Kommentteja toivoisin.
Tässä on yksi pieni raapustus kelmeistä. Ei mitään huipputuotantoa, mutta kunhan nyt halusin saada tämän jonnekin.
Me ei kuolla koskaan
James nauroi ja paukutti Siriusta riemuissaan selkään. Tuliviski oli alkanut vaikuttaa häneen. Lily katsoi häntä ja Siriusta paheksuvasti kun he vain nauroivat ja kertoivat vitsejä. Remus ja Peter tulivat pöytään kantaen neljää tuliviskipulloa. He olivat Kolmessa luudan varressa juhlimassa koulun loppumista. Siellä oli paljon muitakin, mutta kelmit eivät kiinnittäneet heihin mitään huomiota. Tämä ilta olisi heidän eikä sitä pilaisi kukaan. Sitten alkoi kuulua musiikkia ja pöytiä raahattiin sivuun, jotta tulisi tilaa tanssia. Sirius ja James nousivat heti ylös ja vetivät Peterin ja Remuksenkin tanssimaan. Eihän kukaan heistä osannut tanssia, mutta mitäpä väliä sillä oli. He kaikki vain heiluivat ja tekivät mitä typerimpiä liikkeitä. Lily ei enää voinut olla pheksuva vaan nauroi sydämensä kyllyydestä. Kelmit väsyivät kuitenkin pian ja päättivät lähteä ulos. He juoksivat riehakkaina kuin lapset kaduilla ja viimein lähtivät sen samaisen puun luokse, missä he olivat yleensä tehneet läksyjä. Kaikki lysähtivät maahan ja katsoivat taivasta, joka oli täynnä tähtiä. Kuunpuolikaskin tervehti heitä.
"Miten voisimme ilmoittaa että me ollaan tehty historiaa Tylypahkassa?" James kysyi. Sirius mietti hetken.
"Keksin! Huudetaan kaikki saavutuksemme ja mitä me ollaan", Sirius sanoi riemuissaan. Sitten hän loitsi kaikumistaian ilmaan. Peter hypähti ensimmäisenä seisomaan ja huusi riemukkaasti:
"Me keksittiin kelmien kartta!" huuto kaikui Tylypahkan tiluksilla. Muut kolme olivat hämmästyneinä Peterin tehdessä aloitteen. Muutkin nousivat seisomaan.
"Me ollaan tehty kaikkein eniten kepposia!" Remus huusi seuraavana ja se kaikui varmasti Tylyahoon asti.
"Me ollaan kiusattu ruikulia!" James karjahti kuin leijona.
"Me ollaan kaikkein rohkeimpia rohkelikkoja!" Sirius huudahti.
"Me ollaan lyömättömiä!" Peter aloitti uudestaan.
"Me ei erota koskaan!" Remus jatkoi.
"Me ollaan tehty historiaa!" James huudahti. Sitten aivan kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki huusivat yhtä aikaa:
"Me ollaan kelmejä eikä me kuolla koskaan!"
A/N: Nopetempinenhan tämä, mutta kun halusin muistaa heitä jotenkin niin kai tämäkin kelpaa ja tekee heille jonkinmoista kunniaa.
Sitten seuraava onkin varsin angstpitoista tavaraa. Se ei kuvaa mitenkään omaa elämääni vaan täysin keksitty hahmo, vaikka onkin minä-kertoja.
Miksi?
Miksi lähdit, vaikken antanut sinulle lupaa lähteä? Voi miksi jätit minut tähän karuun maailmaan, mikset voi enää peitellä minua iltaisin nukkumaan? Sinä lähdit ja minä jäin yksin. Minulla ei ole enää ketään, nyt vain yritän selvityä ilman sinua, mutta en pysty. Lähdit aivan väärään aikaan. Mikset lähtenyt silloin kun minulla olisi ollut perhe ja paljon rakastavia ystäviä ja muutama lapsikin? Et saa mennä! Minä tuon sinut takaisin tai tulen itse sinne missä sinä olet. Kyyneleet ovat kuivuneet poskilleni ja kuljen elämässä kuin sumussa. En naura enää niin kuin ennen, tuskin edes hymy syntyy kasvoilleni. Ystäväni ovat minut hylänneet ja minä vain olen yksin. Käperryn iltaisin peiton alle ja itken, itken sinua ja aamulla huomaan olevani yhä siinä. Silmät punaisina lähden kouluun, jossa kaikki pilkkaavat minua. En välitä heistä. Antaisin mitä vain että tulisit takaisin. Opettaja katsoo minua säälien, mutta en välitä siitä. Koulu loppuu pian ja silloin juoksen kotiin ja itken taas. Jos elämä jatkuu näin en jaksaisi elää kauan. Kärsisin liikaa ikävästä. Elämä ilman sinua on helvettiä. Minä haluan olla onnellinen ja sen onnellisuuden vain sinä voit antaa. En syö. Isä juo iltaisin ja itkee. Etkö ymmärrä että me kaikki kaipaamme sinua? Isosiskoni paiskoo tavaroita ja ärhentelee kaikille ja syyttä jokaista sinun kuolemastasi. Pikkuveljeni vain itkee eikä enää leiki autoilla. Hän on liian nuori menettämään sinut. Lohdutan häntä hiljaa kun hän itkee. Hoen sanoja kaikki järjestyy, vaikken usko niihin sanoihin itsekään. Eräänä päivänä sitten isä löytyy makuuhuoneesta hirttoköysi kaulassaan. Vien pikkuveljeni huoneeseensa leikkimään ennen kuin hän ehtii nähdä isän. Tuijotan näkyä silmät lasittuneina. Isä sortui ensimmäiseksi. Kuka olisi seuraava? Siskoni oli minua vain vuoden vanhempi. Hän sulkeutui huoneeseensa ja kieltäytyi enää tulemasta ulos. Tein pikkuveljelleni illallisen ja pikkuveljeni kysyi koko ajan missä isä on. En voinut vastata hänelle. Sanoin että hän tulee pian. Soitan poliisille ja he tulevat vieden isän ruumiin pois. Seuraavaksi olemmekin jo laitoksessa. Kahden vuoden päästä siskoni oli seuraava. Hänet löydettiin omasta huoneesta itsemurhan tekeneenä. Mitä tekisin nyt? Olin alkanut toipua vasta sinun kuolemastasi ja nyt siskonikin heitti hyvästit elämälle. Kohta en jaksaisi enää, mutta jotenkin ponnistelin vuosissa eteenpäin ja aloin huomata että pikkuveljeni kärsi vakavasta masennuksesta. Hoidin häntä parhaani mukaan, mutta en voinut estää sitä. Veljeni oli alkanut käyttää huumeita ja hänet löydettiin kuolleena lukion vessasta. En itke hatajaisissa, mutta palan sisältä. Olin menettänyt nyt koko perheeni. Olin viimeisin ja vahvin, mutta minäkin murtuisin aikanaan. Vuosissa kompastelen kömpelösti eteenpäin. Viimein tulee päivä, jolloin en enää yksinkertaisesti jaksa. Olen valmistellut kaiken. En aio hirttää itseäni niin kuin isä, en aio viiltää ranteani niin kuin siskoni, en ammmu itseäni niin kuin sinä ja en käytä huumeita niin kuin veljeni. Lähden rauhallisesti. Vaivutan itseni uneen, josta en enää koskaan herää. Kämppikseni löytää minut aamulla kuolleena sängystä. Hän itkee ja on järkyttynyt. Hän oli minun hyvä ystäväni. Jätin hänelle kirjeen, jossa selitin tekoni. Vihdoinkin saan tuntea taas sinun halauksesi, saan taas kuulla siskoni naurun, saan taas pelata isän kanssa krikettiä ja saan taas nähdä pikkuveljeni. Minulla ei ole ollut elämää vaan nyt alkaa minun oikea elämäni.
Pimeyden syleilyssä
Kuljen pimeässä. Käteni haparoivat eteenpäin, olen pimeyden syleilyssä, enkä pääse pois. Olen paniikissa. Hakkaan näkymättömiä seiniä. Kätäni pitkin valuu jotain kuumaa ja märkää. Nuolaisen kättäni. Verta... Joku lyö minua vasten kasvoja. Paiskaudun lattiaan ja makaan siinä vavisten odottaen seuraavaa siirtoa. Lyöjä nostaa minut kovakouraisesti maasta ylös ja vetäisee liinan kasvoiltani. Silmäni tottuvat nopeasti valoisaan huoneeseen. Katshdan lyöjääni. Se olet sinä! Silmäni laajenevat viiruiksi. Viha syöksähtää suoniini ja en pelkää enää, vaan tunnen raivoa. Eläimellisen vaiston avulla raapaisen sinua pitkillä kynsilläni. Karjaiset ja peräännyt minusta. Katson ympärilleni ja huomaan pöydällä nuijan. Otan raskaan nuijan käteeni ja lähestyn sinua. Lyön kerran, kahdesti. Sinä huudat ja anelet armoa. Minulta et saa ikinä armoa. Makaat maassa hengittäen vaikeasti. Kävelen luoksesi ja otan liinan ja sidon silmäsi. On sinun vuorosi kulkea pimeydessä ja kärsiä.
Haavoittunut
Sydämeni on halkaistu kahtia. Se ei ole enää omani. Veit sen toisen puolen mukani ikuisiksi ajoiksi. Yritän korjata sydäntäni, mutten voi. Veri vain valuu, kuin rumpu, joka rummuttaa omaa kuolemaani kohti. Rakkautteni, hyvyyteni, kaipuuni, iloisuuteni, onnellisuuteni. Se on minun vereni. Se valuu pois, ellet tule takaisin. Ole kiltti ja tule takaisin. Korjaa sydämeni taas ehjäksi. Tule takaisin. Olen haavoittunut. Kuolen ilman sinua. Tule takaisin... Pyydän.
Yön tytär
Kissa kulki metsässä hiljaa. Tuuli sai puut kuiskailemaan keskenään. Ilma tuntui pahaenteiseltä ja vaaralliselta. Seikkailu kutsui, mutta tämä seikkailu ei tuntunut siltä, kuin kissa oli ajatellut. Se ei kuiskaillut vapaudesta eikä riemusta. Se hiipi lähelle ja sai kissan karvat pörhistymään. Kissan silmät kapenivat pelosta. Metsä sulki kissan syliinsä ja varjot lankesivat kissan päälle. Kissa vinkui. Se, joka kulki metsässä, sitä ei voinut kutsua seikkailuksi. Se oli saanut pelottavamman nimen ja sen nimi oli Kuolema. Tuuli yritti saada kissaa lähtemään, mutta silloin kuuluivat askeleet ja metsä hiljeni. Puut vaikenivat, tuuli hiljentyi. Askeleet lähestyivät polulta, jota kissa tuijotti hievahtamatta. Kaukana näkyi hahmo, jonka pitkät mustat hiukset olivat kasvoilla ja paljaat jalat astelivat hiljaa kissan luokse. Kissa tuijotti hahmoa ja sähisi hiljaa. Valkoinen käsi kurotti kohti kissaa, joka tajusi viimein liikahtaa, mutta silloin oli jo myöhäistä. Käsi tarttui kissaa niskasta ja kissa korahti, kun käsi väänsi sitä. Kissan niska katkesi napsahduksen kanssa ja käsi vei kissan kaulan hahmon suulle, joka oli rubiininpunainen. Terävät kulmahampaat tulivat esiin ja ne raapivat kissan turkkia. Sitten hahmo iski hampaansa lämpimään lihaan ja kieli nuoli verta. Hahmo joi tyytyväisenä. Metsä tuntui värisevän pelosta kun yhä uudestaan hampaat iskivät kissaan ja imivät veren sen sisuksista. Viimein kissa oli kuin tyhjä pussi. Hahmo heitti sen menemään ja veri valui pitkin hänen leukaansa. Hahmo nuolaisi huuliaan, jolla maistui rautainen, suolainen veren maku. Hahmo hymyili. Kissa oli vasta alkupala. Tänään hän halusi saada erittäin kuuman illallisen. Ja tällä kertaa se ei olisi eläimenverta vaan ihmisen.
Jatkuu... tosin en tiedä milloin.
Kommentteja? Lisää tulee.





