Pokémon-jatkotarina JMSVOM Part 2

[Gustaffsson]

"Hienosti taisteltu. Yleensä haastajani käyttävät sähköpokémoneja lintujani vastaan, ja silti harva voittaa tyyppivahvuudesta huolimatta. Sinä voitit Dunsparcella ja Ditolla - aikamoista... noin ensikertalaiselta." Falkner sanoi hymyillen tietäväisesti ojentaessaan Tuulimerkin Siilille, joka yskäisi ja alkoi kovalla tohinalla kiinnittää sitä arvomerkkikansion toiselle lehdelle, yrittäen olla näyttämättä sen toista - ja täyttä - puolta salinjohtajalle.
"Teillä kävi huono tuuri kun Pokémon-säilytysjärjestelmä oikuttelee juuri matkanne aikana. Toivottavasti se korjataan ennenkuin olette Azalea Cityssä. Siellä tarvitsette muutakin kuin maakäärmeen, muodonmuuttajan ja oveluutta." Falkner vaihtoi aihetta.
"Korjataan tai ei, minä en lisä-apua kaipaa!" Siili uhosi innoissaan.
"Oletpas sinä itsevarma. Muistutat minua eräästä toisesta kouluttajasta - hänkin oli taitava ja itsevarma, ja pääsi pitkälle - Kanton ja Johton parhaaksi, sanotaan." Falkner sanoi.
"Heti minun ja Redin jälkeen, ehkä." Gary mutisi.
"Itseasiassa, Blue hyvä, hänellä on sekä Johton että Kanton merkit, eli hän on kyllä sinutkin voittanut - ja huhu kertoo että hän on voittanut myös Redin." Falkner sanoi.
"Johtolaista toiveajattelua. Jos hän olisi voittanut Redin, miksei siitä tullut isoa haloota?" Gary kysyi pisteliäästi.
"Kukaan ei tiedä. Kukaan ei nähnyt itse taistelua. Mutta silminnäkijät kertovat hänen lähteneen Mt. Silverille Rediä etsimään - ja molempien tulleen sieltä takaisin, Red ilman taistelukuntoisia Pokémoneja."
"Ja jätti kertomatta voittaneensa mestarin? Tuskinpa vain. Mutta ihan miten vain, jos se saa teidät tuntemaan itsenne paremmaksi, senkus kuvittelette-"
"Gary, älä viitsi." Gus mutisi.
"Voisit kysyä häneltä itse. Hän on itseasiassa kaupungissa - näin hänet vain hetkeä ennenkuin te saavuitte. Hän sanoi menevänsä Alphin raunioille." Falkner sanoi hieman huvittuneena.
"No ehkä voisin käydä rökittämässä sen teidän tuppukylämestarinne. Mistäs minä sen nassikan tunnistan?" Gary kysyi. Gus voihkaisi ja keskittyi tiiviisti Pokémoniensa touhuihin.
"Hänen oikea nimensä on Ethan, mutta kouluttajana hänet tunnetaan paremmin Goldina. Hänellä on mustat hiukset, taisi olla päällään punainen huppari ja keltainen lippalakki." Falkner sanoi.
"Sehän on juuri se etsimämme tyyppi!" Siili tunnisti. Guskin nosti katseensa Mudkipin ja Pikachun tappelusta muistaessaan mysteerin.
"Ilmeisesti hänellä on tapana käydä Alphin raunioilla aina silloin tällöin. Ymmärtääkseni hän tapaa siellä villipokémoneja, mutta kukaan ei tiedä mitä." Falkner sanoi.
"Näyttää siltä että meillä on uusi kohde selvillä." Gary sanoi heidän poistuessaan salilta.
"Kyllä, mutta eri syistä kuin sinä näytät kuvittelevan. Luulin että salipäällikkönä olo vaatisi diplomaattista osaamista." Gus mutisi.

Pokémon Centerissä käväisyn jälkeen he kävelivät kaupungista länteen ja seuraavasta tienhaarasta etelään, päätyen Alphin raunioiden pohjoisportille.
"Ilmainen sisäänpääsy," Gus mietiskeli ääneen, "Johtossa selvästi arvostetaan kulttuuria. Kantossa saa maksaa itsensä kipeäksi jos haluaa vaikka museoon."
"Museoon sinä kuulutkin." Gary haukotteli.
Oih, tosi hauskaa. Jospa sinä-" Gus oli vastaamassa mutta jähmettyi kesken lauseen ja pälyili ympärilleen.
"Mitä?" Siili ihmetteli.
"Minä... tuli kummallinen tunne, aivan kuin..." Gus mutisi katsellen ympärilleen. Hänen kintereillään köpötellyt Hurry pyöri myös levottomana paikallaan, mutta toiset pojat tai Pokémonit eivät näyttäneet yhtä pelokkailta.
"Sinä alat näkeä haamuja joka kulman varjoissa. Etsitään nyt vain se Johton kultapoju." Gary sanoi ja tuuppasi Gusia eteenpäin. Cyndaquil näytti haluttomalta jatkaa eteenpäin, mutta köpötti silti isäntänsä perään.

Pihalla ei näkynyt ketään, joten he laskeutuivat yhteen kammioista.
"En pidä tästä paikasta." Gus sanoi Hurryn tarrautuessa hänen vasempaan nilkkaansa. He näkivät vain hämärästi kammion muodot.
"Mitä jos olisit hiljaa ja vaikka pistäisit Hurryn antamaan meille vähän valoa?" Gary ehdotti. Gus irrotti säikyn Cyndaquilin housunlahkeensa ympäriltä ja pyysi tätä valaisemaan luolaa. Tulimyyrän selkään leimahtivat liekit, jotka valaisivat väpättävällä valolla kammion seinät - ja niihin kaiverretut, tutut kuviot.
"Unowneja!" Gus sähähti.
"Ne on vain kaiverruksia, hätähousu." Gary sanoi sivellessaan yhtä P-Unownin kuvaa sormellaan.
"Kyllä niitä täällä on." Gus sanoi, "Siili, ota Poképuhelimesi ja pistä radio päälle."
"Ei tänne kiviseinien sisään radioaallot kuulu." Gary sanoi. Siilin laittaessa radiosovelluksen päälle puhelimen kaiuttimista kuului kyllä jotain epämiellyttävän tuttua.
"Kyllä niitä perkeleitä täällä on." Gus sanoi uudestaan ja nosti valaisevan Cyndaquilin lattialta varoen polttamasta itseään.
"Liekinheitin valmiiksi, Hurry." hän sanoi. Pelokas Cyndaquil terästäytyi armeijan harjoituksista tutusta komennosta.
"Gus, mitä ihmettä sinä oikein aiot?" Gary kysyi.
"Minä menen ja etsin ne pirulaiset - ja poltan ne elävältä." Gus sanoi äänensävyllä, jota Gary tai Siili eivät ennen häneltä olleet kuulleet.
"Älä ole aasi!" Gary huudahti, mutta Gus oli jo pinkaissut juoksuun lähimpään käytävään. Mudkip ja Pikachu tuijottivat hetken epätietoisena toisiaan, kunnes pinkaisivat kouluttajan perään.

[Sieppeli]

Siili, Gary ja Sipin Haunter jäivät ihmettelemään tilannetta. Kukaan heistä ei kysynyt, että mistä oikein oli kyse, mutta ainakin kolmikosta ihmiset sitä miettivät. Haunterista... No. Haunter oli Haunter. Ei sitä kukaan ymmärtänyt.
Yllättäen se hihkaisi, jos sitä hihkaisemiseksi pystyi sanomaan, ja heti se lähti liitelemään aivan toiseen suuntaan kuin minne Gus oli rynninyt. Gary meinasi käskeä Sipin Pokemonia tulemaan takaisin, mutta Haunter oli jo leijunut yhdestä seinästä läpi ja kadonnut.
"Mennäänkö Gusin perään?" Siili kysyi vähän kuin Dunsparcelta, mutta oikeastaan Mudkipiltä ja Pikachulta. Äänestä päätellen kyllä, ja kaikki neljä juoksi samaan Gusin suuntaan. Gary ehti stepata hetken paikallaan pääteltyään seuraamisen olevan huono asia, mutta Haunteriakaan ei voinut jahdata ja kaikki muut menivät tuonne, mutta onko siinä oikeastaan järkeä ja voi vittu kun nuo saavat itsensä vain hengiltä tätä menoa ja äh, Gary meni Siilin joukon perään syvemmälle raunioihin.

Jossain ihan toisella puolella Sipi ei tuntenut enää tarvetta piiloutumiselle. Vielä tunteja sitten hän oli ollut raunioiden ulkopuolella salakuuntelemassa tutkijoiden juttuja ja hänelle oli selvinnyt, että tutkimuksissa oltiin vasta saatu täysin uusi näkökulma avattua, eikä mittavia tutkimuksia uudelle alueelle oltu vielä tehty. Joten, koska se kuulosti kaikista tyhmimmältä ajatukselta, Sipi oli päättänyt olla ensimmäinen tutkimassa, mitä kaikkea uudelta alueelta mahtaisi löytyä. Tehtävään tarvittiin hieman vartioiden välttelytaitoja, mutta nyt hän oli jo alueella, jossa sellaisia ei tarvittu. Täällä ei näet ollut ketään.
Ellei laskettu yhtä typerää Haunteria, joka syöksyi seinän lävitse tervehtimään kouluttajaansa. Sydäri? Joo, Sipi sai sydärin. Dusclops ei päässyt yhtään sen helpommalla.
"Mitä kuttua sinä täällä teet?" Sipi ärähti Haunterille, "eikö sinun pitänyt olla idioottikaksikon ja Siilin luona?"
Pieni tauko.
"Idioottikaksikko ja Siili ovat tulleet tänne, eikö vain? No vitun jepa."

Sipi hylkäsi ajatuksen seuralaisistaan ja keskittyi siihen, mitä oli tullut tekemään: Tutkimaan jotain kiinnostava ja historiallista. Dusclopsin virvatulilla hän valaisi tietään läpi tuntemattomien polkujen, joita ei ollut sitten... Sitten jonkin ajan jälkeen kuljettu. Kuka tahansa muinaishistoriasta kiinnostunut olisi innostunut, mikäli olisi päässyt samalle paikalle kuin missä hän pyöriskeli. Ylhäällä maan päällä tutkijat varmasti odottivat jo innolla päästäkseen aamulla takaisin töihin.
Erityisesti Sipiä kiinnostivat luolaston seinille kaiverretut kuvat. Vähemmästäkin huomasi, että kuvat yhdistyivät tarinaksi, eikä ihan niin nätiksi lastensaduksi. Pitkään tarkasteltuaan Sipi totesi, että seinämaalaukset kertoivat tarinan jostakin muinaisesta sodasta.
"Joten mitä meillä täällä on?" Sipi mietti ääneen pysähtyessään yhden seinän eteen, "kaikesta päätellen kaksi tai useampi kansaa ovat sotineet. Eikun onkos tämä toinen kansa ollenkaan? Clops, saisiko sitä valoa lähemmäs?" Ja valo tuli. Nyt kun tarkemmin katsoi, eiväthän hahmot, jotka Sipi oli päätellyt ihmisiksi, olleet ihmisiä lainkaan. Ne olivat Pokemoneja.

Yhdellä puolella olivat ihmiset, joilla ei kuvan perusteella olleet Pokemoneja käytössään. Toisella puolella oli ihmisiä, jotka tästä päätellen sotivat yhdessä Pokemonien kanssa. Kolmas osapuoli olivat vain jokseenkin tutut Pokemonit, jotka eräässä toisessa luolassa samaan aikaan aiheuttivat päänvaivaa eräälle Gusille. Unowneja.
Sipi astui vaistomaisesti lähemmäs ja kaiken järjen vastaisesti laski kätensä seinälle. Jos Sipi olisi tiennyt mitä Unownit olivat tehneet Gusille, hänen mielensä olisi käskenyt häntä juoksemaan. Kovaa. Mutta hänpä ei osannut pitää Unowneja vaarallisina.

Käden osuessa kylmälle kivelle seinä muuttui eläväksi. Sipi kavahti kauemmas, ja hänen vierellään kaksi kummitusta valmistautui puolustautumaan jos tarve sille tulisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan seinässä asuvat Unownit vain tahtoivat näyttää Sipille tarinan.

Ne kertoivat omalla tavallaan tarinan siitä, miten joskus, hyvin kauan aikaa sitten ihmiset olivat sotineet maan päällä. Hirmuinen soturi oli pakottanut kansoja alistumaan valtaansa hurjilla voimillaan, ja miekkaansa heiluttaen hän oli pakottanut suuret sotajoukot itseään seuraamaan. Unownit eivät siinä vaiheessa olleet välittäneet ihmisistä, varsinkaan sotaisista sellaisista, mutta miehen armeija saavutti niiden elinpaikan, joka myös Alphin raunioina nykyään tunnettiin. Syttyi sota tämän miehen armeijan ja niiden Pokemonien välillä, jotka lähtivät puolustamaan Unowneja. Pokemonien taistelu päättyi lyhyeen, sillä ihmisten armeija yksinkertaisesti oli liian vahva.
Mutta Unownit eivät jättäneet asiaa siihen. Ne onnistuivat houkuttelemaan ihmisten armeijan johtajan, tuon tyrannin, samoihin luoliin missä ne sillä hetkellä kertoivat tarinaansa Sipiolennolle ja tämän kahdelle kummituskaverilleen. Miehen astuessa syvemmälle luolastoon, Unownit saivat luolan katon räjähtämään niin, etteivät ne, tai mies ikinä enää näkisi päivänvaloa. Ne aikoivat tappaa miehen siihen paikkaan.
Ajan myötä mies todellakin menehtyi, muttei ilman taistelua. Lopulta myös hänen ruumiinsa hajosi tomuksi, mutta vielä jäi jäljelle jotakin, mikä vastusti Alphin raunioihin hautautuneita Unowneja. Jotakin, mitä ne pelkäsivät enemmän, kuin mitään muuta.

Sipi ymmärsi hiljalleen, että Unownit pyysivät apua. Ne pyysivät Sipiä etsimään tämän jonkin raunioista, ja viemään sen kauas pois, jos vain mahdollista. Lopettamaan lopultakin sodan, jota ne olivat käyneet ihmismiehen viimeistä kirousta vastaan tuhansia vuosia.

* * *

Ulkopuolisesta olisi ollut jännä seurata Sipin ja Gusin tilanteita sillä hetkellä ja huomata, miten erilaiset heidän kohtaamansa Unownit ja niiden luomat todellisuudet olivat. Sipin luona kirjainPokemonit olivat vanhoja, väsyneitä, ja pyysivät apua. Gusin kohtaamat Unownit... Eivät olleet niin ystävällisiä. Ne olivat nuoria, villejä ja ehdottoman vaarallisia.

Ja Gus juoksi suoraan niiden elinpaikalle.

[Gustaffsson]

Gus hiljensi kulkuaan kävelyyn huomatessaan käytävän päättyvän umpikujaan. Kiviseinään kaiverretut Unownit tuijottivat rapistuneina ärtynyttä kouluttajaa ja tämän Cyndaquilia. Gus purki kíukkuaan potkaisemalla keskimmäistä kaiverrusta - ja hänen yllätyksekseen jotain tapahtui. Ikivanha mekaniikka lähti käyntiin, koko käytävä tärisi huolestuttavasti - ja umpikujaksi oletettu seinä avautui paljastaen laajemman kammion.
Gus astui ympärilleen tiiraillen sisään. Tuhansien vuosien takainen pöly leijaili ilmaan hänen astellessaan kivisen lattian poikki. Kammio oli koristeeton, seinät karheasta kivestä ja ilma tunkkaista. Kammio oli ensinäkemältä tyhjä, mutta hänen päästyään lattian keskelle Hurryn selkäliekkin valo heijastui heikosti jostain kammion vastapuolen seinän vierestä.
Varovasti hän käveli lähemmäs. Valo paljastui heijastuneen seinän vieressä lojuvista, ikivanhasta panssarivarustuksesta, miekasta ja kultaisesta kruunusta. Tavaroiden asento paljasti että joskus muinoin ihminen oli ollut pukeutunut näihin, kuollut ja aikojen saatossa hajonnut tomuksi. Katsoen sisäänpäin kääntyneitä reikiä rintapanssarissa, Gus tajusi mikä miehen oli muinoin tappanut. Samalla hänen vasenta kylkeään ja niskaansa alkoi kivistää muistojen voimasta.

Yllättäen hän näki liikettä silmäkulmastaan.Tusinoittan silmiä tuijotti häntä pimeydestä. Huryrn lieskat leimahtivat suuremmaksi, valaisten aavemaisesti ilmassa leijuvat Unownit. Ne alkoivat muodostaa riviä, epäilemättä tehdäkseen selväksi aikeensa Gusin suhteen.

Mutta Gusia ei paljoa kiinnostanut mitä niillä oli sanottavanaan. Hän otti leveän ja tukevan asennon ja nykäisi vasemmalla etusormellaan kainalossaan olevan Cyndaquilin oikeaa etutassua. Kymmenien harjoituskertojen jälkeen Hurry tiesi mitä tehdä. Se veti syvään henkeä ja päästi tulimyrskyn valloilleen. Unownit hajaantuivat savuavina ja tuskaisen näköisesti värähdellen, mutta ryhmittyivät pian uudestaan. Hurry veti uudestaan henkeä ja toinen leimahdus täytti miltei koko kammion. Liekit tulivat sellaisella voimalla että Gus joutui ottamaan pari askelta taaksepäin estääkseen itseään kaatumasta. Hänen kasvojaan kuumotti, hänen kätensä saivat kuumuudessa lieviä palovammoja ja hänen hihansa savusivat, mutta hän vain nyki Hurryn etutassua sen mukaa mitä Pokémon pystyi lieskoja puhaltamaan.
"GUS, MITÄ HELVETTIÄ SINÄ TEET?!" kuului huuto tulimyrskyn pauhamisen läpi. Gus kääntyi katsomaan luolan suuaukolle ja näki Sipin siristävän silmiään tulimyrskyyn tuijottaessaan.
"MITÄ HELVETTIÄ SINÄ TÄÄLLÄ TEET?" Gus karjui takaisin. Samalla yksi Unown pääsi lieskameren läpi ja yritti iskeä - mutta osui ohi. Punainen, tulimeren kasnsa tuskin huomattava valo välähti ja Unown räsäytti Gusin kivisenään Gusin viereen nyrkinmentävän kolon.
"Tule pois sieltä, senkin pahvi!" Sip huusi. Gus nykäisi vielä kerran liekinheitinpokémoninsa täyttämään kammion liekeillä ennenkuin peruutti oviaukolle.
"Mitä helvettiä sinä teet?" Sip kysyi uudestaan.
"No miltä näyttää?" Gus ärähti. Sip oli ärähtämässä vastaan, kun Unownit leijuivat heidän peräänsä. Gus nykäisi Cyndaquilin tassusta, mutta Hurry sai ilmoille vain pienen tulihenkäyksen joka ei kantanut pitkälle. Siitä oli puhti aivan poissa. Unownit väistivät pienen iskun helposti ja kiisivät uudestaan heitä kohti.
"MATALAKSI!" kuului huuto heidän takaansa. Pikaisen ihmetyksen jälkeen sekä Gus että Sip painuivat pikaisesti vasten kivilattiaa. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Jos Hurryn tulimyrsky oli verrattavissa helvettiin, se mikä kiisi heidän ylitseen oli varmasti sitten helvetin perimmäinen taso. Vain Sipin Baneten luoma suojakenttä esti heidän selkiään palamasta.

Kun liekit hälvenivät ja he nousivat ylös, Unownit olivat perääntyneet.
"Kuka siellä?" Gus köhi nokea heidän pelastajansa suuntaan. Käytävää pitkin käveli Gary, Siili - sekä "Johton kultapoju", Ethan ja tämän Typhlosion.

[Sieppeli]

[Sotkit sitten pakkaa. Minäpä sotken vielä enemmän.]

Aaaaaika kauan aikaa sitten toisella puolella luolastoja, jossa Sipin oikea ruumis oli seurannut Unownien kertomusta, oikea Sipi jatkoi matkaansa suuntaan, johon Unownit häntä johdattivat. Kauniista seinämaalauksista päästiin hiljalleen pelkkien tavallisten seinien kohdalle, missä vähän tarkemmin katsottuna oli kyllä kanssa joskus ollut maalauksia: Mutta aika oli saanut ne jo haalistumaan. Seinistä irtosi joukon mukaan aina silloin tällöin uusi Unowni, joka lähti leijailemaan muiden mukana Sipin ja tämän kahden Pokemonin ympärillä, kuljettaen kolmikkoa hiljalleen kohti jotakin. Ympärillä alkoi näyttää hiljalleen siltä, että seiniä oli yritetty hakata rikki, tai jokin muuten vain oli vedellyt pitkiä viiltoja kiveen.
Lopulta Unownit johdattivat Sipin kristallisen seinän kohdalle. Seinä suli, ja Unownit paljastivat ihmiselle uuden huoneen. Sipi odotti vähän aikaa että jotain tapahtuisi, mutta kirjainPokemonit olivat pysähtyneet. Ne eivät tahtoneet selvästikään mennä sisälle huoneeseen, jonka ne olivat jo kerran sinetöineet kristallilla.
"Jaha, " Sipi mutisi, "okei." Ja niin mutistuaan hän astui sisälle.

Huoneessa ei ollut paljon mitään. Rikkinäisiä pylväitä lojui siellä täällä ja yhdessä nurkassa lojui kasa vaatteita. Jos käytävällä oli näkynyt raapimajälkiä, tämän huoneen seinät, katto ja lattia olivat niitä täynnä. Aivan kuin jokin olisi ollut siellä jumissa vuosisatoja. Tämä /jokin/ ei ainakaan ollut mikään valtava lohikäärmePokemon, sillä sellaista ei yksinkertaisesti näkynyt. Eikä mitään pienempääkään, jos silta kantilta tahdottiin ajatella. Oikeastaan huoneessa ei tasan tarkkaan ollut muuta, kuin pylväs, toinen pylväs joka oli ihan hajalla, ja kolmas pylväs, mukaan laskettuna ikivanha vaatemytty.
Sipi astui syvemmälle huoneeseen. Hän odotti yhä, että jotain tapahtuisi. Ihan kohta jostain hänen selkänsä takaa hyökkäisi jokin. Mitä jos Unownit sulkisivatkin hänet sinne? Niitä selvästi pelotti, joten kyseessä varmasti oli se asia, mistä hänelle oli juuri kerrottu: Tämä jokin vihollinen, joka oli jäänyt sotaherralta jälkeen. Kaikesta päätellen kyseessä pitäisi olla Pokemon.
"Lyhyt kertaus, " Sip mietti ääneen astuessaan yhä peremmälle, "Unownit ovat psyykkistä tyyppiä. Psyykkiset lajit ovat heikkoja kummituksille, pimeän lajeille, sekä ötököille. Mikäli kyseessä on Pokemon, sen täytyy olla kummitus, sillä mikään muu näistä kolmesta ei kestä tuhansia vuosia. Joten... Missä sinä olet?"

Jokin kilahti kiveen Sipin takana ja tyttö oli heti kääntyneenä siihen suuntaan. Mitään ei Unownien oviaukon lisäksi kuitenkaan näkynyt.

Jos hän olisi katsonut toiseen suuntaan, hän olisi nähnyt miten vaatemytty nousi ilmaan. Sipi ei kuitenkaan katsonut sinne suuntaan ennen kuin kuului pitkä: "Swwwiiiinnng."

Kuin miekka olisi otettu tupesta.

[Ja näin olen saanut pakotettua Pokemonin, joka ei ole Johdon alueelle tyypillinen, paikalle. Ihan tosi, nyt pitäisi jo tietää mistä on kyse, jos en ole tehnyt aikeitani selväksi jo tätä ennen~.]

Haunter oli se, joka ehti hypätä tuntemattoman Pokemonin eteen suojelemaan kouluttajaansa.
"Haunter!" Se huudahti, saaden Sipin havahtumaan ja katsomaan oikeaan suuntaan. Vaatekasan seasta oli hyökännyt näkymätön Pokemon, joka hyökkäsi häntä kohti samanlaisella miekalla, joka oli näkynyt seinämaalauksissakin. Terä olisi lävistänyt Sipin pään, ellei Haunter olisi hyökännyt siihen väliin. Unownien ininä kuului huoneen ulkopuolelta.
Näkymätön Pokemon sivalsi Haunterin otteen pois, ja syntäsi uudelleen miekkansa kanssa hyökkäämään. Sipi ehti väistää, ja Dusclops oli seuraavana ottamassa hyökkäystä vastaan. Se suorastaan heitti miekan seinään.

Sip oli täysin ymmällään. Hän ei nähnyt tätä Pokemonia, joka piteli miekkaa. Missä se oli? Mikä se oli?
Miekka syöksähti seinästä uudelleen hyökkäykseen jokseenkin kummallisesti. Se siis syöksyi. Terä edellä, hurjistuneena kohti Sipiä. Dusclops ja Haunter kävivät yhdessä vastahyökkäykseen ilman, että hämmentyneen Sipin tarvitsi käskeä. Kaksikko taisteli miekkaa vastaan. Hetkinen... Miekkaa vastaan? Ei sitä, joka siitä piteli? Miksi? Tyttö oli tästä ottelusta täysin pihalla.

Sitten ymmärrys tuli.
"Se miekka on se Pokemon, " Sip huokaisi omaa tyhmyyttään.

Spoiler:

Jos Sipi olisi tunnistanut Pokemonin, hän olisi tiennyt, että kyseessä oli Honedge, mutta hän ei ollut ikinä kuullutkaan moisesta. Sen sijaan Pokematikka oli hänelle helppoa: MiekkaPokemon. Kummitus, kuten jo aiemmin todettiin, todennäköisesti myös metallia. Ikivanha, ja sotaan tottunut.
Suoraan sanottuna Sipi oli tästä lajista hetkessä äärimmäisen kiinnostunut. Nyt hän oli mukana pelissä, ja hän lähti heittelemään määryksiä Ducslopsille ja Haunterille.
Hetkessä hän myös huomasi kummallisen asian: Vaikka Dusclops ja Haunter käyttivät tätä miekkaa vastaan iskuja, jotka saattoivat sisältää tulta, jäätä tai jotain muuta, miekka ei reagoinut samalla tavalla. Se vain suojautui pylväiden taakse ja keskittyi agressiivisesti vain hakkaamaan ja sivaltamaan. Uusi ajatus hiipi hiljalleen Sipin mieleen: Tämä Pokemon ei ollut ikinä oppinut käyttämään omia kykyjään, vaan sitä oltiin käytetty vain miekkana. Tämähän muuttui aina vain mielenkiintoisemmaksi.

Lopulta miekkaPokemon väsähti. Se oli taistellut vuosituhansia vain Unowneja vastaan, joista ei ollut vastusta. Nyt sen voimat loppuivat heti alkuun, kun vastaan tuli kaksi hyvin koulutettua kummitusta. Se löysi itsensä Dusclopsin jalan alta, ja kykenemättömänä enää lähtemään siitä pois, se turvautui hakkaamaan isomman kummituksen takalistoa tupellaan. Siitä Sip tiesi, että tämä peli oli jo voitettu, joten hän luonnollisestikin kaivoi takataskustaan Pokepallon.

"Noniin, aika rauhoittua, " hän sanoi hymyillen ja heitti miekkaa pallolla. Pallo sylki miekan kuitenkin heti ulos.
"Kas?" Sip hämmentyi jälleen. Mikäs tässä nyt oli? Hän tuli lähemmäs ottaakseen Pokepallon käteensä, mutta silloin Dusclopsin jalan alta miekkaPokemon heilautti osan itsestään Sipin käden ympärille. Hän tunsi heti, miten elämänenergiaa alettiin imeä hänestä ulos, mutta Haunter sai revittyä miekan otteen irti ennen kuin mitään pahaa tapahtui. Vaikka se oli jo voitettu, agressiivinen miekka ei tahtonut luovuttaa.
"Perhanan perhana, " Sip piteli kättään siitä, mistä miekka oli puristanut, "mitä käytöstapoja. Miten sinut on oikein koulutettu?"

MiekkaPokemon ei vastannut. Se vain katsoi jalan alta Sipiä yhtä silmäänsä pyöritellen.
"Huonosti näemmä, " Sip nurahti, "kuules nyt, mikä lienetkin. Olet jumittanut täällä neljän seinän sisällä ihan liian pitkään. Pitäisiköhän sinun käydä välillä pihalla ottamassa happea?" Miekka räpäytti yhtä silmäänsä. Niin? Kuuntelen? Onko hyviäkin ehdotuksia?
"Minä voin ottaa sinut täältä Unownien vallan alta pois jos haluat, " Sip kumartui puhumaan miekalle, mutta kaukaa, ettei sen... Uloke? Yltäisi häneen, "mutta sinun pitää näyttäytyä kauniisti. Muuten tuon sinut takaisin ja sitten sinä jäät tänne taas jumiin."

Miekka, eli Honedge, mietti hetken. Sitten se vaikutti kysyvän jotain Dusclopsilta ja Haunterilta. Tästä keskustelusta Sipi ei ikinä päässyt perille, mutta jonkinlaista rauhaa siinä näköjään saavutettiin, sillä Dusclops uskaltautui päästämään miekan jalkansa alta pois. Se laittoi itsensä tuppeensa ja katsoi Sipiä vaativana: Joko lähdetään? Vieläkö ulkona soditaan? Olisi kiva päästä vähän tappelemaan. Jooko?

Sip katseli tupessaan olevaa kummitusmiekkaa arvioiden. Tulisiko se kiltisti mukana?
"Okei? Lupaat olla nätisti? Etkä yritä syödä minua? Me voitimme sinut jo kerran, nyt sinun pitää kuunnella minua, okei?" Näytti siltä, että miekka ymmärsi. Se leijui lähemmäs, ja asettautui Sipin vyötärölle, kietoen itsensä hänen lantionsa ympäri ja jääden siihen olemaan kuin kiltti miekka konsanaan. Sip katsoi kummastuneena Dusclopsia, joka katsoi kummastuneena takaisin.
"Söpöä." Sipi totesi. Aika jatkaa matkaa.

jaaaaa siitä sitten voidaan palata aikaisempaan.

[Gustaffsson]

Saatuaan pikaisen selityksen miksi Gary, Gus ja Siili olivat etsimässä häntä ja tultuaan uskotelluksi että Sip oli tullut sinne heidän kanssaan, Ethan johdatti heidät huomiota herättämättä pois raunioista.
"Vuosia sitten sain kaivoksen johtajilta lupauksen, että mikäli mitään uutta löydettäisiin minä saisin olla ensimmäisenä tutkimassa... tuota, erinäisistä syistä. Se oli teidän onnenne, tai paikka olisi kuhissut fanaattisia tiedemiehiä ja olisitte olleet pulassa... He tuskin olisivat katsoneet hyvällä ikivanhojen raunioiden liekittämistä." Ethan sanoi kysyvästi heidän kävellessään Violet Cityn halki.
"En minä raunioita polttaa halua... mutta Unownit pitäisi ottaa hengiltä kaikki." Gus mutisi sytyttäessään palanein käsin piippuaan Hurryn pikku köhäisyllä. Ethan katsahti sivusilmällä jokseenkin epäilevästi moisen kommentin antajaa.
"No, hyvä kun kerroitte Oakin terveiset, vaikka olisinhan minä muutenkin käynyt kotosalla New Barkissa ja samalla Elmiä katsomassa kun kerran näin lähellä olen. Lähden samantien matkaan." hän sanoi.
"Mahtavaa! Ehdimme illaksi Cherrygrove Cityyn, se on tosi kaunis pikkukaupunki meren rannalla, todella romanttinen, Sipkin tykkäisi siitä." Gary sanoi.
"Öh, ajattelin kyllä että matkustaisin yksin..." Ethan mutisi ennenkuin Sip ehti vastata mitään lyhyttä ja ytimekästä, johon olisi luultavasti sisältynyt imperatiivimuoto sanasta "haistaa".
"Ja me missaisimme mahdollisuuden matkata Johton kultapojun kanssa? Ei puhettakaan." Gary sanoi. Ethan huokaisi. Jos porukkaan ei olisi kuulunut Viridianin salinjohtajaa, hän ei olisi missään nimessä matkannut näiden kanssa. Synkän ja karmivan oloinen nuori nainen jonka vyöllä näytti roikkuvan miekka, isokokoinen piippua polttava pyromaani ja näiden seurassa kulkeva pikkupoika...

Ei mikään normaali kouluttajajoukko.

*****

"Sip, mikä tuo on?" Siili kysyi osoittaen Sipin lanteilla roikkuvaa miekkaa heidän kävellessään Reittiä 30 pitkin.
"Se on Pokémon." Sip sanoi.
"Mutta sehän on miekka." Gary totesi.
"Ja se on myös Pokémon." Sip sanoi lyhyesti, ja kuin vahvistukseksi Honedge raotti hieman silmiään ja selvästi irvisti.
"Enpäs ole koskaan nähnytkään moista..." Gary ihmetteli, ja myös Ethan kiinnostui.
"Ei todellakaan ole kotoisin Johtosta." tämä sanoi.
"Kuten ei moni muukaan hieno asia... Kuinka voi olla ettei yksi Johton kovimmiksi väitetyistä kouluttajista tunnista sitä?" Gary kysyi piikittelevästi.
"En tiedä paljoa Pokémoneista Kanton tai Johton ulkopuolelta, en ole koskaan käynyt muualla." Ethan sanoi.
"Ja taas mennään," salinjohtaja huokaisi dramaattisesti, "mikä teitä superkouluttajia vaivaa? Red on aivan samanlainen, mahdollisuuksia on mennä vaikka kuinka pitkälle ja tulla maankuuluisaksi, mutta ei - jätetään homma puolitiehen..."
"Onko se muuten totta? Oletko sinä voittanut Redin?" Siili puuttui keskusteluun.
"...se on vain huhu." Ethan sanoi jokseenkin kiertelevästi ja alkoi kaivaa reppunsa taskuja. Pian hän nosti sieltä suihkepullon ja ojensi sen Gusille.
"Palovammasuihketta. Ei vaikuta aivan yhtä nopeasti ihmisiin kuin Pokémoneihin, mutta parempi kuin ei mitään." hän sanoi. Gus suihkutteli kirkasta ainetta vaivalloisesti nokisiin ja rakkulaisiin käsiinsä.
"Anna hänelle samalla peili, näkisi millainen naamansa on." Gary ehdotti.
"Tosi hauskaa." Gus mutisi ja pyyhkäisi nokisia kasvojaan hihaansa. Mudkip päätti olla avuksi ja suihkutti vettä kouluttajan naamalle.

[Siilinpiikki]

"Äiiti, mitä ulkopuolella on?"
"Voi poika, ei sinun tarvitse tietää. Meidät on luotu elämään luolissa."
"Mutta entäs iskä sitten? Eikö hän mennyt ulos?"
"Lähti, mutta hänen ei olisi pitänyt jättää meitä."
"Kun minusta tulee iso, aion löytää iskän!"

Dunsparce keikkui ihmisensä olalla puoliksi horroksessa. Yhtäkkinen vavahdus sai sen havahtumaan ja nousemaan pienille siivilleen. Tasapainottelu ihmisen olalla oli käynyt hankalammaksi, mutta vanhasta tavasta oli haikeaa luopua. Näköjään uusi tuttavuus oli yhä heidän joukossaan. Mitä se oikein halusi? Jäikö se roikkumaan pelastajiensa seuraan? Unownit eivät kyllä olleet hyvää seuraa. Ne antavat kakaroitensa liidellä ympäriinsä ja kiusata muita. Melkein kuin Zubatit mutta eivät nyt ihan sentään. Toisaalta olihan se rumaa ihmisiltä mennä niiden kotiin ilman kutsupyyntöä. Ei hänkään olisi halunnut jokaisen Geoduden vierailevan hänen pesällään. Varsinkaan Zubattien. Oli miten oli, uuden tuttavan kanssa kulkeva Typhlosion oli oikein hyväkäytöksinen (vaikkakin se oli eri mieltä siitä, kuka oli ollut pelastamisen kohteena) ja osasi tervehtiä ihmisensä puolesta. Ilmeisesti uutta ihmistuttavuutta kutsuttiin Appelsiiniksi.

"Tuo tuossa on Dark Cave."

Dunsparce käänsi päätänsä Appelsiinin osoittamaan suuntaan. Siellä oli luolan valtava [kirj. huom. kyseessä Dunsparcen tulkinta] suuaukko. Mmm, siellä olisi varmasti mukava kaivella maata... Vaikka reissaaminen oli hänen mieleensä, ei hänen ajatuksensa voineet olla välillä kääntymättä kotiseudun vanhoille kaivuupaikoille. Luolasta huokuvan maan tuoksu muistutti kodista... Vai ei kai vaan... Vaistoaan seuraten Dunsparce syöksyi matkaan yksi ajatus jyskyttäen päässään.
Koti...

"Dunsparce, odota!"
"Mihin se oikein karkasi?"

* * *

Kyllä...
Heti päästyään luolaan Dunsparce oli varma. Tämä oli se luola, josta hän oli lähtenyt... Kauankohan siitä oli? Dunsparceilla ei ollut suoranaista aikayksikköä, sillä ne luolassa asuessaan näkivät harvoin valoa. Dunsparcejen Joukkoutuminen oli tyypillisesti julistanut uudesta aikakaudesta, mutta hän ei muistanut sellaista koskaan kokeneensa.
"Hei!"
Dunsparce innostui kuultuaan äänen. Kanssadunsparce! Huudahtanut ei ollut kuitenkaan yhtä vastaaottavainen, vaan määkäärme piti tiukkaa ilmettä naamallaan.
"Mitä sinä teet?" Se kysyi. "Herätät vielä Zubatit!"
"Minun piti päästä sisälle-"
"Tulit ulkopuolelta?"
"Joo..?"
Kumpikaan ehti sanoa mitään, kun toinen Dunsparce hypähti maanalta.
"Mitä täällä tapahtuu?"
"Tuo on ulkopuolelta."
Ilmeisesti vartijoina toimivat Dunsparcet antoivat toisilleen mertkitsevät katseet, ja äsken tullut kysyi: "Mitä sinä täällä teet?"
"Tulin tapaamaan äitiäni", Dunsparce oli hämmentynyt näin kylmästä vastaanotosta.
"Ensin sinun pitää käydä lautakunnan luona."

Dunsparcen hämmästykseksi vartijat johdattivat sen Parempiin Onkaloihin. Siellä sijaitsivat korkeampiarvoisten Dunsparcejen pesät. Jaottelu oltiin opetettu pienestä pitäen: mitä alempiarvoinen maakäärme oli, sitä ylempänä hänen odotettiin kaivavan pesänsä. Tämä käänteisyys oli Dunsparcen mielestä hassua. Miksi alempana olevat joutuivat olemaan ylhäällä eikä alhaalla? Se muisti, kuinka häntä oltiin pienenä kielletty olla kääntämättäkään poraansa näihin onkaloihin päin. Oikeastaan siltä oltiin kielletty monenlaista asioita, mutta tämä oli ilmeisesti ollut yksi tärkeimmistä.
Kuinka montaakohan sitä oli tullut jo rikottua, Dunsparce tuumi itsekseen.
Viimeiset valon kajastukset jäivät taakse, kun käärmeet matelivat yhä syvemmälle, ja lopulta silmien avaaminenkaan ei olisi auttanut. Dunsparceille tämä ei ollut ongelma, sillä niiden lämpösensorit näyttivät tietä. Edellä kulkeva vartija hehkui Dunsparcen edessä punaisena ja pysähtyi kuin merkiksi.
"Olemme kohta perillä", takana valvova vartija totesi. "Älä sitten lausu mitään ilman että sinua puhutellaan."

Tyyneyden julistamisen- lautakunta ei ollut Dunsparcelle entuudestaan tuttu. Sen se vain tiesi, että näitä käärmeitä väistettiin, jos he tulivat vastaan. Vartijat ohjasivat hänet suuremman onkalon suuaukolle. Vastassa oli uusi Dunsparce.
"Millä syyllä häiritsette lautakuntalaista?" Se tivahti.
"Anteeksi, mutta meitä on ohjeistettu tuomaan kaikki ulkopuolelta saapuvat", toinen vartijoista ilmoitti äänellä, joka oli tarkoitettu osoittamaan alemmuutta.
"Tuo on ulkopuolelta?" Lautakuntalainen käännähti Dunsparcen puoleen. "Ilmoita nimesi."
"Tuun-Tuun poika", Dunsparce vastasi.
"Vai niin..." Jokin ilmoituksessa vaikuttavan kiinnostavan lautakuntalaista, mutta se vain totesi: "Ulkopuolelle ei ole sallittua mennä."
"Miksi ei?"
"Minä esitän täällä kysymykset!" Tyyneyden julistaja sihahti. "Mikä sai sinut palaamaan?"
"Tulin tapaamaan äitiäni", Dunsparce ilmoitti.
"Vai niin", lautakuntalainen tuumi hetken, "sinulla ei ole lupaa tavata ketään."
"Miksi ei?"
"Minä kysyn, sinä vastaat!" Arvovaltainen Dunsparce huokaisi. "Kuinka yksinkertainen sinun pieni pääsi onkaan."
"En tiedä."
"Hiljaa!"
"Mutta minunhan piti vastata kysymyksiin..?" Dunsparce hämmentyi.
"Kuka siellä mekastaa?"

* * *

Samoihin aikoihin maankamaralla ihmiset olivat tulleet luolaan etsimään lapsensa pokémonia.
"Dunsparce!" Pojan ääni huusi takaisin kumiseville seinämille. "DUMSPARCE MISSÄ OLET?!"
"Rauhoitu Siili, ei se huutamalla löydy", naisen ääni kuului topuuttelevana.
"Hyvä mitään etsiä, kun ei näe eteensä."
"Onpahan nimensä veroinen paikka."
"Mitä Johton kultapoju ratkaisisi tämän?" Näsäviisas ääni kysyi.
"Mikä kultapoju...?" Uusi pojan ääni ihmetteli.
"Anna olla, Gary on välillä tuommoinen", matalampi mies ääni totesi.
"No muttah, varmaan tänne tarvitsisi vähän valoa..."
Cyndaquil ja Typhlosion valaisivat lieskoillaan tilan niin, että valo tulvi jokaiseen rakoseen. Luola heidän edessään jatkui sokkeloisena osan ollessa vain pienen pokémonien mentäviä aukkoja.. Dunsparce olisi voinut lähteä minne tahansa... Hiljaisen pohdinnan katkaisi lyhyt ulahdus.
"Mitä nyt Sip?"
"Katsokaa ylös..."
Luolan katto sykki kuin elävä olento. Valtava lauma Zubateja oli juuri herännyt päiväuniltansa.
"O-ou..."

* * *

"Katso nyt mitä teit", lautakuntalainen voihkaisi. "Nyt tämä pitää käsitellä Hänen edessään..."
Arvovaltainen Dunsparce suorastaan työnsi Dunsparcen uuteen onkaloon. Tunnelin aukosta tulviva valo sokaisi Dunsparcen. Hetken selviteltyään silmiään se henkäisi. Jostain tulviva valo heijastui maanalaisen järven pinnasta.
"Kuka häiritsee lepoani?"
Koko luola tuntui tärisevän, kun ääni esitti uudestaan kysymyksen. Tässä vaiheessa Dunsparce ymmärsi kohottaa päätänsä ja hämmästyi näkemästään. Kivitasanteelle oli asettautunut järkälemäinen pokémon. Se avasi käpertyneen vartalonsa koko puolentoista metrin pituudelleen. Nyt itsensä kovin pieneksi kokeva Dunsparce ei ollut koskaan nähnyt suurempaa Dunsparcea.
"Iso-Duns!" Lautakuntalainen kallisti päätänsä alas lähestyessään suurta Dunsparcea, !Tämä nuorukainen tässä on rikkonut säätämiänne maannoksia* ja puhutellut asiattomasti korkeampaansa."
Iso-Duns käänsi laiskasti päätänsä pientä Dunsparcea päin: "Onko hän kaivanut pesää luvatta?"
"Ei, mutta hän ilmeisesti karkasi ulos. Läntisen portin vartijat löysivät hänet tulemasta takaisin", lautakuntalainen vuorostaan tuijotti Dunsparcea odottaen tämän sanovan jotain.
"En minä ole koskaan kuullut tuommoisista maannoksista", Dunsparce sai sanottua. "Eikö pesän teko ole jokaisen perusmaannos? Vartijoita taas luulisi kiinnostavan enemmän Zubatit."
"Älä kyseenalaista Ison-Dunsin päätöksiä", tyyneyden julistaja sihahti. "Et selvästikään ole isääsi järkevämpi."
"Isääni?" Dunsparce säpsähti. "Tunnetteko hänet?"
"Lautakuntalaisten tulee tuntea kaikki", toinen Dunsparce vastasi ja kääntyi uudelleen Ison-Dunsin puoleen. "Hän sanoo olevansa Tuun-Tuun poika."
Kuningas Dunparce sulatteli hetken kuulemaansa ennen kuin totesi: "Petturista ei häntä parane."
"Kuka on petturi?" Dunsparce ei ymmärtänyt.
"Ai et tiedä?" Lautakuntalainen oli suorastaan vahingoniloinen. "Niin, äitisi, kuka hän nyt olikaan, ei varmaan häpeältään kehdannut kertoa."
"Kertoa mitä?"
"Isäsi oli kerran osa Tyyneyden julistajia", lautakuntalainen aloitti. "Kun uusista maannoksista päätettiin, muuttuneiden olosuhteiden huomioimiseksi, Tuun-Tuun oli muutosvastainen. Pitkäksi venyneen riidan jälkeen hän lähti ulos. Äitisi oli luonnollisesti palattava takaisin ylös Säntääjien pesille. Tämä kaikki taisi tapahtua vielä silloin, kun äitisi vielä kantoi sinua. Isääsi ei ole sen koommin nähty, mutta emme olisi uskoneet palaavamme asiaan hänen poikansa kanssa."
Oli hiljaisuus, kun Dunsparce mietti kuulemaansa. Hänen isänsä oli lautakuntalainen. Kyllä hän tiesi perineensä tyyneyden julistamisen isältään, mutta ei ollut osannut ajatella sillä olevan merkitystä. Muuten kuin tapana hävitä hippaleikeissä. Tämänkö takia toisten äidit olivat olleet niin kylmiä hänelle? Koska isä ei noudattanut lautakuntaa? Mutta mitä väärää siinä oli, jos hän oli kerran itse ollut itse myös osa sitä?
Iso-Duns avasi suunsa kuin arvaten Dunsparcen ajatukset: "Tuun-Tuun yllytti muita minua vastaan. Syytti minua vallankaappauksesta, vaikka se oli hänen pyrkimyksensä."
"Isäni ei ole mikään kaappari!"
"Kuinka voit tietää?" Lautakuntalainen hymähti. "Hänhän jätti sinut."
"Ehkä hän oli oikeassa", Dunsparce sihisi vihasta, "Ehkä sinut olisi pitänyt syrjäyttää."

Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään vartija tuli heidän luoksensa ilmeisen hädissään: "Hätätila!"
"No mitä?" Lautakuntalainen äyskähti.
"Zubatit ovat heränneet."
"Mutta vastahan ne meni nukkumaan?"
"Ihmisiä ja valtavia tuliolentoja tulivat aiheuttamaan kaaosta."
Dunsparce hätkähti. Oliko porukka tullut etsimään häntä?
"Sulkekaa vain onkaloiden suut ja antakaa tilanteen rauhoittua", lautakuntalainen totesi harkittuaan hetken.
"Niin mutta Säntääjät ovat käyneet levottomiksi. Ne eivät usko vartijoiden puhetta", vartija selitti.
"Hyvä on... Minä tulen", lautakuntalainen puhahti ja kumarrettuaan Isolle-Dunsille lähti seuraamaan vartijaa.
Dunsparce ja Iso-Duns jäivät kahden. Dunsparce kiermurteli hermostuneena paikoillaan muistaessaan, mihin keskustelu oli jäänyt kesken.
"Tunnetko sinä nämä ihmiset?"
Kysymys ei ollut ensimmäinen, jota Dunsparce oli odottanut, mutta se vastasi: "Taidanpa kyllä."
"Hm, olet alistunut ihmisen lemmikiksi. Niin käy niille, jotka kyseenalaistavat asemansa maailmassa."
"Paljon parempaa se on kuin löhötä koko elämänsä samalla kivellä", Dunsparce loukkaantui. "Voisit kokeilla."
Iso-Duns ei sanonut mitään, vaan tuijotti Dunsparcea takaisin.
"Ihmiset varmasti lähtisivät, jos menisin heidän luoksensa", Dunsparce koki keskustelun menevän yhä huonompaan suuntaan, mitä kauemmin se kesti,"joten minä tästä voisin-"
"Kuka sanoi, että olisit vapaa poistumaan?"

* * *

Iso-Duns oli hyvin nyreissään tultuaan häirityksi. Lautakunta oli kehitetty juuri tällaisia juoksevia asioita varten, mutta aina se itse joutui sanomaan lopullisen sanan. Dunsparce, joka oli tuotu Ison-Dunsin eteen, ei vaikuttanut ollenkaan ymmärtävän, mihin se oli joutunut.
Ehkä pieni kurinpalautus olisi paikallaan, se arvioi.
Ison-Dunsin kinnostus kuitenkin heräsi, kun keskustelu siirtyi Tuun-Tuuniin. Dunsparcejen joukossa oli aina niitä levottomia, jotka eivät ymmärtäneet järjestäytyneen yhteiskunnan vaatimuksia. Jokaiselle dunsparcelle oli oma roolinsa yhteisössä. Säntääjät ovat syntyneet työläisen rooliinsa, sillä heidän kykynsä edesauttoivat maanläheisyydessä toimimista. Suuremman voiman saaneiden dunsparcejen oli taas luonnollista olla suuremmassa vastuussa. Mutta osa ei edes vaikuttanut ymmärtävän, mitä yhteiskunnalla tarkoitettiin. Joistakin asioista tulee luopua, jotta yhteiselo on mahdollista. Ja jotta voitaisiin elää huolettomasti ilman kahnauksia, pitää olla joku valvomassa heitä. Sinä Iso-Duns näki itsensä, sovun ylläpitäjänä. Pieni Dunsparce vaikutti olevan yhtä jukuripää kuin isänsä. Jos Tuun-Tuun poika pääsisi vapaaksi, ei se ymmärtäisi muille puhuessaan, mihin se johtaisi. Dunsparceilla on turhan vilkas mielikuvitus ja ulkomaailma oli romantisoitunut monen nuoren mielessä. Dunsparcen puheet voisivat yllyttää muita Joukkoutumiseen, sillä poikueet olivat päässeet kasvamaan liiaksi rajoituksista huolimatta. Siinä sekasorrossa kaikki kova työ valuisi hukkaan.
"Ihmiset varmasti lähtisivät, jos menisin heidän luoksensa."
Pelkkä ajatus ihmisen lemmikiksi joutumisesta oli tuskin siedettävä. Tämä oli yksi vaaroista, joka uhkaisi Joukkoutuessa. Lemmikiksi joutuminen tarkoittaisi alistumista toisen vallan alle. Tässä kohtaa tuo pieni Dunsparce edusti kaikkea, mitä Iso-Duns vastusti.
Hyvä on, kuningas Dunsparce tuumi, katsotaan mihin lemmikistä on.

* * *

Suuri Dunsparce keräsi Muinaiset Voimat ja viskasi kivet päin pienempäänsä. Dunsparce väisti harjaantuneesti. Iskun osuminen ei kuitenkaan ollut sen tarkoitus, vaan kivet tukkivat ulospääsytunnelin.
Minun pitää taistella itseni vapaaksi, Dunsparce tajusi.
Se lähti rynnäkköön käyttämällä Alistusta. Iso-Duns ei tehnyt elettäkään iskun väistämiseksi. Kuningas torjui iskun omalla massallaan ja sinkautti Dunsparcen päin luolan seinää.
"Etkö parempaan pysty?"
Dunsparce nousi nopeasti mahalleen, mutta sai kokea Ison-Dunsin katseen. Häikäisy-isku sai maakäärmeen lamaantumaan paikalleen. Uutta hyökkäystä ei kuitenkaan tullut, vaan suuri Dunsparce makasi yhä kivipaadellaan.
"Et tiedäkään, kuinka monen sinua suuremman Dunsparcen kanssa olen paininut. Ursaringitkaan eivät uskalla lähestyä minua."
Mutta pakko oli yrittää. Tällä kertaa Dunsparce käytti Hyrrävyöryä, mutta tällä kertaa hyökkäys oli keskeytettävä, jotta Ison-Dunsin häntä ei olisi keilannut sitä. Dunsparce koki parhaaksi piiloutua ja koota itsensä. Se oli hävinnyt elämänsä aikana liian monta ottelua erehtyäkseen ryntäilemään uudestaan. Ongelma vain oli, että tavallisesti Dunsparcen ihminen hoiti taktisen puolen. Maakäärme yritti pinnistää hermosolujaan toimintaan. Isolla-Dunsilla oli selvä etulyönti asema lähikamppailussa. Mikä olisi sen heikkous?
RUMS.
Dunsparcen ajatustyö keskeytti uusi kivivyöry. Iso-Duns oli ruvennut rikkomaan Dunsparcen piilokiveä Muinaisilla Voimilla.
"Piilostako rupesit leikkimään?"
Suojakivi pettäisi minä hetkenä hyvänsä. Tässä vaiheessa Dunsparce tajusi voivansa käyttää lyhyen aikansa voimien keräämiseen, joten se päätti Kiemurrella. Lopulta suojakivi petti, ja Dunsparce oli taas kasvotuste Ison-Dunsin kanssa. Koko tänä aikana kuningas ei ollut liikkunut paikoiltaan.
Hän pakottaa minut lähitaisteluun, Dunsparce tajusi.
Toisin kuin Dunsparcella, Isolla-Dunsilla oli kaikki aika odottaa vastustajansa seuraavaa liikettä.
"Mitä pieni mato aikoo seuraavaksi?"
Dunsparce sikautti vuorostaan Muinaiset Voimat päin Isoa-Dunsia, joka kuitenkin torjui sen vastaavalla iskulla. Suuri Dunsparce pystyi torjumaan myös hänen kaukohyökkäyksensä... Dunsparce väisti sikoutuvia kiven sirpaleita nousemalla siivilleen,
Ai niin, Dunsparce muisti, Minähän osaan lentää!"
Dunsparce suuntasi uudestaan Ison-Dunsin luokse, mutta tällä kertaa se piti etäisyyttä ilmateitse. Iso-Duns jäi hämmästelemään sen lentoa. Ainoat lentävät kohteet, jotka se oli kohdannut tätä ennen, olivat Zubatit. Dunsparce sai hyödynnettyä yllätyksen edun Häikäisemällä vuorostaan vastustajansa. Tästä vimmastuneena Iso-Duns huitoi puolisokeana hännällään ja tuhosi ympäristöään, mutta Dunsparce pääsi turvalliselle etäisyydelle. Dunsparce onnistui iskemään Isoa-Dunsia Varjopalloilla, mutta ne eivät vaikuttaneet.
Miksi se ei toimi, Dunsparce ihmetteli.
Saatuaan näkönsä takaisin Iso-Duns sinkautti uuden kiviryöpyn päin Dunsparcea.
RYMS.
Osumansa sai luolan katto, joka romahti suuren Dunsparcen päälle. Dunsparce jäi lepattamaan kivikasan ympärille. Oliko se voittanut? Juuri silloin kivikasa rupesi tärisemään. Yhdellä liikkeellä Iso-Duns työnsi kivet tieltänsä ja sinkosi itsensä päin Dunsparcea.
Loiskis.
Molemmat putosivat iskun voimasta järveen.

Jääkylmä vesi salpasi Dunsparcen hengityksen. Kun se yritti hotkaista ilmaa keuhkoihinsa, vesi tunki tielle. Kaivaminen, ryömiminen, lentäminen mikä tahansa onnistui paitsi uiminen. Taistelun uuvuttamana Dunsparce pysyi tuskin pinnalla räpiköidessään pienilla raskailla siivillään. Ison-Dunsin omat pyristelyt aiheuttivat aaltoja, jotka saivat Dunsparcen uudestaan upoksiin.
"Ota kiinni!"
Jokin nauha ilmestyi Dunsparcen viereen. Hädissään se pinnisti hännällään korottuakseen siihen ja sai kuin saikin haukattua nauhasta otteen. Vaivallollisesti maakäärme nostettiin ilmaan ja takaisin maanpinnalle. Käärmeraukka tärisi kauttaaltaan. Dunsparce yritti samaan aikaan saada henkeä ja oksentaa vettä. Jostain iski valosäde, joka sai sen säpsähtämään. Se ei kuitenkaan osoittautunut vaaralliseksi, vaan se tuntui lämpimänä aaltona kehossa.
"Onko kaikki okei?"
Nauha, jota Dunsparce oli purrut, oli pokémon.

Spoiler:

"Kiitos", Dunsparce pystyi henkäisemään helpotuksesta. "Kuka olet?"
"No mutta mehän tunnemme toisemme", pokémon kertoi. "Se olen minä, Chingling. Nykyään minua tosin sanotaan Chimechoksi."
"Sensei?" Dunsparce muisti. "Onpa mukava nähdä! Varsinkin nyt."
"Mitä täällä oikein tapahtui?" Chimecho ihmetteli. "Melu kuului ylös asti."
Dunsparce katsoi järvelle. Iso-Duns pyristeli vielä raivoisasti, mutta sen ulvaisut tuntuivat kuuluvan jostain kaukaa. Ehkä sen takia, että Dunsparcen tärykalvot humisivat vieläkin.
Ihan oikein sille, Dunsparce ajatteli.
"Taistelitko sinä suurta Dunsparcea vastaan..?" Sensei ihmetteli. "Kun viimeksi tapasimme, sinulla oli vielä ongelmia Zubattien kanssa."
"Ja on edelleen", määkaarme totesi hajamielisenä.
"Odotapas kun kaikki kuulevat tästä", Chimecho sanoi. "Tämä voi johtaa suuriin asioihin."
"Ei kai siinä mitään ihmeellistä ole, jos Dunsparce ottaa kylvyn", Dunsparce vain totesi.
"Luulin että lähdit ulos?" Chimecho puhui tauon jälkeen. "Miksi tulit takaisin?"
Kun Dunsparce oli vastaamassa, se tajusi vihdoinkin voivansa muuttaa sanansa teoiksi. Se antoi nopeasti hyvästit mestarilleen ja ryntäsi matkaan.
"Minne menet?" Chimecho huudahti sen perään.
"Minun pitää löytää äitini!"

Päästyään esteiden läpi Dunsparce oli takaisin vastaanotto-onkalossa. Sinne oli kertynyt useampi maakäärme.
"Mitä siellä tapahtuu?" Yksi niistä kysyi. " ja huhut-"
"Menkää itse katsomaan", Dunsparce ei enää antanut kenenkään tulla tiellensä.
Ruuhka ei loppunut, vaan Dunsparce joutui puskemaan tiensä läpi. Eikö muilla ollut mitään mielekkäämpää tekemistä kuin ihmetellä ympärillensä? Dunsparce onnistui suunnistamaan ylempiin onkaloihin. Myöskään siellä ei Dunsparcet eivät osanneet olla aloillaan.
"Anteeksi, oletteko nähneet äitiäni?" Dunsparce pysäytti yhden poukkoilijoista.
"Mikä hänen nimensä on?"
"Tuota... Äiti", tällainen pieni yksityiskohta oli mennyt siltä ohi.
Etsintä tuntui käyvän yhä toivottomammaksi. Sitä paitsi muilla Dunsparcella oli jotain muuta mielessään. Pesät kuhisivat ja maakäärmeet poukkoilivat ympäriinsä. Mitä niillä oli oikein mielessä? Dunsparce ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään, vaan yritti kuumeisesti löytää lapsuuden pesäänsä. Lyhyen lapsuutensa aikana se oli kuitenkin ehtnyt tulla hyvin tutuiksi näiden tunneleiden kanssa ja se alkoi olla hyvin varma suunnastaan... Dunsparce pysähtyi yhden onkalon eteen, mutta epäröi. Se oli melko varma, että tämä oli se pesä, mutta enemmän sitä jännitti vastaanotto.
"Ootko sä ruokalähetti?"
Dunsparce käänsi päätänsä alas. Vauva Dunsparce oli ilmestynyt onkalosta.
"Kuka sinä olet?" Dunsparce hämmästyi.
"Tohelo", vauva vastasi
"Entä kuka sinä olet?"
Pinen Dunsparcen viereen ilmestyi aikuinen Dunsparce.
"Tää on joku setä"
"Äiti!" Dunsparce henkäisi tunnistettuaan. "Se olen minä, poikasi!"
"Kuka niistä?"
Kysymys oli mykistävä. Eikö hänen äitinsä tunnistanut poikaansa? Dunsparce oli ladannut paljon jännitteitä tälle tapaamiselle. Se oli pelännyt jonkinlaista rankaisua. Sehän oli karannut ilmoittamatta pesästään. Luulisi äidin olleen huolissaan?
"Voi kuule Dunsparcejen tulee itsenäistyä", sen äiti huomautti. "Se on vain hyvä merkki, jos lapsi ei jonakin päivänä enää ilmaannu pesäänsä. Kai olet jo perustanut itsellesi oman perheen?"
"Perheen?"
"En kai minä kasvattanut sinua-"
"Äiti, menin ulos."
"Äitii, mul on nälekä."
"Ulos?" Äiti ihmetteli. "Enkö minä opettanut sinulle-"
"Miksi et kertonut isästä?"
Äiti keskeytti puheensa. Se punnitsi sanojaan.
"Olit vielä liian nuori ymmärtämään", se lopulta sanoi, "sitä paitsi olisit saattanut ruveta typeryyksiin. Kaikkien tulisi ymmärtää, että korkeampaansa ei kannata suututtaa."
"Niin..." Dunsparce mutristi suutansa.
"Mä pierasen jos en saa ruokaa."
""No tärkeintä on, että olet omillasi", Dunsparcemamma totesi. "Tässä Tohelossa on tarpeeksi hoidettavaa."
"Minulla oli ikävä sinua", Dunsparce sanoi.
"Oli hyvä kuulla sinusta", äiti vaikutti vaivaantuneelta, "mutta minulla on nyt kiirre. Mene muiden Dunsparcejen mukaan. Siellä taitaa olla Joukkoutuminen alkamassa."
"Siitäkö tuolla on kyse?"
"Niin, se alkoi jostain selkkauksesta vartijoiden kanssa", äiti sanoi. "Siitä on jo vierähtänyt tovi, kun sellainenkin on ollut. Jos olisin vielä nuori menisin itsekin mukaan."
Jäähyväiset olivat lyhyet. Dunsparce lähti hieman hämmentyneenä. Kai se oli saanut tapaamiseltaan kaiken haluamansa...
"Heihei setä!"

* * *

Siili, Gus, Sip, Gary ja Gold olivat leiriintyneet luolan ulkopuolelle. Vaikka matkassa oli salipäällikkö ja mahdollinen pokémonmestari, eivät he olleet voineet mitään Zubateille. Ne olivat suorastaan vimmastuneet lisää, kun Pikachu oli tärskäyttänyt siitä sähköllä. He olivat kokeneet parhaaksi odottaa, että Zubatit rauhoittuisivat.
"Älä huoli, kyllä Dunsparce tulee takaisin", Gus taputti Siiltä kannustavasti olalle.
Poika ei sanonut mitään, vaan oli pysynyt mykkänä.
"Hei tuolta se tulee!"
Dunsparce oli hypähtänyt ulos luolan suulta. Samalla hetkellä ilmestyi kuitenkin toinen Dunsparce. Ja kolmas...
"Tuossa on neljäs", Gary osoitti.
"DUNSdunspunsaarce..."
Siihen laskeminen jäi, koska lopulta maakäärmeitä oli niin paljon, että Alakazamkin olisi turhautunut.
"No oho", Siili henkäisi.
"Ne joukkoutuvat", Gold kertoi.
"Mitä sekin meinaa?"
"Dunsparcejen elämästä ei tiedetä paljoa, sillä niitä nähdään niin harvoin", Goldin selitti, "mutta epäillään, että ne lähtevät massavaellukselle, kun niiden pesät ylikansoittuvat."
Näky oli mykistävä. Maan alta tuli yhä vain lisää maakäärmeitä ja niitä kerrostui kasoiksi.
"Täällä asuu siis Dunsparceja?" Siili mietti. "Senkö takia Dunsparce lähti?"
Sitten yksi maakäärmeistä tuntui toisten välistä ja hyppäsi heidän eteensä.
"Dunsparce!" Siili huudahti. "Sinäkö se olet?"
"Duuns!" Dunsparce huudahti ja syöksyi ihmisensä syliin.
Se oli takaisin perheensä luona.


*maannos=laki (Kerran eräs viisas Dunsparce sanoi: "Asioiden tulee pohjautua johonkin ennen kuin voi kasata päälle.")

[Gustaffsson]

Dunsparcien lauma valui luolasta ulos, kiertäen sen ulkopuolella seisoskelevat ihmiset Pokémoneineen tasaisesti joka puolelta ja jatkoivat matkaansa alamaastoon, kunnes sopivan pehmeän maastonkohdan löytäessään katosivat sen uumeniin. Maakäärmeiden virta oli vuolas ja tasainen, niitä oli tusinoittain, ehkä jopa sadoittain.
"Uskomatonta. Vain harva ihminen on nähnyt Pokémonien massavaellusta sen alkupäässä..." Gold sanoi jatkuvan "dundundundundundundund"-pulinan yli.
"Missä sinun tavanomainen ihkutuksesi ja luentosi viipyvät, Gus?" Sip kysyi. Gus käänsi katseensa ohivaluvasta Dunsparcien laumasta kohti kysyjää.
"...en tiedä." hän sanoi kummastuen itsekin ja jäi mietteliääseen tilaansa tuijottamaan jonnekin päin taivaanrantaa. Samalla maakäärmeiden laumaa kummissaan ihmetellyt Cyndaquil jätti tapahtuman huomiotta, istahti takapuolelleen ja jäi tuijottamaan takajalkojaan.
"Hm." Sip äännähti kuin oivaltaen jotain.
Pikkuhiljaa Dunsparcien pako hiipui ja he saattoivat jatkaa matkaa kohti Cherrygrove Cityä.

Saavuttuaan iltahämärissä sievään merenrantakaupunkiin joukkio käveli suoraan majatalolle ja varasi huoneet yhdeksi yöksi. Ethan ilmoitti menevänsä suoraan unten maille ("Kultaisia unia", toivotti Gary) ja samoin teki Siili. Gus lähti vielä hetkeksi kävelemään sumuiselle rannalle Pokémoneineen ja Sip haki hotellin kahviosta kupin teetä ja istahti terassille josta hän näki sopivasti rannalle.
"Viileähkö ilta istuskella terassilla." arvioi Gary joka istui saman pöydän ääreen miltei samalla sekunnilla.
"Tee auttaa." Sip vastasi lyhyesti katse lukkiutuneena rannalle - ei merelle tuijottelevaan ja piippua polttavaan Gusiin vaan Cyndaquiliin, joka köpötteli hiljakseen hiekalla etäämpänä isännästään.
"Mitä?" Gary kysyi varuillaan. Sip ei vastannut, muttei tarvinnutkaan sillä Cyndaquil lennähti yllättäen hieman ilmaan ja tupsahti mahalleen hiekkaan, aivan kuin jokin näkymätön olisi sitä heitellyt.
"Sip, tuo ei ole hauskaa!" Gary sanoi epätyypillisen tiukasti tajutessaan Haunterin olevan asialla.
"Sh!" Sip sihahti ja katsoi nyt kohti Gusia, joka kääntyi äkkinäisesti ja pälyili ympärilleen, vaikka oli puoli sekuntia sitten seissyt tuijottaen ajatuksissaan merelle päin.
"Miten hän muka sen näki..." Gary ihmetteli.
"Noissa kahdessa on jotain omituista." Sip mutisi. Samalla eräs tietty kummitus nykäisi Gusin takinhelmasta. Mies kääntyi jälleen kummissaan, piipun tulipesän oranssi hehku kääntyili vinhasti sumun seasta. Täsmälleen samalla hetkellä hiekkaa silmistään pudisteleva Hurry käännähti säikähtäen ympäri. Hetken pälyilyn jälkeen molemmat rauhoittuvat Gusin huomatessa majatalon terassilla istuskelevan kaksikon. Haunterin räkäinen nauru kaikui rannalla.
"Hauskaakin puuhaa?" hän huudahti ärtyneenä ja Hurry tuhautti pienen ja äkäisen liekin sieraimistaan.
"Niin ovat kuin kaksi marjaa. Mitä tämä tarkoittaa?" Gary kysyi kuiskaten.
"En tiedä, mutta omituista se on. Mutta nyt minä menen nukkumaan." Sip sanoi ja joi teensä loppuun ja kutsui Haunterin rannalta naureskelemasta ja väistelemästä Cyndaquilin liekitysyrityksiä. Gary jäi istumaan terassille mietteliäänä, joten Gus päätti purkaa turhautumisensa häneen.
"Mitä tuo nyt oli olevinaan?" hän pänttäsi. Nuorempi mies nosti käsiään ilmaan rauhoittumisen merkkinä.
"Älä minulta kysy, Sip sen teki. Minä hädin tuskin ehdin istahtaa." Gary vastasi. Gus tuhahti ja jäi nojaamaan terassin kaiteeseen ja polttelemaan piipullistaan loppuun. Cyndaquil töpötti hänen perässään ja jäi nojaamaan isäntänsä jalkaa vasten.
"Kuinkas Hurry voi?" Gary kysyi niin viattoman kuuloisesti kuin osasi.
"Väsynyt." Gus sanoi nostaessaan tulimyyrän syliinsä.
"Ei ihme... se sylki yhden maailmanlopun edestä tulta aamupäivällä. Oli vähällä ettet sinäkin sylkenyt liekkejä." Gary sanoi ja rapsutti Cyndaquilin päälakea. Sellaisenaan sanottuna Garyn lause olisi johtanut vain kouluttajan äkämystymiseen ja Cyndaquilin taholta pieneen leimahdukseen, mutta yhdistettynä ystävälliseen eleeseen sen aiheuttama reaktio oli aika neutraali.
"Se... vain tapahtui. Minun ei olisi pitänyt sillä lailla suuttua, mutta se viha vain tempaisi mukaansa..." Gus mutisi kopauttaessaan piipun tyhjäksi.
"Sen verran mitä tiedän sinun ja Unownien historiasta, en voi tuomita pikku ärtymistä." Gary sanoi varovasti.
"Se ei silti saisi oikeuttaa väkivaltaan... ja on toinenkin asia. Kun kiersimme Kantoa ympäri, Fuchsiassa sattui eräs.. välikohtaus Rakettiryhmän kanssa. Lyhyesti sanottuna minä saarnasin Sipille hänen vihastaan rakettiryhmää kohtaan."
"Joten?"
"He olivat tappaneet hänen Pokémoninsa vuosia sitten. Kuinka minä saatoin moralisoida hänen käyttämistään keinoista, kun itse olin vajaata vuotta myöhemmin suu vaahdossa valmis tappamaan Unownit samasta syystä?" Gus kysyi. Gary istui vaivautuneena paikallaan, hän ei tuntenut kuuluvansa tälläiseen tilanteeseen. Muutamia letkautuksia hänellä olisi valmiina kielen päällä, mutta jopa hän tiesi missä meni soveliaisuuden raja. No, joskus.
"Ehkä minä vain pelkään. Pelkään omaa huonoa kouluttajuuttani. Unownit saattoivat tappaa Venonatin, mutta minun syytäni se silti oli. En ole vihainen niille, vaan itselleni..." Gus jatkoi.
"Olet muuttunut, Gus. Kasvamassa aikuiseksi, voisin sanoa." Gary sanoi hetken mietittyään jotain syvällistä sanottavaa.
"Jos aikuisuus on tätä, en ole varma haluanko..." Gus mutisi.
"No älä sitten kasva." Gary älähti hivenen suivaantuneena hänelle epäsopivasta keskustelusta. Ärtymyksen osoittamiseksi tarkoitettu kommentti sisältikin jotain tulenarkaa, sillä jotain tapahtui Gusin pään sisällä. Hän laski tyhjän piipun kaiteelle, heitti takkinsa ja lakkinsa maahan ja lähti juoksuun kohti merta. Hän ohitti rannalla laiskasti köpöttelevät Mudkipin, Pikachun ja Eeveen ja syöksyi vaatteet päällä kylmään veteen. Mudkip innostui aiheesta ja ryntäsi kouluttajansa perään. Gary katsoi kummissaan kun Gus loiski vedessä aloituspokémoninsa kanssa kuin ylikasvanut 10-vuotias pikkupoika.
"Sekosi saatana." salinjohtaja mutisi kaiteella istuvalle Cyndaquilille.

[Sieppeli]

Kaukana jossain oli pikkuinen mäki. Siellä asui Dunsparceväki.

Siili oli mennyt nukkumaan ajoissa, mutta sen sijaan että hän olisi saanut unta, hän oli jäänyt tuijottamaan vastapäistä seinää. Hän ei kyennyt sulkemaan silmiään ilman, että hän näki kasan Dunsparceja vyöryvän jokaiseen ilmansuuntaan. Ei sillä, että hänen oma Dunsparcensa oli kiva kaveri, mutta joskus pienen ihmisen mieli teki temppuja. Dunsparceja, dunsparceja.
Ditto ja, huokaus, Dunsparce olivat palloistaan vapaalla, ja vain, huokaus, Dunsparve nukkui kiltisti Siilin jalkopäässä. Ditto oli mönkinyt ikkunalaudalle, vetänyt verhoja vähän sivuun ja alkanut muokata kasvojaan ohikulkijoiden kasvoiksi (Siilin huone sijaitsi alakerrassa, ja siitä ohi kulki välillä ihmisiä, välillä ihmisiä ja Pokemoneja.) Hiljaa se sentään oli, joten sen touhuilut eivät olisi haitanneet Siilin nukkumista. Jonkin aikaa se sitä teki, kello alkoi kaiketi olla jo yli kahdentoista, ja silloin ikkunan toiselle puolelle ilmaantui olento, jonka Siili kyllä tunnisti heti, kun Ditto sen muodon kopioi. Hiljaisuus katkesi siihen, sillä Ditolle tuli aivan liian hauskaa kun toinenkin muodonmuuttaja oli saapunut paikalle ja kohtahan huoneessa nauraa räkättivät niin Ditto kuin tuttu Haunterkin.
"Hei, voitteko olla hiljaa?" Siili mumisi, kun Ditto päätti haastaan Haunterin kilpailuun muodonmuuttamisessa.
"Ditto!" Ditto pyysi anteeksi (kai?) ja ne jatkoivat hiljempaa. Ääni alkoi kohta taas nousta, ja Dunsparcekin nosti päätään katsoakseen, että mitäs ihmettä nyt täällä oikein tapahtuu. Lopulta Siili kyllästyi, nappasi tyynynsä ja heitti sillä toista meluajista. Hänen pahaksi onnekseen tyyny osui Haunteriin, upposi tämän läpi ja Haunter keksi häipyä paikalta kokonaan: Siilin tyynyn kanssa.

Niinpä Siili jäi tuijottamaan kattoa, pää patjalla ja unettomana.
"Voihan kukkakaali, " hän mutisi.

* * *

Ja jälleen palaamme ajassa vähän taaksepäin, eli aikaan jolloin Sipi oli häipynyt ulkoa ja suunnannut itse nukkumaan. Siinä vaiheessa päivää hän oli kokonaan ehtinyt unohtaa salamatkustajan lantiollaan, mutta heti, kun hän sulki oman hotellihuoneensa oven takanaan lähti kummajaismiekka innostuneena lentelemään ympäri huonetta. Honedge ei muistanut milloin se oli ollut näin riemuissaan. Turhauttavan pitkän aikaa se oli ollut jumissa Unownien luolassa, ja mitä kaikkea se olikaan nähnyt vain yhden päivän aikana tämän ihmistytön mukana! Sille tuntemattomia paikkoja, uusia Pokemon-, ja ihmistuttavuuksia ja ruokaa! Honedge ei edes tiennyt milloin oli viimeksi SYÖNYT. Kummitushan se oli, hänen kaltaistensa ei tarvinnut syödä, mutta toki ne siitä nauttivat ja hekin voivat huomattavan paljon paremmin jos saivat energiaa. Aluksi se oli ajatellut vain elää ihmisenergialla, mutta sitten sille oltiin tarjottu jonkinlainen hassu leivos. Voi että, sen edellinen omistaja ei ikinä ollut tarjonnut sille mitään niin hyvää. Honedge piti tästä uudesta maailmasta! Mutta milloinkas pääsisi tappelemaan? Siellä Honedgen todellinen kutsumus oli, se halusi päästä sivaltamaan lihaa ja olemaan jälleen miekka. Hassu tämä tällainen sota jossa ei sodita.
Sipi ihmetteli Honedgen menoa. Haunter ja Dusclops toimivat kouluttajansa tavoin, ja ihmettelivät. Lopulta Sipi kyllästyi ihmettelemiseen, ja päästi kaksi pallossa oleskellutta kummitusPokemoniaankin vapaalle. Honedge tuli tutkimaan Banettea ja Drifblimiä, yhtä lailla kuin nekin tutkivat sitä.
"Okei, nyt kun olette tutustuneet, niin opiskellaanpa talon tavoille, " Sipi läsähti sängylle irrottamaan kenkiä jaloistaan, "sinua en saanut palloon, joten ennen kuin keksin syyn sille, saat luvan matkustaa kiltisti vyöllä, okei? Meillä on ollut tapana, että Dusclops on melkeinpä aina pallosta pois, ja muut öisin, tarpeen, tai mahdollisuuden tullen. Yöt eivät tarkoita sitä, että saisitte mekastaa miten haluatte, kummitusten on tehtävä kummitusten töitä ja se on täysin ymmärrettävää, mutta ketään ei saa vahingoittaa tarkoituksella. Ei ihmisiä, ei Pokemoneja. Ketään ei myöskään lennätellä toisiin maailmoihin, tai ylipäätänsä mihinkään. Painajaiset on okei, tavallinen pelottelu myöskin. Aamulla pitää tulla minun luokseni takaisin. Ja jos meinaa tehdä jotain tuhmaa, niin missään tapauksessa EI saa jäädä kiinni. Päällimmäiseksi jokaiselle, Pokemonille ja ihmiselle, pitää antaa ainakin kolme tuntia aikaa nukkua. Gus, se oranssipäinen, sekä Blue, se ruskeatukkainen, ovat poikkeustapauksia. Heitä saa häiritä niin kauan, kun se tuntuu järkevältä. EI ylilyöntejä. He ovat molemmat tottuneet tappelemaan kummitustyyppejä vastaan ja heidän Pokemoninsa ovat täysin kykeneviä heittämään teiltä tajun kankaalle. Joka yö ei kannata häiritä, siinä menee nopeasti maku. Oman järjen käyttö on jokaisessa tilanteessa sallittua, minä en jaksa kokoajan olla paimentamassa! Jos yöstä ei tule valituksia, jokainen on ansainnut namin. Jos yksikin nurina joltakulta naapurilta, jälleen Gus ja Gary poikkeuksena, niin kukaan ei saa nameja. Ketään ei saa tappaa. Onko kysyttävää?"

Honedge leijui ylös alas. Se räpytteli yhtä ainoaa silmäänsä. Ai ei saa tappaa? Miksei saa tappaa? Edes vähän? Sellain ihan pienesti?

Silmän räpyttely ei ainakaan luonut Sipille minkäänlaista luottamusta.
"Ja oikeastaan tehdään näin: Sinä, mikä lienetkin, joko pysyt täällä huoneessa ennen kuin opit varmasti tavoille, tai jos tekee mieli oikein paljon kummitella niin sitten kummittelet Drifblimin kanssa."
"Bliiim, " Drifblim puhalsi ilmaa sisuksistaan. Honedge katsahti puhaltavaa Pokemonia, sitten se katsoi jälleen Sipiä. Sitten se teki jotain, mikä vaikutti haukotukselta. Se leijui Sipin sängylle ja rojahti jalkopäähän.
Ei, tänä yönä ei jakseta kummitella. Valvo itse päälle 300 vuotta odottaen, milloin Unownit hyökkäävät, ja sinunkin tekee mieli välillä nukkua, ihmistyttö. Minä en ole nukkunut kunnolla sitten edellisen sodan. Honedge sulki silmänsä.

Sipi tarkasteli tilannetta vielä vähän aikaa, ja istui sitten kummitusmiekan vierelle. Varovasti hän irrotti tupen miekkaosasta ja tarkasteli "miekan" terää. Se oli ihan normaalia kylmää terästä. Kiehtova Pokemon, miten tällaisia pystyi olemaan? Sipi huomioi, miten Honedge oli aikalailla ruosteessa. Pystyikö Pokemon ruostumaan? Kokeiluhalusta hän kaivoi takataskustaan Pokelääkettä, ja suihkautti sitä ruosteelle. Pyyhkäistyään varovasti irtonaisella kankaalle suihkutettua ruostekohtaa hän huomasi, että lääke toimi näköjään myös Pokemonruosteeseen. Silloin Honedge avasi silmänsä ja tuijotti Sipiä.
Mitä teet, ihmistyttö? Ole hyvä, jatka, oloni on heti parempi. Näin Sipi arveli, että miekka olisi sanonut jos se olisi voinut puhua. Niinpä hän suihkutti lääkettä lisää ruostuneisiin kohtiin, ja pyyhkäisi metallin viat pois. Honedge piti hassua ääntä, ja Sipin korvaan se kuulosti jonkinlaiselta hassulta kiitokselta.
"Toinenkin puoli?" Sipi ehdotti. Miekka suorastaan hypähti toisinpäin. Tyttö hymyili pienesti. Hänhän oli aina halunnut oman miekan. Tämä oli kiva!

* * *

Aamu koitti joskus ja se toi mukanaan uudet seikkailut.

[Gustaffsson]

Siili oli ensimmäisenä majatalon aulassa lähtövalmiina kehnosti nukkumansa yön jälkeen. Hetken kuluttua Sip laskeutui yläkerrasta, eikä kestänyt kauaa kun Gary saapui omasta huoneestaan venytellen ja haukotellen.
"Sip, minä vannon että jos Haunter tulee vielä yksikin yö herättämään minut useammin kuin kolmesti niin minä etsin käsiini pätevän manaajan." hän mutisi.
"Iso mies ja noin pienistä valittaa." Sip sanoi.
"Se yritti tukehduttaa minut tyynyllä! Eikä edes omallani!"
"Kunhan leikki leikkejään. Ei se nyt oikeasti ketään tapa." Sip sanoi ohimennen. Samalla Ethan laskeutui ripeästi rappuset alas.
"Missä se viimeinen mies on?" hän kysyi yllättävän tuimasti.
"Nukkumassa vielä, luultavasti. Ellei Haunter käynyt tukehduttamassa häntä tyynyllä." Gary vastasi.
"Kävin jo koputtamassa hänen huoneensa oveen, ei vastausta." Ethan sanoi.
"Hmm, olisiko jotain sattunut? Hän oli viimeisenä pystyssä, kukaan ei tainnut edes nähdä hänen menevän huoneeseensa?"
"Ehkä hän nukkui jossain muualla." ehdotti Siili.
"Tai sitten Haunter-"
"Nyt loppui se Haunterin syyllistäminen!"
"Mitä täällä mesotaan?" kysyi Gusin ääni - mutta ei portaista vain ulko-oven suunnalta. Kadonnut mies Pokémoneineen käveli heidän luokseen.
"Missä sinä olet ollut?"
"No jos on pakko tietää, niin heräsin aikaisin että ehdin käydä Pokémarketissa täydentämässä varusteitani. Sip, siellä oli jotain uutuuspoffineita jotka kuulemma ovat vartavasten kummituspokémoneille tehtyjä, otin muutaman jos haluat ko-"
"Nukuitko sinä kuitenkin yön majatalossa?" Ethan puhui päälle.
"Hm? Kyllä-"
"Etkä suinkaan lähtenyt mihinkään, sanotaanko vaikka takaisin Violet Cityyn?"
"Mikä kuulustelu tämä nyt on?" Gus kysyi ihmeissään.
"Sain juuri äsken puhelun Alphin raunioiden johtavalta arkeologilta," Ethan sanoi ärtyneesti, "hän kertoi että viime yönä joku oli kolkannut vartijat ja tunkeutunut vastalöydettyihin kammioihin. Jäljistä päätellen tämä tunkeutuja oli taistellut Unownien kanssa - tulipokémonilla."

Syntyi hetken hiljaisuus.
"Sepä ikävää." Gus sanoi lopulta.
"Kukaan ei nähnyt sinun menevän huoneeseesi tai tulevan sieltä ulos."
"Koska-"
"Aivan sattumalta päätit jäädä viimeisenä hereillä olevaksi ja ensimmäisenä herääjäksi. Niinpä niin." Ethan sanoi ärtyneenä. Jälleen syntyi hiljaisuus, jonka aikana Ethan ja Gus tuijottivat herkeämättä toisiaan.
"Minä en tehnyt sitä." Gus sanoi lopulta.
"Noniin, mysteeri ratkesi. Eiköhän jatketa." Gary ehdotti toivottomasti.
"En pidä ihmisistä jotka hyökkäävät Pokémonien kimppuun ilman syytä." Ethan sanoi.
"Enkä minä pidä ihmisistä jotka syyllistävät minua ilman todisteita." Gus vastasi.
"Hyvä pointti, ei sinulla ole mitään todisteita, Ethan. Sitäpaitsi hänellä olisi mennyt koko yö jos hän olisi kävellyt Violet Cityyn ja takaisin, ja minusta hän näyttää kyllä aika hyvin levänneeltä." Gary järkeili. Ethan tuhahti.
"Minä pidän sinua silmällä, pyromaani." hän sanoi uhkaavasti ja lähti ensimmäisenä majatalon aulasta.
"Kunpa hän olisi niinkuin Red ja pitäisi turpansa kiinni..." Gus murahti.

Matka jatkui jokseenkin epämiellyttävän hiljaisuuden vallitessa.

[Siilinpiikki]

Matka suuntasi kohti reitti 29 suuntaan. Gusin ja Ethan pitivät keskenään mykkäkoulua ja ilmapiiri tarttui myös muihin matkaajiin.
"Koko matkani tarkoitus on lopulta tulla pokémonmestariksi," Siili ei lopulta kestänyt hiljaisuutta.
"Ja meidänkö tarkoitus on sitten olla vain assinttejasi?" Sip hymähti.
"Nojoo", Siili jatkoi hajamielisesti,"mutta en tarkoittanut sitä. Mietin vaan, mitä ne oikeastaan tekevät?"
"Aivan ensimmäiseksi media tulee tallomaan varpaillesi", Ethan vastasi. "Kaikille se ei maistu, mutta ajan myötä ne löytävät muita kiinnostavia hiillostettavia. Itse olen saanut matkustella vapaasti ja toimia irrallisissa avustuspuuhissa."
"Ei mikään oikea ammatti toisin kuin salipäälikkö", Blue mutisi.
"Muistan kuinka ottelin ensimmäisen pokémonotteluni tällä reitillä", Ethan rupesi muistelemaan. "Sen oli tarkemmin ottaen juuri Cherrygroven ja sisääntuloväylällä. Vastustaja oli aika epämielyttävä tapaus, mutta se ei jäänyt viimeiseksi kerraksemme. Itseasiassa-"
"Minäkin muistan ensimmäisen otteluni", Gary alkoi puhua joko vahingossa tai tarkoituksella Ethanin päälle. "Se oli suorastaan legendaarinen. Yhdistelmä oli räjähdysherkkä: tuli ja vesi. Siinä ei annettu armoa kummaltakaan puolelta. Red hävisi sen ottelun.
"Jokainen ensiottelu on legendaarinen omalla tavallansa", Gus päätti avata suunsa. "Minun ja Mudkipin vastustajana saattoi olla vain Weedle, mutta se toi lähemmäksi toisiamme."
"Mikä minun ensimmäinen otteluni edes oli?" Siili mietti. "Voiko sitä laskea, jos Dunsparce ei edes osunut Mudkipiin?"
"Älä sitä enää murehdi", Sip tuhahti. "Ensimmäisen ottelun lopputuloksella ei ole mitään merkitystä, kunhan se ei jää viimeiseksi. Pokemonkouluttajan työ on pitkä prosessi."
"Millainen sinun ottelusi sitten oli?" Siili kysyi.

[Sieppeli]

Kysymys lieni osoitettu Sipille, joka ei pitkään aikaa vastannut yhtään mitään.
"Sipi?" Siili huuteli tämän pitkän hetken jälkeen, "millainen sinun ottelusi oli? Huhuu?"
Ei vieläkään vastausta, tyttö vain käveli joka askeleella hitaammin, jääden lopulla jälkeen. Hän ei näyttännyt aikovan vastata, mutta hänen ruumiinsa reagoinnista kykeni huomaamaan, että hän ei sillä hetkellä ollut siinä maailmassa lainkaan. Sen sijaan hän oli päätynyt muistelemaan ensimmäistä otteluaan.

Se oli sitä aikaa kun Johnnyboy oli ollut pieni. Heidän ensimmäinen haastajansa oli itseasiassa ollut pieni Starly, josta oli lopulta kasvanut suuri ja mahtava Staraptor, joka silläkin hetkellä lenteli Pallet Townia ympäröivässä metsikössä. Starly oli pujahtanut Sipin kimppuun ruohikosta täysin odottamatta, ja Piplup oli hypännyt tytön sylistä kouluttajaansa suojelemaan. Kukaan ei olisi siinä vaiheessa osannut sanoa, että noista kahdesta tulisi vielä erittäin hyvät ystävykset, kun ne toisiaan tökkivät ja läpsivät. Johnnyboy oli itseasiassa ollut häviöillä, kun Sip oli päättänyt erottaa kaksi tappelijaa sitten vaikka omin käsin. Kukaan järkevä ei olisi mennyt kahden taistelevan Pokemonin väliin, mutta Sip ei silloinkaan ollut niitä järkevimpiä. Starly ei muutenkaan osannut silloin tehdä muuta kuin puskea ja murista, Piplup puolestaan puhallella kuplia suustaan ja kynsiä, jos sille etäisyydelle sattui pääsemään. Kahden pienen Pokemonin erottaminen oli ollut työn alla, eikä Sip ollut siitä kinastelusta selvinnyt itsekään naarmuitta, mutta hän oli onnistunut nappaamaan Starlyä sen kynsistä. Siinä se vielä yritti nokkia ja rimpuilla irti, kun Sip lysähti väsähtäneenä ja naarmuisena maahan istumaan. Piplup kaatui maahan siihen hänen vierelleen, sillä se oli huono kävelemään, mutta esittäen ylpeämpää kuin se oli, se riuhtoi itsensä ylös ja suihkutti vielä Starlyä kuplilla voiton merkiksi. Vasta siinä vaiheessa Sipi keksi käyttää Pokepalloa, jonka käyttö oli hänelle vielä uutta. Hän oli kaivanut yhden niistä esille, ja jonkin aikaa ihmeteltyään hän oli saanutkin Starlyn kädestään siirtymään Pokepallon sisälle. Voitto oli ollut kömpelö ja hassu, eikä se ollut kertomisen arvoinen, mutta muisto lämmitti kyllä Sipin mieltä. Piplup rohkaistui tämän yhden ottelun jälkeen huomattavasti ja Starly tottui ihmiseen yllättävän nopeasti. Shinx oli sitten myöhemmin ollut vaikeampi tapaus, mutta siitäkin kehittyi lopulta kelpo Luxray. Siinä vaiheessa kun Sipillä oli jo kaikki kolme, Piplup, Starly ja Shinx, kohtasi hän ensimmäisen ihmishaastajansa. Siinäkään ei ollut paljoa kerrottavaa, sillä kyseessä oli kalastaja kuudella Feebasilla. Ainoa mielenkiintoinen asia siinä oli se, että vuoden sisällä jokainen niistä Feebaseista oli muuttunut Miloticeiksi ja kalastajasta tuli hetkessä kuuluisuus Shinnohissa.

"Sipi? Sipii?" Siili yritti huhuilla. Sipi palasi hiljalleen muistojen valtakunnasta oikeaan maailmaan ja mietti, kuinka mieluusti hän minä hetkenä hyvänsä vaihtaisi Siilin, Gusin, Garyn ja/tai Ethanin Johnnyboyhin, Jimmyyn ja Giliin.
"Ei kuulu teille, " oli hänen lopullinen vastauksensa kun hän viimeinkin päätti puhua.
"Tyypillistä, " Gus oli mutissut ja Gary oli todennut hymähdyksellä saman asian.

"New Bark Town, " Ethan esitteli hetken päästä kun he saapuivat kukkulalle, josta sattui juuri ja juuri näkemään heidän kohteensa, "mistä kaikki alkaa, mihin kaikki loppuu."

[Gustaffsson]

New Bark Town oli kokoluokaltaaan Pallet Townin luokkaa, mutta toisin kuin Palletissa, jonka kyläkuvaa dominoivat laajat pellot, New Bark Town oli tiheän metsän ympäröimä. Omakotitalot olivat pääosin hirsitaloja ja kylää peitti keväisen havumetsän pihkainen tuoksu johon sekoittui vienosti etelästä ja idästä metsän takaa tulevat meren suolaiset aromit.
"Pieni paikka... ja hiljainen." Siili sanoi vähän pettyneen kuuloisena.
"Pidän siitä." Gus totesi.
"Professori Elmin laboratorio on tuo kaksikerroksinen rakennus tuolla kylän pohjoisreunalla." Ethan sanoi osoittaen paikkaa.
"Onpa se pieni." Gus sanoi verraten rakennusta Professori Oakin laboratorioon Palletissa.
"Ja yläkerta on professorin ja hänen perheensä asunto, laboratorio on pelkästään alakerrassa." Ethan lisäsi.

Joukkio käveli kylän poikki Elmin laboratoriolle. Miltei jokainen vastaantulija tervehti Ethania ja kyseli tämän kuulumisia. Kotipihoillaan leikkivät pienet lapset ryntäsivät kiipeilemään piha-aidoille nähdäkseen kylän sankarin paremmin.
"Kylläpäs kultapojua ihaillaan." Gary mutisi salaa hieman kateellisena. Kyläläisten ihailu Ethania kohtaan oli samanlaista kun Viridianin asukkaiden käytös häntä kohtaan hänen aloitettuaan salinjohtajana, mutta kaupunkilaisten huomio oli pian taantunut epämääräiseksi vilkuiluksi ja selän takana mutisemiseksi. Ajatuksissaan hän syytti siitä usein Rediä ja tämän kuuluisuutta, mutta alitajuisesti hän tiesi sen johtuvan hänen ylimielisestä julkisesta esiintymisestään. Ethan puolestaan vastaili jokaiseen tervehdykseen ja kysymykseen ja antoi kylän lasten silittää Typhlosioniaan ja jopa ratsastaa sillä hetken matkaa.
"Mokomakin diiva." Gary tuhahti hiljaa.

Ethan painoi laboratorion ovikelloa. Sisältä kuului vaimeasti kun joku kiirehti ovelle, jonka avasi noin kolmekymppinen, silmälasipäinen mies valkoisessa laboratoriotakissa.
"Päivää, professori." Ethan toivotti.
"Kas, Ethan.... ja professori Oakin poikiahan siinä, ja...?" Elm sanoi jokseenkin hajamielisen oloisella äänellä.
"Olen Siili!" nuorin esittäytyi innokkaasti, Sip esitteli itsensä murahtamalla jotain mikä saattoi kuulostaa hänen nimeltään.
"Hauska tutustua ja, niin, mukava kun pistäydyitte, tuota, mutta meillä on täällä pieni ongelma käynnissä..." Elm mutisi vilkuillen välillä olkansa yli sisälle.
"Me tiedämme, professori, ja meillä saattaa olla jotain uutta tietoa. Voimmeko tulla sisään?"

Elmin laboratoriossa oli pienuudestaan huolimatta yhtä paljon papereita, kansioita ja elektronisia härpäkkeitä kuin Oakin laboratoriossa. Hyllyt olivat täynnä ja täydellisessä epäjärjestyksessä, papereita ja kirjoja oli isoina pinoina pöydillä ja lattioilla. Nurkassa oli pölyyntynyt Pokémonien säilytysjärjestelmän pääte, jolla Ethan näytti Professori Elmille omituisen häiriön Pokémoniensa joukossa. Häiriö oli samanlainen kuin se oli pari päivää sitten Violet Cityssä.
"Mielenkiintoista. Ja Kangaskhanisi siis puuttuu?" Elm kysyi raapien korvantaustaansa, tiputtaen korvansa päälle joskus aiemmin laittamansa kynän.
"Kyllä. Talletin sen aika lailla samoihin aikoihin kuin häiriöt järjestelmässä alkoivat." Ethan sanoi.
"Cherrygrovessa, niinkö? Hmm...muuan Pokémon-tarkkailija lähetti minulle sinä päivänä mielenkiintoisen kuvan sieltä suunnalta... hetkinen..." Elm mutisi pyörien hetken aikaa paikallaan, kävellen erään pöydän luokse ja nostaen kannettavan tietokoneen päältä kasan papereita ja puolisyödyn, nuhjuuntuneen voileivän.
"En kiinnittänyt siihen silloin huomiota, koska en uskonut sen liittyvän asiaan... mutta nyt kun mainitsit Cherrygroven, kuvan ottamisaika täsmää miltei sekunnilleen häiriöiden alkamisen kanssa." Elm sanoi avaten sähköpostinsa, jossa näkyi olevan kymmeniä lukemattomia viestejä. Hetken kuluttua hän avasi viestin, jossa näkyi Cherrygrove Cityn pohjoispuolen metsistä otettu kuva. Kuvassa puiden yläpuolella näkyi omituinen valoilmiö - vihreän ja sinisten sävyjen muodostama rosoreunainen litteä ympyrä, josta näytti lennähtävän pieni, vihreä Pokémon. Kuva oli liian kaukaa otettu että Pokémonin olisi pystynyt tunnistamaan.
"Celebi." Ethan mutisi hiljaa.
"Mitä?" Gary kysyi, mutta Ethan vain pudisti päätään.
"Kuten varmasti tiedätte, jotkut Pokémonit pystyvät elämään tämän ulottuvuuden lisäksi omissa ulottuvuuksissaan." Elm luennoi.
"Unownit." Gus sanoi samalla kun Sip sanoi "Kummituspokémonit."
"Aivan, aivan, esimerkiksi niin. Tapa vaihtaa ulottuvuutta vaihtelee eri siihen kykenevien Pokémonlajien välillä, mutta kaikki aiheuttavat jonkinlaisen paikallisen muutoksen tai häiriön täällä päässä - ilman sähköistymistä, paikallista lämpötilan tai ilmankosteuden muutosta, otsonin käryä-"
"Joten?" Gary hoputti.
"Öh, tuota noin - näette kuvassa metsän läpi menevän uran - se on Reitti 30, miltei suoraan ulottuvuusikkunan alapuolella. Ja Reitti 30:ä myöten menee maanalainen kaapeliverkosto - sähköjohdot, verkkokaapelit - ja Pokémonien säilytysjärjestelmän kaapeli. Järjestelmällä ei ole Cherrygrovessa omaa palvelinta, joten siellä talletetut Pokémonit siirtyvät palvelimelle Violet Cityyn Reittejä 30 ja 31 myöten."
"Joten?" Gary kysyi taas.
"Jos Ethan talletti Kangaskhaninsa samaan aikaan kun tämä... ulottuvuusikkuna avautui, se saattoi aiheuttaa häiriön alla kulkevaan kaapeliin juuri kun Kangaskhania siirrettiin." Gus tajusi.
"Ja se onnistui sekoittamaan Kangaskhanin energiamuodon - ja se ilmeisesti sai tällaiseen varautumattoman järjestelmän sekoamaan tyystin. Ei ihme etteivät järjestelmän varmuuskopiot auttaneet - häiriö kun olikin lähtöisin Pokémonista." Elm mietiskeli hieroen leukaansa.
"Syy on siis selvillä - miten saamme Kangaskhanini pois?" Ethan kysyi.
"Jos energiamuoto on korrputoitunut... pelkäänpä että Pokémonisi on menetetty." professori sanoi hiljaa.
"Sitä pelkäsinkin." Ethan huokaisi ja istahti työtuolille.
"Eikö häiriöpokémonia voisi vain vetää pois järjestelmästä?" Siili kysyi.
"Voisihan sitä yrittää, mutta koska muitakaan Pokémoneja ei pysty siirtämään, niin en usko että - oho." Elm mutisi näpytellessään siirtojärjestelmään komentoja. Ruudulle ilmestyi uusi ikkuna:

POKÉMON-SIIRTO KÄYNNISSÄ

"Toimiiko se?" Gus kysyi. Hetken päästä teksti vaihtui:

SIIRTO VALMIS - ASETA TYHJÄ POKÉPALLO LAITTEESEEN

"A-a-antakaa Poképallo." Professori Elm änkytti. Gus antoi vyöltään yhden tyhjän pallon. Kuului surinaa kun laite latasi energiamuotoisen Pokémonin palloon. Tuskaisen hitaasti kuluvan kymmensekuntisen jälkeen laitteesta kuuluva äänimerkki säpsähdytti heitä kaikkia. Siirto oli valmis.
"Mi-minun, minun, minun, minun pitää soittaa Oakille! Järjestelmän varmuuskopioiden pitäisi nyt toimia, anteeksi!" Elm sopersi innoissaan ja miltei loikki yläkertaan. Vieraat jäivät tuijottamaan Poképalloa.
"Mitähän siellä sisällä on?" Siili mietti.
"Se saattaa vielä olla minun Kangaskhanini. Ehkä energiamuoto ei vioittunut, vaan järjestelmä - juuri sen verran ettei se osannut lukea Pokémonini tietoja oikein." Ethan sanoi toiveikkaasti.
"Siinä tapauksessa se ei olisi osannut lukea muitakaan Pokémoneja." Gus totesi synkästi.
"Kuinka kauan Kangaskhan oli sinulla?" Siili kysyi.
"Vuoden, ehkä puolitoista. Minulla on niin paljon Pokémoneja ettei minulta liikene tarpeeksi aikaa kaikille - Kangaskhan oli yksi niistä, joita pidin vain silloin tällöin mukanani. Nyt kaduttaa että -" Ethan keskeytti lauseensa, kun vielä laitteessa oleva Poképallo värähti.
"Se haluaa ulos." Sip sanoi.
"Sittenhän se on vielä elossa!" Ethan innostui. Poképallo värisi nyt jatkuvasti.
"Se rikkoo pian pallon sulkimen." Gary sanoi.
"Parasta viedä se ulos." Gus ehdotti.
"Kyllä Kangaskhan tänne mahtuu, vaikka vähän ahdasta onkin." Ethan sanoi ja nosti värisevän pallon käsiinsä.
"Mutta jos se ei enää olekaan Kangaskhan? Energiamuodon häiriö on saattanut tehdä sille vaikka mitä. Emme tiedä minkälainen mutantti sieltä tulee." Gus sanoi.
"Hyvä on!" Ethan sanoi kun pallo alkoi väristä niin pahasti että se hädin tuskin pysyi hänen käsissään. Hän juoksi etuovesta pihalle muut kintereillään - ja heitti Poképallon näpäyttäen vapautusnappia. Pallo lensi muutaman metrin - ja tavallisen avautumisen sijaan se räjähti pirstaleiksi avautuessaan. Pallosta vapautunut energiavirta osui maahan - ja materialisoitumisen sijaan muuttui normaalin punertavasta vitivalkoiseksi ja kasvoi. Valtava, hohtavanvalkoinen valopylväs jossa rätisi satunnaisesti erivärisiä pilkkuja vääntelehti kuin tuskissaan.
"Mitä per-" Gary ennätti äännähtää ennen kuin sokaiseva valo nielaisi heidät.

*****

Kirkkaiden värien pyörre indigonmustaa ja loputonta kosmosta vasten. Tasainen, rauhoittava humina korvissa. Kun tietoisuus tuntui jääneen New Bark Towniin, se oli todella rauhoittavaa. Kuin nirvana.

Harmi että se loppui lyhyeen ja vauhdikkaasti. Vaalea kevättaivas välähti, sitten metsän vihreyttä, ruskeaa maata. Sitten tuli törmäys maanpinnan kanssa. Sammalikko ja kanervikko pehmensivät hieman laskua, muttei sekään kovin mukavaa silti ollut.

Gus nousi jokseenkin hoipertelevasti pystyyn ja pudisti heinää ja multaa vaatteistaan. Mudkip, Cyndaquil ja Pikachu köpöttelivät hänen luokseen eri suunnista. Muutaman metrin päässä Siili nousi varovasti jaloilleen ja Dunsparce lennähti tämän luokse. Kiroilusta päätellen Gary oli laskeutunut katajapensaaseen, Ethan istui pudistellen päätään hieman kauempana. Sip oli ainut joka oli onnistunut refleksinomaisesti kierähtämään kivuttomasti heti maata kohdattuaan ja oli ensimmäisenä pystyssä ja tarkkailemassa ympäristöä.

"Ovatko kaikki kunnossa?" Gus kysyi.
"Missä me ollaan?" Siili kysyi yhtä hämmentynyt Dunsparce perässään lentäen. Heidän ympärillään oli kitukasvuista männikköä, kanervikkoa ja sammalikkoa. Joka puolella heidän ympärillään maasto alkoi nousta ja muuttua kivikkoiseksi, idässä kohosi vuorijono.
"Eikös tuo ole Mt. Silver?" Gary tunnisti osoittaen korkeinta vuorta.
"Näyttää siltä. Mutta mitä ihmettä oikein tapahtui?" Ethan kysyi. Kenelläkään ei ollut vastausta.

Mietteliään hiljaisuuden katkaisi koillisesta vaimeasti kuuluva junan ääni.
"Kanto-Johto rautatie. Voisimme seurata rataa pitkin Reitille 45 asti, pääsisimme sitä etelään seuraamalla takaisin New Bark Towniin." Ethan ehdotti. Vastauksena tuli myöntyvää muminaa jokaiselta. He tekivät matkaa vaikeaa maastoa pitkin hetken aikaa, kunnes junan jo läheltä tulevan äänen suunnasta kuului uusi ääni - räjähdys. Junan ääni vaimeni ja loppui kokonaan.
"Ajoikohan juna kiskoilta?" Gus mietti, mutta samalla alkoi kuulua uusia ääniä. Konetuliaseiden papatusta, huutoa ja lisää räjähdyksiä. Joukkio vilkaisi toisiaan ja alkoi kivuta seuraavalle mäennyppylälle nähdäkseen paremmin. Hieman ennen huippua he laskeutuivat makuulle ja ryömivät loppumatkan.

Juna seisoi kiskoilla veturi ilmiliekeissä. Ensimmäiset sen vaunut näyttivät tavallisilta matkustajavaunuilta, joiden ovista ja ikkunoista välähti kiväärien suuliekkejä. Matkustajavaunujen jälkeen tuli kymmenittäin avoimia rahtivaunuja, jotka olivat täynnä panssarivaunuja.
"Armeijan junakuljetus. Mitä ne oikein ampuvat?" Gary mutisi.
"Nuo eivät ole Johton tai edes Kanton panssarivaunuja," Gus sanoi, "niiden torneissa näkyy Sinnohin tunnukset."
"Sinnohin?" Sip ihmetteli. Samalla junaa heidän puoleltaan rataa ympäröivästä heinikosta lensi Poképallo ensimmäisen matkustajavaunun rikki ammutusta ikkunasta sisään. Sekuntia myöhemmin koko vaunu roihahti liekkeihin. Palavien sotilaiden huuto kuului yli aseiden melun.
"Onko Sinnoh muka hyökännyt?" Gary kysyi epäuskoisesti.
"Ei voi olla. Tai jos olisivat, eivät ne muutamassa tunnissa jo junalla panssareita kuljettelisi sisämaassa." Gus mutisi. Toinenkin matkustajavaunu roihahti ilmiliekkeihin. Kolmannesta vaunusta tuli ulos sotilas ilman aseita, kädet pystyssä, huutaen jotain. Laukaus kajahti ja mies kaatui maahan.
"Meidän kannattaa häipyä. Heti." Ethan sanoi.
"Olen samaa mieltä." Gus myönsi.
"No, minä en." kuului joukkioon kuulumaton ääni heidän takaansa. Muutaman metrin päässä heistä seisoi Kanton armeijan sotilas, kivääri osoittamassa heihin. Vihreä kommandopipo peitti kasvot. Sip oli tarttumassa vyötäröllään roikkuvaan Honedgeen -
"Turha yrittää mitään. Takanani puskassa on viisi sissiä asemissa Poképallot ja kevyt konekivääri valmiina, hieman kauempana tarkka-ampuja tähtää teitä ja täsmälleen alapuolellanne möyrii Onix, valmiina ponkaisemaan maan alta kuin raketti.
"Paras totella tällä kertaa, Sip." Gary mutisi tuntiessaan maan vapisevan alapuolellaan.
"Mitä?! Kuka ihme sinä olet?!" sotilas kysyi yllättäen äkämystyneenä, osoittaen kiväärillään Garya.
"Blue, Viridianin salinjohtaja. Minkä kiven alla sinä olet oikein elänyt?" Gary kysyi tuttuun leuhkaan tapaansa tilanteesta huolimatta.
"Jestas, Gary..." Gus huokaisi.
"Ja anna kun arvaan, sinä olet Gus Hills? Ja sinä Johton mestarikouluttaja Ethan?" mies kysyi kääntäen kiväärin suunnan kohti kysymyksen kohdetta.
"Kyllä...?" Gus ja Ethan sanoivat varovasti.
"Ja hitot. Pokémonit palloihin! Ne kaksi kummitusta myös!" sotilas komensi. Sip kohotti yllättyneenä kulmiaan.
"Silph Scope. Sillä näkee kummitukset. Luultavasti tarkka-ampujan kiväärin kiikarissa on sellainen." Gus sanoi huomaten sotilaan kuulokkeet ja mikrofonin. Sip huokaisi ärtyneenä ja kutsui Haunterin ja Dusclopsin palloihinsa ja yritti sulkea myös Honedge sellaiseen. Pallon säde ei kuitenkaan vetänyt miekkapokémonia sisäänsä.
"Mikä maksaa?" sotilas kysyi.
"En tiedä." Sip sanoi rehellisesti.
"Jääköön se sitten! Teidät on kuitenkin piiritetty, yksikin väärä liike sen tai sinun osalta niin se on menoa." sotilas sanoi ärtyneesti.

Junan suunnalla ammunta vaimeni ja joukko Kanton armeijan sotilaita ja melko satunnaisesti varustettuja puolisotilaallisia asemiehiä kohosi junaa ympäröivästä maastosta keräämään kaatuneilta Sinnohilaisilta aseita ja ammuksia. Pian alkoi räjähdellä kun junan kuljettamiin panssarivaunuihin alettiin heitellä polttopulloja.
"Hills, kuitti. Tehtävä suoritettu. Meillä on viisi vankia. Nähdään päämajassa." heitä uhkaillut sotilas sanoi radioonsa.
"Hills?" Gus ihmetteli äänettömästi.
"Poképallot tähän reppuun, olkaa niin hyvät. Kaikki." sotilas sanoi ja heitti repun selästään.

Pallojen takavarikoimisen jälkeen puskasta nousi lisää sotilaita, jotka sitoivat heidän kätensä ja lähtivät kuljettamaan kohti etelää. Junanraiteilta kuului jatkuvaa poksahtelua, kun palavissa junavaunuissa ja tankeissa olevat ammukset syttyivät tuleen. Sakea musta savuverho peitti Mt. Silverin.

*****

Kävely kivikkoisessa maastossa kädet selän taakse köytettynä oli jokseenkin vaivalloista, ja yksi jos toinenkin kompasteli matkalla. Onneksi heidän ympärillään kävelevät kolmisenkymmentä sotilasta olivat valmiit nostamaan heidät pystyyn, joskin tarpeettoman kovakouraisesti.
"Oma kolo kullan kallis." joukkion johtajana toiminut sotilas, sama joka heidät oli yllättänyt, sanoi noin tunnin kävelymatkan jälkeen. He olivat keskellä tiheää kuusimetsää lähellä vuorenjuurta - mitään rakennusta ei näyttänyt olevan lähimaillakaan.
"Flareon." sotilas sanoi, nähtävästi ei kenellekään.
"Vaporeon. Tervetuloa takaisin." kuului vastaukseksi vaimea ääni - maan alta. Kuului pari kolahdusta ja maahan aukesi hitaasti hyvin naamioitu luukku, paljastaen tunnelin suuaukon. Luukun avannut nuori mies oli siviilivaatteissa, mutta piteli toisessa kädessään konepistoolia. Miehen vieressä istui Bulbasaur.
"Ripeästi sisään." joukon johtaja käski.
"Toinen osasto saapui jo varttitunti sitten." luukun vartija sanoi joukon johtajalle tämän johtaessa miehiään ja vankeja sisään.

Luola oli pimeä ensimmäisten kymmenien metrien ajan sen viettäessä alaspäin, mutta siitä eteenpäin luolan katossa roikkui sähkölamppuja.
"Ensimmäinen joukkue, aseiden huoltoon ja sitten majoitusalueelle. Minä vien vangit." komentaja sanoi. Kuului epäsotilaallisia hyväksymisen vastauksia ja miehet katosivat seuraavaan erkanevaan luolastoon. Vankeja johtava sotilas riisui kypäränsä ja veti kommandopipon päältään. Miehen kasvot olivat päivettyneet, silmiään hän piti miltei ummessa -
"Brock!" Gary huudahti yllättyneenä, ja loputkin vangit kääntyivät katsomaan taakseen kävellessään. Se selvästi oli Brock, Pewter Cityn salijohtaja.
"Se on nimeni. Suut kiinni ja eteenpäin!" hän sanoi ja tönäisi kiväärinperällä Garya selkään.

Vangit johdatettiin luolaverkoston perälle asti. Matkan varrella he näkivät useita majoitusluolia, missä nukkui, söi, pelasi korttia ja kertoi sopimattomia vitsejä kymmenittäin sekä sotilas- että siviiliasuisia miehiä. Joissain luolissa näkyi miehiä puhdistamassa aseita, joissain harjoittelemassa Pokémoniensa kanssa.
"Onko Hills jo paikalla?" Brock kysyi luolaston perällä olevan puiseno oven vieressä vahdissa istuvalta siviiliasuiselta asemieheltä.
"Paikalla on, herra vänrikki. Tutkii viholliselta vietyjä papereita." vahti sanoi.
"Hyvä, vahdi näitä hetken aikaa. Etenkin tuota tyttöä. Yksikin väärä liike niin lasket surutta läpi." Brock sanoi ja astui ovesta sisään koputettuaan kahdesti.
"Keitä nämä ihmiset oikein ovat?" Gus kuiskutti.
"Ja mikä Brockiin on mennyt?" Gary mutisi takaisin. Kuiskuttelu piti jättää siihen, koska heitä vahtiva mies veti merkityksellisesti aseensa luistin kova-äänisesti taakse.

Brock tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan tuttu mies, jonka läsnäolo oli vangeille vielä kummallisempi kuin Brockin. Pitkä ja jykevä mies, punertavat hiukset, ainoastaan maastopuku, lyhyet hiukset ja tiukka ilme likaisilla kasvoilla häiritsi hieman tunnistamista.
"No niin, mikäs helvetin kloonien hyökkäys tämä oikein on?" Gusin kaksoisolento kysyi.

Vangit katsoivat vuorotellen toisiaan, vuorotellen kaksois-Gusia ihmetyksen vallassa.
"Öh," Gary yritti vastata, "ainut hyökkäys tässä oli se kun teidän miehenne vangitsivat meidät, ja ainut klooni taidat olla sinä itse."
Kaksois-Gus hymähti.
"Itse asiassa minä näen asian siten että tämä kädet sidottuna seisova mies taitaa olla minun kloonini eikä suinkaan toisinpäin. Sitä paitsi voidaan kyllä puhua klooneista monikossa. Katsotaanpas..." hän sanoi ja käveli vankirivin päähän.
"Ethan tässä ei voi olla aito Johton mestarikouluttaja, sillä Rakettiryhmä teloitti hänet jo yli puoli vuotta sitten." kaksois-Gus sanoi.
"Mitä?" Ethan älähti epäuskoisena.
"Johdit pientä iskuryhmää Goldenrodin radiotorniin ja kehotit suorassa lähetyksessä kaikkia kuuntelijoita kapinaan. Rakettiryhmän sotilaat olivat perässänne ennen kuin ehditte edes kaupungista ulos. Vielä Giovannin ja teloitusryhmän edessäkin huusit partisaanien iskulauseita." Brock sanoi sivummalta.
"Se oli kova menetys meille. Ja tämä kovasti sukulaspojantapaiseni Garyn näköinen sen sijaan..." kaksois-Gus sanoi, "ei voi olla aito tapaus, koska hän kaatui jo Indigo-ylängön taistelussa johtaessaan kouluttajajoukkiota vastarintaan ystävänsä Redin kanssa."
"Ei ihan kuinka itse muistan tapahtuneen..." Gary sanoi kummissaan.
"Siiltä tässä voisin melkein jo luullakin aidoksi tapaukseksi, ellen olisi vasta hetki sitten saanut raporttia tarkkailijaltamme Viridianista, joka lisäsi loppuun Siilin olevan turvassa, joskin turhautuneena vanhempiensa luona miehitetyssä kaupungissa."
"Miehitetyssä?" Siili toisti kummissaan, muttei saanut tarkennusta.
"Ja sinä sen sijaan," kaksois-Gus sanoi Sipin kohdalla, "sinut minä ampuisin saman tien jos olisit oikeasti se miltä vaikutat, mutta valitettavasti tiedusteluosastoilta tuli tieto että samaan aikaan kun otimme teidät kiinni raiteiden luona, kaksoisolentosi oli komppaniansa mukana Blackthorn Cityssä."
Hämmentynyt ja jollakin tapaa groteski hiljaisuus laskeutui luolaan.
"Haluaako kukaan kertoa että mitä hittoa täällä tapahtuu?" kaksois-Gus kysyi. Päitä pudisteltiin, vastauksia ei tullut.
"Hyvä on, ellei ryhmässä osata vastata, ehkä yksi kerrallaan teistä saa jotain irti. Aloitetaanpas tästä minun kaksoisveljestäni... tulehan, velipoika. Jutellaan vähän perheasioita." hän sanoi ja tuuppasi siviiliasuista Gusia takanaan olevaa huonetta kohti.

Takimmainen luola oli ilmeisesti komentokeskus. Nurkassa istui mies radion ääressä, seinällä oli valtava Kanton ja Johton kartta ja pöydällä oli useita pienempiä karttoja ja muita papereita.
"Joten..." kaksois-Gus sanoi hitaasti ja kaivoi vangin kauhuksi puukon vyöltään. Onneksi hän käytti sitä vain katkaistakseen köydet.
"Istu, ole hyvä." kaksois-Gus sanoi osoittaen pöytää ja sen ääressä olevia tuolia. Gus istahti hieroen ranteitaan.
"No niin... kuka sinä oikein mahdat olla?" kuulustelija kysyi.
"Gus Hills." kuulusteltava vastasi.
"Et voi olla, koska minä olen."
"Voisin sanoa samaa."
"No sitten tulee ongelmia, mitä siitäkin seuraa jos täällä pienessä yhteisössä on kaksi samannimistä miestä? Kutsuu toista ja väärä Gus Hills saapuu paikalle." kuulustelija sanoi.
"Sovitaanko sitten että minua kutsutaan täällä Gusiksi ja sinua sotilaallisesti herra vänrikiksi." Gus ehdotti.
"Täällä ei turha muodollisuus ole muotia... kutsuttakoon minua vain Hillsiksi sen aikaa kun sinä olet täällä." vänrikki-Gus hymähti ja kaivoi maastotakkinsa rintataskusta tupakkiaskin, tarjoten sitä Gusille.
"Ei kiitos. Minulla on piippu." Gus sanoi ja kaivoi sen povitaskustaan.
"Emme siis olekaan ihan samanlaisia... mutta se ei tarkoita että meidän pitäisi olla vihollisia. Ensin minun pitää saada tietää keitä te oikein olette, mistä tulette ja kenen puolella olette." Hills sanoi sytytettyään tupakan.
"Kerroin jo kuka olen, tulen Pallet Townista ja viimeistä kysymystä en aivan ymmärrä." Gus sanoi täyttäessään piippuaan.
"Noh, katsotaanpa... jospa kertoisit kaiken alusta asti."
"Kuinka alusta?" Gus kysyi.
"Noh... milloin aloitit Pokémon-matkasi?" Hills kysyi.
"Heinäkuun 14. päivä viime vuonna." Gus sanoi ja Hills nyökkäsi hyväksyvästi.
"Se oli hyvä päivä. Kerro koko tarina." hän sanoi.

Hieman häkeltyneenä Gus kertoi. Hän kertoi heidän matkansa pääpiirteet, kuinka hän tapasi Siilin ja Sipin, salitaistelut, yhteenotot Rakettiryhmän kanssa, Lt. Surgen tapaaminen, Seafoamin tapahtumat, Mewtwo-tutkimukset, Unownit, Indigo-ylängön taistelu, armeija, Lavender Town, lähtö Johtoon ja lopulta hän pääsi Ethanin tapaamiseen ja kummalliseen tapahtumaan, joka johti heidät Mt. Silverin juurelle.

"Mielenkiintoista. Todella mielenkiintoista. Noh, Gus, ilolla voin sanoa että en usko teidän olevan vihollisen vakoojia." Hills sanoi pitkän tarinan päätteeksi.
"Niinkö?" Gus kysyi.
"Sen lisäksi että käsittääkseni ihmisten kloonaus ei ole vielä mahdollista, en usko että vihollinen kehittäisi noin todellisuudesta irtaantunutta tarinaa jos olisi nähnyt niin paljon vaivaa. Ei, tässä on nyt kyse jostain muusta. Jospa minä kerron oman tarinani? Se on yllättävän samanlainen, paria pikku eroavaisuutta lukuun ottamatta. Minäkin lähdin Pokémon-matkalleni vasta viime heinäkuussa, vieläpä samana päivänä. Ja tapasin Siilin Reitti yhdellä, josta kiirehdimme hänen löytämänsä loukkaantuneen Dunsparcen Viridianiin hoitoon."
"Entäs-"
"Siinä ensimmäinen eroavaisuus. Emme koskaan tavanneet Sipiä. Mutta se ei estänyt Siiliä himoamasta Pokémon-mestariksi, ja minä näin siinä mahdollisuuden päästä tutkimaan Pokémoneja matkan varrella. Siinä oli paljon oppimista kummallakin ennen kuin salit oli selätetty. Toinen merkittävä eroavaisuus on se, että en joutunut vangiksi Seafoamilla, eikä Rakettiryhmän tukikohta siellä tullut koskaan ilmi." Hills sanoi ja veti taskustaan toisenkin tupakan huokaisten syvään.
"Ja se hetki kun kaikki meni täysin vituroilleen oli Pokémon-liigan turnajaiset Indigo-ylängöllä. Kuten sinunkin kertomuksessasi, Rakettiryhmä hyökkäsi sinne. Mutta eroavaisuus on siinä, että apua ei tullut. Tätä omituista yhteyttä jonka mainitsit Siilillä ja Mewtwolla olevan ei koskaan tapahtunut. Mewtwo ei tullut auttamaan meitä. Vastarinta oli toivotonta, joten ainoa mahdollisuus oli antautua tai yrittää murtautua ulos motista. Luutnantti Surge päätti jälkimmäisen puolesta. Pääsimme ulos - tai no, osa pääsi. Surgen komppania oli kutistunut pariinkymmeneen mieheen ulosmurtautumisen jälkeen, menetimme Redin - ja Garyn, sekä useita muita salinjohtajia, jotka yrittivät avata tietä viattomille siviileille. Me harvat, jotka pääsimme ulos, kiiruhdimme yhtä soittoa Viridianin metsään asti."

"Surge lähetti kaksi tiedusteluryhmää, toisen Pewteriin, toisen Viridianiin, ottamaan selvää mitä tapahtui. Viridianin ryhmä ei koskaan palannut, Pewterin ryhmältä tuli tieto että Indigo-ylängön iskun jälkeen Rakettiryhmä oli iskenyt Kanton ja Johton sotilastukikohtiin sekä hallintorakennuksiin, kaikkiin menestyksekkäästi. Käytännössä Kanto ja Johto olivat Rakettiryhmän vallan alla."

"Surge päätti ryhtyä sissisotaan uutta hallintoa vastaan. Mukana olleista siviileistä noin puolet päättivät liittyä mukaan, loput hajaantuivat kohti kotikaupunkejaan - tiedä sitten kuinka moni pääsi perille. Joka tapauksessa siitä pienestä joukosta Surge alkoi kasvattamaan armeijaa värväämällä kansalaisia mukaan - melkeinpä kilpaa Rakettiryhmän kanssa, joka oli julistanut alueille pakollisen asevelvollisuuden."
"Eli teillä oli vastassanne Kanton ja Johton tavallisia kansalaisia jotka oli pakotettu Rakettiryhmän sotilaiksi?" Gus kysyi.
"Jotakuinkin, siksi suorat iskut eivät tulleet kysymykseenkään. Siksi keskityimme ryöstö-iskuihin asevarastoille ja Rakettiryhmän upseereiden ja muiden avainhenkilöiden eliminointiin. Olet varmasti tyytyväinen kun sanon että yhden onnistuneen eliminoinnin kohde oli Silver." Hills sanoi.
"Hmh." Gus tuhahti.
"Joka tapauksessa niin elämä kului parisen kuukautta. Joukkomme kasvoivat mukavasti ja onnistuimme jopa aseistamaan suurimman osan. Joukkoja koulutettiin, ja Surge suorastaan pakotti minut upseerikurssille, muun muassa Brockin kanssa. Pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä että meillä oli valmiudet suoraan iskuun päähallintorakennuksia ja armeijan tukikohtia vastaan. Yksi iskujen sarja ja kehotus kansalle nousemaan kapinaan - ja Rakettiryhmän peli olisi ollut pelattu." Hills kertoi.
"Mutta?"
"Sinnoh hyökkäsi, nousten maihin Kanton itä- ja etelärannikolle. Isku Rakettiryhmää vastaan siinä tilanteessa olisi merkinnyt Kanton järjestäytyneen puolustuksen romahtamista ja Sinnohin selvää voittoa. Olisimme vain vaihtaneet miehittäjän toiseen, huomattavasti vaarallisempaan sellaiseen. Uusi toimintatapamme keskittyi Sinnohin etenemisen sabotaasiin ja rekrytoinnin jatkamiseen. Toivoimme Sinnohin perääntymistä, että olisimme voineet iskeä sen heikentämään Rakettiryhmään alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Mutta..." Hills sanoi katkerasti ja veti syvän henkäyksen tupakistaan.
"...Sinnohilaiset löysivät päätukikohtamme Kantossa. Suurin yksittäinen taisteluosastomme, luutnantti Surgen itsensä komentama 1. partisaanikomppania jäi mottiin. 163 miestä ja iso varasto raskasta kalustoa. Viimeinen Surgen muille osastoille lähettämä sähke kuului 'Taistelemme viimeiseen mieheen - vapaan kansan puolesta'. Ja niin he tekivät. Sinnohilaiset saivat kaksikymmentä vankia haavoittuneina, ja heidän teloituksensa videoitiin ja näytettiin kaikilla sen miehittämillä alueilla. Sen jälkeen oli vaikea rekrytoida lisää miehiä." Hills kertoi. Gusista tuntui että hän saattaisi oksentaa hetkenä minä hyvänsä.
"Rakettiryhmä sai pataansa Kantossa, joka on nyt kokonaan Sinnohilaisten hallussa. Meillä on siellä enää muutamia tarkkailuosastoja eikä enää mahdollisuuksia kunnon sabotaasiin. Pari viikkoa sitten Sinnoh aloitti hyökkäyksen vuoristojonon yli Johtoon ja valtasi Blackthorn Cityn - olemme siitä asti pyrkineet häiritsemään heidän huoltokuljetuksiaan. Ja täällä sitä ollaan - polviamme myöten kusessa." Hills sanoi ja tumppasi tupakan tuhkakuppiin.
"...sanoit aiemmin jotain Sipistä, että hän... tai hänen kaksoisolentonsa olisi Blackthornissa komppaniansa luona." Gus sanoi kysyvästi.
"Ah. Aivan niin. Sinnohin kauhukapteeni." Hills sanoi, kaivaen karttalaukustaan valokuvan jonka heitti pöydälle. Kuvassa oli selvästi Sip - synkkää ilmettä myöten - mutta tällä oli lyhyemmät hiukset ja oli pukeutunut Sinnohin armeijan maastopukuun.
"Jo hyökkäyksen alkuvaiheissa alkoi levitä huhua Sinnohin eliittikomppaniasta ja tämän komppanianpäälliköstä. Kanton valtauksessa tämä komppania oli aina hyökkäyksen kärjessä, painoi Rakettiryhmän linjoista läpi ja iski näiden selustaan tehokkaasti ja armottomasti. Pistimme oman tiedustelumme ottamaan selvää tämän... Sipin taustoista. Kävi ilmi että tämä oli ollut kerran menestynyt Pokémon-kouluttaja, mutta vuosia sitten Kantossa käydessään Rakettiryhmä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi hänen Pokémoneistaan - ensimmäinen - kuoli." Hills sanoi.
"Kuulostaa tutulta."
"Hän palasi Sinnohiin katkerana koko Kantolle. Siellä hänen tiensä vei lopulta armeijaan - ja nyt hän on saamassa kostoaan. Sanotaan ettei hän ole laukaissut asettaan koko sodan aikana, vaan käyttää pelkästään Pokémoneitaan." Hills kertoi.
"Tämä ei voi olla totta, tätä ei tapahdu, tämä ei voi olla totta...." Gus huokaisi.
"Aivan kuin tulisitte kokonaan toisesta maailmasta," Hills sanoi ja nousi ylös, "mutta nyt annan miehilleni ohjeet antaa teille ruokaa ja löytää teille majoituspaikka. Katsotaan jatkoa sitten myöhemmin."

******

”Hän siis oikeasti väitti kaiken tämän tapahtuneen? Ihan vakavalla naamalla?” Gary kysyi. He istuivat retkipatjoin sisustetun pienen asuinluolan lattialla ja söivät kenttäpakeista jotain, mitä sen antaneet sotilaat kutsuivat lämpimäksi ateriaksi mutta mitä he luonnehtivat puoleksi kauhalliseksi väljähtänyttä kaurapuuroa. He olivat saaneet Poképallonsa takaisin ja hieman kuivaa Pokémon-ruokaa näiden ruokkimiseen.
”Käy järkeen.” Gus sanoi hiljalleen sattumapitoisen puuron muljahdettua hänen kurkustaan alas.
”Eikä käy!”
”Siis siinä mielessä mitä näimme ulkona. Nämä miehet ovat partisaaneja, sekä alueiden miehittäjien että hyökkäävien joukkojen metsästämiä. He iskevät ja piiloutuvat iskeäkseen myöhemmin eri paikassa, koska heillä ei ole turvallista paikkaa missään.” Gus sanoi jakaessaan kuivaa ja mautonta muonaa Pokémoneilleen, jotka maistelivat sitä hieman nyrpeinä.
”Mutta se ei selitä että miten me olemme yhtäkkiä jossain... historian vääristymässä!” Gary sanoi jättäen ruokansa suosiolla syömättä.
”Sen täytyy liittyä jotenkin siihen... juttuun joka vapautui Poképallosta New Barkissa.” Ethan sanoi.
”Älä ihmeessä? Sinä muuten näytät ottavan tämän kuolleena olemisen aika rennosti.” Gary mutisi.
”Enhän se varsinaisesti minä ollut joka kuoli.” Ethan mietti.
”Periaatteessa oli... tämän todellisuuden sinä.” Sip rikkoi jonkun aikaa kestäneen puhumattomuutensa. Kommentti aiheutti hämmentyneen hiljaisuuden.
”Toinen todellisuus. Eikö kukaan teistä koskaan katsonut sci-fiä pienenä?” hän kysyi.
”Eikö hänellä pitäisi olla sitten pukinparta?” kysyi luolan suuaukkoon ilmestynyt vänrikki Hills.
”Eikös sellainen ole vain pahoilla kaksoisveljillä.” Gus arveli.
”Niin, kumpi tässä sitten se pahis lienee... oh.” Hills jähmettyi katsoessaan Gusin Pokémoneja.
”Jokin vialla?” Gus kysyi.
”Mi... minä menetin Pikachun Indigo-ylängön taistelussa. On vain niin... häkeltävää nähdä täsmälleen identtinen.... Pikachu...” upseerismies oli vähällä murtua kumartuessaan Pokémonien puoleen. Pikachu hämmentyi miehestä joka näytti miltei täsmälleen sen isännältä, muttei voinut olla koska isäntä istui sen toisella puolella. Sähköhiiri pinkaisi Gusin taakse turvaan suu täynnä kuivamuonaa. Hills yskäisi ja nousi pystyyn.
”Joka tapauksessa, löysimme jotain mielenkiintoista. Tulkaa mukaani.”

Vänrikki johdatti heidät takaisin komentokeskukseen. Pöydällä oli avonainen kannettava tietokone, jonka ääressä Brock istui.
”Olemme käyttäneet lähitiedusteluun paljon lentopokémoneja, joihin olemme sitoneet kameran. Ainut ongelma on että on käytettävä sellaisia Pokémoneja, jotka ovat alueelle luonnollisia eivätkä herätä niin tarkkoja katseita että niihin sidottu kamera keksittäisiin... joka tapauksessa, yksi linnuistamme nappasi tämän kuvasarjan noin kahdenkymmenen kilometrin päässä täältä etelään.” entinen salipäällikkö selitti.

Tietokoneen ruudulle ilmestyi kuva kahden vuoren välissä menevästä kitukasvuisten mäntyjen peittämästä uomasta, jonka pohjalla näkyi pieni puro.
”Kivat maisemat.” Sip totesi kuivasti.
”Seuraavassa kuvassa se näkyy paremmin...” Brock sanoi ja painoi nappia. Kuvakulma muuttui puolisen metriä ja nyt mäntyjen välistä näkyi jotain – kirkas, valkoinen valoilmiö. Seuraavassa kuvassa ei ollut enää epäilystäkään. Seitsenmetrinen valopylväs säreilevillä värikkäillä pisteillä.

”Tuo se on. Tuo tuli ulos Poképallosta Elmin laboratoriolla.” Ethan sanoi.
”Se siis siirtyi meidän mukanamme...” Gary mutisi.
”Ehkä se pystyy myös siirtämään meidät takaisin?” Siili mietti.
”Se on ainut toivomme. Mennään etsimään se.” Gus ehdotti.
”Ei niin nopsaan, ystävykset. Brock, näytä se viimeinen kuva.” Hills toppuutteli. Sarjan viimeisessä kuvassa toisella puolen uomaa näkyi selvä helikopterin varjo.
”Sinnohin kevyt tiedustelukopteri. Etsimässä meitä, mutta löysikin tuon... olion. Ja viisitoista minuuttia kuvan ottamisen jälkeen toinen lintumme nappasi Blacthorn Cityn laitamilta tämän kuvan.” Brock sanoi ja vaihtoi kuvaa.

Kuva vaikutti olevan Blackthornin esikaupunkialueilta. Kadulla meni jonossa kaksi kevyttä panssarivaunua, joiden katoilla istui sotilaita, ja näiden perässä kolmirivissä marssiva komppaniallinen lisää.
”Tarkenna kuvaa.” Hills pyysi. Kuva tarkentui etummaiseen vaunuun – ja etenkin yhteen sotilaista. Pikselöityneestä ja epäselvästä kuvasta huolimatta he kaikki tunnistivat vaaleahiuksisen naissotilaan.
”Sinnohin 3. armeijakunnan 1. nopean toiminnan rykmentin 2. sissikomppania sekä kaksi vaunua saman armeijakunnan panssaripataljoonasta. Sinun komppaniasi.” Hills sanoi nyökäten Sipiin päin.

”Sepäs oikein mukavaa, mutta miten se meihin tai tuohon valo-otukseen liittyy?” Sip kysyi.
”Siten niin että tämä teidän otuksenne on kuvista päätellen piiloutunut kopterien sitä ahdistellessa tuon harjanteen luolien suojaan. Maasto on alavaa – täydelinen kohde väijytykselle. Kun Blackthornista lähtenyt komppania saapuu paikalle, se tulee olemaan helppo nakki.” Hills selitti.
”Jälleen tosi mukavaa, mutta kuinka se liittyy meihin?” Gary liittyi keskusteluun.
”Siten niin, että jos te nyt lähdette etsimään tuota otusta – mikä muutenkin on huono ajatus ilmassa parveilevien tiedustelukoneiden takia – ja saatte sen häviämään, meidän väijytyksemme menee myttyyn. Teidän yllättävä ilmestymisenne saisi Sinnohilaiset varuilleen. Nyt he eivät usko meidän olevan enää paikalla, koska taktiikamme on aina ollut kadota mahdollisimman kauas iskun jälkeen. Jos väijytys onnistuu – mikä ei ole ihan satavarmaa – saatte toki tehdä mitä lystäätte sen kanssa.” Hills jatkoi.
”Meidän pitää päästä takaisin omaan maailmaamme!” Ethan protestoi.
”JA MEIDÄN ON PELASTETTAVA OMAMME!” Hills huudahti lyöden nyrkkinsä pöytään niin että puupinta räsähti.
”Ymmärrättekö tämän tilanteen?! Olemme menettäneet kaiken, ensin Rakettiryhmän vallankumouksessa ja sitten Sinnohin hyökkäyksessä! Taistelumme näyttää päivä päivältä toivottomammalta. Kanton rannikoille saapuu päivittäin uusia vihollisrykmenttejä ja raskasta kalustoa. Tiedustelutietojen mukaan Rakettiryhmä suunnittelee vastahyökkäystä, mutta Sinnohilaiset tulevat kyllä kestämään sen – vallan helposti, mikäli heidän ykköskomppaniansa on taisteluvalmis. Mikäli tämä väijytys onnistuu, se merkitsee paitsi tehokkaimman taisteluyksikön menettämistä Sinnohille, myös suurta moraalista voittoa meille – tuhoamme sen komppanian joka tuhosi partisaanitoiminnan Kantossa. Inspiroisimme väkeä, pystyisimme ehkä rekrytoimaan lisää väkeä ja muodostamaan uusia osastoja. Emme voi antaa teidän pilata tätä mahdollisuutta.” Hills luennoi kiertäen ympyrää pienessä komentoluolassa.

”Miksi edes kerrotte tästä meille jos emme saa mennä sen luokse?” Gus kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kuten sanoin, kun väijytys on ohi, saatte tehdä sille mitä lystäätte. Taistelun jälkeen me katoamme pikaisesti, sillä ei vie kauaa kun alueella on kokonainen pataljoona. Siksi teidän on hyvä olla myös lähellä väijytysaluetta – ette ikinä pääse sen olion luo mikäli Sinnohilaisten lisäjoukot ehtivät paikalle. Saatte tulla komentoryhmän mukaan – heti kun taistelu on ohi, pääsette etsimään sen kummajaisen.” Hills sanoi.
”Kuinka huomaavaista. Ja mikä estää meitä taistelemasta tietämme ulos täältä ja tuonne harjanteelle?” Sip kysyi kylmästi.
”Ehkäpä tämän luolaston satakunta miestä ja lähemmäs kahta sataa Pokémonia. Ja jos se ei riitä, matkaa on kaksikymmentä kilometriä avoimessa maastossa, jota partioivat Sinnohin ilmavoimat.” Brock sanoi viattomasti. Kenelläkään ei ollut järkevää vastalausetta.
”Hyvä,” Hills sanoi, ”kerätkää kamppeenne. Lähdemme saman tien.”

*****

Sinnohilaisten komppanian oli arvioitu saapuvan kohdealueelle noin kahdessa tunnissa. Siinä ajassa partisaanit olivat evakuoineet ja ansoittaneet luolaston, kaivautuneet Pokémonien tekemiä luolastoja pitkin kohdeharjanteen läheisyyteen, miinoittaneet reitit joita pitkin kahden panssarivaunun oltiin arvioitu tulevan, asettaneet räjähdepanoksia pitkin harjannetta ja kaivautuneet kivisiin harjanteisiin kuin muurahaiset kekoonsa. Sinnohilainen helikopteri ja pari epäilyttävää lentopokémonia viiletti silloin tällöin alueen yläpuolella, mutta eivät havainneet maan alta käsin toimivia partisaaneja.

”Kuinka paljon miehiä Sipin komppaniaan kuuluu?” Gus kysyi heidän istuessaan yhden harjanteen kylkeen pikaisesti kahden Sandshrew'n ja Dugtrion kaivamaan painaumaan, jonka peittääkseen Hillsin taistelulähetti oli juuri vetämässä naamioverkkoa.
”Sataseitsemänkymmentä, sekä ne kaksi panssarivaunua.” Hills sanoi asettaessaan radiolaitteen ohutta antennia maastoverkon reiästä läpi.
”Ja teillä on, mitä, sata miestä?”
”98. Tai no, taistelukuntoisena 95, kolme haavoittui junan väijytyksessä niin pahasti että he eivät pysty osallistumaan väijytykseen.” Hills sanoi leppoisasti.
”Tarvitsetko laskutoimituksen joka kertoo kuinka kusessa te olette?” Gary kysyi kyynisesti.
”Joukko, joka taistelutilanteessa yllättää vihollisen, saavuttaa hetkellisesti moninkertaisen ylivoiman.” Hills sanoi ulkomuistista.
”En usko että maavoimien uudistettu taistelutapa pätee Sinnohin eliittikomppaniaa vastaan.” Gus sanoi. Hills sai radiolaitteen valmiuskuntoon ja kääntyi vieraiden puoleen.
”Tämä on ainut mahdollisuutemme. Jos teillä ei ole mitään hyödyllistä sanottavaa, olkaa hiljaa. Tappiomielialaa tässä vähiten kaivataan.” hän sanoi hiljaa.
”Hän ei mene lankaan.” Sip tuhahti haroessaan hiuksiaan.
”Ja mistä tiedät?” Hills kysyi.
”Koska minä en menisi.” Sip sanoi. Hills tuijotti tyttöä mietteissään.
”Hänellä ei ole syytä uskoa, että olisimme yhä edes lähettyvillä. Lisäksi hänellä on käskynsä tutkia alue. Vaikka hän olisikin varautunut väijytykseen, olemme valmiit torjumaan pienemmät hyökkäysyritykset sivustoilta, kunhan pääjoukko jää ansaan.” hän sanoi. Sip vain kohautti olkapäitään.
”Kipz, Onix.” kuului yllättäen Brockin ääni radiolaitteesta.
”Kipz.” Hills sanoi radioon.
”Vihollinen lähestyy pohjoisesta, suunta 2,6, 7. Kaksi panssarivaunua, ainakin kaksi joukkuetta jalkaväkeä.”
”Vihollinen lähestyy, suunta 2, 6, 7. Pitäkää tiedusteluasemat, ilmoittakaa jokaisesta vihollisen ryhmitysmuutoksesta. Taas mentiin, pojat.” Hills sanoi radioon ja kääntyi taas toisen Gusin, Garyn, Siilin, Sipin ja Ethanin puoleen.
”Mikäli väijytys pitkittyy tai epäonnistuu, emme voi irtaantua. Olemme liian väljissä muodostelmissa, se merkitsisi itsemurhaa. Jos sanon että olemme täysin kusessa, niin paetkaa tätä käytävää pitkin. Pyrkikää länteen, Rakettiryhmän linjojen läpi ja soluttautukaa vaikka Violet Cityn asukkaiksi.” hän sanoi vakavasti.
”Niin, se on varmasti helppoa kahden kuolleen kuuluisuuden, partisaanikomentajan ja Sinnohilaisen eliittiupseerin kaksoisolentojen kanssa.” Gary mutisi.
”Muuta en voi hyväksenne sanoa tai tehdä. Tai no, oikeastaan...” Hills sanoi ja nappasi luolan reunaan nojaavan rynnäkkökiväärin ja siihen muutaman lippaan.
”Kaiken varalta.” hän sanoi, ojentaen ne kaksoiskappaleelleen. Gus tuijotti hetken hämmentyneenä, ennenkuin otti aseen vastaan ja asetti täyden lippaan kuiluun.
”Kaiken varalta... herra vänrikki.” Gus myönsi.

Panssarivaunujen moottorien jylinä ja kitinä kuului nyt komentoryhmän painaumaan asti.
”Vihollinen ryhmittyy uudestaan – toinen panssarivaunu ajaa solaa 1 pitkin, toinen kiertää harjanteen koillispuolta. Jalkaväki ryhmittyy tasaisesti vaunujen molemmin puolin.” Brock ilmoitti radiosta.
”PST-ryhmä vara-asemaan. Ammutte harjanteen kiertävän vaunun minun komennostani.” Hills ohjeisti. Toinen panssarivaunu tuli näkymiin solan pohjaa pitkin.Se pysähtyi järkevimmälle paikalle, josta sillä oli selvä näkymä koko vastapäiselle harjanteelle. Panssarin yläluukku avautui ja tankin komentaja nousi puoliksi luukusta ulos kiikareiden kanssa.
”Pysykää matalana, älkää ampuko.” Hills sanoi radioon laskiessaan omat kiikarinsa, ettei niiden linsseistä heijastuva valo paljastaisi heidän sijaintiaan panssarimiehelle. Hetkisen kuumottavan tähyilyn jälkeen panssarikomentaja heilautti kättään takanaan tulevalle jalkaväelle. Kymmeniä Sinnohin sotilaita saapui solan molempia reunoja pitkin ja käveli kohti solan keskivaiheella olevaa luolaa, johon helikopterit olivat ajaneet valo-olion.
”Onix, Kipz. Vihollisosasto solassa lähestyy tuhoamisaluetta. Mikä tilanne harjanteen sillä puolen?” Hills kysyi.
”Vihollinen avoimessa maastossa, kaksi ryhmää ja kevyt konekivääri valmiina.” Brock vastasi.
”Hyvä. Minun komennostani pioneerit räjäyttävät solan räjähdepanokset, PST tuhoaa panssarivaunun harjanteen koillispuolella ja kranaatinheittimet tekevät tuli-iskun kohteeseen 2. Kiväärituli avataan heti ensimmäisen räjähdyksen jälkeen. Valmiina...” Hills sanoi ja nosti kiikarit jälleen silmilleen. Sinnohilaisia oli kertynyt solan reunoille jo reilusti nelisenkymmentä. Panssarivaunun komentaja oli yhä puoliksi ulkona ja pyyhki hikeä otsaltaan kenttäpullo kädessä.
”Tulta!” Hills komensi.

Komennon saatuaan pioneerit painoivat räjähdepanosten kaukolaukaisinta. Kahdeksan solan molemmin puolin asetettua viiden kilon muoviräjähdepakettia laukesi yhtä aikaa. Ääni ei enää kuulostanut räjähdykseltä, vaan yhtämittaiselta monotoniselta mylvinnältä. Koko sola sotilaineen katosi kaiken peittävään pöly- ja sorapilveen.

Samalla komennolla idänpuoleisen harjanteen toisella puolella kivikasojen kätköstä ampui raskas kertasinko. Onteloammus lennähti ilman poikki 40 metriä sekunnissa ja iskeytyi Sinnohilaisen vaunun kattopanssariin suoraan tykkitornin juureen. Panos läpäisi panssarin ja varsinainen räjähdys tapahtui sisällä – panssarivaunun ammustelineen vieressä. Syntyvä reaktio tuhosi kaiken vaunun sisällä olevan totaalisesti ja lennätti paritonnisen tykkitornin kymmenen metrin korkeuteen.

Räjähdysten äänien vielä peittäessä kaiken muun, kolme kevyttä kranaatinheitintä, kymmenittäin kiväärejä ja yksi kevyt konekivääriryhmä alkoivat laulamaan. Yllätetyt Sinnohilaiset painautuivat suojiin, mutta monelta suunnalta tulevat luodit ja taivaalta tippuvat kranaatit löysivät tiensä perille. Taistelu oli vasta alkanut, mutta jo kuusikymmentä Sinnohilaista oli kuollut väijytykseen.

Mistään tästä harjanteen luolassa istuvat, toisesta maailmasta tulleet eivät tienneet mitään. He vain pitelivät korviaan räjähdysten jäljiltä.

”Brock, vedä joukkueesi vara-asemaan!” Hills huusi radioon heti kuulon palauduttua. Savun hälvetessä solasta näkyi, että toinen panssarivaunu ei ollut tuhoutunut ansoituksessa. Se ajoi rohkeasti eteenpäin solanpohjaa myöten katto täynnä kivenmurikoita, kunnes ajoi partisaanien asettamaan telamiinaan. Räjähdys rikkoi sen oikeanpuoleisen telaketjun. Hetken paikoillaan pyörittyään se alkoi ampua sokkona pitkin vastapäistä harjannetta. Yksi laukaus osui vain parinkymmenen metrin päähän komentoluolasta. Maa tärisi ikävästi ja pölyä ja pieniä soranpaloja tippui luolan seinistä ja katosta.
”Ensimmäinen ryhmä, tuhotkaa tuo tankki!” Hills huusi radioon. Viisi miestä nousi kuopistaan harjanteen alaosilta, juosten suojasta suojaan kunnes olivat vaunun kyljessä kiinni. Yksi vapautti Poképallosta Charmanderin samalla kun yksi asetti käsikranaatin panssarin kattoluukun päälle. Kranaatti lennätti vaunun luukun huis helvettiin ja miehet nousivat pikaisesti vaunun päälle. Charmander päästi suustaan pienen liekkimeren suoraan vaunun sisälle. Panssarimiesten kauhun- ja tuskanhuudot kaikuivat ontosti vaunun sisältä.

Ennen kuin vaunun tuhonnut ryhmä ehti juosta karkuun, jostain iski luotikuuro heidän niskaansa. Kolme miestä saivat välittömästi osuman ja kaatuivat panssarin päältä kuin räsynuket. Charmander sai osuman vatsaan ja hirveästi valittaen se kaatui panssarin luukusta sisään omien liekkiensä sekaan. Loput kaksi miestä lähtivät juoksemaan kohti poteroitaan, mutteivät päässeet pitkälle.

”Mitä helvettiä?! Vasen laita, harjanteen päällä! Tulta! Kranaatinheittimet, tulikomentoja!” Hills huusi radioon. Läntisen harjanteen päälle oli saapunut asemiin täysi vihollisen joukkue. Pian koko rinne rätisi kiväärien ja konekiväärien äänestä.
”Tarkka-ampujan olisi pitänyt nähdä tuo osasto ja ilmoittaa siitä! Lähetti! Käy tarkistamassa onko hän vielä asemissaan!” Hills huusi. Taistelulähetti lähti juoksemaan luolaa pitkin. Tuskin hänen askeleensa olivat ehtineet lakata kuulumasta, kun luolaa pitkin kuului humahdus, tuskaista huutoa ja näkyi oranssia valoa.
”Heillä on tulipokémoneja luolassa!” Gus huusi.
”Ne perkeleet yrittävät ajaa meidät ulos ammuttavaksi!” Hills ärähti ja kaivoi Poképallon vyöltään ja heitti sen. Maastopallo avautui, valo välähti – ja luolaan materialisoitui Swampert, Mudkipin viimeinen kehitysmuoto.
”Eteenpäin, Kipz! Hydropumppu oikein olan takaa!” Hills huusi. Swampert hyppäsi eteenpäin ja päästi valtavan vesisuihkun – se täyttiluolan joka neliösentin ja painui sitä pitkin kuin palokunnan sammutusletkussa. Kun isku loppui, Hills nappasi Gusia kauluksesta ja nosti tämän pystyyn.
”Sinä tulet mukaan! Te muut, jääkää tänne pojan kanssa! RYNNÄKKÖÖN!” Hills huusi ja lähti juoksemaan Swampertin kanssa luolaa pitkin. Raivoisa rynnistys veti Gusin mukaansa ja pian he juoksivat läpi vetisen luolan. Ensin tuli vastaan taistelulähetin palanut ruumis, sitten ensimmäinen Sinnohilainen sotilas, joka vielä yski vettä suustaan. Hillsin ase pamahti ja mies mätkähti veltoksi luolan lattialle. Pian vastaan tuli luolan puhdistamiseen tarkoitettu Infernape, joka oli vielä sekaisin Swampertin hydropumpun jäljiltä. Ennenkuin se ehti reagoida, Swampert viimeisteli työnsä iskemällä sen alistuksella vasten luolanseinää, jota vasten se lyyhistyi tajuttomana.

He saapuivat luolan suulle harjanteen toisella puolen. Ryhmällinen litimärkiä Sinnohilaisia haukkoi vielä henkeään luolan suuaukolla, johon Swampertin isku oli heidät lennättänyt. Kaksi Gusia saapui juosten ja huutaen, kiväärit laukesivat muutaman kerran ja rynnäkkö oli ohi.
”Voi... hyvä helvetti sentään...” Gus mutisi kauhuissaan ja rojahti polvilleen samalla kun Hills kutsui Swampertin takaisin palloonsa ja sytytti itselleen tupakan.
”Se ei ole vielä ohi. Ylös, siitä, sotilas.” tämä sanoi.
”En ole mikään sotilas.” Gus mutisi.
”Olethan sinä reservin tykkimies. Tiedän että tämä on aina ensikertalaiselle järkyttävää, mutta ota itseäsi niskasta kiinni ja murehdi myöhemmin!” Hills sanoi ja ojensi kättään auttaakseen Gusin pystyyn.

”Kas kas... mitäs täällä onkaan.” kuului kylmä ja tuttu naisen ääni heidän takaansa.

Hills käännähti pikaisesti nostaessaan kivääriään ampumavalmiuteen, mutta ennen kuin hän ennätti kääntyä, jokin tumma ja sininen oli hänen kimpussaan ja veti hänet kumoon. Rynnäkkökivääri lennähti muutaman metrin päähän.
”Ja sinun ei tarvitse edes kuvitella.” naiskapteeni sanoi vetäessään vyöltään pitkän paraatimiekan jonka terän hän nosti Gusin kurkulle. Gus heitti kiväärinsä maahan.
”Eikö tuo ole yleensä juhlallisuuksia varten?” Gus kysyi varovasti.
”Mikä tahansa mihin liittyy Kantolaisten tappaminen on minulle juhlaa.” kapteeni-Sip sanoi kylmästi, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota kenelle puhui.
”Gil, lopeta.” hän sanoi. Luxray, joka parhaillaan kynsi ja puri vastaan pyristelevää Hillsiä mistä kykeni, tarrasi vielä kerran hampaillaan saalistaan kyljestä ja heitti kauemmaksi.
”Vänrikki Hills... ja kukas sinä sitten mahdat olla?” kapteeni kysyi hämmentyneenä Gusilta.
”Gus Hills.” tämä vastasi viattomasti. Kapteeni-Sip tuhahti tutulla tavalla.
”Sillä ei ole mitään merkitystä. Gil... tapa.” hän sanoi. Luxray murisi maassa makaavalle Hillsille – ja loikkasi kynnet pitkällä tätä kohti.Maassa makaava, kylkeään pitelevä vänrikki vetäisi vyöltään puukon ja nosti sen pystyasentoon. Kuului iljettävä lihan viiltämisen ääni ja valittava ulvahdus.
”EI!” Sinnohin upseeri huusi.
"Näyttää siltä että joudut tappamaan minut itse." hän sanoi työntäessään elottoman Pokémonin päältään.

Raivo sai surun kautta vallan tuhansien kuolemien nähneessä ja satojen kuolemien aiheuttaneessa sinnohilaisupseerissa. Miekka nousi Gusin kurkun edestä ja kohosi iskuun kohti partisaaniupseeria. Mikä oli tietenkin Hillsin tarkoitus. Hän raivostutti vihollista tahallaan saadakseen tämän huomion kirpaantumaan toisesta, jo vaarattomaksi epäillystä miehestä. Ja kun tämä tapahtuisi, teoriassa toinen mies pystyisi pysäyttämään vihollisen jopa aseettomana. Mutta tämä suunnitelma ei onnistunut, yhdestä syystä.

Gus ei ollut partisaani. Hän ei osannut odottaa tilannetta, jossa hänen pitäisi toimia salamannopeasti hyökäämällä aseettomana jonkun kimppuun. Hän oli vielä järkyttynyt Hillsin kuvottavan raa'asta tavasta puolustautua Luxrayta vastaan. Se oli Pokémon. Pelkkä Pokémon. Toteuttamassa isäntänsä käskyä.

Hills tajusi luottaneensa väärään mieheen viimeisellä mahdollisella hetkellä ja kierähti syrjään. Miekka kilahti kipinän välähtäessä kivistä maata vasten. Seuraavaa iskua hän ei ennättäisi väistämään - kiiltävä terä halkoi jo uudelleen ilmaa.

"Gil?!" kauhistunut huuto halkaisi ilmaa ja pysäytti sinnohilaisen miekan ilmaan. Sip - aito ja alkuperäinen - seisoi luolan suuaukolla silmät lasittuneina kohti maassa makaavaa kuollutta Pokémonia. Gus säpsähti takaisin todellisuuteen ja nousi pystyyn.
"Se ei ole sinun Gilisi, Sip. Tiedän että tämä on hämmentävää-" hän yritti rauhoitella, mutta toinen Sip keskeytti hänet.
"Kuka sinä olet?! Mitä pirun temppuilua tämä oikein on?!" tämä huusi.
"Kuka tappoi Gilin?!" siviili-Sip tiedusteli raivoisasti.
"Se ei ole sinun-"
"KUKA HELVETTI SINÄ OLET?!" kapteeni-Sip huusi ja osoitti kaikkia kolmea muuta paikallaolijaa vuorotellen miekallaan. Yleistä huutamista olisi epäilemättä jatkunut kauemmankin ellei jotain odottamatonta olisi tapahtunut.

Sipin vyötäröltä roikkuva Honedge oli ollut valppaana koko taistelun ajan. Vaikka sodankäynti oli muuttunut paljon siitä kun se viimeksi oli ollut taistelussa, se tunnisti kyllä sodan yleispiirteet. Pelon ja vihan särähdykset äänissä, veren ja savun maku. Kaikki merkit viittasivat siihen että ihmiset tappoivat taas typerin perustein toisiaan ja vetivät Pokémonit mukaan hulluuteensa. Ja siihen Honedge oli koulutettu. Ensin se päätti odottaa kuuliaisesti käskyä, mutta huomatessaan hänet tuhatvuotisesta vankilasta pelastanutta ihmistä uhkailtavan miekalla - aseella, jonka se saattoi vielä ymmärtää - se päätti toimia. Toiminta tarkoitti tässä tapauksessa irtautumista Sipin vyötäröltä, tiputtautumista huotrastaan ja kahta rivakkaa iskua. Ensimmäinen heitti elottoman miekan kapteenin käsistä ja toinen tunkeutui rintakehään, suoraan sydämen alapuolelle. Kapteeni ehti juuri ja juuri tajuta kuolevansa ennen kuin se tapahtui. Ja sinä hetkenä hän tunsi itsensä levollisemmaksi kuin oli tuntenut pitkään aikaan. Viimeinen tietoinen liike hipaisi vasemman käden sormilla hellästi viimeistä vyöllä roikkuvaa Poképalloa.

Honedgen kahdessa sekunnissa suorittama isku jätti kaikki sanattomaksi.
"Gus, auta minut pystyyn, pitää saada tilanneselvitys -" Hills sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Gus tarttui ojennettuun käteen ja oli vetämässä haavoittunutta miestä pystyyn, mutta Sip nappasi maasta kaksoisolentonsa miekan ja tönäisi Gusin suht kovakouraisesti sivuun.
"Sinäkö tapoit tuon Luxrayn?!" hän tivasi Hillsiltä osoittaen tätä miekalla.
"Minä... Kyllä tapoin." Hills myönsi.
"Sip, mitä sinä teet?" Gus huolestui. Honedge pyöri Sipin ympärillä valmiina. Uusi kohde? Saako jo iskeä?
"Siinä oli kyseessä joko minä tai se. En pidä siitä, mutta sen piti tapahtua. Etkö muka itse olisi tehnyt samaa minun tilanteessani?" Hills kysyi tiukasti. Miekka osoitti vakaana kohti vänrikin kurkkua. Honedge leijui kärsimättömänä ilmassa.
"Hmph." Sip tuhahti ja laski miekan. Honedge palasi jokseenkin pettyneenä roikkumaan tytön vyötäröltä.

Sip käveli kuolleen kapteenin luokse ja nappasi ilman suurempia eksistentiaalisia pohdintoja kaksoisolentonsa vyöltä viimeisen Poképallon. Ajattelematta hän vapautti Staraptorin, joka laskeutui siipiään läpytellen maahan. Se katsoi kuollutta omistajaansa ja vanhinta Pokémon-toveriaan mitään ymmärtämättä. Liikkumattomia. Kuolleita.
"Jimmy." Sip sanoi varovasti. Staraptor käänsi kummissaan päätään kohti puhujaa. Se oli Sip, muttei kuitenkaan ollut.
"Sinun pitää mennä." Sip sanoi. Staraptor äännähti surullisesti ja kummissaan.
"Mene! Lennä pois! Lennä turvaan!" Sip komensi. Hämmentynyt Starpator kiersi vielä kerran kouluttajansa ja toverinsa ennen kuin lähti lentoon. Sen viimeinen komea äännähdys kaikui pitkin vuoristoa, jossa aseiden äänet alkoivat jo vaieta.

*****

"Otin joukkueeni kiertämään vihollisen selustaan heti kun harjanteen vihollisosasto oli tuhottu. Yllätimme niiden viimeisen joukkueen täysin, tein Onixilla yllätyshyökkäyksen maan alta ja joukkueeni avasi tulen heti sen jälkeen. Parikymmentä miestä yritti lähteä karkuun, kk-ryhmä sai hyvää tarkkuusammuntaa liikkuviin maaleihin." Brock teki selkoa lopputaistelun tapahtumista Hillsille, jota lääkintämies paikkasi.
"Kuinka paljon tuli tappioita?" Hills kysyi.
"Kaksikymmentäkahdeksan kaatunutta, kolmetoista haavoittunutta. Heidän päällikkönsä johtama isku selustaamme teki pahinta jälkeä. Pistin pari ryhmää hoitamaan omiemme hautauksen." Brock selitti.
"Hyvä. Meillä ei ole aikaa kerätä kaikkia vihollisten aseita, pistä ryhmät hakemaan pelkästään konekiväärit ja kranaatinheittimet, ja kaikki panssarintorjunta-aseet mitä löytyy. Lähdemme heti kun haavoittuneet ovat kuljetuskunnossa." Hills sanoi.
"Pistin jo miehet hommiin. Ota sinä rennosti, kyllä minä hoidan hommat." Brock vakuutti.
"Tiedänhän minä sen." Hills sanoi hymyillen ja Brock lähti valvomaan taistelun jälkipyykin sujumista.
"Teidän kannattaa lähteä etsimään se ihmeotuksenne." Hills sanoi Gusille ja Sipille, jotka vielä seisoivat hiljaisina viimeisen yhteenoton paikalla.
"Mitä hänelle tapahtuu?" Sip kysyi nyökäten kohti kuollutta kaksoisolentoaan.
"Hän jää tänne, jonkun iloisen viestin kanssa. Sinnohin lisäjoukot ovat täällä minä hetkenä hyvänsä, saavat löytää hänet ja koko komppaniansa. Propagandavoitto meille." Hills sanoi. Sipillä ei näyttänyt olevan asiaan enää mitään sanottavaa ja hän lähti hiljaisesti takaisin luolastoon etsimään Garyn, Siilin ja Ethanin.
"Voinko kysyä jotain?" Gus kysyi Hillsiltä.
"Kai minun on oltava rehellinen itselleni." vänrikki vastasi kuivasti hymähtäen.
"Me olimme ilmeisesti aika samanlaisia yhdessä välissä... tiedemiehiä, moralisteja, huolettomia haaveilijoita jotka eivät olisi voineet kuvitellakaan tappavansa." Gus sanoi.
"Kuulostaa aika tutulta." Hills myönsi.
"Kuinka sinä nyt kestät tämän kaiken? Minä... jouduin tappamaan nuoren pojan Seafoamilla. Se on vainonnut minua siitä asti. Kuinka sinä pystyt elämään kaiken tämän syyllisyyden kanssa? " Gus kysyi.
"Ei se helppoa ole... aluksi olin varma ettei minusta olisi tähän hommaan. Mutta löysin järjen ja lohdun sanan.... kuten olen varma sinunkin löytävän." Hills sanoi.
"Mistä?" Gus kysyi.
"Lähempää kuin uskotkaan. Sinun kannattaa nyt mennä. Pidä kivääri siltä varalta että Sinnohin lisäjoukot ehtivät tänne ennen kuin ehditte... paluumatkalle." Hills sanoi.
"Miten niin lähempää kuin uskonkaan?" Gus ihmetteli. Hills vain hymähti ja ojensi kättään.
"Onnea matkaan." hän sanoi. Gus luovutti ja ravisti kättä.
"Niin. Sitä samaa... pitäkää yllä hyvää taistelua." hän sanoi ja lähti Sipin perään.

*****

"Tämäkö se on?" Ethan kysyi heidän seistessään harjanteiden välissä luolan suuaukon edessä. Räjähdykset olivat osittain peittäneet luolan näkyvistä kivenmurikoilla.
"Pitäisi olla." Gus sanoi.
"Tajuatte kai että vaikka löydämme sen otuksen, ei ole lainkaan varmaa että se pystyy siirtämään meidät takaisin." Gary sanoi tavallisen positiiviseen tapaansa.
"Ainakin täytyy yrittää." Sip sanoi ja astui ensimmäisenä sisään. Luolan perältä, monen mutkan takaa heijastui valkoista valoa.
"Siellä se on. Mitäs sitten?" Gary sanoi heidän seistessään pimeässä luolassa.
"Ehkä pystyn vetoamaan siihen... ehkä se vielä joka tapauksessa on minun Kangaskhanini." Ethan ehdotti.
"Niin, tai sitten se tappaa meidät kaikki. Ehkä tätä pitäisi vielä miettiä?" Gary mutisi. Samalla alkoi kuulumaan moottorin jylinää, telaketjujen kitinää ja kymmenien jalkaparien töminää. Sinnohilaisten lisäjoukot olivat saapuneet.
"Se on ainut mahdollisuus. Mennään!" Gus sihahti. He kävelivät rivakasti luolan poikki. Luolan seiniin heijastuva valo heittelehti villisti.
"Se on varmasti peloissaan kaiken melun jälkeen." Ethan kuiskasi hidastaessaan kulkuaan ennen viimeisen mutkan taakse kääntymistä.

Pimeässä luolassa oliosta lähtevä valo oli sokaisevan kirkas. Ilma sen ympärillä tuntui väreilevän sähköiseltä.
"Täällähän sinä olet..." Ethan sanoi rauhallisesti. Olio vääntelehti ahtaassa luolassa kuin olisi kovissa tuskissa.
"Ei mitään hätää. Se olen minä..." Ethan sanoi varovasti astuessaan lähemmäksi. Olio lopetti pyristelyn mutta näytti yhä värisevän.
"Minä tiedän että sinua pelottaa. Ehkä me pystymme auttamaan sinua. Mutta sinun pitää auttaa ensin meitä." Ethan sanoi. Luola tärisi kun suoraan heidän yläpuolellaan ajoi useita panssarivaunuja.
"Jotain tapahtui, joka siirsi meidät tänne. Sinä sait sen aikaan. Tiedän ettet aikonut tehdä sitä, mutta sinun täytyy siirtää meidät takaisin." Ethan maanitteli. Luolan suuaukon suunnalta kuului askelia ja matalaa puhetta.
"Nyt on kiire, Ethan." Gus sanoi.
"Auta meitä." Ethan pyysi. Luolan suuaukolta kuului hämmästelevää puhetta ja askeleet lähestyivät. Olio alkoi taas liikehtiä hermostuneesti.
"Nyt on pakko lähteä!" Gus sähähti. Luolasta kuului ainakin kymmenen saapasparin kopina kiveä vasten.
"Kuka siellä on? Tulkaa ylös kädet ylhäällä!" joku vaati.
"Painukaa helvettiin tai teille käy kuin eliittikomppaniallenne! Luola on ansoitettu!" Gus päätti huutaa takaisin. Bluffaus aiheutti pientä hätäännystä luolassa olevien sotilaiden keskuudessa.
"Ethan, nyt tai ei koskaan!" Gary hätyytti.
"Auta meitä!" Ethan pyysi taas valo-oliolta.
"Ne huijaavat! TULTA!"

Automaattiaseiden laukaukset kaikuivat luolassa ja löivät tärykalvot lukkoon. Kymmenittäin luoteja ropisi nurkan takaa ja heitti kivenmurusia joukkion päälle.
"AUTA MEITÄ!" Ethan huusi. Valo-otus vääntelehti hillitsemättömänä. Ilma tuntui sähköistyvän entisestään, staattinen humina kuului laukausten yli ja ilma väreili - ja valkoinen valo nielaisi heidät jälleen.

*****

Kirkkaiden värien pyörre kieputti heidät halki todellisuuksien. Tiedostamattomuuden tunne toi raukeuden hektisten tapahtumien jälkeen, mutta vain hetkeksi. Todellisuus - tällä kertaa heidän oma todellisuutensa - kohtasi heidät New Bark Townin nurmikon muodossa. Kovaa.
"Toimiko se?" Gary ähkäisi suu ruohossa.
"Näyttäisi siltä." Sip totesi.
"Ööh... Ethan?" Siili kysyi hieman säikkynä. Valo-olio oli heidän vierellään - se värisi ja sätki ja alkoi sitten hohtaa violettia valoa.
"Kehittyykö se?" Gus ihmetteli. Violetti valo peitti olion ja kutistui - energiamassa materialisoitui Kangaskhaniksi.
"Dundee!" Ethan huudahti yllättyneenä ja juoksi hieman hoiperrellen Pokémonin luokse. Kangaskhan näytti hämmentyneeltä ja väsyneeltä, mutta tunnisti kuitenkin isäntänsä ja päästi iloisen ja terveen kuuloisen karjahduksen.
"Ei paikkaa kodin vertaa." Gary sanoi huojentuneena.
"Oliko tämä kaikki edes totta?" Siili kysyi rojahtaessaan makaamaan nurmikolle. Gus nousi seisomaan vähän kauempana. Vasta noustessaan hän huomasi toisen Gus Hillsin antaman kiväärin vielä roikkuvan kantohihnasta hänen selässään. Kaikki muut katselivat Ethanin ja Kangaskhanin jälleennäkemistä. Hetken mietittyään hän käänsi aseen taittoperän kuljetusasentoon ja tunki sen pikaisesti ikäkuluun kangasreppuunsa. Kaiken varalta.

*****

Hetken hengähdystauon jälkeen joukko siirtyi takaisin Professori Elmin luokse. Kangaskhanin poistaminen Pokémonien säilytysjärjestelmästä oli kuin olikin auttanut järjestelmän takaisin toimintaan. Innostunut mutta hajamielinen tiedemies ei ollut edes huomannut heidän poistumistaan. Ethan alkoi tehdä selkoa heidän todellisuushypystään professorille, joka tarkasteli samalla Kangaskhanin kuntoa. Gus, Sip, Siili ja Gary istuivat hieman sivummalla.
"Pistää todella miettimään kuinka pienestä kaikki on kiinni. Muutama asia jos olisi ollut toisin niin mekin eläisimme nyt Rakettiryhmän tai Sinnohin vallan alla - jos eläisimme ollenkaan." Gus mietiskeli torkkuva Cyndaquil sylissään.
"Pistää todella arvostamaan sitä mitä meillä jo on." Siili sanoi silittäessään Dunsparcea.
Fiksu poika, Gus huomasi miettivänsä. Eikä ensimmäistä kertaa.
"Joskus on matkattava kauas nähdäkseen lähelle." hän lisäsi. Cyndaquil haukotteli vinkuvasti. Mudkip telmi Pikachun kanssa laboratorion lattialla. Pikkuvee istui terhakkaasti isäntänsä vieressä.

Ehkei kaikki heidän matkansa aikana ollut mennyt niin hyvin kuin olisi voinut mennä. Mutta huonomminkin olisi voinut käydä.

[Sieppeli]

Vähän ajan päästä he olivat sopineet tulevan yön nukkumisista ja nukkumapaikoista. Tämän viimeisimmän matkan jälkeen kenelläkään ei ollut kiire jatkaa matkaa mihinkään suuntaan, joten he päättelivät viettävänsä parikin päivää tässä kaupunginpahasessa.

"Siili, lainaa puhelinta, " Sip pyysi, yllättäen pitkän hiljaisuutensa jälkeen pari paikallaolijaa. Siili, joka ei niin ehtinyt yllättyä, kaivoi äkkiä puhelimensa esille ja tarjosi sen sitä pyytäneelle.
"-tos..." Sipi mutisi ja hän lähti suuntaamaan ulos. Kaikesta päätellen hän aikoi mennä soittamaan puhelun. Ennen kuin hänen jalkansa olivat saattaneet hänet huoneesta ulos, hän pysähtyi ja kääntyi takaisin.

"Ai. Ja Gus..." hän käveli Gusin luokse, joka nosti katseensa Mudkipistä Sipiin.
"Niin?"

SLÄP!

Sip oli läimäissyt Gusia. Siili ja Gary hypähtivät tuoleissaan taaksepäin läimäisyn terävän äänen kajahtaessa nopeasti huoneessa. Gusin hämmentyneestä ilmeestä päätellen hän ei juuri sillä hetkellä olisi osannut odottaa terävää iskua... Kämmenselällä!? Mitä vittua Sip!?
Ja sen enempää sanomatta tyttö poistui huoneesta. Läimäisyn jälkeen kenellekään ei tullut mieleen lähteä perään.

* * *

Ulkona Sipi suuntasi metsään etsien itselleen paikan, jossa päätteli olevansa täysin rauhassa. Hän istui kivelle, ja ennen kuin hän käytti Siilin puhelinta soittaakseen, hän vapautti kaikki Pokemoninsa palloistaan. Myös Honedge lähti hänen lantioltaan liitelemään muiden seuraksi, kun ne seurasivat, miten heidän kouluttajansa näppäili hassuun laitteeseen tutun numeron ja painoi sitten luurin korvalleen.
"Isoisä?" Hän kysyi kun joku vastasi puhelimeen.
"Onkos siellä kaunis lapsenlapseni, Sip?" Isoisän ääni vastasi.
"Valitettavasti... Onko kaikki siellä ihan kunnossa? Ovatko Jimmy ja Gil kunnossa?"
"Ovat, ovat, ja reippaita kuten aina! Tässä kävikin joku kouluttaja joka oli kuullut kanton alueella olevan ainakin yksi urospuolinen Staraptor. Hän yritti pyytää Jimmyä lainaan, selittäen että hän kävisi näyttämässä sitä jossain päivähoitolassa... Tai jotain, mutta kyllähän sinä tiedät mitä mieltä Jimmy on tuntemattomista. Lähti nuori herra aika äkkiä karkuun, kun iso lintu lähti häntä jahtaamaan! Asiaa ei kyllä helpottanut yhtään Jolteon, joka lopulta saman nuoren miehen hommasi sairaalaan..."

Sipi painoi päätään kämmeneensä ja sulki silmänsä nähdäkseen mielessään Jimmyn ja Minnmen jahtaamassa jotakuta tuntematonta polille asti. Hän kysyi isoisältä lisääkin tarinoita, jotta hän kykeni vain kuuntelemaan, ollakseen täysin varma, että kaikki oli hyvin. Minuutit vierivät isoisän jutellessa hoitolapsistaan, ja vaikka kuuntelija kuinka yritti hymyillä, hänen silmistään valuva vesi ei tehnyt siitä helppoa.
"Joten tyttöseni, mitäs sinun elämääsi?"
"Tänne?" Sip sai sanottua nyyhkäistyään itsensä kuntoon, "tänne ei mitään uutta. Nappasin mukaani uuden Pokemonin."
"Voi ei, " isoisä voihkaisi, "taasko uuden raivotautisen?"
"Ei tällä kertaa, " Sip sanoi, "mutta oletko kuullut äidistä mitään?"
"Viimeksi näin hänet televisiossa. Siellä hän oli voittamassa niitä himskatin kilpailuja Hearthome Cityssä. Eikö Sinnohissa todella tapahdu muuta jännittävää kuin Pokemonien kauneuskilpailuja, kysyn minä vaan!"
"No nyt kuulostaa siltä Sinnohilta minkä minäkin muistan, " Sipin oli pakko nauraa, "jos satut kuulemaan hänestä jotain, niin laitappa terveisiä."
"Mitä, meinaako tyttöseni lähteä kotiin vai mikäs tässä moisen tunteellisuuspuuskan aiheutti?" Isoisä vitsaili.

"Itseasiassa juurikin sitä, " oli vastaus, "Johdon jälkeen palaan Sinnohiin. Kanton kautta tietenkin."
"Ah, no sepä hyvä! Ohho, Rotomisi taisi keksiä kuka oli puhelimessa, ja päätti laittaa televiisioni ruudun täyteen sydämiä. Luulen, että se yrittää laittaa terveisiä."
"Kiitos samoin."

Lopulta joskus puhelu päättyi. Sipi laski Siilin puhelimen pois ja jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan ympärillä pyörivää kummituskomppanjaansa. Vähän aikaa hänen mielessään raksutti, ja kun päivä alkoi lopulta pimentyä, hän nousi kiveltä.
"Nyt sinä, " hän puhui Honedgelle, joka heti kuuliaisesti nosti katseensa ja oli valmis tekemään mitä käskettiin, "selvitetäänpä mitä muuta sinä osaat kuin olla miekka."
Siinä menikin sitten se yö.

[Siilinpiikki]

Sipistä ei kuulunut sinä päivänä, joten henkilöitä oli neljä, kun he yön laskiessa palasivat Ethanin kodille. Hänen äitinsä oli keittänyt sopivasti teen ("Kuka kahvia enää juo tähän aikaan?") ja Siili sai kaakaon.
"Kulta, sinun pokémonisi teki jotain." Ethanin äiti oli myös istunut heidän seuraansa.
"Mitä, Typhlosionhan on ihan kiltisti?" Gold vilkaisi olohuoneen matolle nukahtanutta pokémoniaan.
"Ei vaanTogetic. Yhtenä päivänä se katosi jonnekin matkoilleen ja palatessaan se jätti munan savupiippuun. Et voi uskoakaan, mikä vaiva oli saada se sieltä alas. En vain tiedä mitä tehdä sille", pojan äiti selitti.
"Mikä on Togetic?" Siili kysyi
"Kun aloitin kouluttajaurani, Elm pyysi minua tutkimaan uutta pokémonia. Myöhemmin Togepi, siis Togeticin alkumuoto, jäi tänne äidille hoidettavaksi. Nykyään Togepeista tiedetään enemmän, mutta esimerkiksi vastikään on ymmärretty, että se on aivan oma tyyppinsä, keiju." Ethan kertoi.
"Ooh", Siili innostui, "mutta hei minähän voisin ottaa sen!"
"Jaa no miksi ei", Ethan hämmentyi näin suorasta pyynnöstä, mutta myöntyi. "Ei minulla olisi kuitenkaan aikaa sen hoitamiseen."
Ethanin äiti ojensi Siilille strutsin munan kokoisen munan, joka koristi eri väriset geometrisia kuvioita muistuttavat kuviot. Poika oli selvästikin innoissaan, mutta varoi varoi puristamatta munaa liikaa peläten sen särkyvän. Kuppien tyhjennyttyä oli aika mennä nukkumaan. Ethan oli antanut yläkerrassa sijaitsevan makuuhuoneensa vieraiden käyttöön.
"Hyvää yötä, kulta", Gary vielä vinkkasi Ethanille.
"Onko hän, hmm, homo?" Ethanin äiti kysyi vieraiden kadottua ylös.
"En tiedä..." Ethan tyytyi toteamaan ja auttoi äitiään laittamaan vuoteen olohuoneen sohvalle.

Gary innostui availemaan Ethanin lipastojen lokeroita, mutta mistään ei löytynyt mitään mielenkiintoiselta. Tältä näytti huone, jota kukaan ei käyttänyt. Siili pinkaisi ensimmäisenä varaamaan sängyn ja koetteli sen jousia. Gus ja Gary tyytyivät levittämään makuupussinsa Ethanin äidin antamille patjoille. Keskustelu siirtyi uudestaan vaihtoehtois universumin tapahtumiin. Kaikista innokkain asiasta oli Siili, joka suhtautui tapahtumiin eräänlaisena seikkailuna.
"Se oli aika badass se sun kaksoisolento!" Yksi pojan toteamuksista tarttui Gusin korviin.
Gus ei tienyt oliko toteamus jonkinlainen kohteliaisuus. Saatuaan pomppimisesta tarpeekseen Siili oli nukahtanut pokémonin muna syliinsä. Gary ei esittänyt niin nukumisen kuin valveilla olemisen merkkejä, eikä Gus kehdannut sitä selvittää. Siilin jatkuvista uteluista huolimatta Gus oli jättänyt kertomatta niistä tapahtumista, jotka tapahtuivat hänen Sipin vaihtoehtoisen universumin miniensä kanssa. Parasta olisi puhua Sipin kanssa, mutta hän ei vaihteeksi vaikuttanut olevan puhumistuulella. Mitä hän oli tehnyt tällä kertaa väärin? Vai oliko kyse hänen toisesta minästään..? Ajatusten harhaillessa Gus ei enää tienyt, että oliko hän itsekään hereillä, unessa vai toisessa ulottuvuudessa.

[Gustaffsson]

Gus heräsi aikaisin kuten yleensäkin. Tapa oli jäänyt armeijasta, joskin yleensä herättyään hän vain käänsi kylkeä ja nukahti uudestaan. Nyt hän kuitenkin nousi hiljaisesti pystyyn ja katsoi kelloa, joka näytti viittä vaille kuutta. Varoen meluamasta hän pukeutui ja hiipi ovelle.
"Cyyyn!" kuului Hurryn hätäinen protestointi retkipatjan vierestä. Älä jätä! Gus hymähti ja nosti tulipokémonin lattialta. Mudkip, Pikachu ja Eevee nukkuivat vielä sikeästi.
"Sinulta ei kyllä pääse mikään karkuun." hän kuiskasi hiljaa ja lähti huoneesta.

Aurinko oli jo hiljalleen rikkomassa kevätyön sinertävää hämärää kun Gus käveli Ethanin kotoa New Bark Townin hiljaisille teille piippuaan täyttäen. Tuntui omituiselta kävellä rauhallisessa pikkukylässä edellisen päivän hektisyyksien jälkeen.
"Mikäs täällä olisi asuessa." Gus sanoi puoliksi ajatuksissaan. Ajatus pienestä omakotitalosta ja isosta pihasta rauhallisella paikalla oli omituisen viehättävä, varsinkin jos hän saisi juttuaan Lizin kanssa eteenpäin. Ehkä Johton kiertämisen jälkeen... Toisaalta taas olisi mukava matkustella enemmänkin, ehkä Hoennissa tai Sinnohissa. Paino sanalla matkustella, leppoisasti uusia paikkoja nähden ja uusia tuttavuuksia tehden niinkuin normaalit ihmiset, eikä seikkailla hengenvaarasta toiseen.

Ajatusketju katkesi hänen kävelyretkensä johdettua hänet metsänreunaan. Monet kasvit olivat kauniissa kukassa ja siitepölyn haju tuntui vahvana. Kasvipokémonien treenaus olisi tehokkaimmillaan tähän aikaan vuodesta.
"Tulee hyvä marjasato tänä vuonna... toivottavasti ollaan hyvässä marjapaikassa kun sesonki alkaa." Gus mutisi kumartuen piippu suussaan runsaskukkaisten marjapensaiden ääreen. Cyndaquil kurottautui hänen sylistään haistelemaan kauniin värisiä nuppuja. Gus istahti nojaamaan puun juurelle ja laski Hurryn köpöttelemään marjapuskien viereen.
"Mikäs täällä olisi asuessa." hän sanoi uudestaan. Hurry ei vastannut, mutta joku toinen vastasi.
"Mikä aikainen Pidgey sinä oikein kuvittelet olevasi?" Sip oli kävellyt jostain huomaamattomana Gusin nojauspuun toiselle puolelle. Mies säikähti ja pomppasi pystyyn.
"Etkö sinä koskaan nuku?" hän vastasi kysymykseen kysymyksellä.
"En jos on parempaa tekemistä. Luulin että olisit täällä hautaamassa pikku matkamuistosi, mutta taisin olla väärässä - vai joko ehdit tehdä sen?" Sip kysyi.
"Mitä-?" Gus äännähti.
"En ole sokea, Gus. Mietin tässä vain, että mitäköhän Johton viranomaiset tykkäisivät kantolaisesta armeijan käyneestä miehestä, joka kanniskelee luvatonta rynnäkkökivääriä repussaan?" Sip mietiskeli vähän turhan kovaan ääneen.
"No siitä ei tarvitse ottaa selvää." Gus sanoi.
"Ei välttämättä." Sip sanoi viekkaasti.
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?" Gus kysyi synkästi.
"Saa nähdä." Sip hymähti ja lähti kävelemään poispäin.
"Mitä tämä nyt on?! Kostatko sinä jotain mitä toisen maailman minä on tehnyt?!" Gus huusi turhaan tytön perään.
"Helvetti!" hän tuhahti kopauttaessaan piippunsa tyhjäksi mäntyä vasten.

[Sieppeli]

Sip suuntasi professori Elmin luokse. Ihan kuten hän oli osannutkin arvella, myös kyseinen professori sattui olemaan aikainen Pidgey. Aluksi professori ei edes huomannut, että samaan tilaan hänen kanssaan oli saapunut toinen ihmishenkilö, niin kiinnostunut hän oli jostakin, mitä ikinä sitten olikaan tutkimassa. Lopulta Sipi köhäisi varovasti huomauttaen paikalla olostaan.
"Öhöm!" Elm hieman säpsähti tätä paikalle ilmaantunutta ihmisolentoa, "hyvää huomenta, huomenta vaan. Olitkos sinä se Siili vai oliko se se poika...?"
"Sip vain, hyvää huomenta, " Sip huokaisi, "voisitkohan auttaa minua eräässä asiassa joka minua on askarruttanut tässä jo vähän aikaa?"
"Tokitoki, missäs asiassa voisin auttaa?" Elm innostui mahdollisuudesta olla hyödyksi. Sip hymyili vastaukselle ja taputti vyötäröllään lepäilevää miekkaPokemonia. Tämä havahtui puoliunestaan ja nousi ilmaan ihmetellen, että missäs sitä nyt ollaan, ai taas täällä.
"Tämä sattui mukaani Alphin raunioilta, " Sip kertoi, kun Honedge esitteli itseään professori Elmille, "mutta minun pokedexini ei sitä tunnista, joten siitä ei ole tietoja Sinnohin, tai Kanton rekistereissä. Osaisitkohan kertoa minulle mikä Pokemon se mahtaa olla?"

"Ah, tottakai, " professori Elm hymyili ja kääntyi etsimään jotain, "professori Oak on lähettänyt minullekin kaikki tiedot kaikista Pokemoneista, jotka hänelläkin on, ja luulenpa, että tämä yksilö kuuluu eräisiin tuoreimpiin tietoihini..." Hetkessä professori oli kaivautunut paperikasaan, ja tuli sieltä kohta ulos erään toisen Pokedexsin kanssa.
"Ja kas näin!" Hän ohjelmoi Pokedexsin tunnistamaan Sipin kummitusta.

"Honedge, metalli- ja kummitusPokemon. Oletettavasti syntynyt sielun ottaessa alkuperäismuodon valtaansa. Kiinnittyy ihmisiin ja imee heistä elinvoimaa. Kun Honedge kerran tarttuu saaliiseensa, se ei ikinä päästä irti."

"Honedge, " Sipi huokaisi suurella helpotuksella, "se on Honedge."
"Täällä sanotaan, että Honedgen kehitysmuodot ovat Doublade ja Aegislash, " Elm luki Pokedexistä, "haluaisitko tietää vielä jotain muutakin?"
"Learnsetti, jos vain löytyy, kiitos." Sip huokaisi, koko yön treenaamisesta uupuneena. Elm käänsi Pokedexin hänen katsottavakseen.

"No ei kyllä mikään noista olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen..." Sip mumisi, "mutta Varjohiipimistä yritimme ainakin..."
"Onko jokin vialla?" Elm kysyi.
"On, " oli rehellinen vastaus, "tämä jääräpää ei osaa mitään."
"Ei mitään?"
"Ei mitään!" Sip parahti, "olen aika varma, että sen edellinen omistaja kuvitteli sen olevan vain miekka, ja käytti sitä vain miekkana. Öf-... Honedge ei varmaan ikinä ole edes ymmärtäny olevansa Pokemon."
"No voi ressukkaa, " Elm mutristi huuliaan.
"Mutta nyt ainakin tiedän mitä sinun pitäisi normaalisti oppia, " Sip sanoi Honedgelle, joka ihmetteli ihmeissään pientä laitetta ihmismiehen käsissä, "siitä on parempi jatkaa kuin tyhjästä."
"Mukavaa, että pystyin olemaan avuksi!" Elm hymyili.
"Kiitos että autoit." Sip kumarsi kohteliaasti ja viittasi Honedgea lähtemään pois hänen mukanaan.

"Honedge ja Honedge, " hän jutteli kummitusmiekalle heidän kävellessään pois, "minulle sinä olet jatkossakin Öffi."

[Gustaffsson]

Sipillä ei ollut sovittua yöpymispaikkaa eikä sellaista kannattanut hankkia kellon lyödessä miltei seitsemää, joten hän vain kapusi kylän reunalla olevalle mäelle, jonka itäpuolta aamuaurinko jo valaisi taivaanrannan takaa. Hän laskeutui makuulle vähiten kasteiselle kohdalle ja nukahti samantien. Hän tiesi ettei ehtisi nukkua kuin pari tuntia, mutta hän oli jo tottunut parin tunnin yöuniin kummituksia kouluttaessaan.

*****

Gus istui ärtyneenä saman männyn juurella mistä Sip oli hänet yllättänyt. Cyndaquil kiersi ympyrää tuhahdellen pieniä savuhaituvia yhtä lailla äkämystyneen oloisena. Vasta kun Gus alkoi keskittää huomiota tulimyyrän ontuvaan köpöttelyyn, molemmat alkoivat rauhoittua.
"Tulehan tänne," Gus sanoi ja ojensi kättään, "miltä jalkasi tuntuu?"
Hurry köpötti hieman vastentahtoisesti isäntänsä luokse, sillä se tiesi mitä Gusilla oli mielessä. Kouluttaja nosti tulipokémonin syliinsä ja painoi varovasti sormellaan sen ontuvaa takajalkaa eri kohdista. Jalan keskivaiheilta painaessa jalka nytkähti refleksinomaisesti ja Hurry murahti varoittavasti.
"Sama homma vieläkin. Hyvin kestit, oikein hyvin." Gus sanoi ja taputti Pokémonin päätä rauhoitukseksi. Pokémonin loukkaantumisen jälkeen Gus oli tasaisin väliajoin kokeillut sen jalkaa nähdäkseen, tapahtuuko mitään edistystä. Ensimmäisillä kerroilla äkämystynyt Cyndaquil protestoi kovaan ääneen ja poltti yleensä isännältään vähintäänkin sormet. Jossei jalassa tapahtunut kehitystä, ainakin potilaan käytös oli parantunut. Gus kaivoi taskustaan Pokémon-herkkupussin ja antoi muutaman palasen tulimyyrän mussutettavaksi.
"Hurry. Annoin sen nimen sinulle armeijassa koska juoksit niin penteleen kovaa ja kiireisesti... olit sellainen pikku räpeltäjä." Gus hymähti muistoilleen, mutta vakavoitui sitten.
"Ne perhanan Unownit tekivät tämän sinulle..." hän mutisi hampaitaan kiristellen. Sitten hän muisti mitä sama viha oli viime kerralla saanut aikaan ja yritti rauhoittua.

*****

Parin tunnin päästä Gus palasi Ethanin kodille, jonka edessä Siili, Gary ja Ethan jo seisoskelivatkin täydessä matkavarustuksessa.
"Siinähän se toinen kadonnut onkin." Gary sanoi Gusin saapuessa paikalle. Mudkip, Pikachu ja Eevee ryntäsivät eri puolilta pihaa tervehtimään kouluttajaansa.
"Mitä te jo lähtövalmiina? Eikö meidän pitänyt viettää täällä pari päivää?" Gus kysyi.
"Noh, ajattelimme - tai Siili ajatteli, että voisimme yhtähyvin jatkaa matkaa. Turha täällä on loikoilla." Gary sanoi kohauttaen olkiaan.
"Seuraava sali odottaa jo!" Siili julisti innoissaan.
"Noh, mikäs siinä sitten. Haen vain tavarani." Gus huokaisi pettyneenä.
"Toin ne jo tänne. Mitä sinä oikein repussasi kanniskelet, painaa varmaan tonnin..." Gary mutisi ojentaessaan Gusin matkatavaroita.
"Ehkä hän päätti ottaa oppia toisesta minästään ja kanniskelee mukanaan aseita sissisodan varalle." sanoi Sip, joka oli jostain ilmestynyt heidän joukkoonsa.
"Ja siinä toinen karkailija. Päätimme tässä-" Gary huokaisi jaksamatta edes säpsähtää selän taakse ilmestyneestä tytöstä.
"Kuulin kyllä egoistisen äänesi jo kauas. Olen valmis lähtöön." Sip sanoi hymähtäen pirullisesti Gusin tylylle mulkaisulle.
"Minä voin heittää teidät - ajattelin ulkoiluttaa muutamia lentopokémonejani, pyrähdys Violet Cityssä olisi oikein passeli. Voin heittää teidät sinne asti, säästää paljolta kävelyltä." Ethan sanoi.

[Sieppeli]

"Ei tarvitse, " sanoivat Gary ja Sip täysin samaan aikaan. Sipi hämmentyi yhdenaikaisesta puhumisesta enemmän, joten Gary nappasi sutjakkaasti puhevuoron itselleen.
"Voi kultapoju, älä luule että olet ainoa jonka lentoPokemonit tarvitsevat ulkoilmaa, " Gary kaivoi taskustaan Pokepallon, jota heitteli ilmaan. Ethan kohotti kulmakarvojaan ja nyökkäsi.
"Mutta me tarvitsemme, " Siili osoitti itseään ja Gusia, "kun minä jätin Honchkrowini Kantoon..." Hän katseli sylissään lojuvaa Togepin munaa selvästi haaveillen päivästä, jolloin se kasvaisi isoksi ja vahvaksi.
"Miten vain, " Ethan totesi, "harmi ettei Togetic ole vielä kasvanut Togekissiksi, se voisi kannattaa vaikka kaikki kolme."
"Togekiss!" Siili innostui muistaessaan Togepin kolmannen muodon, "eikö semmoinen ollutkin Cynthialla, jonka tapasimme Seafoamilla? Se oli kiva~!"

"Joka tapauksessa, matkaammeko kohti Violet Cityä?" Ethan kysyi.

Hetken päästä he olivat tavaroineen ja Pokemoneineen ulkona. Gary oli kutsunut Aerodactylin esille ja muinaishirviö levittelikin jo mahtavia siipiään valmiina lähtemään. Sipi sen sijaan oli kutsunut Drifblimin, ja oleskeli korkeammalla ilmassa sen päällä, kun Gus ja Siili vasta selvittelivät matkajärjestelyjään. Itseään varten Ethan oli valinnut jo tutun Dragoniten ja nyt ihan piruuttaan hän antoi Gusin ja Siilin valita kasasta ihan minkä pallon halusivat. Siili nappasi ensimmäisenä lainaan aivan kasan päällimmäisen pallon ja innoissaan vapautti lentoPokemonin, oli se sitten mikä oli.

Spoiler:

"Noivern, " Ethan kertoi kun iso lepakkolohikäärme ilmaantui paikalle, "sain sen vähän aikaa sitten vaihdossa eräältä ystävältäni Kalosista. Se on aika innokas, mutta se kuuntelee kyllä mitä sille sanotaan... Jos ruokit sitä välillä hedelmillä."
Siili tuijotti ihmeissään. Noivern rääkäisi ja tuli sitten nuuhkimaan Siiliä lähempää. Dunsparce sihahti ison lepakon lähestyessä sen kouluttajaa, mutta Noivern ei vähästä pientä maakäärmettä pelästynyt.
"Ja sitten sinulle, " Ethan ojensi kasaa eteenpäin Gusia kohti.

"Ota söpö!" Gary huusi noustessaan samalla Aerodyctylin selkään. Gus näytti hänelle nopeasti valittua sormea ja nappasi kasasta pallon.

Spoiler:

"Altaria, " Gus osasi itsekin nimetä Pokemonin. Altaria ymmärsi että siitä puhuttiin, ja se alkoi vastaukseksi hymistä melkein kehräävästi. Yläilmoissa Gary nauroi.
"Minusta se on kaunis, " Siili parahti Ethanille kommentoiden Altariaa, kun samalla Noivern kumartui tutkimaan pojan taskuja herkkuja etsien. Gus silitti untuvaista lainaPokemonia, joka jatkoi kehräävää huminaansa.
"Joko te kohta tulette?!" Sipi huusi ylhäältä temppuiltuaan Drifblimin kanssa tarpeeksi. Drifblim päästi Sipin putoamaan lävitseen, mutta nappasi tyttö joka kerta käsistä tai vyötäröstä kiinni ennen kuin kouluttaja todella putosi. Sitten se auttoi tytön takaisin päällensä, ja leikki alkoi aina alusta.
"Juujuu, " Ethan laittoi loput palloistaan pois ja kapusi Dragoniten selkään, "lähtekäämme."

[Siilinpiikki]

Lentopokémoneilla oli helppo tehtävä saada Drifblim kiinni ja pian jättivät sen jälkeensä. Drifblim ei ollut tahtoa lopettaa leikkiänsä, mutta Sipin pokka piti koko matkan. Siili taas oli tiukasti takertuneena Noivernin niskavilloihin peläten sen keksivät jostain hienon marjapensaan ja innostuvan syöksyliitoon. Gary ja Ethan ratsastivat pokémoniensa selässä luonnollisesti, mutta Gusin matka oli kaikista mukavin. Nyt hän tiesi millaista oli kellua pilven päällä. Oli miten oli, kukaan heistä ei voinut olla ihailematta ylhäältä näkyvää maisemaa. Cherrygroven kaupunki näkyi heidän allaan vain pienenä plänttinä ja heidän takanaan Mt. Silver kurotti teräviä kärkiään kohti pilviä. Tuulen kääntyessä myönteiseksi Sip sai heidät kiinni. Ei aikaakaan, kun Violetin kaupunki oli heidän allansa ja he tekivät laskeutumisen kaupungin keskustaan. Vaikka kaupungin salipäällikkönä oli Falkner, ei muinaispokémon tai lohikäärmeet mitenkään tavallisia näkyjä torilla.
"Parasta tästä lähteä ennen kuin syntyy suurempi kuhina", Ethan totesi.
"Mitä, eikö kultapoju siedä toisten katseita?" Gary laskeutui Aerodactylinsä selästä, mutta ei kutsunut sitä pokémonpalloonsa.
"Sinua jään kaipaamaan eniten", Ethan kätteli Garya ja muut vuorostaan. "Kiitos... mielenkiintoisesta retkestä. Ehkä näemme joskus."
Gold kiipesi uudestaan Dragoniten selkään ja pian hän oli vain piste taivaalla.

Kun he seuraavan kerran pysähtyivät, olivat he reitti 32:lla. Matkan varrella he olivat kohdanneet jo monta kouluttajaa, joten niin kouluttajilla kuin pokémoneilla oli nälkä. Cyndaquilin lieskoista oli hyötyä sytyttäessä nuotio. Haunteristakin oli yllättäen apua, kun se oli innostunut tuomaan valmiiksi hakattuja halkoja. Ryhmän nuorimpana Siili oli onnistunut välttämään askereet ja ottanut sen sijaan tehtäväkseen kiillottaa munaa niin, että se kilpailisi auringon kanssa.
"Syömään sieltä", vain nämä sanat saivat Siilin havahtumaan.
Poika ei ollut ainoa, joka oli kuullut kehoituksen. Kun Gus jakoi keittoa lautasille, tuli eräs ulkopuolinen kinuamaan osaansa.

Spoiler:

"Woop!" Pokémon roikutti suutaan auki.
"Er?" Gary suojasi lautasensa vaistonvaraisesti.
"Oi, kukas sinä olet", Gus lähestyi pokémonia varovaisesti. "Oletpas sinä suloinen..."
Gus ojensi kätensä taputtaakseen Wooperia päähän. Ei mikään paras päätös. Samalla hetkellä Gus parkaisi niin, että toiset pudottivat lautasensa hätkähdyksestä. Mies kiemurteli maassa pidelleen kättään, joka hehkui kuin palovamman saaneena.
"Aa joo, noilla on myrkkykerros ihossa", Gary hoksasi.
"Oee, siistiä", Siili innostui, "Dunsparce, Muinaiset Voimat!"
Käytiin pienimuotoinen kamppailu. Häviäjänä oli keittokattila, joka tohinassa kaatui ja valutti liemet ympäriinsä. Siili heitti pokémonpallon, ja Wooper jäi kerralla kiinni.
"Noh noh, ei saa leikkiä ruokapöydässä", Sip huomautti.
"Mutta eihän meillä ole pöytää", Siili hymyili maireasti kuin Wooper konsanaan.

[Gustaffsson]

"Söpö otus ja myrkkyiho..." Gus mutisi hieroessaan vastalääkettä punaisena hohtavaan käteensä.
"Ei pitäisi tunkea käsiään joka paikkaan." Gary sanoi nauruaan pidätellen.
"Heh." Guskin hymähti yllättäen huuhdellessaan kättään Mudkipin avulla.
"No mikäs sinua hymyilyttää? Eihän se myrkky ole mitenkään psykedeelisä?" Sip kysyi.
"Muistelin vain... 'vastustuskyvyn puutteesi pieniä ja iloluontoisia Pokémoneja kohtaan koituu vielä päänmenoksesi.'" Gus sanoi ulkomuistista.
"Että mitä?"
"Professori Oak sanoi minulle noin vajaa vuosi sitten kun lähdin Palletista Mudkipin kanssa... ukko näyttää olleen taas oikeassa." hän naurahti ja tarttui soppa-annokseensa myrkyttämättömällä. Santsiannosta ei saatu sillä loput lounaasta oli menetetty Siilin ja Wooperin taiston tuoksinassa. Siilin mielestä se oli sen arvoista ja muutkin myönsivät kyllä pakon edessä suovansa tämän uhrauksen pojan kouluttajanuran eteen.

Reitti 32 päättyi etelässä vuoren juurelle. Sen läpi meni Liiton luola, jota pitkin pääsi reitille 33 joka johti Azalea Towniin. Luolan suuaukon vieressä oli Pokémon Center, jossa Siili sai parannettua vastapyydystetyn Wooperin ja päästi sen vapaaksi pallostaan. Gus varoi visusti koskemasta vesipokémoniin kun se pomppi iloisesti heidän ympärillään.
"Alkaa jo hämärtää, mutta se nyt on yksi ja sama jos menemme luolaan. Voisimme ehtiä yöksi Azalea Towniin." Gus sanoi karttaa lukien.
"Millainen sali Azaleassa on?" Siili kysyi innostuneena.
"Azalean salinjohtaja Bugsy keskittyy - yllätys - ötökkätyypin Pokémoneihin. Sinulla ei ole vahvoja Pokémoneja häntä vastaan, mutta et ole heikoillakaan." Gary sanoi.
"Tasaväkinen tilanne siis? Hienoa!" Siili sanoi iloisena.
"Ihankuin olisin kuullut samankaltaista ennenkin..." Gus mutisi Sipille, joka tyytyi tuhahtamaan.

Hurryn valaistaessa tietä he kävelivät pitkin Liiton luolaa. Lähistöllä pauhasi virtaava vesi. Pian heidän polkunsa veikin yhden vuolaan virran vierestä. Mudkip jäi sen reunalle kurkottelemaan kohti pauhaavaa koskea. Guskin jäi hetkeksi tuijottelemaan voimakasta virtausta ajatuksissaan. Se näytti vievän etelään, joten luultavasti se johtaisi mereen. Hänellä oli nyt hyvä tilaisuus päästä eroon ylimääräisestä painolastista repussaan...
"Älä kuvittelekkaan. Pistän vain Haunterin hakemaan sen takaisin ja tuomaan sen sinulle Azaleaan mahdollisimman monen silminnäkijän edessä." Sip kuiskasi hiljaa kulkiessaan hänen ohitseen.

Gus huokaisi ja nosti protestoivan Mudkipin ihailemasta pauhaavaa koskea.