//taas pitkästä aikaa kuvioissa

oon vaa nii oottanu että voin tulla mukaan tähän, mutta koska työ ja teatteri... mutta mahtia olla täällä taas:)))
Paine oli musertava. Zenzibar tunsi puristuvansa kokoon vajotessaan maan alle. Yhtäkkiä pää syttyi tuleen ja Zenzibar halusi vain luovuttaa. Kaikki hänen kokemansa tuska ja pettymykset kiteytyivät siihen hetkeen keuhkojen ollessa repeytymäisillään. Sitten tuli jäätävä kylmyys ja sokaiseva valo. Tuli vaimeni hiillokseksi ja pureva ilma virtasi Zenzibarin keuhkoihin samalla, kun hän yritti epätoivoisesti yskiä maan pois sisältään.
"Rauhoitu jo hyvä ihminen! Ei sinun kuolevaa tarvitse esittää. Siitä saat kyllä kiittää kauniita hiuksiasi. Pirun vahvat ja pitkät. Saattoi pikkaisen kirpaista, mutta jäitpähän eloon.Toisaalta tuo toinen hujoppi keksi jättää kätensä pystyyn, niin ehdin ottaa sormista kiinni. Yksi taisi mennä sijoiltaan, mutta eiköhän se tuosta saada kuntoon jahka päästään Rähjälle asti", nariseva vanhan naisen ääni pajatti Zenzibarin yläpuolella ja kauempaa kuului Evanin vaikerointi.
Zenzibar räväytti silmänsä auki ja kohtasi kaksi keltaista silmää keskellä syyliä ja punertavaa hiuspehkoa.
Noita! Zenzibar ajatteli kauhunsekaisin tuntein. Aseettomana ja heikkona hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta selviytyä noitaa vastaan. Ne olivat kieroja ja itsekkäitä olentoja ja kaiken hyvän päälle vielä täysin arvaamattomia.
"Äläs noin kauhistuneelta näytä. En minä sinua syö. Ja jos olisinkin tahtonut sinun kuolevan, olisin jättänyt teidät vajoamaan sääliä tuntematta", noita sanoi ja tarjosi kättään Zenzibarille," Aurinko nousee pian, mikä on minun kannaltani huono juttu eli olisi parasta, että käyttäydyt kiltisti ja seuraat minua. Kaipatte molemmat lepoa. Eihän sitä joka päivä Kuoleman kanssa painiskella."
Zezibar tuhahti ivallisesti Kuolemaa koskevalle kommentille, mutta tarttui naisen maksaläiskien täyttämään käteen ja nousi vaivalloisesti ylös. Paine oli tehnyt tehtävänsä ja Zenzibarista tuntui kuin jokainen luu olisi natissut liitoksistaa. Hän katseli ensimmäistä kertaa ympärilleen päästyään ylös ja huomasi Evanin makaavan lumessa kuumeisen näköisenä.
"Lapsiparka. Kirottujen magia ei sovi kaikille", noita totesi kumartuen Evanin ylle.
"Entä muut? Missä he ovat ja kuinka sait meidät pois metsästäjän kehästä?" Zenzibar kysyi tajuttuaan tilanteen kokonaisuudessaan.
Noita ei ensin vastannut vaan nosti Evanin kuin perunasäkin harteilleen. Hän katsahti Zenzibaria synkästi ja harkitsi vastaustaan.
"He ovat menneet sinne minne heidän oli tarkoituskin. En ehtinyt pelastamaan teitä kaikkia ja sen naisen voimat ovat minun voimiani mahtavammat. Kohtalonne kulkevat eri polkua kuin tovereidenne. Mutta nyt, ennen kuin paahdun limaiseksi sammakoksi, meidän on pakko jatkaa. Kysy kysymyksesi myöhemmin neitiseni. Aikaa ei ole hukattavaksi." Niine hyvineen nainen lähti talsimaan puiden siimekseen.
Zenzibar jäi kahden vaiheille: seurata noitaa vai lähteä etsimään tonttua? Kylmyys oli hyytävä ja Zenzibarin suuntavaisto oli pettänyt hänet ensimmäisen kerran koko hänen elämänsä aikana, joten hänelle ei jäänyt vaihtoehtoja. Noita oli kuitenkin ottanut jo tuntuvan etumatkan, joten Zenzibarin oli juostava hammasta purren perään ettei olisi kadottanut noitaa näkyvistä.
Metsän siimeksessä noita näytti kulkevan näkymätöntä polkua pitkin poukkuillessaan puiden ja kivien lomassa. Takaapäin katsottuna hän olisi voinut käydä hyvin sammaleisesta kivestä tai kannosta, joten Zenzibarilla oli hieman vaikeuksia pysyä perässä. Kuitenkin pikkuhiljaa pimeys alkoi väistyä hämärän tieltä, mikä sai noidan kiihdyttämään askeleitaan hetki hetkeltä. Evan hyllyi iloisesti noidan olkapäällä, vaikka olisi hyvinkin voinut kuvitella Evanin painon murskaavan alleen tuon pienen naisen. Zenzibar huomasi uupumuksen ottavan itsestään vallan ja hän alkoi jäädä jälkeen. Samassa noita kääntyi kahden tammen välistä oikealle kiven taakse kadoten näköpiiristä. Yhden kauhistuneen hetken ajan Zenizbar luuli noidan kadonneen kunnes saavutti tammet ja kää tyen oikealle. Samassa hän astui lämpimään valoon, joka ei ollut kajastanut aiemmin ja hän huomasi tulleensa hämyiseen keittiöön.
"Tervetuloa matalaan majaani Rähjään", kuului nuoren tytön ääni oikealla olevasta oviaukosta.
Vieras ääni sai Zenzibarin hämmentymään.
Asuiko muka noita kahden tytön kanssa? Yleensä noidat pysyivät erakkoina ja kaukana kaikesta, jotta kukaan ei saisi vietyä heidän salaisuuksiaan.
Nuori tyttö astui huoneeseen ja Zenzibar huomasi tuijottavansa taas niihin kaksiin keltaisiin silmiin ja oli varma, että noita ja tyttö olivat jotenkin yks ja sama henkilö lukuunottamatta niitä syyliä ja maksaläiskiä.
"Kuinka-" Zenzibar aloitti, mutta tyttö keskeytti hänet.
"Olen Nat, ystävien kesken vain Nat", hän naurahti hieman ystävien kohdalla," Äitini kirosi minut vuosia sitten pikku riidan seurauksena. Aina lähtiessäni kauemmaksi Rähjästä muutun yhä vanhemmaksi, raihnaisemmaksi ja yhä
noitamaisemmaksi äitini sanojen mukaan. Tulin teitä pelastaessani melkein äärirajoille saakka." Nat sanoi kuin odottaen siitä palkintoa.
Samalla hetkellä kauimmaisesta nurkasta alkoi kuulua iloista pulputusta. Pata oli ollut porisemassa tulen ääressä ja nyt Nat kiiruhti sen luokse vetäen samalla vallattoman punertavan hiuspehkonsa taakse hänen haistellessa pataa.
"Mmm, tuoksu on herkullinen. Haudutettua sammakkoa ja hieman kääpiä sekoitettuna madoista puristettuun tahnaan. Nyt olisi siis aika murkinoida vai mitä?" Hän sanoi pilke silmäkulmassa kääntyessään lievästi pahoinvoivan näköisen Zenzibarin puoleen.
//ha, siinä on. hieman vielä kökköä kun ei oo tullu kirjotettua pitkään aikaan ja ei jaksa enää tässä vaiheessa keskittyä, mutta tosiaan tuntuu hyvältä olla menossa taas mukana:)