Kirjoittaja Omppuli » To Marras 05, 2009 2:33
Tunnen että ikäänkuin olisin kadoksissa. En vain saa nyt oikein mitään aikaiseksi. Läksyt jää tekemättä, koska kynään tarttuminen ja keskittyminen tuntuu vaikealta. Jäin taas kotiin, kun äiti tarjosi siihen mahdollisuuden. Tartuin siihen. Mitäpä hyötyä minusta koulussa muutenkaan olisi ollut? Ei kerrassaan mitään, tai tietenkin pilkan kohde pojille kotsassa, voi harmi, nytpä niiltä jäi viikon naurut nauramatta kun eivät saaneet vittuilla minulle.
Kaiken kukkuraksi kaverini ei ymmärrä asiaa. Hän ei osaa vastata mitään. Hän vain on... kuin se olisi normaalia. Jos sitä nyt sattuu ärsyttämään kuinka yksi poika heittää ohimenevää kommenttia niin arvatkaa miltä minusta tuntuu kuin samainen poika tulee eteeni ja hönkii naamaani ja hokee samaa asiaa uudelleen ja uudelleen muiden poikien nauraessa. Olen sanonut niille takaisin, aina kun olen pystynyt, mutta ne eivät vakuuta niitä ja jos suutun, ne innostuu entisestään. Varmaan sanotte, että ne on huomionkipeitä ääliöitä, mitä he ovatkin, ja että kunnon sanominen auttaisi... Äh mitä minä oikein yritän selittää? Ja nyt en kaipaa surullisia hymiöitä tai voi kun ikävää, en kaipaa myöskään humoristisia kommentteja tyyliin: "Lyö niitä!" En tiedä mitä kaipaan. Tai tiedän, mutta koska kaikki aikuiset sanovat tyyliin: "Olet juuri siinä iässä, että kaikki tuntuu menevän alamäkeen..."
Itsetuntoni on nollassa, tuntuu etten kelpaa kenellekään, minulla ei ole taitoja mihinkään, en ole arvokas ystävä, en ole mitään, minusta ei tule mitään. Ja tiedän mitä te ajattelette, mutta ei minulla ole ketään muutakaan jolle asioitani purkaa, kun terkkarikin peruutti aikani, ja tiedän, että muillakin on suurempia huolia kuin minulla, mutta minä en niistä tiedä, joten en osaa murehtia toisten ongelmia, joten jäljelle jää omat ongelmani, jotka teistä voivat tuntua mitättömiltä ja kommentoitte niitä mielessänne "Mitäpä tuosta, tuollainen menee ohi aikanaan." Mutta minulle ne ovat aivan samoja ongelmia kuin mitä muutkin ongelmat ovat teille. Minun elämäni tämä on ja minä haluaisin olla iloinen ja onnellinen enkä masentunut, koska se ei sovi minulle. Minä en HALUA olla masentunut. Se ei ole minua varten. Toivon tosiaan, että tämä on juuri sellaista ohimenevää angstia, mutta en pilaile sanoessani, että itsetuntoni ei ole mikään paras mahdollinen, tosin nykyään ei kenelläkään ole kun maailma on mitä on. No ainakin sain purkaa edes jotain tänne. Vaikka jotkut teistä painaakin siellä ylhäällä olevaa "Merkitse kaikki alueet luetuiksi" painiketta ja pääsevät viestien lukemisesta. Ei se haittaa, olen tehnyt samaa itsekin. Taidan nyt mennä katsomaan taas jotain elokuvaa (nyt olen kattonut Liekehtivän pikarin ja Hevoskuiskaajan) ja unohtaa itseni siinä samalla. Mutta ehkäpä illalla piristyisin taas... =)
Three stages of life:
1. Birth
2. WHAT THE FUCK IS THIS
3. Death