Toisten kaltaiset(jseom)

[Nat]

Eli jatkis tyypeistä jotka omaavat erilaisia voimia(kliseetä, tiedetään).
Nyt tulee tärkeää tiedotusasiaa:

Tässä jatkiksessa ET saa olla mukana(paitsi henkisesti:P)

Dodii:

Eräällä keskustelufoorumilla. Pvm XX.XX.XXXX klo 49.00

DuDe: Moi!
***Control***: Tervehdys DuDe.
DuDe: Kuka oot?
***Control***: En ole sinulle kukaan, Max.
DuDe: Vou, mistä tiiät mun nimen?!?
DuDe: Huhuu, hei äijä, delasiks sä?
***Control***: Haluatko tietää salaisuuden Max?
DuDe: Tietty! Antaa palaa!!!
***Control***: On olemassa normaaleista ihmisistä poikkeavia "ihmisiä".
DuDe: Oikeesti? Vähäks siistii. Oonkohan mäkin sellanen hihhuli?
***Control***: Et...
DuDe: Mälsää. Mistä mä tiiän että niitä on olemassa?
***Control***: Se on hyvin mielenkiintoinen "kyky".
DuDe: Kerro, kerro!!
***Control***: Rauhoitu. Tunnistat "ne" katsomalla suoraan heitä silmiin vain silmänräpäyksen ajan. Et enempää etkä vähempää. Se on hyvin tärkeää. Muuten et saa koskaan tietää.
DuDe: Toimiiko se oikeesti???
DuDe: Huhuu?
Dude: Outoo, se män... Tylsää...

Keskustelu loppui klo 50.00

Siinä oli alkua:P Ihmiset tykkää tai ei tykkää... Kirjoittakaa ihmeessä:P En itse lisää omaa hahmoa viel ku ei hirveesti oo aikaa...

[Omppuli]

[No en ihan kokonaan tajunnu, mutta sen tajusin, että nyt siis luodaan oma hahmo, eh? Mutta ei siis minua itseään? En kulje siis omalla nimelläni vaan luon hahmon itselleni, jolla on jokin kyky. Korjatkaa minua jos ei mennyt niin kuin oli tarkoitus]

Iso mehukannu kaatui lattialle ja seurasi kova räsähdys. Sitä seurasi kova sadattelu.
"Miten minä ikinä pääsen rikkalapion luo, kun noita hemmetin lasinsiruja on joka paikassa?" tyttö kysyi itsekseen, mutta nousi sitten tuolille ja mietti ylettyisikö rikkalapioon. Tyttö joutui venyttämään itsensä äärimilleen, että sai rikkalapion käteensä. Sitten tyttö keräsi lasinsirut rikkalapioon ja vei ne roskikseen. Pienimmät hän päätti imuroida. Mutta ensin olisi kuivattava mehu lattialta. Tyttö haki nopeasti paperia ja otti sitä paksusti ja laittoi sitten lattian päälle. Mehu tuli silti läpi. Tyttö haki lisää paperia ja kuivasi mehun itsepintaisesti. Sitten hän haki imurin ja imuroi lattian. Kun tämäkin oli tehty, tyttö meni olohuoneeseen ja lysähti siihen ja sulki silmänsä. Talon hiljaisuus tuntui rauhoittavalta ja pian hän vaipuikin uneen.
Kun hän heräsi oli aurinko jo laskenut. Äiti ja isä tulisivat vasta yöllä kotiin. Niinpä niin. Heillä oli aina niin hirveän pitkä päivä. Tyttö päätti mennä tietokoneelleen. Hän käynnisti koneen ja kirosi sitä, koska se oli niin hidas. Koneelle tuli kuva, jossa näkyi hänen nimensä. Lily Carron. Lily klikkasi siitä. Tietokone halusi salasanan. Lily kirjoitti sen nopeasti ja samassa hänen käyttäjätilinsä avautui. Lily otti käteensä kirjan siksi aikaa kun tietokone latasi hänen sähköpostiaan. Kului viisi minuuttia, sitten sähköposti oli latautunut. Yksi uusi viesti. Lily ´klikkasi sen ja näytölle tuli kirkuvan punaisella ja tikkukirjaimilla kirjoitettu viesti.
TIEDÄN KUKA SINÄ OLET. TIEDÄN MISSÄ SINÄ OLET. TIEDÄN MIKÄ SINÄ OLET. JA MINÄ INHOAN SINUA. SINÄ ET OLE IHMINEN. ET PÄÄSE MINULTA PAKOON. KUKAAN EI PÄÄSE MINULTA PAKOON. TAPAN SINUT, JOTTEIVAT TEKOSI SAASTUTTAISI IHMISKUNTAA. OLET SAASTA, HAVITTELET VALTAA JA TOIVOT IHMISILLE KÄRSIMYSTÄ. EN PÄÄSTÄ SINUA NÄKYVISTÄNI, SAATANAN KÄTYRI. KIDUTAN SINUA, NIIN KUIN SINÄ OLET KIDUTTANUT NIITÄ IHMISPARKOJA. ME NÄEMME HYVIN PIAN, LILY CARRON JA SILLOIN NÄET, ETTÄ SISARUKSESI KÄRSIVÄT SAMALLA TAVALLA. TE OLETTE TUHOON TUOMITTUJA, SAATANAN KAKARAT.
Vaikka Lily yleensä oli rauhallinen ihminen niin nyt hän kuitenkin vapisi pelosta tuon viestin tähden. Hän yritti rauhoitella itseään hokemalla että tuo viesti oli vain sairasta pilaa. Ja sitten tuntui kuin jokin tarkkailisi häntä. Pelko sai hänet lamaantumaan ja vain yksi ajatus iski hänen tajuntaansa. Juokse tai kuole. Lily ponkaisi pystyyn. Hän otti rahaa mukaan, kännykkänsä ja pari muuta henkilökohtaista tavaraansa. Yht'äkkiä turvallinen koti tuntui uhkaavalta ja pelottavalta. Lily juoksi alakertaan ja hän oli vähällä kaatua portaissa. Mutta sitten hän pysähtyi. Mitä hittoa hän oli tekemässä? Juosta nyt kirkuen karkuun jonkun typerän viestin takia? Ei ikinä! Lily Carron ei ole pelkuri! Paniikkikohtaus oli ohi. Koti tuntui taas lämpimältä ja turvalliselta. Lily meni takaisin olohuoneeseen ja alkoi pohtimaan viestiä. Tiedän mikä sinä olet. Oliko joku saanut selville hänen hyvin varjelemansa salaisuuden. Ei! Se oli mahdotonta. Hän ei ollut koskaan, ei koskaan käyttänyt sitä julkisella paikalla ja vain kaksi kertaa suljetuin verhoin ja ovin omassa huoneessaan. Kukaan ei siis voinut tietää siitä. Mutta kuka tuo salaperäisen viestin kirjoittaja oli? Miksi viestin sävy oli olluta inhoava. Se oli suorastaan tihkunut vihaa. Lily tunsi äkkiä tarveen halata jotakuta. Hän halusi, että joku sanoisi hänelle mitä viesti tarkottaisi. Lily meni äkkiä vessaan, lukitsi oven, laittoi vessanpöntön kannen kiinni ja istui sitten siihen. Lily katsoi vesilasia hetken aikaa. Lily tutkisteli sitä kaikin tavoin ja meni tavallaan mielellään sen sisään. Lasi liikahteli, kun Lily tutki sen sisuksia ja sitten kun hän oli tutkinut vesilasin läpikotaisin, hän käski sitä. Vesilasi kohosi ilmaan ja alkoi pyörähdellä kauniita kuvioita Lilyn silmien edessä. Kaikki tuo kävi nyt tosi nopeasti. Lily katsoi pyörähtelevää lasia. Oliko tuo pahuutta? Oliko hän paha? Äkkiä vesilasi putosi maahan ja särkyi.

[muiden vuoro. Toivottavasti oli hyvä.]

[Nat]

Meripihkan väriset silmät vaeltelivat tietokoneen ruudulla tylsistyneenä. Käsi lepäsi hiiren päällä velttona ja musiikki pauhasi taustalla kovaäänisesti huoneen hämärässä. Naisen ääni rikkoi musiikin hypnoottisen pauhun.
"Jeanne, ruoka on valmista!"
"ÄLÄ KUTSU MINUA JEANNEKSI VAAN JENIKSI. EIKÄ OLE NÄLKÄ" Jen huusi takaisin kasvot ovelle päin.
Kone oli seonnut täysin sillä välin. Sen ruutu välkkyi vinhassa tahdissa. Jen kääntyi tyrkkäämään konetta avokämmenellä. Samassa kone palautui taas normaaliksi ja se sai Jeniltä vihastuneen silmäyksen. Hän taivutti sormiaan ylöspäin ja ylhäällä oleva kattolamppu syttyi palamaan. Hän siristeli silmiään äkillisessä valossa ja sulki kättään vähän. Samalla valokin himmeni vähän.'
Pitäisi oppia hillitsemaan voimia paremmin, Jen ajatteli. Kohta kone räjähtää ja siitä' äiti ei ilahdu. Pitäisi muuttaa jonnekkin kauas, pois sähkölaitteiden luota.
Turhautuneena hän sammutti valot sulkemalla kätensä nyrkkiin ja alkoi huvitella itsekseen. Hän loi pienen valopallon leijumaan yläpuolelleen. Se rauhoitti Jeniä, mutta rauhallisuuden rikkoi hänen vatsansa murina.
"Pitää mennäö syömään." Jen sanoi hymyillen ja jätti pallon leijumaan itsekseen.

//Siinä oli minun omaa tuotantoani:) Jatkakaa vain hyvät ihmiset //

[Sieppeli]

Ruskeahiuksinen tyttö makasi sänkyllään tuijottaen kattoon. Kämppikset eivät olleet kotona, joten 19-vuotias Elysa sai olla rauhassa, sillä kämppikset olisivat vain riehuneet kännissä. Elysa ei juonut, Elysa ei käynyt ulkona muiden kanssa. Kämppikset ja kaikki pelkäsivät häntä. Jotkut sanoivat häntä erilaiseksi. Hän ei uskonut siihen, muut olivat erilaisia, ei hän. Ei ollut Elysan syytä että käärme oli syönyt erään vanhan luokkalaisen keskellä koulupäivää, tai mun muratti kasvoi vanhan kämppiksen jalkaa myöten.
Ei, kyllä se oli hänen syytään. Poika, jonka käärme oli syönyt, oli häirinnyt erästä tärkeää koetta heittelemällä Elysaa kuminpalasilla. Kämppis taas oli kutsunut kaverit hillumaan kun Elysa oli lukenut päättökokeeseen. Minkäs sille voi jos muratti lähtee kasvamaan kolmannessa kerroksessa?
Luonto totteli Elysaa. Vaikkakaan hän ei pystynyt sitä täysin hallitsemaan, varsinkin äärimmäisen raivonpuuskan hetkellä saattoi tuuli yltyä ja salamat iskeä kirkkaalta taivaalta. Ja välillä, aivankuin jokin nauraisi taivaalta. Kuin kaikki pahikset, Elysa kuuli korvissaan hullunnaurua, mutta kukaan muu ei kuullut.
Ja niin hän makasi sängyllään tuijottaen tyhjyyteen, että joku hakisi hänet, sinne minne hän kuului. Pois maailmasta mikä oli julma hänelle ja muille "erilaisille".

[Omppuli]

Lily seisoi yhä vessassa ja tuijotteli peilistä kuvajaistaan. Hänellä oli kuparinväriset hiukset, jotka valuivat yli olkapäiden lainehtivin kiharoin. Silmät olivat suklaanruskeat ja niissä oli pieni kultainen vihahdus. Lily oli täyttänyt kuukausi sitten 16, mutta hänestä tuntui, että hän oli paljon nuorempi. Lily astui vessan ovesta ulos ja meni keittiöön tekemään itselleen kaakaota. Hän sulki verhot. (hän oli hyvin huolellinen ettei kukaan näkisi häntä tai hänen tekemisiään) Lily istahti ruokapöytään samalla kun jääkaapin ovi avautui ja sieltä leijui maitopurkki ja samaan aikaan leijaili lasikaapista iso muki ja kaakaojauhe pongahti toisessa laatikosta. Maito kaatui mukiin itsekseen ja mikron ovi aukesi ja muki leijui sisään. Mikro laittoi tietyn asteikon ja ajan ja alkoi sitten hurista. Maito leijaili takaisin jääkaappiin, mutta kaakaojauhe oli pöydällä hievahtamatta. Kun mikro sitten piippasi ja muki tuli sieltä ja lusikka lisäsi siihen tietyn määrän kaakaota. Lusikka sekoitti sen ja sitten kaikki tarvikkeet pongahtivat takaisin sieltä mistä tulivat. Muki kuitenkin tuli Lilyn luo joka ojensi kätensä ja otti lehden ja hörppi tyytyväisenä kaakaota ja luki. Kun kaakao oli juotu hän alkoi pohtimaan kykyään ja sitä aikaa milloin hän oli huomannut sen. Se oli tapahtunut hänen 16-vuotis päivänään. Sitten hän mietti olikohan muita erilaisia kuin hän. Muitakin.
"Pakko olla", Lily mutisi itsekseen ja nousi pöydästä ja alkoi kävellä hajamielistä ympyrää.
"En halua olla ainoa", Lily sanoi kovalla äänellä. Hänellä oli tunne, että heitä oli enemmän.
"Minun täytyy etsiä heidät ja varoittaa heitä viestistä. Minun täytyy." Lily vannoi, mutta ei tiennyt yhtään mistä alkaisi.

[Zenzibar]

Samaan aikaan eräässä pienessä kylässä, heräsi poika hätkähtäen. Pojalla oli pikimustat, lyhyet hiukset, harmaat silmät ja pisamia. Poika oli juuri nähnyt unta tytöstä, joka osasi siirrellä esineitä ajatuksen kanssa. Tytön nimi taisi olla Lily...
Poika pudisti päätään ja nousi ylös. Hän oli 15-vuotiaasta asti nähnyt unia ihmisistä, jotka osasivat tehdä kaikenlaista. Ihmisistä jotka olivat erilaisia. Niin kuin hän...
Poika oli Oscar Randall, 17-vuotias amerikkalainen. Oscar katseli ympärilleen ja mietti, kuten niin monta kertaa aiemminkin, että olivatko ne ihmiset todellisia? Oliko oikeasti olemassa niin paljon hänenlaisiaan? Oscarin kyky ei ollut mitenkään erityisen hieno tai mahtava, mutta se sopi hänelle. Hän osasi päästä ihmisen mieleen ja saada tietoonsa tämän tunteet ja ajatukset. Hänellä oli myös kyky kontrolloida ihmisen tunteita, mutta siihen hän tarvitsi kosketuksen kyseiseen ihmiseen. Siitä syystä hän kai niitä uniakin näki, vaistosi toisten kaltaistensa ajatukset ja tunteet ja näki nämä sielunsa silmin nukkuessaan.
Tyttö, Lily, josta hän oli nähnyt nyt monta unta peräkkäin, oli levoton. Jokin oli järkyttänyt häntä, mutta Oscar ei tiennyt mikä.
Silloin, Oscar päätti, että etsisi tytön. Hän tiesi, että pystyisi siihen. Niinpä poika kurotti mielensä ja yritti löytää erään tietyn 16-vuotiaan tytön ajatukset...

[Omppuli]

Lily äkkiä pysäytti kävelynsä ja tunsi kuinka hänen ajatuksensa seisahtuivat. Lily tunsi paniikin nousevan, mutta samassa hän rauhoittui kun kuuli pehmeän äänen mielessään.
"Lily? Olen Oscar Randall", ääni puhui. Lily mietti oliko hän tulossa hulluksi.
"Et ole. Minä olen niin kuin sinäkin. Sinähän osaat liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla?" Oscar kysyi varovaisella äänellä.
"Osaan. Kuinka löysit minut?" Lily kysyi.
"Osaan lukea ihmisten ajatuksia ja hallita heidän tunteitaan. Näen unia ihmisistä, jotka ovat erilaisia", Oscar sanoi.
"Meitä on siis enemmän?" Lily kysyi innoissaan.
"Paljon, paljon enemmän", Oscar sanoi huvittuneesti.
"Minun täytyy varoittaa heitä", Lily sanoi heti.
"Mistä?" Oscar kysyi ja aisti Lilyssä suuren pelon.
"Sain viestin tänään. Voit pitää minua typeränä, mutta tiedän, että se on totta! Minä tiedän!" Lily sanoi kiihkyksissään.
"Hys. Rauhoitu. Mitä siinä viestissä oli?" Oscar kysyi levottomana Lilyn pelosta. Lily viestitti hänelle koko karmivan viestin.
"Sisaruksilla hän luultavasti tarkoitti kaikkia erilaisia, mutta joka tapauksessa sinun täytyy varoittaa heitä!" Lily sanoi.
"Okei. Minä varoitan heitä. Ole sinä varovainen", Oscar sanoi.
"Joo minä -" mutta Lilyn ajatukset jäivät kesken. Oscar ei kuullut mitään, eikä tuntenut mitään. Tälläistä ei ollut koskaan käynyt. Jokin oli nyt pielessä. Pahasti pielessä, Oscar ajatteli peloissaan.

[Nat]

Lily tunsi kuinka mielen täytti sanomaton hiljaisuus. Hän yritti huhuilla Oscaria, mutta turhaan. Ei vastausta.

Jen istui yksin olohuoneessa. Verhokaihtimet olivat puoliksi kiinni ja aurinko kuvioi tumman parkettilattian omilla sävyillään. Tyttö tuijotti kaukaisuuteen ja samalla availi ja sulki kättään tasaiseen tahtiin kuin kukkaa. Tämä "kukka" hohti omaa valoaan luoden muuttuvia varjoja Jenin kasvoille käden liikkeen tahtiin. Sitä hän oli tehnyt jo vauvasta asti ollessaan yksin. Leikkinyt omia salaisia leikkejä päiväkodissa. Samalla hän oli tehnyt itsestään ulkopuolisen ja erilaisen. Nyt, 16 vuotiaana, asia oli samoin. Kukaan ei välittänyt oudosta Jenistä joka teki outoja juttujaan jopa julkisesti.
"Olisipa muitakin kaltaisiani olemassa..." Jen mutisi itsekseen.
"Teitähän on vaikka kuinka monta" ääni kuiskasi ei mistään.
"Kuka siellä?" Kukaan ei vastannut Jenin kysymykseen.
"Omituista."