2012 Fantasiajatkotarina, jossa myös sinä olet mukana

[Omppuli]

"Oookkei..." Omppuli sanoi äänensävyllä, jolla leimasi naisen pähkähulluksi. "Me ollaan siis menossa jonnekin alamaailmaan, jossa meitä odottaa hirmuinen tuhoajarotu?"
"Typerä tyttö, ei tietenkään", nainen hymähti. "Me ollaan menossa Porttien valtakuntaan ja se on valitettavasti alhaalla."
"Ei. Eikä olla", Omppuli sanoi ja katsoi naista silmät iskien kipinää. "Päästä meidät pois tai saat katua!"
Nainen purskahti nauruun.
"Voi sinua pikkukeijua. Mitä sinä minulle muka voisit tehdä?" nainen kysyi samalla hunajaisella äänellä, joka alkoi ottaa Omppulia tosissaan päähän.
"No", Omppuli vastasi yhtä hunajaisella äänellä silmät vaarallisesti kiiluen. Hän heitti leipäveitsen maahan saadakseen kätensä vapaaksi. Hänen kämmeniinsä ilmestyivät kuumat tulipallot.
"Tämän! Kehä!"

Omppuli heitti tulipallot naista kohti, joka väisti ne helposti, mutta ei Omppuli ollutkaan tähdännyt niillä naista. Tulipallot iskeytyivät maahan naisen molemmilla puolilla ja molemmista lähti liekkikaari, jotka toisensa tavattuaan muodostivat naisen ympärille puolimetriä korkean liekkikehän. Nainen katsoi kehää siniset silmät siristyen.
"Jaaha, vai niin. Ja mistäs lähtien keijut ovat osanneet luoda tulta käsistään? Paitsi jos et olekaan keiju?" nainen kysyi. "Olet liian myöhässä. Vaikka haluaisinkin, en voi peruuttaa taikaa enää. Me olemme menossa alas eikä ole mitään mikä voisi enää estää sitä."

"Alas?" Piikkisiili toisti, kun maa vajosi entisestään ja he kaikki olivat nyt vyötäisiään myöten maa-aineksen peitossa eikä vapaaksi päässyt. "Eikä koskaan ylös?"
"Voi, minä ainakin aion tulla vielä takaisin, kun tonttu avaa minulle oikean portin", nainen kikatti. "Mutta teistä en ole niinkään varma."
"Minä tapan sinut", Zenzibar murisi. "Saat tontun vain kuolleen ruumiini yli."
"No se on helppo järjestää", nainen hymähti, "kerrohan Zenzibar. Kuinka kauan jaksat pidättää hengitystäsi?"

Maa ylettyi heitä kaulaan saakka ja kiukusta kihisevä Zenzibar ehti nähdä naisen kirkkaat, siniset silmät, ennen kuin upposi kokonaan tumman maa-aineksen sisään.

//Wooou, 2. sivu!

[Nat]

//taas pitkästä aikaa kuvioissa oon vaa nii oottanu että voin tulla mukaan tähän, mutta koska työ ja teatteri... mutta mahtia olla täällä taas:)))

Paine oli musertava. Zenzibar tunsi puristuvansa kokoon vajotessaan maan alle. Yhtäkkiä pää syttyi tuleen ja Zenzibar halusi vain luovuttaa. Kaikki hänen kokemansa tuska ja pettymykset kiteytyivät siihen hetkeen keuhkojen ollessa repeytymäisillään. Sitten tuli jäätävä kylmyys ja sokaiseva valo. Tuli vaimeni hiillokseksi ja pureva ilma virtasi Zenzibarin keuhkoihin samalla, kun hän yritti epätoivoisesti yskiä maan pois sisältään.
"Rauhoitu jo hyvä ihminen! Ei sinun kuolevaa tarvitse esittää. Siitä saat kyllä kiittää kauniita hiuksiasi. Pirun vahvat ja pitkät. Saattoi pikkaisen kirpaista, mutta jäitpähän eloon.Toisaalta tuo toinen hujoppi keksi jättää kätensä pystyyn, niin ehdin ottaa sormista kiinni. Yksi taisi mennä sijoiltaan, mutta eiköhän se tuosta saada kuntoon jahka päästään Rähjälle asti", nariseva vanhan naisen ääni pajatti Zenzibarin yläpuolella ja kauempaa kuului Evanin vaikerointi.
Zenzibar räväytti silmänsä auki ja kohtasi kaksi keltaista silmää keskellä syyliä ja punertavaa hiuspehkoa.
Noita! Zenzibar ajatteli kauhunsekaisin tuntein. Aseettomana ja heikkona hänellä ei olisi mitään mahdollisuutta selviytyä noitaa vastaan. Ne olivat kieroja ja itsekkäitä olentoja ja kaiken hyvän päälle vielä täysin arvaamattomia.
"Äläs noin kauhistuneelta näytä. En minä sinua syö. Ja jos olisinkin tahtonut sinun kuolevan, olisin jättänyt teidät vajoamaan sääliä tuntematta", noita sanoi ja tarjosi kättään Zenzibarille," Aurinko nousee pian, mikä on minun kannaltani huono juttu eli olisi parasta, että käyttäydyt kiltisti ja seuraat minua. Kaipatte molemmat lepoa. Eihän sitä joka päivä Kuoleman kanssa painiskella."
Zezibar tuhahti ivallisesti Kuolemaa koskevalle kommentille, mutta tarttui naisen maksaläiskien täyttämään käteen ja nousi vaivalloisesti ylös. Paine oli tehnyt tehtävänsä ja Zenzibarista tuntui kuin jokainen luu olisi natissut liitoksistaa. Hän katseli ensimmäistä kertaa ympärilleen päästyään ylös ja huomasi Evanin makaavan lumessa kuumeisen näköisenä.
"Lapsiparka. Kirottujen magia ei sovi kaikille", noita totesi kumartuen Evanin ylle.
"Entä muut? Missä he ovat ja kuinka sait meidät pois metsästäjän kehästä?" Zenzibar kysyi tajuttuaan tilanteen kokonaisuudessaan.
Noita ei ensin vastannut vaan nosti Evanin kuin perunasäkin harteilleen. Hän katsahti Zenzibaria synkästi ja harkitsi vastaustaan.
"He ovat menneet sinne minne heidän oli tarkoituskin. En ehtinyt pelastamaan teitä kaikkia ja sen naisen voimat ovat minun voimiani mahtavammat. Kohtalonne kulkevat eri polkua kuin tovereidenne. Mutta nyt, ennen kuin paahdun limaiseksi sammakoksi, meidän on pakko jatkaa. Kysy kysymyksesi myöhemmin neitiseni. Aikaa ei ole hukattavaksi." Niine hyvineen nainen lähti talsimaan puiden siimekseen.
Zenzibar jäi kahden vaiheille: seurata noitaa vai lähteä etsimään tonttua? Kylmyys oli hyytävä ja Zenzibarin suuntavaisto oli pettänyt hänet ensimmäisen kerran koko hänen elämänsä aikana, joten hänelle ei jäänyt vaihtoehtoja. Noita oli kuitenkin ottanut jo tuntuvan etumatkan, joten Zenzibarin oli juostava hammasta purren perään ettei olisi kadottanut noitaa näkyvistä.

Metsän siimeksessä noita näytti kulkevan näkymätöntä polkua pitkin poukkuillessaan puiden ja kivien lomassa. Takaapäin katsottuna hän olisi voinut käydä hyvin sammaleisesta kivestä tai kannosta, joten Zenzibarilla oli hieman vaikeuksia pysyä perässä. Kuitenkin pikkuhiljaa pimeys alkoi väistyä hämärän tieltä, mikä sai noidan kiihdyttämään askeleitaan hetki hetkeltä. Evan hyllyi iloisesti noidan olkapäällä, vaikka olisi hyvinkin voinut kuvitella Evanin painon murskaavan alleen tuon pienen naisen. Zenzibar huomasi uupumuksen ottavan itsestään vallan ja hän alkoi jäädä jälkeen. Samassa noita kääntyi kahden tammen välistä oikealle kiven taakse kadoten näköpiiristä. Yhden kauhistuneen hetken ajan Zenizbar luuli noidan kadonneen kunnes saavutti tammet ja kää tyen oikealle. Samassa hän astui lämpimään valoon, joka ei ollut kajastanut aiemmin ja hän huomasi tulleensa hämyiseen keittiöön.
"Tervetuloa matalaan majaani Rähjään", kuului nuoren tytön ääni oikealla olevasta oviaukosta.
Vieras ääni sai Zenzibarin hämmentymään. Asuiko muka noita kahden tytön kanssa? Yleensä noidat pysyivät erakkoina ja kaukana kaikesta, jotta kukaan ei saisi vietyä heidän salaisuuksiaan.
Nuori tyttö astui huoneeseen ja Zenzibar huomasi tuijottavansa taas niihin kaksiin keltaisiin silmiin ja oli varma, että noita ja tyttö olivat jotenkin yks ja sama henkilö lukuunottamatta niitä syyliä ja maksaläiskiä.
"Kuinka-" Zenzibar aloitti, mutta tyttö keskeytti hänet.
"Olen Nat, ystävien kesken vain Nat", hän naurahti hieman ystävien kohdalla," Äitini kirosi minut vuosia sitten pikku riidan seurauksena. Aina lähtiessäni kauemmaksi Rähjästä muutun yhä vanhemmaksi, raihnaisemmaksi ja yhä noitamaisemmaksi äitini sanojen mukaan. Tulin teitä pelastaessani melkein äärirajoille saakka." Nat sanoi kuin odottaen siitä palkintoa.
Samalla hetkellä kauimmaisesta nurkasta alkoi kuulua iloista pulputusta. Pata oli ollut porisemassa tulen ääressä ja nyt Nat kiiruhti sen luokse vetäen samalla vallattoman punertavan hiuspehkonsa taakse hänen haistellessa pataa.
"Mmm, tuoksu on herkullinen. Haudutettua sammakkoa ja hieman kääpiä sekoitettuna madoista puristettuun tahnaan. Nyt olisi siis aika murkinoida vai mitä?" Hän sanoi pilke silmäkulmassa kääntyessään lievästi pahoinvoivan näköisen Zenzibarin puoleen.

//ha, siinä on. hieman vielä kökköä kun ei oo tullu kirjotettua pitkään aikaan ja ei jaksa enää tässä vaiheessa keskittyä, mutta tosiaan tuntuu hyvältä olla menossa taas mukana:)

[Siilinpiikki]

Zenzibar sai onnekseen eteensä vain sienimuhennosta. Evan ei ollut vielä toipunut, joten hänelle asetettiin vuode, jossa levätä.
"Minulla on omat kutinani tapahtuneista, mutta nyt saat kertoa oman osuutesi tähän mullistukseen", Nat istahti Zenzibarin eteen ja tuijotti suoraan häntä silmiin. Zenzibar huomasi olevansa kyvytön kääntämään katsettaan.

Maan alle joutunut seikkailijaryhmä alkoi herätä tajuttomuudestaan. Kun silmät avasi, oli yhtä pimeää. Joku napsautti sormiaan ja pieni valo syttyi valaisemaan tilaa. Heidän uusi tuttavuutensa oli odottanut heidän heräämistään.
"Tervetuloa maan alle... Missä se metsästäjä on?" suuniteltu puheenvuoro meni pieleen tämän häiriön vuoksi.
Muut pälyilivät myös ympärilleen. Myös Evan oli kadonnut.
"Pahus, sillä jäi rusinat taskuunsa. Sieppelin olisi pitänyt jäädä taskuun..." tonttu valitti.
Naiselta pääsi pieni helpotuksen huokaisu huomattuaan tontun ja hän otti Sieppelin hellään huomaansa: "No ei kukaan Zenzibaria tänne kaivannutkaan, mokoma hylkiö... Voi poloista tonttua, kun joutuu näin kärsimään. Mutta ei hätää, minä pidän sinusta huolta."
Sieppeli nyökytteli päätään ahkerasti kenties uusien rusinoiden toivossa. Omppulin ja Piikkisiilin yritäessä nousta kuului uusi napsautus ja varjo-olennoiksi tunnistettavat otuksen ilmestyivät heidän eteensä. Vanhus laski allensa.
"Nämä otukset eivät sitten välitä tulileikeistäsi, joten turha yrittää", nainen huomautti Omppulille, joka oli jo nostanut kätensä. "Teidän olisi parasta olla vain hiljaa ja seurata perässäni."
He lähtivät kävelemään pimeää tunnelia. Tunnelman luomiseksi heidän edessään syttyi sinisenä loistavia soihtuja sitä mukaan kuin he etenivät.
Kun tuntematon nainen ei alkanut puhua kieroista suunitelmistaan, ei Piikkisiili voinut pidätellä itseään: "Mikä päivä... Vanhus naisten ympäröimänä. Tällaisesta tarinasta kapakan miehet tulevat pitämään. Ehkä ne viitsisivät jopa kuunnella. Mokomat vain röhöttivät minulle kuin jotkut possut. Luulisi heitä edes kaikki se väkivalta tarinoissa kiinnostavan. Lapset ainakin tykkäsivät. Vanhemmat vain valittivat minulle, kuinka nukkumaanmenosta oli tullut mahdottomuus, koska yösyöjä saattaisi odottaa ikkunan takana lapsen jäämistä yksin. Totuus on kuitenkin, että ne surmaisivat armotta koko perheen, jos niillä olisi nälkä. Ei ne lapset kuitenkaan tykänneet yhtään, kun korjasin tämän väärinkäsityksen. Sitten kun yritin pähkiä, miten tuon sotkun saisi korjattua, muistin sillä yhdellä velholla olleen taikapeitto hyvien yöunien turvaamiseksi. Mikäs siinä sitten "noituessa" heidän peittojaan. Tarina meni täysistä. En kyllä ole kauhean tyytyväinen ratkaisuun, koska he ovat yhä vaarassa. Vanhemmille sitten neuvoin, että heidän kannattaisi laittaa pihaansa seivästetty örkin pää karkottimeksi. Ikävä kyllä kukaan ei kuunellut. Noh tuon jälkeen yritin jatkossa hieman sensuroida tarinoita, mutta ei niitä kakaroita sitten jostain syystä enää kiinnostanut pätkääkään. Mitä siitäkin pitäisi ajatella? Tärkeää olisi-"
"Ihmettelette varmasti, miksi varjo-olennot eivät ole vielä syöneet meitä", nainen sai tarpeekseen tarinankertojan kuuntelusta, "Minulla on kyky hallita niitä mustalla magialla. Onhan se joitakin periaatteita vastaan, mutta mikäs sen tehokkaampaa kuin kääntää "vihollisten" omat aseet heitä itseään vastaan. Tonttu oli yllättävän helppo paikantaa, kun hän oli syönyt rusinoita. Nämä otukset eivät ole kyllä mitään siihen verrattuna, mitä tulemme kohtaamaan. Nämä ovat vain varjoja. Haa, olemme perillä."
Heidän edessään oli suuret lyijystä tehdyt ovet. Ne vavahtivat maata järisyttävästi ja alkoivat päästää ulisevaa ääntä.
"Tässä voi hieman kestää, pahoitteluni", nainen kertoi. "Tätä ovea ei avata kuin ehkä kerran vuosituhannessa."
"Sanoit siis, että nämä olennot ovat varjoja?" Omppuli varmisti.
"Kyllä."
"Ja eikös ne sitten varjoina ole herkkiä valolle?"
"Se on pieni ongelma kieltämättä, mutta täällä on aina pimeää"
"Eikös sitten aikaisempi neuvosi ole hieman ristiraadassa tuon suhteen?" uusi kirkkaampi valo heijastui lyijyovista.