystämässä.” Gus tuhahti radioon.Töhöt radistit tästä nyt puuttuivatkin.
“Täällä on vaihdettu miehitys, kaikki viranomaispaikat on nyt pistetty vaihtoon. Mutta mitäs te sanoittekaan, valmiusjoukkojen harjoitus, onkos teillä siellä kovia ammuksia? Ja kukas te sanoittekaan olevanne?” miesääni kysyi. Gus sulki radion.

“Tuota ei nyt enää sitten avata. Siellä Rakettiryhmä on toisessa päässä.” Gus sanoi paikalla oleville ja alkoi hämmentämään kahvia.
“Pewterissä?” Zenz kysyi.
“Varmaan kaikkialla. Kaikki viranomaispaikat ovat vaihtaneet… ja jos se radisti on yhtään fiksumpi kuin miltä kuulostaa, he tajuavat että täällä on eloonjääneitä. Kuinka moni haavoittuneista pystyy taistelemaan?” Gus kysyi lääkintäkorpraalilta.
“Taistelemaan? Ei kukaan. Nostamaan aseen… ehkä kymmenkunta.” korppi tuumasi.

Gus mietiskeli, aseista ja ammuksista ei sinänsä ollut pulaa, mutta hänen ja Zenzin lisäksi paikalla oli kuusi taistelukuntoista miestä, jotka oli näinä päivinä uuvutettu loppuun, ensin taistelussa ja sitten loputtomassa haavoittuneiden hoidossa. Näillä jos joutuu taisteluun…

“Voisimme siirtää kenttäsairaalaan syvemmälle metsään. Rakettiryhmällä menee aikaa mobilisioida ryhmä meitä etsimään, ja jo matkassa menee monta tuntia… Meillä on kahdeksan kantajaa, ja kaksikymmentäyksi haavoittunutta -”
“Kaksikymmentä. Unohdit kersantin.”
“Kaksikymmentä haavoittunutta, se tekee kolme reissua. Ehtisimme viedä heidät ainakin tunnin kävelymatkan päähän -” Gus mietti.
“Niin ehtisimme, mutta me emme vie.” korpraali keskeytti pyörittäessään veristä ensidettä rullalle.
“Jos he tulevat tänne, meidät löydetään.” Gus sanoi. Korpraali heristi kädessään olevaa siderullaa Gusin silmien edessä.
“Tämä side on ollut jo neljällä haavoittuneella. Nyt se menee pesuun ja kuivamisen jälkeen vielä viidennelle. Puhdasta sidettä ei ole ollut ensimmäisen päivän jälkeen. Morfiinia ei senkään vertaa, lievimmätkin kipulääkkeet loppuivat eilen. Jos meitä ei löydetä, suurin osa lopuistakin haavoittuneista kuolee. Jos antaudumme Rakettiryhmälle, näillä miehillä on sentään tilaisuus selvitä.” korpraali sanoi äreästi.

Gus katseli ympärilleen. Haavoittuneet makasivat kuka selällään, kuka kyljellään, joku avoimet silmät kattoon tapittaen ja joku silmiään kiinni puristaen, kuin toivoen kipunsa katoavan. Joku voihkaisi, toinen yskäisi. Moni teki hiljaista kuolemaa, osa vähemmän hiljaista. Taistelun jälkeen haavoittuneita oli tuotu yli viisikymmentä, nyt heitä oli jäljellä kaksikymmentä.

“Olet oikeassa. Antautuminen on haavoittuneille paras selviytymiskeino. Minun kohdallani asia on toisin… Jos antaudutte, antakaa minun mennä.” Gus sanoi.
“Se on ihan oma valintasi. Täällä ei ole enää herroja käskemässä. Eikä kukaan lavertele… ei niiden paskiaisten hyväksi.” korpraali lupasi.

Tehtiin suunnitelmia. Muualla paarinkantajalla sattui olemaan tiedustelutoimintaan koulutettu Pidgey, joka lähetettiin alueelle tuovalle tielle. Se palaisi ilmoittamaan isännälleen jos tiellä kulkisi liikennettä.

Gus alkoi keräämään itselleen ammuksia ja tarvikkeita. Ruokaa ei ollut ahnehdittavaksi asti, mutta ammuksia piisasi. Täytettyään reppunsa ja taisteluliivinsä täysillä lippailla sekä heitettyään selkäänsä ylimääräisen rynnäkkökiväärin sekä kevyen kertasingon hän meni Zenzin luo. Tyttö oli pesemässä käytettyjä sidetarpeita.

“Silver tuskin tekisi sinulle pahaa, jos antautuisit.” Gus kuiskasi.
“Niin kai. Ja jos minä antautuisin, kukas sinun perääsi katsoisi?” Zenz kysyi. Gus hymähti.
“Mukava kuulla. Tässä.” mies sanoi ja ojensi tytölle maastotakin ja -lakin.
“Voivat olla vähän isoja - ei ollut hirveästi valinnanvaraa luodinrei’ittömissä takeissa. Vähän maastoutuvampi asu, joudutaan piileskelemään paljon...” Gus sanoi. Zenzin kokeillessa takkia - joka tosiaan jäi vähän ilmavaksi - Gus pyöritteli kypärää kädessään.
“Meidän pitäisi puhua Sipille.” hän sanoi vaivautuneesti.
“Sipille… tiedätkö missä häntä pidetään?” Zenz kysyi.
“Tiedän. Kysyin korpilta… Hänelle piti pystyttää oma teltta. Olen käynyt katsomassa häntä välillä.” Gus sanoi.
“Miksei se korpraali kertonut? Mikset SINÄ kertonut?” Zenz kysyi ja jätti sidetarpeet lillumaan punertavaan veteen. Gus tuijotti kypäränsä sisäpuolta.
“Tule.” hän tyytyi sanomaan.

Gus johti tytön syvemmälle metsään, minne oli pystytetty yksinäinen ryhmäteltta, hieman taistelussa reikiintynyt mutta muuten ihmeen kaupalla ehjänä säilynyt.

Gus nosti teltan ovikangasta vaivautuneen oloisena. Hieman peloissaan Zenz astui sisään.

Teltassa oli kamina, myrskylyhty sekä polttopuita. Äkkiseltään teltta näytti Zenzille muuten tyhjältä, mutta Gusin tullessa sisään avoimesta oviaukosta tuleva valo heijastui kahdesta silmästä teltan perältä.

“Sip?” Zenz kysyi siristäen silmiään pimeydessä. Vastausta ei kuulunut.

Gus sytytti myrskylyhdyn ja nosti sen kaminan päälle. Zenz henkäisi terävästi lepattavan valon täyttäessä pimeän nurkan.

Sip oli laihtunut, ja vaikka niin olivat myös Zenz ja Gus, Sip oli laihtunut sairaalloisesti. Remmeillä ja köydellä sidotut kädet ja jalat olivat kuin ohuet kepit ja liian isoksi liian äkkiä jäänyt paita lepatti päällä kuin tyhjä säkki. Hiukset olivat niin likaiset ettei niitä äkkiseltään tunnistanut vaaleiksi ja harmaankalpeiden poskien päällä oli kynsien jättämät syvät arvet.

Ja pahinta olivat silmät. Syvältä kuopistaan ne tuijottivat telttaan saapunutta kaksikkoa kuin muusta maailmasta, tuntui kun niiden väri olisi himmennyt aavemaisen oranssiksi, vai johtuiko se myrskylyhdyn valosta?

“Hei, Sip.” Gus sanoi hiljaa. Vastausta ei tullut, eikä niin minkäänlaista reaktiota.
“Kuinka voit?” Zenz yritti vuorostaan. Ei reaktiota. Zenz katsahti Gusiin, jonka sulkeutunut ilme kertoi Sipin olleen tällainen koko ajan.

Teltan ulkopuolelta kuului juoksuaskelia ja lääkintäkorpraalin pää työntyi esiin oviaukosta.
“He tulevat - teidän kannattaa häipyä jos ette aio antautua.” korppi tyytyi sanomaan ja katosi.

Gus huokaisi tärisevän henkäyksen ja kumartui varovasti Sipin puoleen.
“Rakettiryhmä on tulossa. Muut aikovat antautua, mutta me pakenemme - jotta voimme kostaa. Kostaa Garyn, Surgen ja kaikki muutkin. Jos aiot tulla mukaamme, niin tule - mutta ymmärrämme kyllä, jos et pysty.” hän kuiskasi. Sitten hän otti puukon vyöltään ja katkaisi Sipin köydet.

Hetken Gus pidätti henkeään, odottaen ja peläten reaktiota, jota ei tullut. Sip vain tuijotti heitä entistä aavemaisemmiksi käyneillä silmillään.

“Mennään. Tulet jos tulet.” Gus ähkäisi Sipille ja nousi ylös. Taakseen katsomatta hän poistui teltasta Sipin katse takaraivossaan.

[Gustaffsson]

Luotuaan vielä epäröivän katseen Sipiin päin Zenz ryntäsi Gusin perään.
“Aiotko vain jättää hänet tänne?” Zenz kysyi.
“Se on ainut vaihtoehto.” Gus sanoi.
“Miten voit sanoa noin? Jättäisit hänet Rakettiryhmän armoille! He tappoivat Garyn aivan hänen silmiensä edessä!” Zenz vetosi.
“No mitä sinä haluaisit tehdä? Ottaa hänet mukaan? Hän näyttää siltä että pysyisi hädin tuskin pystyssä vaikka haluaisikin. Ja näitkö hänen silmänsä? Hän on poissa, Zenz. Me emme voi auttaa häntä. Eikä Rakettiryhmä hänelle mitään tee. He eivät voi alkaa tappamaan siviilejä, saatikka Sinnohin kansalaisia silminnäkijöiden edessä.” Gus sanoi painokkaasti.
“Ellei hän rupea vastustelemaan.” Zenz huomautti.
“Ellei hän rupea vastustelemaan. Mutta se ei ole enää meidän käsissämme.” Gus murahti.

He saapuivat kenttäsairaalalle, jossa lääkintäkorpraali kävelemään pystyvien miesten kanssa kasasi sairaalaan kertyneitä aseita, ammustarvikkeita ja muuta taisteluvälineistöä kasoihin sairaalan ulkopuolelle. Korpraali kehotti Gusia ja Zenziä vielä ottamaan kasasta mitä tarvitsivat, loppu jäisi Rakettiryhmälle. Gus irrotti kahdesta taisteluliivistä radiopuhelimet ja ojensi toisen Zenzille. Samoin hän nappasi tavarapinosta rullalle käärityn naamioverkon.

“Jäämme tarkkailemaan tilannetta tuonne vuorenrinteelle itään. Lähdemme vasta kun te ja Rakettiryhmä olette häipyneet.” Gus sanoi osoittaen kohti männikön peittämää vuorenrinnettä.
“Selvä, vaikka mitäpä se minulle kuuluu. Oikeastaan taidan unohtaa mitä sanoit. Itse asiassa unohdan teidät saman tien kokonaan. Lykkyä tykö.” korpraali sanoi tiputtaessaan sylillisen kiväärejä pinoon.
“Kiitos… ja kuin myös.” Gus toivotti.

*****

Hiljaisina Gus ja Zenz kapusivat vuorenrinteelle ja löysivät kitukasvuisen männikön keskeltä paikan, josta aukeni hyvä näköala kärsineelle taistelualueelle ja sen ympäristöön. Gus kaivoi kenttälapiolla pienen syvennyksen kivikkoiseen maastoon. Naamioverkko pingotettiin matalaksi laavuksi, jonka päälle ja eteen koottiin vielä männynoksia näkösuojiksi.

Juuri kun Gus taitteli kenttälapionsa takaisin taskuun, alkoi alhaalta kuulua moottoreiden ja raskaiden ajoneuvojen ryminää. Metsän läpi etelästä ajoi jousitukset pomppien panssariauto, telakuorma-auto ja kolme maastokuorma-autoa. Perinteisen Kanton armeijan tunnuksen sijaan panssariauton kyljessä oli Rakettiryhmän punainen R-kirjain. Jotenkin se sai tilanteen tuntumaan entistä epätoivoisemmalta.

“Jos meidät huomataan tai joku antautuneista antaa meidät ilmi, se on menoa sitten. Tuolta porukalta ei noin vain päästäkään pakoon.” Gus kuiskasi heidän maastoutuessaan laavun alle. Zenz ei vastannut, katseli vain kuinka aukealle käveli rakettiryhmäläisiä vastaan lääkintäkorpraali veren tahraamaa valkoista riepua heiluttaen. Lohduton näky.

Ajoneuvoista nousi yli kaksikymmentä rakettiryhmäläistä, jotka ensi alkuun muodostivat epämääräisen häröpallon, joka joukon johtajan komennosta vaihtui hajautettuun muodostelmaan. Gus kohdisti kiikarit rakettijoukkion johtajaan, ja tunnisti miehen Carl Manleyksi, rakettikersantiksi, joka vangittiin Olivine Cityn tapahtumien jälkeen - tosin nyt miehellä oli vänrikin poképalloruusukkeet mustan takkinsa hihassa. Ilmeisesti Rakettiryhmä nosti uskollisimpia tukijoitaan arvoasteikossa ylöspäin säilyttääksseen vastasaavutetun valta-asemansa.

Antautuminen vaikutti sujuvan rauhallisesti. Lääkintäkorpraali osoitti Manleylle kenttäsairaalan paikan, ja osa rakettiryhmäläisistä lähti tarkastamaan asiaa. Gus ja Zenz odottivat henkeään pidätellen josko rakettiryhmäläiset lähtisivätkin yllättäen heitä kohti, mutta sitä ei tapahtunut. Sen sijaan rakettiyhmäläiset alkoivat kokoamaan kolmea lääkintätelttaa aukealle.

Puolen tunnin päästä rakettiryhmäläiset saattoivat vankeja aukealle. Pahimmin haavoittuneet nostettiin kuorma-autojen kyytiin, jotka lähtivät ajamaan takaisin tulosuuntaansa, mutta muut haavoittuneet koottiin telttoihin. Harvalukuiset terveet vangit jäivät vartioituna istumaan telttojen ympärille.

“Näetkö Sipiä missään?” Zenz kuiskasi.
“En… hetkinen.” Gus mutisi kiikarit tiukasti silmillään. Manley harppoi pitkin askelin leirin poikki ja katosi metsään, entisen kenttäsairaalan suuntaan.
“Jotain tapahtuu.” Gus mutisi ja nosti kiväärin eteensä. Jännityneenä he odottivat josko metsän kätköistä ryntäisi joukkio rakettisotilaita heidän kimppunsa, mutta sitä ei tapahtunut - sen sijaan Manley palasi leiriaukiolle, raahaten yhden miehensä kanssa passiivista Sipiä käsistä kannatellen.
“Voi ei.” Zenz voihkaisi. Sip isutettiin telttojen ulkopuolelle muiden haavoittumattomien vankien joukkoon. Manley kumartui tämän puoleen.
“Katso tarkkaan, sano jos näet jotain uhkaavaa…” Gus kuiskasi ja antoi kiikarit Zenzille. Itse hän nosti kiväärin olkaansa vasten ja napsautti vaihdinlevyn alas kertatulelle.
“Näyttäisi vain puhuvan Sipille… Yhtä tuloksetta kuin mekin.” Zenz kertoi. Gus otti Manleyn tähtäimeen, etäisyyttä oli vain sata metriä ja aseen tarkkuus oli tullut todettua hävityssä taistelussa. Ampuminen merkitsisi itsemurhaa, mutta jos Manley uhkaisi Sipiä, pystyisikö hän olemaan ampumatta…

Manley nousi ylös todettuaan keskustelun olevan toivotonta, ja Gusin ei tarvinnut testata vakaumuksiaan. Syvään huokaisten hän napsautti vaihdinlevyn takaisin ylös varmistukselle.

******

“Gus. Gus, herää.” Zenz tönäisi miehen hereille. Oli aamuyö, ja Zenzin vuoro pysyä valveilla Rakettiryhmän kiertelevien partioiden varalta.
“Mikä on?” Gus kuiskasi, kierähtäen ympäri ja nostaen kiväärin valmiuteen. Kysymys osoittautui turhaksi, Rakettiryhmän leiristä oikealle, ensimmäisen joukkueen taistelu- ja teurastuspaikalla hohti violetti, lepattava valo. Rakettiryhmäläisiä oli kokoontunut leirinsä edustalle epätietoisen oloisina.
“Se alkoi ihan hetki sitten… ihan kuin siellä palaisi jotain?” Zenz kuiskasi epävarmasti. Gus katseli valoa kiikareillaan, ja saman tien mieleen iski karmiva muisto vuoden takaa, reitti kolmosen metsästä, läheltä Mt. Moonin läntistä sisäänkäyntiä.
“Virvatulia.” Gus mutisi. Muisto niiden kalseasta ja lumoavasta voimasta nosti ihon kananlihalle.
“Virvatulia? Tekeekö joku Pokémon niitä? ...ja miksi?” Zenz ihmetteli hiljaa. Toinen muisto, mikäli mahdollista vieläkin karmivampi, kylmäsi Gusin selkäpiitä. Ne olivat heidät reitti kolmosella pelastaneen mysteerisen vanhan muorin sanat.

Tuossa tytössä on jotain erikoista, joka vetää haamuja puoleensa.

“Ne ovat täällä Sipin takia.” Gus sanoi.
“Mitä? Miksi?” Zenz ihmetteli.
“...älä minulta kysy.” Gus mutisi, vaikka sisimmissään jotain kumman kautta tiesi. Hätistääkseen ajatuksen pois hän nosti kiikarit silmilleen ja katseli lepattavien virvatulien valossa seisovia rakettiryhmäläisiä. Toisiaan pälyillen nämä seisoivat leirinsä edustalla säikyn oloisina. Yllättäen mustiin pukeutuneiden rakettiryhmäläisten keskellä käveli….

“Sip.” Gus ähkäisi. Hitain, laahustavin askelin Sip käveli Rakettiryhmän keskeltä kohti virvatulia. Rakettisotilaat olivat liian keskittyneitä tulishow’hun huomatakseen häntä ensi alkuun, mutta sitten…

“Hei tyttö! Seis!” Manleyn huuto kuului tyynessä yössä myös Gusin ja Zenzin korviin. Kiikareiden läpi Gus näki kuinka Manley huitoi kaksi sotilastaan hakemaan Sipin takaisin, mutta kun nämä olivat tarttumassa tyttöä olkapäistä, tapahtui purppura välähdys ja miehet lensivät monen metrin ilmalennon taaksepäin ja tömähtivät kivuliaan näköisesti selälleen maahan.

“Mitä tapahtuu?” kiikariton Zenz ihmetteli. Gus yritti löytää sanoja selittääkseen, kun Manleyn kivääri kohosi. Ennenkuin Gus ehti edes kirota, kajahti kiväärinlaukaus ja Sip kaatui mahalleen maahan Rakettiryhmän leirin ja virvatulien väliin.

Metsä hiljeni kuin kauhistuneeseen shokkiin, vain laukauksen kaiku rikkoi hiljaisuuden hetken aikaa. Kukaan ei liikahtanutkaan.

Sitten humahti. Virvatulet roihahtivat moninkertaiseksi, yltäen puiden latvojen tasalle. Kasvun luoma paine ravisutti puita, heitti risuja ja kaatoi lähimmät Rakettiryhmäläiset sekä yhden heidän teltoistaan maahan. Paineaalto pyyhkäisi myös yli Gusin ja Zenzin tarkkailuaseman, heittäen naamioverkon heidän yltään ja pyyhkäisten kalliorinteen pölyt ja havunneulaset heidän silmilleen.

Virvatulien kirkkaanpurppura, leimuava loiste valaisi koko seudun ja heitti pitkiä, aavemaisesti heiluvia varjoja puista ja teltoista. Rakettiryhmäläiset kömpivät pystyyn, osa meinasi lähteä juoksemaan pakoon mutta Manley komensi säikähtäneet miehet takaisin.

Mutisevasti kiroillen Gus pyyhkäisi silmiään ja puhalsi kiikarin linssit jotakuinkin puhtaaksi. Saatuaan ne silmilleen hän oitis katsoi Sipin suuntaan. Tyttö makasi yhä samalla paikalla mihin oli kaatunutkin, virvatulien ilmavirta heilutellen hänen hiuksiaan. Gus puri hampaitaan yhteen ja raivo sihisi niiden välistä. Hän oli juuri laskemassa kiikarit alas ja tarttumassa aseeseen seurauksia miettimättä, kun Sip liikahti. Hitaasti tämä nousi ylös, mutta ei omien voimiensa varassa. Aivan kuin näkymättömät kädet olisivat nostaneet häntä kainaloista pystyyn.

“Näetkö mitä kuvittelen näkeväni…?” Gus ihmetteli ja antoi kiikarit Zenzille. Tämä katseli kuinka näkymättömiin auttajiin tukeutuva Sip, verta vuotava luodinreikä olkapäässään, laahusti hitaasti eteenpäin kohti virvatulia, jättäen pitkän varjon taakseen.

“Joukkue, huomio! Tähdätkää!” kuului Manleyn huuto.
“Ei-!” Zenz ehti älähtää.
“Tulta!”

Kymmenien aseiden rätisevä ääni täytti tienoon. Zenz tiputti kiikarit, tarttui tarkkailupisteen vieressä olevaan ylimääräiseen kivääriin ja sojotti sillä kohti Rakettiryhmän rivistöä, vetäen liipaisimesta, turhaan, sillä ase ei ollut viritetty. Ennen kuin hän ehti keksiä miten kivääri ladataan, Gus laittoi kätensä hänen olkapäälleen ja ravisti rauhoittavasti. Tämä oli ottanut kiikarit ja katseli kuinka Sip jatkoi hidasta matkaansa, tulituksesta välittämättä. Virvatulen kirkkautta vasten näkyi häilyvästi Dusclopsin puolinäkymätön muoto, joka suojasi Sipiä, kadottaen luodit jonnekin sisäänsä.

“Emme voi auttaa häntä, eikä hän sitä tarvitsekaan. He eivät voi satuttaa häntä enää.” Gus sanoi hiljaa, sen kummemmin sanojaan ajattelematta.

Rakettiryhmän tulitus harveni ampujien tajutessa sen hyödyttömyyden ja loppui sitten kokonaan. Hämmentyneinä nämä vallankumouksen sotilaat jäivät katselemaan kuinka Sip raahautui pientä rinnettä ylös, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kirkkaana loistavia virvatulia.

Sip vaikutti pysyvän omilla jaloillaan pystyssä kun hän rinteen huipulla kääntyi ympäri - ja katsoi suoraan kohti Gusin ja Zenzin tarkkailuasemaa. Virvatulien sokaisevassa valossakin näkyi kuinka vitivalkoisen kalpea hän oli, ja kalpeutta tehosti olkapäästä valuva tumma veri. Aavelieskojen ilmavirrassa heiluvat likaiset hiukset paljastivat altaan syviltä kuopistaan tuijottavat, kirkkaan oranssit silmät. Kiikareiden läpi katseleva Gus sai jälleen yhden muistikuvan aavemaisten kokemustensa listaan.

Ilmekään värähtämättä Sip kääntyi ympäri ja katosi lieskojen keskelle. Virvatulet roihusivat vielä muutaman sekunnin, kunnes katosivat silmänräpäyksessä. Pimeys palasi öiseen metsään, aavelieskojen kirkkaat valot vielä katsojien verkkokalvoilla palaen. Rohkeimmat rakettiryhmäläiset etenivät tiedustelemaan palomaastoa, mutta eivät löytäneet jälkeäkään palovahingoista tai Sipistä.

*******

Viridian City
Neljä päivää myöhemmin

“...sillä me emme tuomitse heitä. Sotilasvalassaan he vannoivat taistelevansa Kanton puolesta, ja Pewterin vuoristoilla he lunastivat tämän valan. Mutta vanha Kanto, samoin kun vanha Johto, lakkasi olemasta tuon taistelun jälkeen. Vanha järjestys alueillamme oli korruption ja maanpetturuuden mädättämä. Kunniattomat johtajat lähettivät nämä nuoret miehet surman suuhun estämään uuden järjestyksen nousua, turhaan. Olkoon näiden harhaanjohdettujen mutta urhoollisten vainajien kunniaksi pystytetty muistomerkki ikuisena varoituksensa siitä, ettemme toiste antautuisi kuolemaan sen puolesta, että pankinjohtajat ja ministerit saisivat pitää ruokapöytänsä ja rahapussinsa täyteläisinä kansan syvien rivien nähdessä nälkää ja köyhyyttä...”

Se tuli televisiosta, suorana lähetyksenä Pewterin torilta, jossa joku Rakettiryhmän isokiho paljasti muistomerkkiä, joka oli tehty Pewterin vuoriston verilöylyssä kuolleiden valmiusjoukkojen sotilaiden muistoksi. Alun salailun jälkeen Rakettiryhmä oli alkanut käyttää taistelua propagandaansa, korostaen omaa vahvuuttaan mutta myös vastaosaston urhoollisuutta ja uhrivalmiutta turhan asian puolesta.

Siili katseli lähetystä äitinsä kanssa. Televisiosta ei enää juuri tullut mitään, eli jos jotakin tuli, oli se katsottava mikäli halusi pysyä yhtään kärryillä. Internet ei ollut toiminut sitten vallankumouksen eikä sanomalehtiä tullut. Ainoat tiedonlähteet olivat postissa tulevat tiedotteet ja kerran päivässä lähetettävät televisiouutiset.

Edellisenä päivänä oli televisiouutisten yhteydessä näytetty kuvaa sekä Garyn että kapteeni Surgen hautajaisista. Molemmat salipäälliköt oli laskettu omissa kaupungeissaan hautaan kunnioittavin menoin, molemmissa paikalla oli sotilassoittokunta ja kunniavartio - tosin rakettiryhmäläisistä koostuva. Silver oli ollut paikalla Garyn hautajaisissa, Klaus Surgen, molemmat puhuen valitettavista mutta välttämättömistä uhreista vallankumouksen tiellä.

Siiliä pelotti, turhaannutti, itketti ja suututti. Vaikka hän olikin kotonaan, vanha elämä oli poissa ja kaikki oli vierasta. Ulos ei saanut mennä seitsemän jälkeen illalla, kaduilla käveli vähän väliä rakettiryhmäläispartioita, yksi hänen ystävistään oli kuollut ja muista hänellä ei ollut mitään tietoa. Elämää hämmensivät sellaiset uudet sanat kuin ulkonaliikkumiskielto, säännöstely, elintarvikekortti, ratsia, vallankumouskomitea ja vastavallankumouksellinen toiminta.

Uutislähetys loppui ja television ruutuun ilmestyi kehotus rauhallisuuteen ja yhteistyöhön sekä muistutus ulkonaliikkumiskiellosta. Se olisi ruudussa taas seuraavan päivän uutislähetykseen asti. Niinpä Siilin äiti laittoi vastaanottimen kiinni ja sanoi laittavansa ruokaa.

Siili jäi istumaan sohvalle Dunsparce sylissään. Epätietoisuus kaikesta tuntui masentavalta, samoin neljän seinän sisällä jumittaminen. Äiti ei päästänyt häntä yksin ulos edes ulkonaliikkumiskiellon ulkopuolella. Mahdetaankohan edes Pokémon-liigan turnajaisia järjestää…?

Ajatukset katkesivat takaovelta kuuluvaan rapinaan. Tylsistyneenä Siili nousi sohvalta ja käveli takaovelle, odottaen näkevänsä korkeintaan ovenkarmia nakertaneen villi-Rattatan juoksemassa takaisin metsän suojiin. Sen sijaan hän saikin yllättyä kun oven takana kaatosateessa heilutti häntäänsä tutun oloinen Flareon.
“...Pikkuvee?” Siili tunnisti Gusin tuliketun, tiiraillen takapihan rajalta alkavaa metsää, odottaen näkevänsä Gusin, Zenzin ja Sipin siellä, turhaan.

Flareon kiinnitti Siilin huomion itseensä raapaisemalla tätä kevyesti nilkasta. Silloin poika huomasi Flareonin suussa olevan taitellun lapun. Saatuaan viestin toimitettua tulikettu kääntyi kannoillaan ja pinkaisi metsään ennen kuin Siili ehti edes avata sateen kastelemaa lappua.

Kello 20:20 näytä takapihan ovelta peukaloa jos voimme tulla sisään. Ei valoja, ikkunoiden kaihtimet kiinni. Varmista äitiltäsi että tämä käy. Luettuasi tuhoa tämä viesti.

Siili katseli vielä kerran metsään päin, tuloksetta, ja palasi sen jälkeen sisälle. Innostuneena hän jäi odottelemaan että kello löisi kahtakymmentä yli kahdeksan illalla ja hän voisi jälleen tavata ystävänsä.

Äiti vähän epäröi, koska pelkäsi poikansa hengen puolesta jos hän ryhtyisi piilottelemaan uuden hallinnon vihollisia. Lopulta hän kuitenkin suostui, ei siksi että olisi ollut erityisen uskollinen lailliselle hallitukselle, vaan siksi koska tiesi asian olevan pojalleen niin tärkeä.

*****

Siispä kun kello löi 20:20, kun kaikki talon kaihtimet oli suljettu ja takapihan puolen valot sammutettu, Siili avasi takapihan oven ja, tuntien itsensä hölmöksi, nosti pimeälle takapihalle peukalon pystyyn.

Hetkeen ei tapahtunut mitään, sitten hämärästä ja sateisesta metsästä erkani yksi juokseva armeijan vermeisiin pukeutunut hahmo, jonka Siili koon puolesta arvasi Gusiksi. Poika oli valmiina tervehtimään, mutta Gus vain juoksi tämän ohi suoraan avoimesta ovesta sisälle.

“Talo tyhjä, tule!” Gus sanoi taisteluliiveissään roikkuvaan radiopuhelimeen, ja hetkeä myöhemmin metsästä juoksi toinen hahmo. Niin ikään Zenz viiletti suoraan Siilin ohi ja vetäisi oven kiinni perässään. Molemmat tulijat huokaisivat helpotuksesta.

“Hei, Siili! Mitä kuuluu?” Gus kysyi väsyneesti ja väkinäisesti hymyillen avatessaan kypäränsä hihnaa. Siili ei heti pystynyt vastaamaan, niin kiireinen hän oli tehdessään huomioita ystävistään. Molemmat olivat väsyneitä, laihtuneita ja likaisia ja molempien punertavien silmien alla oli tummat aluset.Gusilla oli päällään ja selässään paljon armeijatavaraa, joiden tarkoituksista Siilillä ei ollut hajuakaan, ja myös Zenz oli heittänyt päälleen liian ison maastotakin ja -lakin ja kantoi samanlaista asetta kun Guskin. Mutta näiden kahden tarkkailu teki selväksi sen, että joukosta puuttui joku.

“Missä Sip on?” Siili kysyi. Gus ja Zenz vilkaisivat toisiaan.
“Hän… hän on jossain Pokémoniensa kanssa. Emme tiedä missä, Siili, emme ihan totta tiedä…” Gus mutisi, ja päästäkseen epämieluisasta tilanteesta hän alkoi keskustelemaan talon emännän kanssa.
“Rouva Siili, anteeksi häiriöstä… tulimme vain tervehtimään Siiliä, ja pyytämään ruokaa… meidän ruokavaramme loppuivat eilen. Jos saisimme edes vähän leipää mukaan… Emme jää häiriöksi.” hän pyysi.
“Meillä ei valitettavasti ole paljoa… mutta voin huomenna käydä hakemassa lisää. En voi ostaa paljoa, mutta edes jotain. Voitte jäädä tänne yöksi.” Siilin äiti lupasi.

Gus mietti, he olivat etukäteen ajatelleet etteivät jäisi olemaan, vaan jatkaisivat heti matkaa, etteivät vaarantaisi Siiliä tai tämän äitiä, mutta nyt kun he olivat jo täällä… Hän katsahti Zenziin, joka arvasi miehen ajatukset.
“Yksi yö sisällä, kuivassa ja lämpimässä tuskin tekisi pahaa.” Zenz sanoi käheällä äänellä, hänelle oli noussut kuume toissapäivänä, eikä ruoan loppuminen auttanut asiaa.
“Hyvä on. Kiitos.” Gus myöntyi ajatukseen. Kunhan he olivat varovaisia, Rakettiryhmä ei varmastikaan saisi tietää heidän olevan täällä.

[Zenzibar]

Siili halusi tietää kaiken, mutta ei ollut varma, uskaltaisiko hän häiritä Gusia ja Zenziä. Siilin äiti oli tuonut petitarvikkeita ja ehdotti, että Gus voisi nukkua Siilin huoneessa ja Zenz olohuoneen sohvalla. Gus oli kieltäytynyt ja sanonut, että nukkuisi mieluummin olohuoneen lattialla, jotta he pääsisivät nopeasti ovelle, mikäli olisi tarvis. Siilin äiti katsoi miestä hetken ja toi sitten petivaatteet ja yhden patjan olohuoneeseen. Siilin äidin tarjoamasta suihkusta kumpikaan ei kuitenkaan kieltäytynyt. Gus ehdotti, että Zenz kävisi ensin.
Tyttö hymyili, mutta pudisti päätään. ”Anna minä istun tässä hetken ja juon teeni rauhassa. Mene sinä.”
Gus katsoi tyttöä hieman huolissaan, mutta lähti kuitenkin yläkertaan. Siili istui tyttöä vastapäätä keittiön pöydän ääressä, mutta ei keksinyt mitä sanoisi. Zenz huomasi pojan tuijotuksen. ”Kysy.”
”Minä… miten te… miten sinä… mitä tapahtui?” Siili sopersi. ”Miten te pääsitte pakoon? Miten Sipille kävi? Oletteko nähneet uutiset? Me-” Zenz nosti kätensä pystyyn. Poika oli erottavinaan jotain hymyn tapaista tytön huulilla, mutta se katosi niin nopeasti, että Siili arveli erehtyneensä.
Zenz selosti lyhyen kertomuksen tapahtuneesta, Sipistä, siitä miten he Gusin kanssa päättivät olla antautumatta ja heidän piilottelumatkastaan takaisin Veridianiin. Lopetettuaan, tytön ääni oli melkein kadonnut. Gus oli ilmestynyt pyyhe päällä keittiön oven suuhun jossain vaiheessa tarinaa. Siili näytti siltä, että hänellä oli vain enemmän kysymyksiä.
Zenz kääntyi katsomaan Gusia. ”Taitaa olla minun vuoroni?”

Zenzin kadottua yläkertaan Gus otti hänen paikkansa pöydän ääressä ja katsoi Sipiä. Miehen katse oli niin vakava, että Siili hätkähti. Kun Gus ei sanonut mitään, poika avasi suunsa. ”Haluan tulla mukaanne.”
”Ei.”
Siili suutahti. ”Miten niin ei? Totta kai minä tulen, minun olisi pitänyt olla teidän kanssanne siinä taistelussa, minä-”
”Gary oli kanssamme. Katso mitä hänelle kävi. Sip on… en ole varma. Minä ja Zenz selvisimme hengissä pelkällä tuurilla ja sekin voi olla turhaa, jos nyt kuolemme nälkään. Zenz on ollut heikko jo pari päivää, emme edes olisi tulleet tänne jollei ruoka olisi loppunut.” Siili yritti sanoa jotain väliin, mutta Gus nosti kätensä hiljentääkseen hänet. ”Minulla ja Zenzillä ei ole valinnan varaa. Sinulla on. Pysy täällä. Äitisi kanssa.”
Siili oli pitkään hiljaa ja sanoi sitten: ”Minä haluan auttaa.”
Gusin ääni oli raskas. ”Auttaa? Me olemme hävinneet, ei tässä ole paljoa tehtävissä.”

***

Kun Gus meni vielä myöhään illalla ulos polttamaan piippuaan (takaovesta, pimeyden turvin suoraan metsän laitaan) Siili meni Zenzin seuraksi olohuoneeseen. Tyttö näytti hämmästyttävän erilaiselta, kun tällä oli puhtaat hiukset ja kasvot. Mutta ei oikeastaan paremmalta: puhdas iho oli kalpea ja poskilla oli puna, joka kieli helittämättömästä kuumeesta. Vihreät silmät olivat kuitenkin kirkkaat seuratessaan, kun Siili istui television ääressä olevaan nojatuoliin.
”Gus on oikeassa. Ei ole mitään järkeä, että sinäkin joudut pakoilemaan, kuten me”, tyttö sanoi hiljaa.
”Mutta teillä on suunnitelma, eikö olekin? Te aiotte tehdä jotain?” Siili tivasi. Poika selvästi toivoi, että saisi enemmän vastakaikua Zenziltä.
Zenz huokaisi ja vilkaisi ikkunasta ulos metsänlaitaan. ”Minä… luulen, että Gusilla on suunnitelma. Mutta hän ei ole kertonut sitä minulle. Mutta ei sillä ole väliä, minäkin olen jo hänelle taakka, mutta en voi jättää häntä yksin. Jos joudumme huolehtimaan vielä sinustakin… ei.” Zenzin ilme kertoi, että asia oli loppuun käsitelty.

***
Savu poltti keuhkoja. Tulta tuntui olevan joka puolella. Joku huusi. Yritin pakoon, mutta jalkani eivät tuntuneet kantavan. Sitten eteeni ilmestyi jotain valtavaa ja keltaista. Silver istui Zapdos-linnun selässä ja nauroi. Maailma paloi hänen ympärillään ja poika nauroi, kuin ei pystyisi lopettamaan. Zapdos avasi nokkansa ja minä suljin silmäni, odottaen iskua…

…maisema muuttui. Katsoin jälleen Silveriä, mutta jostain kaukaa. Hän jutteli toiselle ihmiselle. ”Oletko varma, että muita ruumiita tai vankeja ei löytynyt? Mustahiuksinen tyttö, punatukkainen mies?” Toinen ihminen pudisti päätään.
Molemmat olivat hetken hiljaa, sitten Silverin silmiin syttyi jotain. ”Entäs poikaa? Noin yksitoistavuotiasta?”
Jälleen pään pudistus. Silverin huulille nousi hymy…

PAETKAA.

”Zenz, Zenz!” Joku ravisti häntä kovakouraisesti. Tyttö hätkähti hereille. Gus katsoi alas häneen ja ravisteli tämän olkapäitä. Näytti siltä, että tämä oli tehnyt sitä jo hetken aikaa. Zenz tajusi makavansa lattialla, peitto oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa.
”Mi- mitä tapahtui?” Tytön ääni oli hengästynyt.
”Sinä huusit, näit painajaista. Yritin herättää sinua pitkään, ennen kuin viimein virkosit.” Gus auttoi hänet takaisin sohvalle. ”Oletko kunnossa? Oliko se se sama painajainen?”
Zenz tasasi hengitystään ja yritti muistella. Savu. Tuli. Silver… SILVER! ”Gus- meidän täytyy lähteä, nyt heti!”
”Mitä?”
Zenz nousi ylös ja alkoi hapuilla vaatteitaan. ”Silver – minä näin… en tiedä mitä, mutta Silver, Gus, Silver tietää, että me olemme elossa ja että Siili ei ollut taistelussa, hän on tulossa!”
Gus ei kysellyt enempää. Hän oli nähnyt tarpeeksi outouksia uskoakseen, että hänen ystävänsä oli nähnyt unessa näyn. Hän alkoi pakkaamaan tavaroitaan päättäväisellä varmuudella.
Siili ilmestyi olohuoneeseen, äitinsä kintereillään. ”Mitä te teette? Kuka huusi? Miksi-”
”Ei ole aikaa selittää, meidän täytyy häipyä. Hävittäkää kaikki jäljet meistä, me emme olleet täällä. Rouva Siili… olen pahoillani, me emme halunneet tätä.”
Zenz kumartui ottamaan reppuaan tuolilta, kun hänen näkönsä sumentui ja hän joutui ottamaan tuolinselästä tukea ettei kaatuisi.

NYT.

”Zenz?”
Tyttö yritti ravistaa oudon tuntemuksen mielestään. Sitä ehtisi pohtia myöhemminkin. ”Meidän on mentävä, heti.”
Silloin kaukaisuudesta kuului selkeä legendaarilinnun huuto.

[Gustaffsson]

Gus keräsi tavaransa ennätysvauhtia Siilin äidin kiiruhtaessa patjaa ja petivaatteita pois olohuoneesta.
“Takaovesta pois, äkkiä metsään. Suoraan länteen vain niin kauan kuin jaksetaan, katsotaan sitten uusi suunta.” Gus sanoi Zenzille, joka vielä keräsi tavaroitaan.
“Minä tulen myös!” Siili ilmoitti.
“Ei, Siili. Et tule.” Gus huokaisi, mutta poika ryntäsi jo kohti portaikkoa.
“Haen vain reppuni -”
“ET TULE, SIILI!” Gus ärjähti niin lujaa että säikäytti itsensäkin. Siili pysähtyi portaikon alapäähän, toinen käsi jo kaiteella.
“Et voi. Et vain voi. Se on liian vaarallista.” Gus sanoi rauhallisemmin.
“Ei minua pelota.” Siili sanoi. Gus hymyili ensimmäisen kerran moneen päivään.
“Mutta minua pelottaa. Pelottaa, että menetän enemmän ystäviäni. Tarpeeksi monta on jo vaarassa. Pysy sinä täällä.” Gus sanoi ja pörrötti Siilin hiuksia niin rivakasti että se merkitsi asian olevan loppuun käsitelty. Sopivasti Zenz ilmoitti olevansa valmis, estäen Siiliä keksimästä uusia vastaväitteitä.

“Ottakaa tämä… muuta meillä ei ole antaa.” Siilin äiti kiiruhti keittiöstä ja ojensi lähtijöille muovipussin. Siellä oli puolikas ruislimppu käärittynä hätäisesti muovikelmuun..
“Kiitos… kiitos ja anteeksi. Menkää takaisin nukkumaan. Olkaa kuin visiittiämme ei olisi tapahtunutkaan.” Gus ohjeisti vielä Siiliä ja tämän äitiä. Sitten hän rykäisi epätietoisesti ja lähti pitkin askelin kohti takaovea Zenz perässään. Siili olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta sopivia sanoja ei tullut mieleen, joten hän joutui vain katselemaan takaoven ikkunasta kuinka Gus ja Zenz juoksivat takapihan poikki ja katosivat metsään, jonka puidenlatvoja horisontin takaa kurkistava aurinko jo valaisi..

“Kyllä he selviävät. Mene takaisin nukkumaan, Siili.” äiti sanoi laskien kätensä pojan olkapäälle. Siili huokaisi ja lähti kapuamaan yläkertaan, nielaisten mieleensä tulleen ajatuksen.

Gary ei selvinnyt, Surge ei selvinnyt, yli sata muuta ei selvinnyt. Kuka enää voi sanoa varmasti kuka selviää ja kuka ei?

******

Viridianin eteläinen esikaupunkialue oli kaunis, hyvin hoidettu asuinalue joka koostui omakotitaloista, rivitaloista, koulusta, muutamasta kauppaliikkestä sekä, lähempänä kaupungin keskustaa, muutamasta kerrostalosta. Sen kadut menivät suorina viivoina molemmin puolin päätietä, jonka eteläinen pääty yhdistyi Reitti ykköseen, rauhalliseen kouluttajareittiin Palletin ja Viridianin välillä. Raskasta liikennettä sillä ei juuri kulkenut, sillä Kanton moottoritie lähti Viridianin keskustan itäpuolelta. Mitä idyllisin asuinpaikka. Erityisen hienolta se näytti nousevan auringon valossa, korkealta ilmasta legendaarisen tulilintupokémonin selästä.

Paikka oli tuttu Silverille. Hän oli asunut siellä osan lapsuuttaan. Hän näki koulun, jota hän oli käynyt. Äiti tuli joskus hakemaan hänet koulusta jos ehti. Isä ei koskaan tehnyt niin.


Hän näki omakotitalon, jossa oli asunut. Sen piha oli muuttunut eri omistajien käsissä vuosien mittaan ja autotalli oli uusittu, mutta sen tunnisti silti. Se ei kuitenkaan ollut sen kummoisempi kuin naapuritalotkaan, ottaen huomioon että sen omisti aikoinaan Viridianin salinjohtaja. Silti se oli ollut koti, siihen asti kunnes Giovanni pakotti perheensä muuttamaan Johtoon.

Hän näki Reitti ykkösen metsät, joissa hänen palava innostuksena Pokémon-kouluttajuuteen heräsi. Muutaman kerran hänen isänsä vei hänet Reitti ykkösen metsiin, jossa hän opetti pojalleen Pokémon-kamppailujen salat. Silver oli ensimmäisellä kerralla vain kuusivuotias. Alkuun he tekivät näin joka viikonloppu, sitten ne harvenivat kunnes loppuivat kokonaan hieman ennen kuin Silver täytti kahdeksan. Näillä retkillä Giovanni myös yritti iskostaa poikansa päähän elämän ohjenuoria.

“Miehellä on kaksi suurta tehtävää elämässään. Omistautuminen maalleen sekä omistautuminen perheelleen. Ne eivät ole toisistaan irrallaan olevia tavoitteita. Kun mies tekee kaikkensa isänmaansa eteen, hän luo turvallista tulevaisuutta lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Ja kun hän huolehtii perheestään ja kasvattaa lapsensa kunniallisiksi ja isänmaallisiksi kansalaisiksi, ottavat he tehtäväkseen maasta huolehtimisen. Mutta joskus on tehtävä vaikeita valintoja isänmaansa ja perheensä välillä. Tällöin vain itsekäs mies pistää perheensä maansa edelle, sillä Kanto on muutakin kuin yksi perhe, mutta perheemme ei voi elää ilman Kantoa.” Giovanni sanoi viimeisellä retkellä poikansa kanssa. Silver muisti tämän hyvin, muisti kuinka isä sanoi tämän heidän istuessaan leirinuotion äärellä hänen itensä syödessä eväsleipää. Se oli ruisleipä, jossa oli makkaraa ja juustoa. Sen maun saattoi melkein tuntea suussa. Kaksi kuukautta tuon viimeisen retken jälkeen Giovanni hylkäsi perheensä pakottaen nämä muuttamaan Johtoon. Pian hänen yhteytensä Rakettiryhmän rikollisuuksiin paljastuivat ja tämä katosi julkisuudesta.

Epäonnistuit, isäukko. Epäonnistuit suurissa tehtävissäsi. Jätit äidin ja minut yksin. Pakotit meidät pois kotoamme ja hylkäsit meidät. Isänmaallisuutesi johti vain suuriin onnettomuuksiin. Et saanut nationalistista Kantoa elinaikanasi. Kuolit maanpetturina yli kuudenkymmenen sinuun ja typeriin aatteisiisi uskovien nuorten miesten kanssa.

Mutta minä onnistuin siinä missä sinä et. Toteutin unelmasi. Vein loppuun omistautumisesi maallesi. Kanto ja Johto ovat yhdistyneet sinun visiosi mukaan. Näin täytin myös velvollisuuteni sinua kohtaan. Nyt, viimein, meillä ei ole mitään haluttavaa toisiltamme. Ja kunhan olen kohdannut myös muut perheenjäseneni, voin elää omaa elämääni...

Silver komensi Moltresin laskuun kohti muuatta omakotitaloa aivan metsän ja esikaupungin reunalla. Sieltä hän toivoi löytävänsä vihjeen, joka johtaisi hänet sisarpuolensa jäljille.

Tulilintu laskeutui sulavasti tyhjälle kadulle. Laskeuduttuaan sen selästä Silver kiersi linnun eteen ja tuijotti sitä hetken silmiin. Katseessa ei ollut lempeyttä eikä toveruutta, vaan silkkaa voimaa. Sillä viestittiin voimasuhteesta joka nuorella miehellä Pokémoneihinsa oli. Sanoiksi pukeutuneina se tarkoittaisi yksinkertaisesti ‘Olen satuttanut sinua aiemmin. Tee kuten käsken tai satutan sinua uudestaan’. Viesti meni perille, sillä sulkiessaan legendaarista tulipokémonia poképalloon Silver ei kohdannut lainkaan vastustusta.

Laitettuaan poképallon vyölleen Silver jäi tarkkailemaan kohdetaloa. Kaihtimet olivat kiinni, kuten odottaa sopi esikaupunkialueella puoli viideltä aamulla. Mutta normaaliuden kehtoon saattoi piileytyä sekä mahdollisuuksia että uhkia. Niinpä Silver vapautti Alakazaminsa vierelleen - ainut Pokémon jonka hän oli jättänyt itselleen legendaarilintujen lisäksi. Muut vanhat Pokémoninsa hän oli jakanut lupaavimmille - eli vähiten surkeille - Rakettiryhmän kouluttajille. Lopulta monia oli pitänyt päästää vapaaksi, sillä harvoista rakettiryhmäläisistä oli niitä hallitsemaan. Alakazamin hän oli jättänyt, sillä legendaarilinnuilta uupuivat psyykkiset voimat, jotka olivat tarpeen suojelemaan häntä itseään vallankin tuliaseita vastaan - ja jos Zenz olisi täällä, niin olisi luultavasti myös Gus Hills, ja hänellä oli armeijan kivääri mukanaan.

Silver painoi ovikelloa ja kuunteli tarkasti. Ovikello ei aiheuttanut raskaita ja hätäisiä askelia talon sisällä. Sen sijaan meni puolisen minuuttia ja oven takaa kuului lukon loksahtelua.

Ovi aukesi hiljaa ja sen takana seisoi varovaisen oloinen nainen.

“Rouva Siili, oletan? Hyvää huomenta, minun nimeni on Silver.” Silver esittäytyi hymyillen kohteliaasti.
“Hyvää huomenta… minä tunnistinkin teidät. Olette ollut televisiossa usein.” nainen vastasi varovaisin sanankääntein, pitäen edelleen kiinni ovenkahvasta.
“Hyvä, sitten tiedättekin asemastani. Olen pahoillani tästä aikaisesta herätyksestä, mutta minun on suoritettava täällä kotietsintä.” Silver sanoi edelleen kohteliaasti.

Nainen nielaisi näkyvästi ja punnitsi sanojaan.
“S-se ei valitettavasti käy päinsä. Ei ilman kotietsintälupaa tai viranomaisia. Teidän järjestönne omissa tiedotuksissa on kerrottu että järjestätte kotietsintöjä vain uusien viranomaisten toimesta, ja että kaikki tarkastukset tehdään asianmukaisten lupien kanssa ja niiden tiedot arkistoidaan virallisesti väärinkäytösten estämiseksi. Y-ymmärrätte varmaan etten voi näinä vaikeina aikoina sallia kenenkään, edes teidän, penkovan kotiamme laittomasti.” nainen selitti.

Silverin hymy hyytyi hiukan. Tietoinen oikeuksistaan… kirottu Klaus meni antamaan moisia lupauksia kaapattujen valtioiden kansoille. He ottivat vallan byrokraateilta vain luodakseen oman pikku byrokratiansa. Mutta mitä se vaikutti? Yhdellä käskyllä Alakazamille nainen lentäisi sivuun ovelta kuin Pidgeon pesästään. Mutta olkoon. Pelataan sitten tätä naurettavaa peliä.

“Ymmärrän kyllä. Voisinko soittaa yhden puhelun lankapuhelimestanne? Kuten tiedätte, verkkopuhelinliittymät ovat poikki vallankumouksen ajan.” Silver kysyi palauttaen hiipuneen hymynsä.

“H-hyvä on. Tulkaa sisään… Puhelin on keittiössä.” nainen myöntyi. Yhä hymyillen Silver seurasi naista puhelimelle, Alakazam perässään.

“Haloo, keskus? Yhdistäkää Viridianin operaatiokeskukseen… Kyllä, odotan… Täällä Silver. Kyllä, juuri se Silver. Haluan puhua komendantin kanssa… Miten niin nukkumassa? Herättäkää se… no soittakaa vaikka kotiin jos on pakko. Hyvä, yhdistäkää hänelle… ...No niin, vihdoinkin. Täällä Silver. Tarvitsen kotietsintäluvan ja täyden ryhmän sitä suorittamaan Etelä-Viridianiin, Pidgeonpolku… kuusitoistako tämä on? Viimeinen talo oikealta kuitenkin. Miten pian pystytte toimimaan? ...saatte kolme varttia. Toimikaa.”

Silver laski luurin paikalleen ja hymyili diplomaattisinta hymyään rouva Siilille.
“Pahoittelut tästä kaikesta. Viranomaiset ovat täällä tunnin sisällä kotietsintäluvan kanssa, ja sitten voimme tehdä tämän kaikkien sääntöjen mukaisesti. Voinko odottaa sisällä sen aikaa?” hän kysyi.

“T-totta kai. Voitte istahtaa olohuoneeseen odottamaan mukavammin. Tätä tietä…” rouva johdatti vieraan olohuoneeseen.

“Onko poikanne kotona, rouva Siili?” Silver kysyi luotuaan silmäyksen hyllyjen päällä oleviin valokuviin.
“Kyllä on, hän on nukkumassa…”
“Enkä ole.” Siilin ääni kuului portaiden alapäästä. Poika seisoi täysissä pukeissa ja poképallovyö päällä toinen jalka alimmalla rappusella ja toinen lattialla.
“Siili! Mitä sinä tähän aikaan jo olet valveilla? Takaisin nukkumaan siitä!” äiti tiuskaisi yllättävän tiukasti.
“Älkäähän nyt, rouva hyvä… Siitä on aikaa kun olen viimeksi tavannut kunnon kouluttajan! Rakettiryhmäläiset saattavat olla tehokkaita, mutta ei heissä ole samanveroisia kouluttajia kuin sinä, Siili. Ilman isäni vastuutonta ja traagista operaatiota Indigo-ylängöllä olisit hyvin luultavasti Indigo-liigan tuorein voittaja! Mutta uudet turnajaiset ovat tulossa, ja tällä kertaa varmasti turvalliset. Kai tapaamme otteluareenalla?” Silver kysyi yhä hymyillen. Siili ei vastannut, ja jokin pojan katseessa kertoi että tämä näki Silverin näytellyn kohteliaisuuden läpi.

“Kröhöm. Kun nyt kerran olette molemmat hereillä niin voinkin kertoa miksi olen täällä. Vaikka vallankumous onkin jo onnistunut niin vaarallisia ja aseistettuja rikollisia on yhä vapaalla jalalla. Heidän joukossaan on muunmuassa yhteinen tuttumme Gus Hills.” Silver sanoi.
“Gus ei ole rikollinen!” Siili tuhahti.
“Vallankumouksen jälkeen kaikki Kanton ja Johton sotilaat määrättiin ilmoittautumaan viranomaisille ja palauttamaan aseistuksensa 12 tunnin kuluessa. Hills ei totellut. Hänestä ei ole ollut havaintoja Pewterin vuoriston taistelun jälkeen. Oletteko te kuulleet hänestä?” Silver kysyi. Sekä poika että äiti pudistivat nopeasti päätään.

“Hyvä on. Vielä yksi asia… yleisesti uskotaan että sisarpuoleni Zenz on hänen seurassaan, mikä tekee asian minulle hyvin henkilökohtaiseksi. Minä välitän siskostani… perhe on minulle erittäin tärkeä. Kuten varmasti teillekin.” Silver sanoi ja nousi ylös, kiersi ikkunalle ja raotti kaihtimia katsoakseen ulos.

“Tämä maa on vaikeassa tilanteessa. Uusi valta on noussut mutta on niitä jotka haluavat tuoda sen alas. Siksi poikkeuslait ovat vielä voimassa. Tiedätte kai uudesta asetuksesta koskien vastavallankumouksellisen toiminnan avustamista? Tärkeän tiedon pimittäminen viranomaisilta on myös avustamista. Tuomio vaihtelee vankilareissusta teloituspartioon.” Silver sanoi ja sulki kaihtimet taas. Siilin äidin käsi puristi tiukasti Siilin olkapäätä.

“Mutta… minä en ole viranomainen. Hetken päästä Rakettiryhmän tutkijaryhmä tulee kuitenkin suorittamaan kotietsinnän, ja jos he löytävät jotain raskauttavaa, teitä ei pelasta enää mikään. Niinpä kysyn uudestaan… oletteko olleet yhteydessä Gus Hillsiin tai siskooni vallankumouksen jälkeen?” Silver kysyi ilman hymyn häivääkään.

[Siilinpiikki]

Siili puntaroi kuumeisesti vaihtoehtoja päässään. Niitä ei ollut. Ei ollut epäilystäkään, että vaikka kaikki jäljet Gusista ja Zenzistä olisi saatu piilotettua, ei se olisi estänyt Silveriä ottamasta heitä jatkokuulusteluihin.
Tämä voi olla viimeinen mahdollisuus tehdä jotain, Siilin päässä kumisi.
Kuin kouluttajansa mieltä lukien Dunsparce heittäytyi Silverin kimppuun. Isku pysähtyi Alakazamin telekineettiseen muuriin.
"Ala-arvoista kouluttajalta käyttää pokémonia ihmistä vastaan" Silver tuhahti jopa huvittuneesti. "Odotin sinulta parempaa, melkein-pokémon-mestari."
Varoittamatta Siilin äiti nousi ilmaan ja iskeytyi kiinni seinään.
"Mieti seuraavat tekosi tarkasti", Silver puhui Siilelle nyt uhkaavan painokkasti. "Sinulla on vielä mahdollisuus säästää toisen teistä henki."
Siili lyhistyi kasaan voimattoman näköisenä.
"Ylhäällä..." Siili mutisi.
"Mitä sanoit?" Silver kysyi. "Mitä on ylhäällä?"
"Radioyhteys... Gusiin", poika takelteli sanat suustansa.
Silver ohjasi Siilen kulkemaan edeltä. He kapusivat yläkertaan johtavat portaat. Siili ravasi pari viimeiset matolla pehmustettua rappusta.

Paitsi Silver ei tiennyt, että matto ei ollut siinä vielä hetki sitten. Matto muutti muotoaan pinkiksi purukumiksi ja takertui Silverin jalkaan. Silver menetti tasapainonsa ja pyöri portaat alas pohjakerrokseen asti.

Kaikki tämän jälkeen tapahtui hyvin nopeasti. Alakazam hämmentyi psyykkisen yhteyden katketessa kouluttajaansa, minkä Dunsparce hyödynsi edukseen. Parilla Varjopallolla Alakazam iskettiin maahan, ja Siilin äiti vapautui sen kahleista. Varastokaapista löytyneellä puutarhaletkulla Siili sitoi tajunsa menettäneen Silverin. Sitten poika kutsui Arcaninensa ja nosti itsensä ja äitinsä sen selkään. Täältä pitäisi päästä pois salamana.

Talon ulkopuolella Siili kuitenkin pysäytti vielä pokémoninsa
"Polta se", Siili osoitti kotiansa.
Arcaninen helvetillinen tuli tarttui nopeasti kohteeseensa, ja rakennus roihusi valtoimenaan. Siili ei voinut olla kangistumatta näyn edessä... Enää hänelle ei olisi paikkaa mihin palata.
"Nyt menoksi!" Poika ravisteli päätänsä ja potkaisi Arcaninen vauhtiin.

Matka jäi kuitenkin lyhyeen. Kuului pamahdus ja raastava ulvaisu. Luoti oli osunut Arcaninea kylkeen. Matkustajat heittäytyivät maahan ja välttivät täpärästi tuliketun ruhon alle painautumisen. Maasta Siili ei kyennyt kuitenkaan nousemaan.
"Kohde alhaalla, ottakaa kiinni", Siili kuuli lähenevät juoksun askeleet.
Ja se oli viimeinen asia, jonka Siili muisti siitä hetkestä.

[Gustaffsson]

Gus ja Zenz juoksivat. Kostea sammal taipui heidän kenkiensä alla, he loikkivat yli ojien ja kompuroivat kiviin ja puunjuuriin. Hengitys kulki keuhkonpohjilta asti hinkuvana ja kuivana, lihaksia särki, keho ja aivot vaativat pysähtymään. Mutta aina kun tuntui tulevan seinä vastaan, löytyi jostain mielen ja ruumiin salareserveistä hitunen sisua, jolla jaksettiin vielä hetki.

Mutta sitten nekin loppuivat. Tuli eteen oja, ehkä viides tai kuudes jota he ylittivät, joka katkaisi matkanteon. Edellä kulkeva Gus valmistautui hyppäämään ojan yli, mutta jalat eivät jaksaneet totella aivojen komentoa. Hyppäämisen sijasta hän vain kaatui ojan vastakkaiselle reunalle, ojanpenkan painaessa kiväärillä ja taisteluliivien täysillä taskuilla vähätkin ilmat keuhkoista pihalle. Tärisevät kädet tarttuivat edessä kasvavaan mäntyyn ja yrittivät vetää koko ruumiin ylös, mutta eivät jaksaneet.

“Vitut,” Gus puuskahti juuri paikalle kompuroivalle Zenzille, “nyt pidetään tauko.” ja niine sanoineen hän valui istumaan ojan pohjalle. Olihan se vähän märkää, mutta olkoon, perkele. Zenzillä ei ollut mitään taukoa vastaan, hän ei edes alkanut yrittämään ojan ylitystä vaan romahti istumaan maahan, ja kun maailma vielä vähän pyöri, oli pistettävä makuulle sammalten sekaan.

Hetken kuului vain puuskuttavaa hengitystä, joka asteittain tasaantui, ja kun ojanpohjalla istumisen vittumaisuus alkoi käydä uupumusta suuremmaksi, kömpi Gus ylös ojasta ja kaivoi repustaan Siilin äidin antaman puolikkaan ruislimpun ja alkoi vapisevin käsin leikata sitä puukolla siivuiksi.

Gus antoi omasta osuudestaan yhden viipaleen Hurryn ja Pikkuveen nakerreltaviksi. Zenz alkoi kiinnittää huomiota ruokailuun vasta sitten kun Gusin suunnalta alkoi lennellä leivänviipaleita hänen päälleen.

“Syö, ja anna Pokémoneillesikin. Ratsasta Ponytalla loppumatka.” Gus sanoi hiljaa. Lähdettyään Pewterin vuoristoalueelta he olivat päättäneet etteivät käyttäisi Ponytaa, sillä se ei kuitenkaan jaksaisi kantaa molempia ja lisäksi se valkoisena ja tuliharjojensa takia näkyisi paljon kauemmaksi kuin kaksi maastopukuista ihmistä.

“Ratsastetaan vuorotellen. Kyllä minä kävellä jaksan.” Zenz sanoi ääni vahvempana kuin mitä hän oikeasti oli. Gus huomasi tämän ja hymähti tuolle päättäväisyydelle, samalle jääräpäisyydelle joka heidät oli tuonut jalkapatikassa Pewterin vuoristolta Reitti ykkösen metsiin.

“Mutta mihin me menemme?” Zenz kysyi.
“Pallet Towniin.” Gusin vastaus oli lyhyt ja epävarma.
“Oletko varma?” Zenz kysyi. Jos Silver todellakin tietää heidän olevan Viridianin lähettyvillä, Pallet Town olisi Gusin kotikaupunkina seuraavana etsintälistalla.

“En. Mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Muutama leivänviipale ei meitä pitkälle vie. Emme voi noin vain marssia kauppoihin ostamaan ruokaa tai pyytämään sitä satunnaisista taloista. Meidän on käytävä jonkun luona, johon voimme luottaa, ja minulle tulee vain yksi paikka mieleen; Oakin laboratorio.”

******

Silver palasin tajunnan maailmaan. Hän huomasi tuijottavansa kiiltävän valkoista kattoa, jossa paloi kirkas lamppu. Huone oli ahdas, hän makasi putkisängyllä jonka toisella sivulla oli hädin tuskin tilaa ihmiselle. Seiniltä roikkui jos jonkunlaista laitetta… sitten hän tajusi makaavansa ambulanssissa. Auto ei kuitenkaan ollut liikkeessä.

Miten hän ambulanssiin oli päätynyt? Viimeinen muistikuva oli… hetkinen… hän oli tullut Etelä-Viridianiin ja mennyt sen pojan taloon, sen pojan, joka Zenzin porukassa oli kulkenut Johtossa. Sitten pinkki porrasmatto oli hänet kampannut. Ditto, niin tietenkin! Ovela temppu. Ovela ja raukkamainen. Kuinka kurjiin temppuihin ihmiset sortuvatkin välttääkseen hyväksymästä toisen paremmuutta…

Jalkoja kutitti. Oikeammin kirveli. Ja oikeastaan kirvely ylti ylös vasemman käden taipeeseen asti. Oliko hän täräyttänyt päänsä näin pahasti? Yksinkertainen pään taivuttaminen eteenpäin paljasti hänen olevan kirvelevistä paikoista yltä päältä siteissä.

Auto keinahti hitusen kun avoimesta peräovesta astui lääkäri sisään. Tämä kyseli turhanpäiväisiä kysymyksiä ja teki merkintöjä paperiin. Todistettuaani miekkoselle varpaidensa ja sormiensa vielä liikkuvan ja muistavansa päivämäärän ja paikan, kysyi Silver vuorostaan yksinkertaisen kysymyksen; mitä oli tapahtunut? Lakoninen vastaus ilmaisi hänen kärsineen aivotärähdyksen ja 30 prosenttia kehostani olevan lievien ja keskiraskaiden palovammojen peittämää.

Silver kysyi uudestaan mitä oli tapahtunut. Lääkäri vastasi ettei tiedä eikä se hänelle kuulu, hänet oli vain määrätty paikalle Rakettiryhmän toimesta. Mies kuulosti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Mikä röyhkeys.

Lääkärin onneksi autoon nousi myös Moose Lancaster, yksi Pewterin taistelun oleellisimpia pelinappuloita, joka vallankaappauksen jälkeen oli ylennetty Viridianin piirin komendantiksi. Moose oli yksi harvoja kunnon Pokémon-kouluttajia Rakettiryhmän piirissä. Mies oli saanut pari Silverin vanhaa Pokémonia ja onnistunut vielä pitämään ne kurissa. Lisäksi hän oli yksi niistä jotka pitivät Silveriä Rakettiryhmän todellisena johtohahmona Klausin sijasta.

Moose Lancaster hätisti lääkärin odottamaan ulos, sulkemaan auton oven ja estämään kenenkään pääsy sisään. Silver kysyi nyt häneltä mitä oli tapahtunut. Kävi ilmi että raukkamaisen porrasdittoilunsa jälkeen poika oli sytyttänyt kotinsa tuleen ja yrittänyt karata äitinsä kanssa, mutta onneksi Rakettiryhmä oli juuri ennättänyt paikalle. Karkulaiset oli saatu kiinni ja Silver pelastettua liekeistä, tosin hänen Alakazamiaan ei oltu ennätetty pelastaa ajoissa. Se harmitti Silveriä. Sopivan psyykkisen Pokémonin löytäminen, pyydystäminen ja kouluttaminen oli aikaavievää puuhaa.

Ambulanssin ovi aukesi jälleen. Moose kääntyi ympäri valmiina haukkumaan tunkeutujan sekä kelvottoman lääkärin joka tämän päästi ohitseen, mutta joutuikin vetämään kätensä lippaan kun huomasi tulijan olevan Klaus. Tämä oli ylentänyt itsensä suoraan everstiksi, ei kunnianhimosta, vaan käytännön syistä; uudessa Rakettiryhmässä alkoi olla jo niin paljon yliluutnantteja ja kapteeneja että oli tarpeen luoda vähän hierarkista hajurakoa alamaisiin.

“Odottakaa ulkona, Lancaster.” Klaus sanoi lyhyesti. Moose totteli ja änkesi Klausin ohi ahtaassa ambulanssissa ja sulki oven perässään. Klaus jäi katsomaan Silveriä totisena ja synkän tuomitsevana.
“No mitä? Tilanne on täysin hallinnassa.” Silver sanoi.
“Ei siltä näytä.” Klaus sanoi lyhyesti.
“Se nulikka jäi kiinni. Ja olen varma että Gus Hills ja siskoni ovat myös lähettyvillä. Tarvitsen lentopokémonartioita -” Silverin lause jäi kesken kun Klaus nosti kätensä pystyyn.
“Ymmärrät kai että yritämme estää Kantoa ja Johtoa valumasta kaaokseen? Kansa pysyy vielä ruodussa, olemme yhä niskan päällä, mutta vain kahdesta syystä: Olemme toimineet kuten olemme luvanneet ja vaikutamme voimakkailta. Yli puolet salinjohtajista ovat kadonneet, ja voit olla varma että he pystyvät nostamaan kansan meitä vastaan, jos alamme toimia kansaa vastaan tai näytämme tarpeeksi heikoilta. Nyt sinä olet mennyt yksityiseen kotiin, jossa asui vain yksinhuoltaja-äiti ja tämän yksitoistakesäinen lapsi, ruvennut uhkailemaan ja polttamaan heidän talonsa.”
“En minä-”
“Et niin, mutta siltä se vaikuttaa. Kun yksi vallankumouksen johtohahmoista rupeaa terrorisoimaan kansalaisia, ei kestä kauaa kun tavallinen kadunmies on meitä vastaan. Ja vielä pahempaa, annoit sen nulikan hoitaa itsesi sairaalakuntoon. Olet antanut ihmisille kuvan itsestäsi tunteettomana ja heikkona.” Klaus sanoi katse koko ajan Silverissä.
“Minä EN ole heikko!” Silver puuskahti.
“Sillä ei ole mitään merkitystä. Sellaista voimaa ei ole olemassakaan, joka estäisi meidän tuhomme jos koko kansa nousisi meitä vastaan. Ja sehän nousee, jos kokee olonsa uhatuksi ja näkee meissä pienenkin heikkouden merkin.” Klaus sanoi. Hetken hän mittaili raivon partaalla puhisevaa Silveriä katseellaan. Sitten hän tuhahti ja sanoi:
“Pidä matalaa profiilia kunnes olet parantunut. Ja pidä huoli ettet toimi enää näin järjettömästi. Pääsimme tähän asemaan yhdessä, ja voit olla varma, että jos kaadumme, kaadumme yhdessä.” Niine sanoineen silmälappuinen eversti lähti ambulanssista.

Silver odotti hetken ja huusi sitten Lancasterin takaisin ambulanssiin.
“Pidä huoli että se kakara pysyy sinun valvontasi alla. Saatamme vielä tarvita häntä… Klaus kuvittelee että pidämme vallan hymyilemällä nätisti. Ja pidä huoli että sinulla on koko ajan valmis ryhmä toimintaan… sellaisia miehiä, jotka tekevät mitä tarvitaan. Sellaisia miehiä jotka tietävät kuka meidät oikeasti johti voittoon.” Silver puheli komendantille, joka hymyili tietäväisenä.
“Tiedän juuri sopivat hemmot. Ne ei turhia kysele, tekee mitä käsketään, ilman silkkihansikkaita.” Lancaster lupasi.

*****

Seuraavan päivän iltana Gus ja Zenz saapuivat Oakin laboratorion maiden luoteisreunalle. Labran omistuksessa olevat maat oli aidattu verkkoaidalla, mutta Gus tiesi paikan jossa aivan aidan vieressä kasvoi monioksainen tammi, jota pitkin pääsi kiipeämään aidan läpi. Gus heitti heidän reppunsa ja tavaransa edeltä ja auttoi aidan yli Zenzin, joka oli entistä heikommassa kunnossa kuumeen ja ravinnonpuutteen takia. Sitten hän seurasi itse perässä.

Aidan sisäpuolella Gus lähti johtamaan tietä, peläten joka askeleella että edessä olevista tiheistä pensaikoista ja ruohikoista nousisi aseistettuja rakettiryhmäläisiä. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja pikkuhiljaa askeleet kävivät varmemmiksi.

Viiden minuutin varovaisen matkanteon jälkeen he saapuivat pienen lammen rannalle. Lammen pohjoisreunalla oli rantapuskaan piilotettu luukku, yksinkertaisella raskaalla kahvalla suljettu. Gus työnsi kahvan varovasti syrjään ja avasi luukun, irvistäen siitä kuuluvalle nitinälle, joka hiljaisessa kesäillassa tuntui kuuluvan ikuisuuden päähän. Luukun alta paljastui pimeyteen johtavat tikkaat. Pohjalla paistoi yksinäinen punainen piste.

“Mikä paikka tämä on?” Zenz kuiskasi.
“Turvapaikka…. Toivottavasti. Odota tässä.” Gus vastasi ja kapusi alas. Zenz jäi katselemaan uhkaavan oloista ympäristöä. Kuului vain vaimenevat jalkojen askeleet metallisia tikkaita vasten, sitten kuului kun maihinnousukengät kohtasivat betonisen lattian. Hetkeen ei kuulunut mitään.

“Tule perässä. Sulje luukku.” kuului Gusin hiljainen kehotus. Zenz kurkisti luukusta, Gusia hän ei nähnyt mutta punainen valo oli vaihtunut vihreäksi. Hän laskeutui tikkaille, otti pari askelta ja sulki luukun. Täydellinen pimeys laskeutui Zenzin ympärille, ja varovaisesti hän alkoi laskeutua.

“Proffa ei ole vaivautunut vaihtamaan oven koodia siitä kun viimeksi sitä käytin. Hyvä niin.” Gus kuiskasi Zenzin ehdittyä alas asti. Kuului narinaa kun Gus avasi pohjalla olleen koodilukollisen oven.

Zenz henkäisi ihmetyksestä. Oven takana oli huone, tai oikeammin pitkä, kaartuva käytävä, jonka sisäkaarteenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Lasista oli upea näkymä kirkasvetisen lammen vedenalaiseen maailmaan. Kesäillan vähäinen valo paistoi vielä pinnan läpi, heijastaen kaunista, vaaleansinistä ja liikkuvaa valoa huoneen toiselle, betoniselle seinälle.

“Vesipokémonien observatorio. Ennen Pokémon-matkalleni lähtöä vietin täällä kahdeksan tuntia päivässä melkein puolen vuoden ajan kirjoittaesani tutkielmaa vesipokémonien käyttäytymisestä Viridianin yliopistoon… Kovin moni ei edes tiedä tämän paikan olemassaolosta.” Gus selitti. Zenz katseli lasin läpi haltioissaan kuinka Horsea-pesue viiletti observatorion vierestä. Gus kävi observatorion pienessä sivuhuoneessa ja kolusi kaapit läpi.

“Ruokaa ei ole… Kukaan ei ole käynyt täällä vähään aikaan, ainakaan pitempiä aikoja. Meidän on otettava professoriin yhteys.” hän huokaisi. Sivuhuoneessa oli myös tietokone, jonka Gus tiesi olevan laboratorion sisäisessä verkossa, vaikkei observatoriosta ollutkaan pääsyä itse laboratorioon. Sitä kautta professorille saisi kyllä viestin… mutta mitä jos Rakettiryhmä saisi tietää? Pikkuveenkin voisi kyllä lähettää viestiä viemään, kuten oli tehty Siilin luona, mutta silloin voisi viesti päätyä myös labran työntekijöiden käsiin, ja vaikka Gus heistä monia tunsikin, ei riskiä voinut ottaa. Epävarmuus painoi mieltä.

“Mitä jos nukutaan ensin yön yli,” Zenz ehdotti observatorion puolelta, “tuskin professori Oak enää on edes tavattavissa.”
Gus tarttui tähän ehdotukseen ilomielin, se lykkäsi päätöksentekoa aamuun, ja kyllähän hän olikin väsynyt… Ääneen hän vastasi vain lyhyellä, hyväksyvällä ynähdyksellä, ja sitten hän vajosi observatorion sivuhuoneen lattialle ja nukahti.

[Sieppeli]

Epäröityään hetken Zenz vajosi itsekin lattialle Gusin viereen, nojaten päänsä tämän kylkeen rauhoittaakseen itse itsensä ja jyskyttävän sydämensä. Pian hänenkin onnistui löytää rauha edes hetkeksi ja hänkin vaipui uneen. Hiljainen huone tuntui turvallisimmalta paikalta jossa he olivat pitkään aikaan olleet, veden rauhallinen ääni sulki ulkopuolelleen täydellisesti sen kaiken pahan mitä ulkona tuntui olevan.

Pari tuntia ehti kulua siitä kun pakenijat pääsivät turvapaikkaansa, kun sivuhuoneen tietokone alkoi pitää kummallista ääntä. Sitten tuli taas hiljaisuus, mutta kaksikon uni häiriintyi hieman.

Jopa unissaan he alkoivat olla varmoja, että heitä tarkkaili joku. Tai jokin.

Kului toiset pari tuntia, unesta oli tullut hieman levottomampaa. Lopulta tuli se hetki kun Zenz havahtui hereille, samasta asennosta johon oli nukahtanutkin, pää yhä Gusin kyljestä lämpöä varastaen. Hän värähti kipeitä lihaksiaan ja kohottautui hetken päästä istumaan, tuijottamaan seinää edessään. Vähän jokainen hänen ruumiinsa osa oli vihainen viimeisistä parista päivästä.

Yrittäessään venyttää niskaansa auki hän tajusi, että seinä, jota oli tuijottanut äsken, tuijotti häntä takaisin.

"Rrztz?" Seinä sähisi hänelle sähköistä ääntä. Zenz ei tajunnut kuin tuijottaa takaisin. Kädellään hän varovasti kosketti Gusia takanaan, yrittäen saada tämän hereille. Se osoittautui huonoksi ajatukseksi, sillä hän onnistui siinä: Gus heräsi. Hän vain valitettavasti heräsi hätkähtäen ja näemmä luullen olevansa pulassa, sillä hän tarttui heti herättyään kipeästi Zenziä käteen ja puristi sitä kynsillään, kuin olisi ollut pienessä paniikissa.

"Rzz!" Seinä säikähti ja siitä hypähti ulos pokemon, joka liukui ilman halki kohti Gusia.

"Gus!" Zenz ähkäisi kivusta ja pakokauhusta, yrittäen nyhtää kättään itselleen. Ritisevä asia oli jo Gusin luona ja tutki tätä jokseenkin...

Huolestuneesti?

"Rzzztz?" Asia, tai siis pokemon, rätisi taas. Gus puristi yhä Zenzin rannetta, ja heräämisen pakokauhu alkoi väistyä hänestä viimein kun hänen onnistui puuskahtaa sana: "Rotom!"

"-?" Zenz ei ollut varma miten tilanteeseen enää pitäisi reagoida.

"Rrtm!" Tuttu sähkökummitus toisti sähisten, liidellen Gusin toiselle puolelle, vaikuttaen yhä huolestuneelta, "rzzztz?" Se kysyi uudelleen.

"Sipin rotom", Gus sanoi hetken päästä kunhan oli saanut kiinni olinpaikastaan, omasta nimestään ja kaikesta muusta mitä siihen hetkeen kuului.

"Sipillä on tuollainenkin? Mitä se täällä tekee?"

"Hän jätti sen isovanhemmilleen. Se on terrorisoinut kylän sähkölaitteita siitä asti-" Gus hiljeni, kohottautuen sitten istualteen.

"Rzt!" Rotom ilmoitti.

Zenzistä näytti, että Gus oli keksinyt jotain.